Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antti Tuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antti Tuuri. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, tammikuuta 27, 2020

Levoton mieli - taiteilijaromaani pohjalaiseen tapaan


Antti  Tuurin  Levottoman mielen  kansi.   Arvid Bromsin  omakuva .



Kannattaako Antti Tuurin uusin romaani Levoton mieli lukea? kysyi ystävä. Vastasin että kannattaa, jos tykkää pohjalaisesta  huumorista  ja siitä että      kerronta on tasaista  kuin  lakeus, että  taksilla  ajetaan ja kahvia juodaan kaiken aikaa eikä paljon  mitään tapahdu,  mitä nyt taiteilija ryypyspäissään heittää tavarat tuvasta pihalle. Se on suomalaisten miesten ikiaikainen tapa ilmaista tunteitaan. Saattaa sellaista tapahtua jossain muuallakin.

Minua romaani kiinnosti ennen kaikkea siksi, että  halusin  tietää  miten  Antti Tuuri  rakentaa Arvid Bromsin ( 1910-1968) taiteilijahahmon ja -tarinan.   Kirja on ovelasti   kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ikään kuin  Broms itse  kertoisi  elämänsä kymmenestä  viimeisestä  vuodesta,  ja  taksilla ajelun ja  taulujen   maalaamisen  sekä  myymisen välissä  selittäisi      Helmi  Inkerille, kirjan  tärkeälle naishenkilölle,  taksikuski Matille    ja   taulujen ostajille elämänsä  kirjavia vaiheita.  Helmi Inkeri on viides vaimo, entinen mielisairaalan hoitaja, joka  säätelee  Bromsin   juomisia ja hallitsee hänen hulluuskohtauksensa ammatin  antamalla kokemuksella.

 Tuurin   luoma   Broms on aikamoinen veijari ja huijari.  Hänen jutuistaan ei aina tiedä mikä on totta, mikä tarinaa.    Minua huvitti suuresti  kohtaus junassa, kun Broms on matkalla Helmi Inkerin kanssa vihille Tampereelle.  Samaan junaan osuu   humalainen mies  Bromsin menneisyydestä ja alkaa  kertoa    kovaäänisesti tämän tekemistä  rötöksistä, joista  samassa  vaunussa istuvat  kiinnostuvat kovasti.  Broms  oli esiintynyt asianajajana ja juristina, vuokrannut kirjoituskoneen ja jättänyt vuokran maksamatta eikä  palauttanut konetta, vaan   vei sen Ouluun,  missä panttasi sen. Kaiken lisäksi  hän oli jättänyt vaimonsa pantiksi   pietarsaarelaiseen  matkustajakotiin. 

 Jälkeenpäin  Broms  selittää Helmi Inkerille, että Karlssonin oli moraaliton ihminen jo  ennen  sotia,  ja hän oli  antautunut   Karlssonin vietäväksi  mistä ei mitään hyvää seurannut. Kirjoituskone oli kanitettu ja  hänet  oli  pidätetty ja viety Vaasan linnaan, jossa joutui  odottamaan kuukausikaupalla oikeudenkäyntiä,  vaikka    Karlsson olisi pitänyt vangita, koska oli keksinyt panttaamisen, ottanut rahat ja juonut ne. 

Broms  oli pikkurikollinen, jonka istui    vankilassa  muutamankin kerran  varkauksien ja petosten  takia ja   sanoo  parantaneensa tapansa , mutta  vielä vanhoilla päivilläänkin ”lainaa”  naapuritalon pihalta öljytynnyrin, koska häneltä on  rahat  ja öljy  lopussa,  mutta  ”unohtaa” maksaa lainansa   takaisin.   Kaikesta päätellen Broms oli myös hyvä supliikkimies, joka  osasi puhua Etelä-Pohjanmaan    kirkonkylien    silmäätekevät ostamaan  tauluja.     Kun hän ei onnistunut tekemään kauppoja, hän tunsi olonsa noloksi ja alakuloiseksi.  Etelä-Pohjanmaalla on varmaankin  kerrottu Bromsista  tarinoita, joita  Tuuri  on kertonut  ”Bromsina”  tässä  taiteilijaromaanissa.

 Tuuri ei moralisoi Bromsin toimia, vaan kuvaa niitä vähäeleisellä pohjalaishuumorilla, mikä  piilee  hänen   kielessään  ja tavassaan kertoa  ihmisistä. Hänen Bromsinsa on värikäs ja välillä surkuhupaisa henkilöhahmo,  kuin  jonkinlainen  suomalainen Münchausen, joka  yrittää kiskoa tukasta   itseään    ylös suosta.   Bromsin tarinoinnin  takia jaksoin  lukea  loppuun asti kirjan,   joka hitaan rytminsä  takia  olisi saattanut  jäädä minulta muuten kesken.  

  


Arvid Broms. Vanki  ( 1930-1939)
Omistaja: Suomen  valtio
Kuva: Kansallisgalleria




Minua  ei  häirinnyt, että Tuuri  kirjoitti  ensimmäisessä persoonassa Bromsina  Bromsin   tarinaan.     Kuukautta aikaisemmin olin lukenut  Sanna Tahvanaisen romaanin  Kirsikoita lumessa,  joka kertoo  ensimmäisenä persoonassa Sylvia Plathista  New Yorkissa.   Tuolloin     kerronta ensimmäisessä persoonassa alkoi tökkiä minua ja   jätin kirjan kesken.  Syy  oli varmaankin siinä, että    olin sisäistänyt Plathin tuotannon ja elämän niin hyvin,  etten pystynyt  hyväksymään tapaa, jolla Tahvanainen  kertoi hänen elämäänsä.  Minusta Plath kuvasi paljon  paremmin  kuin hän  aikaa New Yorkissa romaanissaan  Lasikellon alla.  Sen sijaan Tuurin kirjan  ensimmäisen persoonan kerronta    ei tökkinyt  lainkaan, mitä ihmettelin. Tulin siihen tulokseen,   että    minun  oli helpompi hyväksyä  Tuurin  kerronta, koska  en tiennyt Bromsista mitään.

Kuinka  löysin Arvid Bromsin?

Isäni kirjoittaa päiväkirjassaan, että hänelle oli tänään ( 9.2.1957) soittanut  Arvid Bromsin  vaimo, joka  kertoi että Arvi oli tullut sekopäiseksi, ja   kysyi tunsinko isäni   Munkkiniemestä ketään lääkäriä, joka  voisi tulla Arvin luo  Jussi Jurkan  asuntoon, jossa he asuivat tilapäisesti. Päiväkirjan mukaan Arvi  ”oli  maalannut kolme viikkoa Porthanian   ala-aulaan Suomen suurinta  nonfiguratiivista työtä, josta eilisessä  Uudessa Suomessa on melko  laaja uutinen. Saatuaan työn valmiiksi Arvi oli niin lopussa, että alkoi puhua  sekavia.”
   Isäni jatkaa: ”Arvi on eräs omalaatuisimpia  taiteilijahahmoja, epäilemättä lahjakas, mutta samalla myös rikollinen luonne – istunut vankilassakin  joistakin  väärennyksistä. Ennen talvisotaa,  muistaakseni  v. 1938, hänellä oli Kumlinilla näyttely, siellä lienee ollut esillä maamme ensimmäisiä nonfigura-töitä. En käynyt näyttelyssä, mutta se herätti huomiota eräällä merkillisellä tavalla: Broms silpoi puukolla useita taulujaan, joita uhattiin ulosmitata maksamattomista veroista. Kuinka monetta kertaa hän on naimisissa, sitä en tiedä. Tällä kertaa hänellä on vaimona järvenpääläinen kotitalousopettaja, asuvat maalla, vaimon omistamassa kodissa. Kerran Broms kovasti pyyteli sinne vierailuille, mutta ei tullut mentyä. Pariin vuoteen hänestä ei ole kuulunut mitään.”

Kun olin lukenut tuon päiväkirjaotteen, kävin katsomassa Porthanian seinämaalausta.  Se oli ollut siellä jo silloin kun opiskelin yliopistossa.  En tiennyt silloin kuka sen oli tehnyt. Se oli niin valju harmaansininen abstraktio, ettei se  ollut jäänyt mieleeni. Taulun alanurkassa oli pieni laatta, jossa luki:  ”Helsingin yliopistolle on lahjoittanut taiteilija Arvid Bromsin seinämaalauksen ETEENPÄIN JA KORKEAMMALLE tässä talossa suoritetun suurisuuntaisen  elementtirakentamisen muistoksi Rakennuselementti Oy Saga ja Matti Janhunen.” Neljännesvuosisataa myöhemmin istuin Rakennusinsinööriliiton historiatoimikunnassa tekemässä Matti Janhusen ja muutaman muun  rakentajan kanssa  Rakentamisen historiaa.

Muutama päivä sen jälkeen kun olin  käynyt Porthaniassa katsomassa Bromsin seinämaalausta, näin  kirjaston  pikalainatelineessä    Levottoman mielen.  Se oli ilmestynyt jo syksyllä. Mutta en ollut silloin  huomannut arvosteluja enkä tiennyt kirjasta mitään.  Se tuli minulle näkyväksi vasta kun olin  lukenut  päiväkirjasta  mitä isäni kirjoitti Bromsista.  Päiväkirjaa luin siksi, että olin luvannut kirjoittaa  Ajan kohinaan  jutun  ”Šolohov Suomessa isäni päiväkirjan mukaan.” Kaikki  liittyy kaikkeen  mutkan kautta tai suoraan, eikä tätä  blogijuttua olisi, ellei  Šolohov olisi käynyt  Suomessa vuonna 1957.

PS1. Asuimme Munkkiniemessä  vuonna 1957.  Jussi Jurkka, joka  oli Bromsin oletettu  poika  Emmi Jurkan kanssa,  asui  Laajalahdentien apinalinnoissa..  Niissä  asui näyttelijöitä,  siitä  niiden nimi.
 PS 2.  Bromsin näyttely, jossa hän silpoi taulunsa, oli vuonna  1939  Kumlinilla   surrealisti  Otto Mäkilän kanssa.
PS 3.  Broms sai Tuurin kirjan mukaan Porthanian  seinämaalauksesta noin  80 000  vanhaa markkaa, mikä on Tilastokeskuksen rahanarvomuuntimen mukaan   2194 euroa. Hänelle maksettiin käsittämättömän vähän  isosta työstä. Vertailun vuoksi isäni sai  Stephen  Razinin  kääntämisestä samana vuonna  295 000  vanhaa markkaa mikä vastaa nykyään  8092 euroa.