Luin itsenäisyyspäivänä merkillisen kirjan sotilaasta, joka oli menettänyt kielensä ja muistinsa. Hän ei tiennyt kuka on ja mistä on kotoisin. Hän oli tuntematon niin itselleen kuin muillekin. Hänet löydettiin pää murskana Triestestä syyskuun 10. päivä 1943. Hänet otti hoitoonsa neurologi Petri Friari, joka työskenteli lääkintäupseerina saksalaisessa sairaalalaivassa.
Petri Friari oli paennut Suomesta äitinsä kanssa vuoden 1918 tapahtumien jälkeen, kun hänen isänsä, yliopiston professori ja vakaumuksellinen sosialisti, oli pidätetty ja viety vankileirille eikä hänestä sen koommin kuultu mitään. Petri Friari päätteli, että mykän sotilaan täytyy olla suomalainen, koska hänen merisotilaan takkinsa kauluksen sisäkäänteeseen oli ommeltu valkoinen puuvillakaistale, jossa luki: Sampo Karjalainen. Miten suomalainen merisotilas on joutunut jatkosodan aikana Triesteen, minä ihmettelin. Mutta ei kaiken tarvitse olla kirjaimelllisesti totta, kun kyseessä on fiktio.
Fiktion kirjoittaja on italialainen Diego Marani. Kirja ilmestyi vuonna 2000 nimellä Nuova grammatica finlandese ja tänä vuonna englanniksi nimellä New Finnish Grammar ( Uusi suomen kielioppi). Se sai loistavat arvostelut englantilaisessa laatulehdistössä, nousi The Guardianin best-seller listalle, kulttikirjan maineeseen ja vuoden parhaiden käännöskirjojen joukkoon. Ilman sosiaalista mediaa minulta olisi jäänyt tietämättä, että kirja on ilmestynyt suomeksi jo vuonna 2003 nimellä Sotilas ilman menneisyyttä ( suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Suomessa Maranin kirja jäi vähälle huomiolle. Kenties lukijat vieroksuivat suomalaisuuden mystifiointia, Kalevalan ansiosta kun olemme saaneet noitien ja shamaanien maineen. Mutta ulkomaalaisille lukijoille suomalainen mytologia on kiehtovaa eksotiikkaa.
Romaanin kehyskertomuksessa Petri Friari matkustaa sodan jälkeen Suomeen ottamaan selvää "Sampo Karjalaisen" kohtalosta. Hän hän löysi Sampon käsikirjoituksen "eräästä matka-arkusta Helsingin sotilassairaalasta. Arkussa oli lisäksi merimiestakki, nenäliina, johon oli kirjailtu alkukirjaimet S.K. kolme kirjettä, Kalevala sekä tyhjä Koskenkorvapullo. Käsikirjoitus oli kirjoitettu ontuvalla, yksinkertaisella, kielioppivirheitä vilisevällä suomenkielellä..." Hän jalostaa käsikirjoituksesta lukukelpoisen tekstin, josta käy selville, mitä Sampolle tapahtui Helsingissä jatkosodan aikana.
Tyhjä Koskenkorvapullo oli peräisin vaasalaiselta sotilaspastori Olof Koskelalta, joka opetti Sampolle Koskenkorvan juomisen lisäksi suomen kieltä ja Kalevalan mytologiaa Akateemisen Karjala Seuran (AKS:n) hengessä. Hänen ryssävihansa oli aitoa. Italian "russolla" ja englannin "Russianilla" ei ole yhtä negatiivista merkitystä kuin suomenkielen ryssällä. Mahtaneeko niistä kielistä löytyä vastinetta "ryssälle." Mistähän naftaliinista kirjailija Marani on vetänyt esiin Koskelan kaltaisen henkilöhahmon. Koskelan paatos oli varmaan tavallista siihen maailman aikaan. Hänen kielifilosofiansa oli tällaista:
Suomi on jykevä, reunoiltaan vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. [...] Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen ja taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla. [...] Opimme kielestä juuri asioiden oman nimen ensimmäiseksi. Nimi ilmaisee käsitettä, nimi on tarpeen käsitteen tuntemiseksi. Tietää-verbi liittyy tie-sanaan, koska meille suomalaisille tietäminen on tie, polku joka johtaa metsästä auringonvaloon. Se joka muinaisaikoina tunsi tien oli noita, shamaani. [...] Nimi on suomenkielessä luoksepääsemätön, se kätkeytyy viidentoista sijamuodon lukuisten taivutuspäätteiden taakse ja tulee vain harvoin yllätetyksi perusmuodossa. Sillä suomi karsastaa teon suorittavan subjektin käsitettä. Tässä maailmassa kukaan ei suorita mitään, vaan kaikki tapahtuu itsestään siksi, että jonkin on määrä tapahtua, ja meistä jokainen on vain yksi niistä mahdollisuuksista, jotka olisivat voineet toteutua. Suomenkielisessä lauseessa sanat ryhmittyvät verbin ympärille kuin planeettaa kiertävät satelliitit, ja lähimmäksi verbiä asettuvasta sanasta tulee subjekti. Eurooppalaisissa kielissä lause on kuin suora viiva, suomessa se on taas ympyrä, jonka sisällä tapahtuu jotakin. Meidän kielessämme jokainen virke on itseriittoinen, muissa kielissä se vaatii diskurssia ollakseen olemassa, tai muutoin se ei tarkoita yhtään mitään.
Sampo on hyväpäinen oppilas, hän oppii sijamuodot ja taivutuspäätteet nopeasti. Mutta puhuminen on vaikeampaa. Häntä hävettää, kun häntä luullaan ääntämyksensä takia inkeriläiseksi tai virolaiseksi. Tohtori Friari, joka lähetti hänet Suomeen muistiaan ja kieltään etsimään, antoi hänelle peri-italialaisen neuvon: " Koska kieli on äiti, etsikää itsellenne nainen. Naisesta synnymme tähän maailmaan, äidiltä opimme puhumaan. Rakastukaa, antautukaa tunteillenne. Kytkekää aivot pois päältä ja kuunnelkaa sydäntänne. Teidän on rakastuttava jonkun tietyn ihmisen ääneen ja kaikkiin sanoihin, jotka kuulette hänen sanovan."
Sampo tapaa lämminsydämisen sairaanhoitajattaren, Ilman, joka opettaa hänelle Porilaisen marssin, ja on valmis rakastumaan häneen. Mutta Sampo torjuu rakkauden. "Pelkkä ajatus siitä, että minun ja tuon naisen välille kehittyisi heiveröisinkin side sai minut haukkomaan henkeäni. Vatsaani alkoi vääntää yhä pahemmin ajatellessani, kuinka löytäisin viereltäni tuon tuntemattoman naisen, joka vaatisi minulta hellyyttä ja huomiota."
Luultavasti Sampolla oli menneisyydessä jokin pahasti epäonnistunut rakkaussuhde, koska hänen ruumiinsa reagoi noin voimakkaasti. Hänen tunnemuistinsa ei ollut kadonnut. Vaikka hän ei muistanut mitä hänelle oli tapahtunut, hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan: "Joutuisin näkemään, kuinka aikani kuluisi hänen aikansa piirissä, kuinka pitkästymiseni kumpuaisi hänen pitkästymisestään, kuinka tunnistaisin hänen hajunsa vaatteissani ja hänen hahmonsa kadulla; kuinka nukkuisin hänen vuoteessaan ja heräisin joka aamu ensimmäisenä, yksin harmaaseen valoon, odottaen, että taas alkaisi uusi, loputon, hänen seurassaan vietetty päivä. [...] Kaikki tuo etoi minua."
Marani on kirjoittanut surullisen tarinan sotilaasta, joka oli vaelsi Helsingissä etsimässä menneisyyttään. Hän toivoi löytävänsä jostakin toisesta ihmisestä muiston itsestään. "Jostakusta, joka pystyy kertomaan edes yhdestä ainoasta menneisyyteni päivästä. Yhdestä kesäiltapäivästä lapsuuteni ajoilta, retkestä, leikeistäni." Hän löysi Vallilasta perhe Karjalaisen, jolta oli kadonnut Sampo-niminen poika sodassa, mutta perhe ei tunnistanut häntä eikä hän perhettä. Kaupunki ja sen ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän ei löytänyt pienintäkään vihjettä, ei tuoksua, ei hajuakaan menneisyydestä.
Sotilaan yksinäisyys vieraassa maassa ja kielessä ei tuntunut keksityltä, vaan koetulta. Se kosketti minua tunteen tasolla ja sai alitajunnan reagoimaan. Yöllä näin unta, että polkupyöräni oli varastettu. Etsin metroasemaa päästäkseni kotiin, mutta kukaan tiennyt missä se on, eikä osannut neuvoa minua. Olin aivan eksyksissä ja olo oli painostava. Mitä minulta on hukassa? ajattelin herättyäni.
Tyhjä Koskenkorvapullo oli peräisin vaasalaiselta sotilaspastori Olof Koskelalta, joka opetti Sampolle Koskenkorvan juomisen lisäksi suomen kieltä ja Kalevalan mytologiaa Akateemisen Karjala Seuran (AKS:n) hengessä. Hänen ryssävihansa oli aitoa. Italian "russolla" ja englannin "Russianilla" ei ole yhtä negatiivista merkitystä kuin suomenkielen ryssällä. Mahtaneeko niistä kielistä löytyä vastinetta "ryssälle." Mistähän naftaliinista kirjailija Marani on vetänyt esiin Koskelan kaltaisen henkilöhahmon. Koskelan paatos oli varmaan tavallista siihen maailman aikaan. Hänen kielifilosofiansa oli tällaista:
Suomi on jykevä, reunoiltaan vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. [...] Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen ja taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla. [...] Opimme kielestä juuri asioiden oman nimen ensimmäiseksi. Nimi ilmaisee käsitettä, nimi on tarpeen käsitteen tuntemiseksi. Tietää-verbi liittyy tie-sanaan, koska meille suomalaisille tietäminen on tie, polku joka johtaa metsästä auringonvaloon. Se joka muinaisaikoina tunsi tien oli noita, shamaani. [...] Nimi on suomenkielessä luoksepääsemätön, se kätkeytyy viidentoista sijamuodon lukuisten taivutuspäätteiden taakse ja tulee vain harvoin yllätetyksi perusmuodossa. Sillä suomi karsastaa teon suorittavan subjektin käsitettä. Tässä maailmassa kukaan ei suorita mitään, vaan kaikki tapahtuu itsestään siksi, että jonkin on määrä tapahtua, ja meistä jokainen on vain yksi niistä mahdollisuuksista, jotka olisivat voineet toteutua. Suomenkielisessä lauseessa sanat ryhmittyvät verbin ympärille kuin planeettaa kiertävät satelliitit, ja lähimmäksi verbiä asettuvasta sanasta tulee subjekti. Eurooppalaisissa kielissä lause on kuin suora viiva, suomessa se on taas ympyrä, jonka sisällä tapahtuu jotakin. Meidän kielessämme jokainen virke on itseriittoinen, muissa kielissä se vaatii diskurssia ollakseen olemassa, tai muutoin se ei tarkoita yhtään mitään.
Sampo on hyväpäinen oppilas, hän oppii sijamuodot ja taivutuspäätteet nopeasti. Mutta puhuminen on vaikeampaa. Häntä hävettää, kun häntä luullaan ääntämyksensä takia inkeriläiseksi tai virolaiseksi. Tohtori Friari, joka lähetti hänet Suomeen muistiaan ja kieltään etsimään, antoi hänelle peri-italialaisen neuvon: " Koska kieli on äiti, etsikää itsellenne nainen. Naisesta synnymme tähän maailmaan, äidiltä opimme puhumaan. Rakastukaa, antautukaa tunteillenne. Kytkekää aivot pois päältä ja kuunnelkaa sydäntänne. Teidän on rakastuttava jonkun tietyn ihmisen ääneen ja kaikkiin sanoihin, jotka kuulette hänen sanovan."
Sampo tapaa lämminsydämisen sairaanhoitajattaren, Ilman, joka opettaa hänelle Porilaisen marssin, ja on valmis rakastumaan häneen. Mutta Sampo torjuu rakkauden. "Pelkkä ajatus siitä, että minun ja tuon naisen välille kehittyisi heiveröisinkin side sai minut haukkomaan henkeäni. Vatsaani alkoi vääntää yhä pahemmin ajatellessani, kuinka löytäisin viereltäni tuon tuntemattoman naisen, joka vaatisi minulta hellyyttä ja huomiota."
Luultavasti Sampolla oli menneisyydessä jokin pahasti epäonnistunut rakkaussuhde, koska hänen ruumiinsa reagoi noin voimakkaasti. Hänen tunnemuistinsa ei ollut kadonnut. Vaikka hän ei muistanut mitä hänelle oli tapahtunut, hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan: "Joutuisin näkemään, kuinka aikani kuluisi hänen aikansa piirissä, kuinka pitkästymiseni kumpuaisi hänen pitkästymisestään, kuinka tunnistaisin hänen hajunsa vaatteissani ja hänen hahmonsa kadulla; kuinka nukkuisin hänen vuoteessaan ja heräisin joka aamu ensimmäisenä, yksin harmaaseen valoon, odottaen, että taas alkaisi uusi, loputon, hänen seurassaan vietetty päivä. [...] Kaikki tuo etoi minua."
Marani on kirjoittanut surullisen tarinan sotilaasta, joka oli vaelsi Helsingissä etsimässä menneisyyttään. Hän toivoi löytävänsä jostakin toisesta ihmisestä muiston itsestään. "Jostakusta, joka pystyy kertomaan edes yhdestä ainoasta menneisyyteni päivästä. Yhdestä kesäiltapäivästä lapsuuteni ajoilta, retkestä, leikeistäni." Hän löysi Vallilasta perhe Karjalaisen, jolta oli kadonnut Sampo-niminen poika sodassa, mutta perhe ei tunnistanut häntä eikä hän perhettä. Kaupunki ja sen ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän ei löytänyt pienintäkään vihjettä, ei tuoksua, ei hajuakaan menneisyydestä.
Sotilaan yksinäisyys vieraassa maassa ja kielessä ei tuntunut keksityltä, vaan koetulta. Se kosketti minua tunteen tasolla ja sai alitajunnan reagoimaan. Yöllä näin unta, että polkupyöräni oli varastettu. Etsin metroasemaa päästäkseni kotiin, mutta kukaan tiennyt missä se on, eikä osannut neuvoa minua. Olin aivan eksyksissä ja olo oli painostava. Mitä minulta on hukassa? ajattelin herättyäni.
