Auschwitzin etuvyöhyke - The Zone of Interest

Rouva Höss ja vauva    kotipuutarhassa (Trailer A24)

Kävin  pitkästä aikaa elokuvissa  katsomassa   Jonathan  Glazerin ohjaaman elokuvan The Zone  of  Interest .   Suomeksi se olisi kai  Kiinnostuksen  vyöhyke  tai  Etuvyöhyke?  Harmi  ettei nimeä   jostain syystä ole suomennettu.  Elokuva   kertoo Rudolf  Hössistä ja  hänen perhe-elämästään. Höss  oli Auschwitzin  tuhoamisleirin komendantti,  joka  tapatti yli miljoona ihmistä.   Elokuva on saanut kriitikoilta viittä tähteä sekä   runsasta ylitystä    ja    viisi Oscar- ehdokkuutta, joista kaksi  ohjaajalle,  niistä toinen  sovitetusta käsikirjoituksesta. Idean ja elokuvan  nimen  hän on  saanut Martin Amisin samannimisestä  kirjasta.

 Kävin katsomassa The Zone of Interestin  neljä  päivää ensiesityksen jälkeen Helsingissä.   Salissa oli noin viisi ihmistä minun lisäkseni.  Syynä luultavasti iltapäivänäytös,  mutta  ajattelin, että ehkä  ihmisiä eivät kiinnosta  holokaustielokuvat.   Minua elokuva  kiinnosti, koska olin vastikään  lukenut espanjalaisen  Jorge Semprúnin  Tarvittavan  ruumiin,  autofiktion  keskitysleiriltä sekä hänen  omaelämäkerrallisen esseeromaaninsa  Kirjoittaminen tai elämä.  Kummassakin  kirjassa   hän  kertoo ilman katkeruutta  kokemuksistaan  Buchwenwaldissa Hän  liittyi toisen maailmansodan aikana  Ranskan vastarintaliikkeeseen.  Hän oli vain  19-vuotias, kun   Gestapo nappasi  hänet  ja  passitti  vuoden 1944 alussa Buchenwaldiin,  suomeksi se on Pyökkimetsä

Glazerin  elokuva alkaa   valkokankaankokoisena   mustanharmaana kuvana, taustalla soi epämusiikki,   josko sitä voi  lainkaan sanoa musiikiksi. Mitään ei tapahdu  muutamaan minuuttiin.  Yhtäkkiä katsojan silmien eteen rävähtää vihreä joenrantamaisema täynnä valoa ja  linnut alkavat laulaa.  Rannalla  on   Hössin perhe,    viisi lasta, vaimo ja kotiapulainen  uintiretkellä.  Minun huomioni kiinnittyy lintujen riemukkaaseen lauluun. Voiko se olla totta  Auschwitzissä?

 Muistan  Kirjoittaminen tai elämän alun.  Kolme Liittoutuneiden armeijoiden upseeria nousee autosta huhtikuussa 1945 Buchenwaldissa.  Kun he näkevät Semprúnin, heidän  silmiinsä nousee pelästys ja  kauhu  niin  kurjannäköinen   ihmisolento  hän on. Järkytykseltään he eivät pysty sanomaan mitään, kenties he näkevät ensi kertaa keskitysleirivangin.  Hän kysyy heiltä, mikä hätänä, kummastuttaako metsän hiljaisuus heitä niin paljon? Sitten  hän kertoo heille, että linnut lähtivät, koska krematorion savu pelotti ne pois.  ”Tässä metsässä ei ole koskaan lintuja…. Poltetun lihan.  haju, sepä se. Upseerit kakistelevat kuin aikoisivat  oksentaa. Heidän pahoinvointinsa on melkein käsin kosketeltavaa”, toteaa Semprún.

 Elokuvan Höss yököttelee  natsieliitin juhlien  jälkeen,   mutta ei saa kunnon oksennusta  aikaan.. Jotain inhimillistä hänessä kaikesta huolimatta on.  Hän yrittää olla hyvä isä lapsilleen milloin ehtii keskistysleirihommiltaan,  hänen kun  pitää kehitellä entistä tehokkaammin  toimivia  krematorioita. Hän vie lapsiaan uimaan ja kanoottiretkille, kunnes  käy ilmi,  että joesta löytyy  keskitysleirin ruumiiden jäänteitä.

  Hössien kodin erottaa keskitysleiristä vain  korkea  tiiliskiviaita.  . Aidan takaa näkyy vartiotorni ja  krematorion  piippu, kuuluu  vankien  huudot,  vartijoiden  käskyt,  vahtikoirien haukunta, aseiden  laukaukset ja    jatkuva jyminä.  Elokuvan äänimaisema sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden.  Krematorion piippu syöksee taivaalle tulta ja tuhkapilviä. Tuulten mukana tuo outo haju – Semprúninm  kuvauksen   mukaan: ”Tuuli tuo oudon hajun, imelän   ja viekkaan, happamiin oksettaviin huuruihin sekoittuneen. Eriskummallisen hajun, krematorion hajun, todella itsepintaisen.”  Niitä hajuja ei elokuva voi välittää.

Miten Höss ja hänen vaimonsa selittivät lapsille tuon hajun, jos selittivät mitenkään.  Lapset ovat hajuille herkempiä kuin aikuiset.  Heidän pikkutyttönsä kyyröttää pimeässä käytävässä ja  tuijottaa ikkunaa, jonka takana krematorion piippu  sylkee savua. Tyttö kärsii unettomuudesta ja näkee painajaisunia.  Isä Höss saa hänet nukahtamaan viereensäkertomalla  hänelle  öisin  satuja. 

 Kun  Hössille  tarjotaan    parempaa virkaa    koko valtakunnan keskitysleiriverkoston  organisaattorina, Auschwitsista pitäisi lähteä, mutta rouva  suostu lähtemään.  Hän ei halua luopua isosta virka-asunnosta, kukoistavasta  puutarhasta  ja  muista miehensä viran tuomista eduista: keskitysleirin ilmaisesta  työvoimasta: kotiapulaisista ja  puutarhan hoitajista,  jotka  kastelevat, kitkevät ja  kärräävät  puutarhaan poltettujen juutalaisten tuhkaa, mikä sai puutarhan kukoistamaan..  Mies lähtee ilman perhettä  uuteen työpaikkaansa, luultavasti Berliiniin. 

  Millaiset  jäljet  Auschwitz mahtoi jättää Hössin lapsiin, varsinkin  pikkutyttöön?  Heille  olisi  ollut parempi päästä isänsä  kanssa  pois tuosta helvetin esikartanosta.  Isä palasi  myöhemmin takaisin, sai yökötyskohtauksia   suuressa maailmassa, ei  ehkä voinut elää  ilman perhettään .

 Jonathan Glazer   syntyi 1954 Lontoossa juutalaisperheeseen. Hän  opiskeli lavastajaksi Nottinghamissa ennen kuin hänestä tuli ohjaaja.  Lavastusopinnot näkyvät Hössin talon  pitkissä pimeissä käytävissä ja  ahtaissa kulmauksissa.  En tiennyt hänen taustastaan enkä opinnoistaan mitään ennen  kuin  näin  The Zone of Interestin ja    luin  elokuvan jälkeen netistä, että  Glazer oli tutkinut  vuosia  Hössin perheen historiaa ennen kuin   elokuva  syntyi.

 Useassa arvostelussa  elokuvaa  sanottiin ahdistavaksi.  Se oli minusta erinomaisen hyvin tehty elokuva, mutta ei se   ahdistanut eikä järkyttänyt minua, ehkä siksi että olin  juuri lukenut  Semprúnin  kaksi  keskistysleirikirjaa,  joista  olen ajatellut  kirjoittaa lisää myöhemmin.  Elokuvan jälkeen kävin kirjastossa lainaamassa   Primo Levin  kirjan  Tällainenko on  Ihminen.  Hänet oli  karkotettu Auschwitsiin vuonna  1944.  Helmetin luettelon mukaan kirjaa oli lainattavissa  kaikkiaan 37  kappaletta  Helsingin alueen kirjastoissa,  suurin  osa oli  lainassa,  joten päättelin  että  holokausti   kiinnostaa ainakin lukijoita.

Tätä  kirjoittaessani iltapäivän radiouutissa kerrotaan, että  Berliinissä  on alkamassa suurmielenosoitus  äärioikeistolaista  AfD-puoluetta vastaan. Paikalla on 120 000 ihmistä ja lisää tulee kaiken aikaa. Uutissa puhutaan vuoroin laitaoikeistosta, vuroin  äärioikeistosta.  Käsitykseni  mukaan   äärioikeistolaiset ovat  enemmäni  rasistisia ja  fasistisia kuin  laitaoikestolaiset. Mutta voin  olla väärässä.  Entisen DDR:n  alueilla on  äärioikeistolaisia paljon enemmän kuin  kuin muualla.  Niillä alueilla ei ole   voitu eika pystytty  käsittelemään  natsimenneisyyttä   kuten läntisessä  Saksassa. Euroopan  äärioikeiston nousu  huolestuttaa.  Se  kasvaa tavallisisten ihmisten elämässä kuten  Glazer todistaa elokuvallaan.  Suosittelen elokuvaa,  se panee ajattelemaan mihin  suuntaan olemme menossa.

Herra Höss tarkastelee tiluksiaan ( Trailer A 24)