Näytetään tekstit, joissa on tunniste Neidonhius. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Neidonhius. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2015

Fiktion voimaa: Mihail Šiškinin Neidonhius

Mihail Šiškin  syntyi  vuonna  1961  Moskovassa.   Hän opiskeli    Moskovan valtiollisessa   pedagogisessa  instituutissa englantia ja   saksaa. Loppututkinnon jälkeen hän työskenteli   kadunlakaisijana, tietyöläisenä, opettajana,  toimittajana ja kääntäjänä.       Esikoisromaani  Всех ожидает одна ночь   (One Night Befalls Us All ,ei suomennettu) ilmestyi vuonna 1993.    Hän   muutti    vuonna 1995 Sveitsiin , jossa on  työskennellyt     pakolaisten vastaanottokeskuksen  tulkkina.   Syy maastamuuttoon  ei ollut poliittinen, kuten hän sanoo, vaan  avioliitto. Hän oli mennyt naimisiin  sveitsiläisen kääntäjänsä kanssa.   Hän on asunut  Sveitsissä  20 vuotta, mutta   ei ole vaihtanut kieltään eikä  luopunut   Venäjän kansalaisuudesta.  Hän  on  julkaissut  neljä romaania  ja lyhytproosaa.

Neidonhius ilmestyi  venäjäksi  vuonna  2005  ja  on saanut  kolme merkittävää kirjallisuuspalkintoa.    Se ei ole  helppo eikä  nopealukuinen kirja  ( sivuja   hakemistoineen 568). Se  on  sanasinfonia, niin   rikas teemoiltaan ja  tekstuuriltaan, että   se ei hahmotu  yhdellä  lukemisella .    Iloitsen, että    sellainen kirja  on ilmestynyt, käännetty ja  jopa  julkaistu   suomeksi. Se on harvinaista herkkua.  Kaikki  kiitos ja kunnia  WSOY:lle  ja   Vappu Orloville, joka on   kääntänyt  kirjan    nautinnolliselle  suomenkielelle. 


Neidonhiussaniainen työpöydällä


 Mihail  Šiškin vertaa   kirjallisuutta  verenkiertoon.     ” Lukijalla  ja kirjailijalla   pitää olla  sama veriryhmä, muuten  lukeminen on vaarallista    -  lukija  saa  vieraita sanoja verenkiertoonsa.   Minun kirjailijani  pelastivat  minut, kirjaimellisesti.  Ja ne  joita  en  pitänyt  ominani,   viralliset neuvostokirjailijat, joita  oli pakko lukea koulussa, myrkyttivät minut,”  hän     sanoo.   

  Hänen opettajiaan ovat olleet Ivan Bunin, joka  opetti  kompromissittomuutta  ja   uskoa  itseen ja     Tšehov, joka opetti     inhimillisyyttä.   Tolstoilta  hän oppi, että ei  kannata pelätä  naiiviutta,  ja  Ivan  Gontšarov paljasti hänelle  Oblomovissa   venäläisen   sielun rakenteen  Mutta kirjailijoista  läheisin hänelle   oli ja on edelleen  Nikolai  Gogol, joka   elää hänen  romaaniensa  sivuilla.   Neidonhius- romaanissa  hän   näkee Gogolin   Nenän   Colosseumin yläpuolella ,  Päällystakin  Akaki Akakijevitškin     vilahtaa   Rooman kaduilla.

 Minulla   taitaa olla sama  kirjallinen  veriryhmä  kuin  Šiškinillä.  Nuoruusvuosina   ahmin venäläisiä klassikoista.  Oblomovista olin  niin innoissani, että  tein  kirjasta  esitelmän   lukioluokilla.  Aivan yhtä innoissani  olen  nyt  Neidonhiuksesta.  Se kirja  on  palauttanut    uskoni  fiktion voimaan.   Olin pitkään ollut  samaa mieltä, kuin Karl Ove  Knausgård, ettei kertomuksella ole  enää mitään arvoa, koska elämämme on  totaalisesti fiktion ja kertomusten  miehittämiä.( Kts. Sanat 2012/12)

 Pääosassa tarinat


Nimettömät  turvapaikanhakijat    kertovat  sveitsiläisessä pakolaiskeskuksessa   elämäntarinoitaan.”Kauheita tarinoita. ”Muunlaisia  ei täällä kerrotakaan,”  nimetön  tulkki kirjoittaa pojalleen. Hän tulkkaa   hakijoiden tarinoita  kuulustelijalle,  joka tekee muistiinpanoja.  Kuulustelijan nimi on Peter Fischer,  Pietari Kalastaja.  Hän  on  Sveitsiksi  kutsutun paratiisin portinvartija,  kohtaloiden ratkaisija. Hän on kuullut  samat tarinat   satoja kertoja,  hän ei usko   mitään  eikä  päästä ketään paratiisiin. Eräälle turvapaikanhakijalle hän sanoo:

 ”Tarina  on käsi te olette lapanen. Tarinat vaihtavat  teitä kuin lapasia. Koettakaa tajuta: tarinat ovat eläviä olentoja.”
    Turvapaikanhakija vastaa:
   ”Puhujat saattavat  olla  fiktiiviä, mutta puhuttu on todellista. Totuus  on  vain siellä  missä se salataan.

 Tärkeintä  on  tarina, ihmiset ovat sivuseikka. Tarinat  vaeltavat  ajasta, paikasta  ja henkilöstä toiseen,  myyteistä,  antiikin tarinoista ja  historiasta   takaisin  nykyhetkeen.  Kaikki  mikä  on kerran  tapahtunut,   tapahtuu   samankaltaisena yhä uudelleen, ikään kuin  ihmiskunnan kollektiivinen   piilotajunta  ei  ikinä  oppisi  mitään uutta.

Pääteema on Sana.  Muuan turvapaikanhakija  sanoo Pietarille, että vankileirillä  ruokaakin tärkeämpää  oli  Sana. Se oli kaikkein tärkein.    Hän  sanoo etsivänsä   turvapaikkaa nääntyneelle, haavoille isketylle sielulleen ja kertoo  münchausmaisen   tarinan tapahtumista , jotka pakottivat hänen pakenemaan Venäjältä.  Hän oli toiminut  menestyksekkään ja  toimittajan turvamiehenä. Toimittajalla oli ollut  hallussaan   diplomaattisalkku,  joka  sisälsi suuria salaisuuksia, jotka hän aikoi  paljastaa, mutta ei  ehtinyt, sillä hänen autoonsa oli  asennettu pommi joka  räjähti.  Turvamiestä  alettiin epäillä murhasta , ja hänen oli mentävä piiloon. Hän meni  armeijakaverinsa  luo,  kertoi  diplomaattisalkusta. Armeijakaveri lähti    toimittajan  entisen vaimon  luo  ottamaan selvää salkun  arvoituksesta.   Oman versionsa mukaan hän oli  löytänyt  vaimon tapettuna, mutta   oli ehtinyt lukea     ennen  pidätystä tietokoneen  ruudulta   sen asemalokeron  koodin jossa  salkkua  on säilössä, ja soittaa  tiedon entiselle turvamiehelle, joka  haki salkun  lokerosta ja lähti   tapaamaan tunnettua  filantrooppia  ja  oikeustaistelijaa  toivoen että tämä auttaisi häntä  tuomaan julki totuuden.    Toiveesta ei tullut  totta, sillä  oikeustaistelija  oli kadonnut  salaperäisesti työhuoneestaan.  Hänen ruumiinsa  löytyi viereisestä puistosta  puuhun ripustettuna.   Entinen turvamies lähti käymään  äitinsä  ja   sisarensa luona   Podlikissa, Moskovan esikaupungissa.  Asunnossa oli kaikki  mullin, mallin äiti ja  sisar olivat kadonneet,  heidät oli tapettu.   Entinen turvamies   pakeni  henkensä  edestä,  diplomaattisalkku kainalossa ,  tuli  joen rantaan ja lähti uimaan.
     ”Teidät pelasti kapteeni Nemo  Nautiluksellaan, ja kun  nousitte rantaan, olitte jo Romanshornissa [kaupunki Bodenjärven rannalla]. Sieltä te ostitte lipun ja istuitte Kreuzlingeen [kaupunki jossa pakolaiskeskus sijaitsee]  menevään junaan  […] Te nukahditte, ja sitten piti  jo  nousta  junasta, te  hyppäsitte laiturille ja äkkäsitte että teiltä jäi junaan diplomaattisalkku ja samalla kaikki henkilöpaperit, mutta  silloin  oli myöhäistä, juna meni jo. Tuliko oikein?  kysyy Pietari , joka  selostaa turvapaikanhakijalle pöytäkirjan sisältöä.    Tämä vastaa, että joo niin se taisi olla ja vakuuttaa, että ei ole keksinyt mitään.


Sanalla on maailma luotu


 Neidonhiuksen muoto on   monitahokas .  Kerrontaa kuljettaa eteenpäin  kaikkitietävä kertoja ja   nimetön tulkki. Rakenne koostuu   erilaisista   teksteistä.  Dialogimuodossa olevien  pakolaistarinoiden lisäksi  on  otteita Ksenofonin  Kyyroksen sotaretkestä,  joita  tulkki lukee joutohetkinään,     tulkin kirjeitä  pojalleen Nebukadnosaurukselle ,   metroon unohdetun muistikirjan  tekstiä,   kahden rakastavaisen dialogia,   kuuluisan  venäläisen romanssilaulajattaren ( Isabella Jurjevan) muistelmia ja päiväkirjoja ,  jotka    vuorottelevat  muun kerronnan lomassa.    Laulajattaren tekstiosuus hämmästytti  minua eniten.   Se on niin  jyrkässä kontrastissa  kirjan   kielimaailman kanssa – ikään kuin    sinfonian sekaan  olisi  postmoderniin tapaan läntätty  operetti.   Se on tylsää  luettavaa kuten   useimmat   muistelmat , jos   taustalla ei  ole ollut  ammattitaitoista  kirjoittajaa, joka  puhaltaa  latteaan kieleen hengen.    Teksti vaikuttaa aidolta readymade  -teokselta  (vrt. Marcel   Duchampin  pisuaari/suihkulähde),   eikä se ole kiinnostavaa , ellei  satu olemaan  Isabella Jurjevan ihailija.   Tulkin sanoin:  ” Vanha nainen oli todellakin kirjoittanut hyvin seikkaperäisesti jostain tarpeettomista ihmisistä, joilla oli mielenkiintoa vain hänelle, muistellut loputtomiin joitain joutavia  yksityiskohtia...”     Lukija voi  hyvällä omatunnolla hypätä  Bellan tekstiosuuksien yli.

  Tulkki  joka  ennen tulkiksi ryhtymistään oli ollut   siperialaisten  tunguusien ja  orotšien  opettaja, oli  saanut    kustantamolta  tehtäväkseen kirjoittaa  laulajattaren  elämäkerran,     jonka   idea   on   kustannustoimittajan mukaan ”ikään kuin haudasta nouseminen:  hän on tavallaan jo kuollut , kaikki ovat unohtaneet hänet, ja nyt te  sanotte hänelle: nouse ja käy!   Nämä sanat liittyvät teemaan, johon  Šiškin    viittaa Neidonhiuksen motossa: ”Sillä    sanalla on maailma luotu,  ja sana herättää meidät  eloon.”        Šiškinin  mukaan ” kirjallisuus on kielelle kuin Kristus  Lasarukselle” ( kts. Harriman Magazinen haastattelu).    Mutta tulkki  ei    saa aikaiseksi  elämäkertaa,  teksteistä  ei tule kirjallisuutta  eikä  vanha laulajatar herää eloon.  



Teema ja muunnelmia

Rakkaus on  romaanin     kantava teema,  joka juoksee punaisena  lankana  alusta loppuun.   Teema toistuu  Bellan  päiväkirjamerkinnöissä,   Dafniksen ja  Khloen  tarinana   pakolaisdialogeissa,   tulkin    kertomuksessa   avioliitostaan Isolden kanssa, joka  rakastaa yhä  ensimmäistä miestään Tristania,  ja   kulminoituu    rakastavaisten   dialogiin.   Mies on kysyjä, nainen vastaaja.    He puhuvat  rakkaudesta,  nainen sanoo:  voiko sen  mitä tuntee muka koota yhteen ainoaan  ahtaaseen sanaan, niin kuin   suppiloon  […] Rakkaus – se on sellainen  erityinen  Jumalan kokoinen tuhatjalkainen, väsynyt kuin suojaa etsivä matkamies ja kaikkialla oleva , niin kuin siitepöly. Se  pukee meidät kaikki päälleen kuin sukan. Meidät  on  ommeltu sen jalan  mukaisiksi ja me  mukaudumme sen muotoon. Se kulkee meillä. Ja siinä tuhatjalkaisessa me olemme yhtä.”

Nainen ei usko  sanojen  voimaan. Hän sanoo miehelle, että yksi   ainoa tyynylle jäänyt hius on todellisempi kuin sinun sanasi.  Keitä mies  ja nainen ovat?    Onko sillä  merkitystä?  Nainen  kertoo dialogin   alussa zeniläisen tarinan    väsyneestä matkamiehestä, joka saapuu  Veli Huilun  mökin ovelle. Veli  Huilu  kysyy: Kuka siellä  Matkamies vastaa: Minä. Ovi avautuu vasta, kun matkamies osaa vastata oikein.  Oikea vastaus on: ”Sinä.”  Dialogin edetessä   selviää, että mies on kirjailija ja  nainen hänen nuoruudenrakastettunsa , joka  teki itsemurhan kauan sitten.   Kirjailija herättää  kuolleen  rakastettunsa  henkiin dialogissa. 

Ovatko  kirjailija ja tulkki  sama henkilö?   Tulkki näkee  merenrannalla Italiassa  naisen, joka  muistuttaa   hänen itsemurhan tehnyttä  nuoruudenrakastettuaan.  Minun  ymmärrykseni mukaan tulkki on    näkökulmahenkilö , jonka  tajunnan  kautta  romaanin  kaikki  tarinat ja henkilöt    sulautuvat     kokonaisuudeksi ,   poikkeuksena  vain   Bellan jälkeenjääneet  paperit,  materiaalikasa  jonka      työstäminen   ei ole   sujunut tulkki/kirjailijalta.   

Romaani  päättyy  Galpetran tarinaan,  jonka hän   puhuu   tajunnanvirtamonologina  tulkille.  Hän sanoo: ”Kaikki tapahtuu  aina samaan aikaan. Sinä  kirjoitat  nyt tätä riviä, ja minä luen sitä parhaillaan.”

Galina Petrovna eli Galpetra oli  kasvi- ja  eläinopin  opettaja   tulkin kouluvuosina, vieläkin  tärkeä  henkilö , koska  tulkki   näkee  hänestä painajaisunta.  Se mitä  unessa oli, on unohtunut, jäljellä on   vain koulussa tunnettu pelko.  Kaikki  luokalla olivat  vihanneet  Galpetraa.   Tulkki muistaa herättyään , että  Galina Petrovna oli   vienyt luokan  retkelle.  Ostakinoon, maaorjamuseoon. Retki oli  jäänyt hänen mieleensä, koska museossa joku oli  kertonut  hänelle että heidän Galpetransa oli raskaana.   Se oli tuntunut hänestä yli ymmärryksen menevältä, ”että meidän iätön ,  viiksekäs luokanvalvojamme voisi tulla raskaaksi, sillä sitä vartenhan oli pitänyt  tapahtua  sen mitä tapahtui miehen ja naisen välillä – naisen, ei meidän  Galpetramme!”

 Vuosia  myöhemmin Galpetra ilmestyy tulkille Roomassa.  Hänellä  on yhä sama violetti jakkupuku, valkoinen mohairmyssy, talvisaappaat joiden vetoketjut ovat auki , museotöppöset ja   selässä teipillä kiinnitetty paperilappu, se sama kuin  Ostakinossa.  Tulkki kysyy  häneltä  sen  mitä on  kaikki nämä vuodet halunnut tietää: Miksi he vihasivat  häntä, mutta hän  rakasti heitä. Galpetra vastaa:  Tekin  rakastitte minua, ette vain  tienneet sitä.  

  Galpetra  antaa viimeisen oppitunnin.   Hän  näyttää  tulkille sen mikä on kaikkein  tärkeintä.   Se on yltyleensä kasvava  kevyt ja kiharainen jumala.  ”Meillä se on  huonekasvi, se ei selviä muuten, ilman ihmisen lämpöä, mutta täällä se on rikkaruoho. No niin,  kuolleella kielellä, joka  tarkoittaa elävää, se on  Adiantum, capillus veneris. Nurmennukka  hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukan tuulessa. Ikään kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni. Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen […]siellä missä minua ei näy, ovat minun itiöni. Missä minua ei ole, siellä minä olen ollut ja olen oleva. Olen siellä missä tekin.”



Lisäys 8.4.2015.   Oivaltava  arvostelu kirjasta  Turun Sanomissa:  Tarinoiden tulkki