Kiinnostukseni Rachel Cuskiin heräsi, kun luin Helsingin Sanomien haastattelun ( HS 15-5-2019). Hän kertoi haastattelussa, että hänen kirjansa Aftermathin saama murskakritiikki oli ajaa hänet täydelliseen hiljaisuuteen. Aftermath oli autofaktaa hänen avioliitostaan ja -erostaan. Cusk kertoi ajatelleensa, ettei enää ikinä kirjoittaisi mitään, niin pahasti hän oli saanut siivelleen. Kirjan feministinen näkökulma ja tunteiden rehellinen kuvaaminen oli ärsyttänyt lukijoita ja saanut monet raivon valtaan.
Cusk toipui nopeasti. Kaksi vuotta Aftermathin jälkeen vuonna 2014 ilmestyi hänen avioerotrilogiansa ensimmäinen osa Ääriviivat, joka oli anglosaksisessa lehdistössä arvostelumenestys. Cusk oli oppinut suojautumaan, hän fiktionalisoi kokemuksensa. Kun kertoja ei tule vaikeine kokemuksineen lukijan iholle, välimatka säilyy ja kirjailija on turvassa negatiivisilta tunteenpurkauksilta. Ajattelen, että julkinen höykytys Aftermathin jälkeen on täytynyt vaikuttaa jollakin tapaa trilogian kertojaratkaisuun: minäkertoja ei kerro omasta elämästään, vaan muista ihmisistä, ja heidän kauttaan itsestään.
Cusk toipui nopeasti. Kaksi vuotta Aftermathin jälkeen vuonna 2014 ilmestyi hänen avioerotrilogiansa ensimmäinen osa Ääriviivat, joka oli anglosaksisessa lehdistössä arvostelumenestys. Cusk oli oppinut suojautumaan, hän fiktionalisoi kokemuksensa. Kun kertoja ei tule vaikeine kokemuksineen lukijan iholle, välimatka säilyy ja kirjailija on turvassa negatiivisilta tunteenpurkauksilta. Ajattelen, että julkinen höykytys Aftermathin jälkeen on täytynyt vaikuttaa jollakin tapaa trilogian kertojaratkaisuun: minäkertoja ei kerro omasta elämästään, vaan muista ihmisistä, ja heidän kauttaan itsestään.
Haastattelun luettuani yritin lainata Ääriviivat Helmetistä. Mutta siellä oli jo runsaasti yli tuhat varaaja jonossa. Ilmeisesti hekin olivat lukeneet Hesarin haastattelun, innostuneet kirjailijasta ja ehtineet kirjautua varausjonoon ennen minua. Lainasin sen sitten Celiasta äänikirjana. Kuultuna sitä oli vaikea hahmottaa. Tai kuten nykyään sanotaan: se oli haasteellista kuunneltava. Minua ärsytti kertoja, ärsytti myös se että en tiennyt kuka milloinkin puhui. Kun lopulta sain Ääriviivat kirjana ja luin sen, selvisi että kirja ei ole ollenkaan vaikea. Rakenne on selkeä, ei takaumia, ei poikkeamia eikä muitakaan monimutkaisuuksia, ja kertojia on vain yksi eikä hän ole kovin ärsyttävä, trilogian toisessa osassa hän on lähes sympaattinen.
Tärkeintä ei ole juoni, vaan ihmiset, joita kertoja Faye tapaa ja jotka kertovat hänelle omaa tarinaansa. Melkein kaikki tarinat kietoutuvat eron ja vaikeiden ihmissuhteiden ympärille, teeman joka tuohon aikaan hallitsee hänen elämäänsä. Hän kuuntelee ihmisiä ja heittää väliin jonkin kysymyksen kuin terapeutti, mutta ei kerro itsestään mitään, eikä ole erityisen empaattinen kuuntelija. Hän kuvailee tapaamiaan ihmisistä, varsinkin miehiä kuivan sarkastisesti perienglantilaiseen tyyliin. Kirjoituskurssilaisiinsa hän sentään suhtautuu lempeämmin.
Hän matkustaa kesäkursseille Ateenaan opettamaan luovaa kirjoittamista. Vapaa-aikana hän tapaa kollegoitaan, ateenalaisia kustannusalan ihmisiä ja miestä, johon oli tutustunut lentokoneessa. Mies oli istunut hänen vieressään, ja kysynyt miksi hän oli menossa Ateenaan ja hän oli vastannut, koska miehellä oli kummalliset hopeanväriset kulmakarvat. "Juuri tämän eriskummallisuuden takia vastasin hänelle. Joskus odottamaton on kuin kohtalon kehotus, " Faye tuumi. Joskus matkoilla tapahtuu, että tuntemattomat ihmiset avautuvat toisilleen, alkavat kertoa asioita, joita eivät ole voineet puhua muille.
Hän kertoo vierustoverilleen, että hän on muuttanut hiljattain Lontooseen maaseudulta, jossa oli asunut kymmenen vuotta, viimeiset kolme vuotta yksin lastensa kanssa. Kun vierustoveri kysyy syitä avioeroon, hän vastaa, että "avioliitto on muuan muassa uskomusjärjestelmä, tarina, ja vaikka se ilmentää itseään tavoilla, jotka ovat todellisia, sitä ylläpitävät impulssit ovat mysteeri. Hänelle oli lopulta todellista luopuminen talosta maalla, "koska siitä oli tullut paikka, joka edusti toivoa, että mennyt vielä palaisi," kuten hän sanoo.
En ole ollut ikinä kirjoituskurssilla enkä tiedä miten siellä toimitaan, mutta minusta vaikuttaa siltä, että Faye on hyvä opettaja. Minun suosikkini kymmenen kurssilaisen joukossa on nelikymppinen Penelope, joka toteaa ensimmäisen kurssipäivän lopussa murheellisena, ettei hän voi olla kirjailija, koska hänellä ei ole omaa aikaa. Hän on täynnä ihmissuhteita ja velvollisuuksia, jotka tekevät hänet hulluksi:"niin täpötäynnä paitsi omia myös toisten ihmisten muistoja, velvollisuuksia, unia, tietoja ja lukuisia arkipäiväisiä tehtäviä, jotka hän oli imenyt itseensä vuosien varrella kuunnellessaan, puhuessaan, myötäeläessään ja kantaessaan huolta, että pelkäsi rajojen näiden moninaisten henkisten taakkojen välillä vähitellen murenevan, kunnes hän ei ollut enää varma mitä oli tapahtunut hänelle ja mitä hänen tuttavilleen, tai joskus jopa mikä oli todellista ja mikä ei", Tyypillistä naiskirjailijan elämää, sanoisin. Cusk kuvaa Penelopen ahdinkoa niin myötätuntoisesti, että tuntuu kuin hän olisi joskus elänyt itsekin samanlaisessa tilanteessa, ollut vailla omaa identiteettiä, ehkä taakankantaja, joka on kuunnellut ihmisten huolia ja murheita uupumukseen asti ja tuntenut olevansa kuin "sadun merenneito, joka kulkee veitsenkärjillä joita kukaan muu ei näe."
Viimeinen henkilö jonka Faye Ateenassa tapaa, on kuin hänen peilikuvansa, näytelmäkirjailija Anne, joka on tullut opettamaan hänen jälkeensä kirjoituskurssilaisia. Lähtöiltana Faye kuuntelee Annen kertomusta. Annellakin on takanapäin avioero ja lisäksi traumaattinen tapahtuma jota hän sanoo "selkkaukseksi." Hän oli kokenut peräjälkeen kaksi kriisiä, joista toinen oli identiteettikriisi. "Hän oli kuin ihminen, joka oli unohtanut äidinkielensä [...] häneltä puuttui sanasto, äidinkielen minuus: ensimmäisen kerran elämässään hän ei löytänyt sanoja." Lentokoneessa hän oli aloittanut keskustelun vieressä istuvan miehen kanssa karkoittaakseen ahdistavat ajatukset. Mies oli diplomaatti joka oli elänyt monilla kielillä. Kun hän kuunteli miestä
"hän oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä. Silti tämä muoto, vaikka hän ei vielä tiennyt, mitä se sisälsi, auttoi häntä ensimmäisen kerran selkkauksen jälkeen hahmottamaan kuka hän oli" (alleviivaus minun).
Onko Faye epäluotettava kertoja? Kun mies johon hän tutustui lentokoneessa ja jonka kanssa kävi veneretkellä kaksi kertaa, soittaa pyytää häntä taas veneretkelle, hän sanoo pokkana, että menee katselemaan nähtävyyksiä erään tuttavansa kanssa, vaikka on lähdössä parin tunnin kuluttua lentokentälle. Miksi hän valehtelee? Ehkä se selviää trilogian seuraavassa osassa.
Rachel Cusk. Siirtymä. Suomentanut Kaisa Kattelus, Kustantamo S&S, Helsinki 2019
Alkukielellä Cuskin trilogian toisen osan nimi on Transit. Kirjojen nimet ovat tienviittoja sisältöön, siksi tärkeitä. Transit voi siirtymän lisäksi merkitä kauttakulkua tai ylikulkua, joka astronomiassa viittaa Wikipedian mukaan "tapahtumaan, jossa jokin taivaankappale kulkee toisen taivaankappaleen editse tietyn havainnoitsijan näkösäteeltä katsottuna." Astrologiassa planeettojen ylikulku ( transiitti) viittaa ihmisen sisäisen tähtikartan tapahtumiin, jotka voivat heijastua ulkoisiin tapahtumiin. Toisen osan alussa digitaalinen astrologi ottaa Fayeen sähköpostitse yhteyttä. Faye arvelee, että tietokonealgoritmi on luonut sähköpostin. Jos niin on, niin se merkitsee, että hän on surffailut netin astrologiasivustoilla useammin kuin kerran. Hän elää muutoksen aikaa, ei ihme, että hän hakee neuvoa nettiastrologiasta. Niin minäkin olen tehnyt , sen lisäksi että olen konsultoinut I Chingia eli Muutosten kirjaa ja Tarot-kortteja. Sähköpostissa oli linkki Fayen tähtikarttaansa. Hän maksoi pyydetyn summan ja avasi linkin. Luultavasti hän suunnitteli tuolloin muuttoa Lontooseen. Hän viittaa muuttoon ensimmäisen osan alussa. Alkukesästä hän osti Lontoosta asunnon. Muutto oli niin tuore tapahtuma, että hänen poikansa eksyi koulumatkalla ja soitti hänelle Ateenaan kesken kirjoituskurssin. Faye antoi puhelinneuvontaa ja poika löysi koulunsa.
Trilogian toinen osa kuvaa Fayen arkea Lontoossa. Astunto on niin kehnossa kunnossa, että siellä on tehtävä täysremontti ennen kuin lapset voivat asua siellä. He asuvat isänsä luona remontin aikana. Faye elää elämäänsä remontin keskellä, kuuntelee urakoitsijan huolia ja alakerran pariskunnan rähinöitä ( he ovat "kuin Beckettin Nagg ja Nell roskasäiliöisään"), käy värjäyttämässä hiuksensa uusiksi kampaajalla, joka vastustaa kaikkia muutoksia,(hiukset hiukset! naisen sisäisen muutos näkyy ensimmäisenä hiustyylin muutoksena), tapaa kadulla sattumalta entisen poikaystävänsä, jonka hylkäsi viisitoista vuotta sitten miehen takia, jonka kanssa meni naimisiin ja joka jätti hänet kolme vuotta sitten, osallistuu kirjallisuusfestivaaliin (ironinen kuvaus tapahtumasta, jossa mieskirjailijat puhuvat vanhaan miesmalliin) ja opettaa viikottain fiktiokurssilla kirjoittamista. Hänellä on myös yksityisoppilaita. Eräs heistä on valokuvaaja, joka haluaa kirjoittaa kirjan taidemaalari Marsden Hartleysta (1877-1943). Valokuvaajalla on 300 000 sanaa muistipainoja taiteilijasta, mutta hän ei tiedä miten saisi kirjan kasaan. Hän on kova puhumaan, Faye kuuntelee ja ajattelee, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät toisista. Kirjan loppupuolella hän sanoo, että "oli oppinut enemmän kuuntelemalla kuin olisin koskaan uskonut mahdolliseksi."
Päivä joka tietokoneastrologin maksullisen raportin mukaan on erityisen merkittävä tulevassa siirtymävaiheessa, on tuiki tavallinen päivä. Faye juttelee remonttimiesten kanssa, hänen poikansa soittaa, että on kadottanut avaimet eikä pääse isänsä kotiin, Faye lohduttaa poikaa, ja lähtee sitten opettamaan fiktiokurssia. Sen jälkeen hän illastaa miehen kanssa, mikä saattaa olla merkittävä tapahtuma tai sitten ei ole. Jotain kuitenkin tapahtui. Kun hän myöhemmin illalla palasi kotiin, "huoneet olivat hiljaisia ja tuntuivat lujilta jalkojen alla." Se oli uutta. Entistä oli alakerran nainen joka huusi hänelle oven takana: "Helvetin huora."
Vaikuttaa siltä, että Faye on alkanut hiljalleen toipua avioerosta, sillä kirjan viimeisessä luvussa hän pystyy puhumaan myös omista tunteistaan eikä vain kuuntelemaan toisia. Serkkunsa ja tämän uuden naisen kutsuilla ( serkku oli hiljaittan eronnut ja aloittanut uuden elämän) hän kertoo milloin oli tajunnut, että hänen avioliittonsa on ohi. Mies oli poissa kotoa ja hänellä oli ahdistava olo, lapset riitelivät, isompi poika tarttui pienemmän päähän ja iski sen kaikin voimin keittiön työtasoon. Hän kertoo, että hänelle oli konkretisoitunut silloin jotakin mitä hän ilmeisesti jo tiesi. Hän oli kuvitellut että lapset olivat toimineet "tämän tiedon palveluksessa, ajautuneet tekemään näkyväksi sellaista mitä he eivät itse ymmärtäneet tai tajunneet." Ei se ole kuvitelmaa, niin lapset toimivat vanhempien kriisitilanteissa. Sitä sanotaan ajeeraukseksi (englanniksi "acting out," opin sen termin, kun olin töissä kasvatusneuvolassa ). Vuoden kuluttuan mies muutti pois kotoa.
Faye kertoo, että yhteen aikaan miehen lähdön jälkeen erityisen raskaita kokemuksia olivat olleet poikien lemmikkieläinten kuolemat, niitä kuoli koko ajan. "Minusta tuntui kuin jokin talossa olisi tappanut ne, ilmapiiri jota yritin herpaantumatta kieltää tai hälventää." Serkku tulkitsee, että se oli miehen kosto: mies jätti hänet lasten kanssa yksin kuolemaan taloon." Siinä talossa sinulle ei olisi voinut tapahtua mitään hyvää," serkku sanoo.
Minä tulkitsen miehen lähdön ja lemmikkien kuoleman synkronisiteetiksi: kaksi tapahtumaa näyttää liittyvän yhteen, vaikkei niillä ole mitään syy-seuraus- eikä muutakaan järjellistä suhdetta. Synkronisiteetti on symbolinen tapahtuma. Sisäinen ja ulkoinen komppaavat toisiaan. Minulta särkyivät aikoinaan kaikki peilit eron jälkeen, se jos mikään oli symbolinen tapahtuma, sillä vanhan kansan uskomusten mukaan se merkitsee kuolemaa.
Faye lähtee serkun talosta ja kirja päättyy sanoihin: "Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan. Etsin laukun ja auton avaimet ja lähdin talosta hiljaa."
Suljin kirjan vaikuttuneena. Haluaisin lukea kolmannen osan saman tien, mutta se ilmestyy vasta ensi vuonna. Osan nimi on englanniksi Kudos, se tarkoittaa kiitosta ja ylistystä, myös kehuja. Olen nauttinut trilogian kahden osan lukemisesta, kolmas osa tuskin tulee olemaan pettymys. Kävin Helmetin nettisivulla katsomassa saako sen englanniksi. Helmetissä sitä on 8 kappaletta, mutta varausjonossa on 92 ihmistä. Taitaa mennä pitkälle syksyyn ennen kuin saisin sen. Akateemisessa kirjakaupassa näyttäisi olevan huokea pokkaripainos. Harkitsen ostamista, se kannattaisi, koska Cuskin teksti on niin tiuhaa ja monikerroksista, että se ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla.
Trilogian kaksi ensimmäistä osaa sain kustantajalta.
Rachel Cuskin haastattelu Ylen Areenassa
https://areena.yle.fi/1-50157460
