Kirjailija ja naiset

 Mies   J.M. Coetzeen  romaanin kannessa. 

 Romaanin nimi on Kesä (suom. Markku Päkkilä), englanniksi Summertime.  En tiedä kuka on ottanut kuvan. Kirjaston  kirjassa  nimen peittää   tarralappu.  Mies kuvassa voisi olla  kolmikymppinen John Coetzee, joka  palasi 70-luvun alussa   Etelä-Afrikkaan, kun  ei  saanut   oleskelulupaa  Yhdysvalloista  syystä, että oli  osallistunut  Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. 


Kesä  on  kolmas ja minusta  hauskin   kirja J.M. Coetzeen  omaelämäkerrallisessa  sarjassa.  Ennen sitä  sarjassa on  ilmestynyt Lapsuus ja Nuoruus.  John  Coetzee ei ole  sama    mies kuin  J.M. Coetzee.   John on yksinäinen mies, hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, tai niitä ei mainita, ehkä ne jäivät  Yhdysvaltoihin.  John  saa  englanninkielen   apuopettajan paikan tyttökoulusta ja myöhemmin   hän työskentelee Kapkaupungin  yliopiston englanninkielen laitoksella.  Hänen  akateemisia  meriittejään ei kerrota.


 Kun  J.M.  Coetzee palasi Etelä-Afrikkaan , hänellä  oli vaimo ja kaksi lasta  sekä   tohtorin  tutkinto yhdysvaltalaisesta yliopistosta.   Hänen  väitöskirjansa  aiheena oli  Samuel  Beckettin  teosten  tietokoneavusteinen tyylianalyysi.  Paluumuuton  jälkeen hän  sai  englannin kirjallisuuden professuurin Kapkaupungin  yliopistosta. 


Kesä  kertoo  vuosien  1971-1977 välisestä    ajasta   nuoren Johnin  elämässä.   J.M.  Coetzee käyttää etäännyttämiskeinona  näkökulmatekniikkaa ja    elämäkerturia, joka   haastattelee    Johnin tunteneita ihmisiä.  Haastateltavat  ovat  etupäässä  naisia,  joukkoon  mahtuu vain yksi  mies, joka on hyvin niukkasanainen.   Naisten  haastattelut  tekevät   kirjasta  hauskan.   He  eivät  kainostele  kertoa, miten  kurja  rakastaja  John oli.   Varsinkin  brasilialainen  tanssinopettaja Adriana  antaa palaa.   Hänestä John oli  kuin  mies,  joka oli  ollut koko elämänsä pappina, menettänyt miehuuteensa  ja tullut  kyvyttömäksi naisten kanssa. 


 Kaikki   elämäkerturin   haastattelemat  naiset  ovat sitä mieltä että,  että Johnilta  puuttui  lämpö ja kyky rakastaa, ja että   hän   ei rakastanut heitä, vaan Naisen ideaa,  jonkinlaista   mielikuvitusolentoa, jonka  oli luonut päässään.


 Eräs naisista sanoo, että Johnilla oli seksitoimintatila, johon hän siirtyi riisuttuaan vaatteensa.  " Siinä tilassa hän suoriutui miehen tehtävistä täysin tyydyttävästi - tyydyttävästi, pätevästi, mutta - minun makuuni - liian persoonattomasti. Minusta ei tuntunut kertaakaan, että hän olisi ollut minun kanssani, kokonaan minun todellisuudessani." Sama nainen on pettynyt, koska  John ei koskaan kirjoittanut hänestä.  "Mikä tarkoittaa, etten koskaan puhjennut kukkaan hänen sisällään, en herännyt henkiin."


  Oli miten oli,  J.M. Coetzee on  ratkaissut mainiolla  itseironialla sen  omaelämäkerrallisuuden  ongelman, miten kirjoittaa  rakkaussuhteistaan  vaivaannuttamatta   lukijaa  liialla henkilökohtaisuudella. 

Kesän  jälkeen  luin uudelleen J.M Coetzeen Nuoruuden (suom. Seppo Loponen).  Pidin    paljon   kirjasta ensimmäisellä ja vielä enemmän toisella lukukerralla.    Hän käyttää   etäännyttämiskeinona kolmatta  persoonaa.    Tässä kirjassa John on  parikymppinen.   Hän lähtee Etelä-Afrikasta  Lontooseen 60-luvun alussa ja  havaitsee, että  liberaaleinakin pidetyt sanomalehdet - Guardian ja Observer - ovat  vihamielisiä sielunelämälle.  Hän pääse  IBM:lle   tietokoneohjelmoijaksi ja    pakenee  IBM:ää  elokuviin,  rakastuu Monica Vittiin. 


 Noinhan se oli  minunkin nuoruudessani. Pakenin elokuviin  ja kirjoihin  elämän  ankeaa  todellisuutta, mutta en muista  että olisin  rakastunut kehenkään elokuvanäyttelijään.  Rakastuin kirjojen henkilöihin. Jos olisin nuori, voisin rakastua  Johniin. Minä pidän  hänestä  hänen nörttiytensä takia, sosiaalisen kyvyttömyytensä takia ja Samuel Beckettin takia, jonka  romaanit hän löytää   Lontoossa.

John kirjoittaa runoja ja    tutkii runoilijoiden elämäkertoja, vertaa omaa elämäänsä   heidän  elämäänsä. Kukapa aloitteleva runoilija  ei olisi niin tehnyt.  Hän kaipaa naista, muusaa joka vapauttaisi hänen  runovirtansa,  mutta    ei löydä sellaista naista joka  "kirvottaisi hänen intohimolatauksensa. " Naissuhteet  epäonnistuvat surkeasti. Hän  on  liian nörtti, liian  introvertti ja liian nuori onnistuakseen  naisten kanssa.


Työ IBM:llä tympii häntä. Hän irtisanoo itsensä ja pääsee International Computersille  (ICL:lle) ohjelmoijaksi. Hän  käy testaamassa  tekemiään ohjelmia Cambridgen yliopiston   Atlas-tietokoneella. Hän ei enää lue runoja, vaan ratkoo shakkitehtäviä, eikä  ikävöi " sitä salaperäistä, kaunista, tuntematonta naista, joka kirvottaisi hänessä piilevän intohimon."    Kaipuun ja runouden ehtymisen välillä on yhteys, joka ei jää häneltä huomaamatta. 


Yön pitkinä tunteina kun John   käy testaamassa ohjelmiaan Atlas-koneella, hän panee koneen tulostamaan  Pablo  Nerudan  säkeitä.  Hän pohtii, että "ellei   hän juuri nyt pysty kirjoittamana sydämestä kumpuavaa runoutta [...] voiko hän ainakin harsia koneen luomista ilmaisuista kokoon pseudorunoutta. [...] Onko reilua  käyttää kirjoittamiseen mekaanisia apuvälineitä - reilua toisia runoilijoita kohtaan, reilua kuolleita mestareita kohtaan? Surrealistit kirjoittivat runoja paperilipuille, ravistivat niitä hatussa ja poimivat sitten sanoja umpimähkäisesti säkeiden rakennuspuiksi. William Burroughs leikkelee  testisivuja  silpuksi, sekoittaa palaset ja panee palaset yhteen. Eikö tämä ole samaa? Vai muuttavatko hänen suunnattomat resurssinsa - kenellä muulla  runoilijalla  Englannissa, maailmassa on tämänkokoinen kone  käytettävänään? - määrän laaduksi? "


John  kirjoittaa  valikoiman Nerudan runoihin perustuvaa tietokonerunoutta   ja  lähettää  sen ystävälleen Kapkaupunkiin. Paikallinen  sanomalehti julkaisee yhden tietokonerunon  pilkallisin kommentein, ja parin päivän ajan  hänet tunnetaan Kapkaupungissa barbaarina, joka haluaa  korvata Shakespearen koneella.   Tämä  tapahtui  60-luvun alkupuolella. Kenties John (  tai  J.M. Coetzee) oli maailman ensimmäinen tietokonerunoilija.  Nykyään  kaikilla  runoilijoilla on samat  resurssit käytössään.


Ensimmäisellä  lukukerralla  en huomannut J.M. Coetzeen  itseironiaa. Se ei ole yhtä hilpeää kuin Kesässä, vaan  alakuloisempaa, hiljaisempaa.     Hän ei   ole myyvä kirjailija,    suuren yleisön kirjailija,  koska  ei kirjoita   "sydämestä kumpuavia" romaaneja. Hienoa, että häntä silti suomennetaan,  ja on suomennettu jo ennen kuin hän sai Nobel-palkinnon. Hän on yksi  vielä  elävistä  mielikirjailijoistani, vaikken  ole  ihan kaikesta hänen kirjoittamastaan aina  pitänytkään.


PS. Hei lukijat, vaihdoin   dynaamisesta näkymästä tähän perinteelliseen malliin, jossa näkyy  blogroll.  Kertokaa  jos tämä  latautuu hitaasti, niin  vaihdan takaisin dynaamiseen näkymään. Se lautatuu nopeasti,  minun käsittääkseni.

Joulutervehdys

Hyvää ja rauhallista kirjajoulua kaikille  tämän blogin lukijoille! 

Kuvasin   ruusun   Puotilan palstoilla itsenäisyyspäivänä.

Oli satanut lunta. Ruusu hehkui valkoista hankea vasten 

punaisena kuin verenpisara.

Joulukirjojeni toivomuslistalla oli  William  S. Burroughsin unikirja   Koulutukseni, mutta  suomentaja  ei   saanut  sitä valmiiksi joulumyyntiin.  Olisin ostanut sen itselleni lahjaksi.  Burroughs on suosikkini siitäkin syystä että hän on syntynyt samana päivänä kuin minä, mutta muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin.

Kävin  eilen  hakemassa  kirjastosta   joululukemiseksi  Viivi Luikin  Varjoteatterin. Joku ystävällinen sielu,  kenties joulutonttu, oli  jättänyt  kirjaston  kierrätyspöydälle kuin  minua varten Jungin muistelmateoksen  Unia, ajatuksia, muistikuvia.   Olen lukenut sen  noin 30 vuotta sitten,  jolloin  hullaannuin Jungiin ja  luin kaiken mitä häneltä käsiini sain.  Joulunpyhinä aion  tarkistaa olenko  yhtä ihastunut hänen muistelmiinsa kuin   entisinä aikoina. 

 PS. Tänään  päivitin  pitkästä aikaa  Kirjailijan  päiväkirjaa. Kirjoitin pariisilaisesta   Shakespeare & Co:n kirjakaupasta.

Tuntematon sotilas opettelee suomenkieltä

Luin itsenäisyyspäivänä   merkillisen   kirjan   sotilaasta, joka oli menettänyt  kielensä ja  muistinsa. Hän ei   tiennyt  kuka on  ja mistä  on  kotoisin.  Hän oli tuntematon niin itselleen kuin muillekin.  Hänet  löydettiin pää murskana  Triestestä  syyskuun 10. päivä   1943.  Hänet otti hoitoonsa   neurologi  Petri Friari,  joka työskenteli   lääkintäupseerina   saksalaisessa sairaalalaivassa.  

Petri Friari  oli  paennut  Suomesta äitinsä kanssa vuoden  1918  tapahtumien jälkeen, kun hänen isänsä, yliopiston  professori ja vakaumuksellinen  sosialisti, oli pidätetty ja  viety vankileirille eikä  hänestä sen koommin kuultu mitään.   Petri  Friari  päätteli, että mykän  sotilaan täytyy olla  suomalainen, koska  hänen  merisotilaan takkinsa kauluksen sisäkäänteeseen  oli ommeltu valkoinen  puuvillakaistale, jossa luki: Sampo  Karjalainen.   Miten    suomalainen  merisotilas  on  joutunut jatkosodan aikana Triesteen, minä   ihmettelin.    Mutta   ei kaiken tarvitse olla kirjaimelllisesti totta, kun kyseessä  on  fiktio.

Fiktion  kirjoittaja  on  italialainen Diego  Marani.  Kirja ilmestyi  vuonna  2000 nimellä  Nuova  grammatica  finlandese ja tänä vuonna   englanniksi  nimellä  New Finnish Grammar ( Uusi  suomen kielioppi). Se  sai  loistavat  arvostelut englantilaisessa laatulehdistössä,  nousi  The  Guardianin  best-seller listalle,  kulttikirjan maineeseen ja  vuoden  parhaiden käännöskirjojen joukkoon.  Ilman  sosiaalista mediaa  minulta olisi  jäänyt tietämättä, että  kirja on  ilmestynyt suomeksi jo vuonna  2003 nimellä  Sotilas ilman menneisyyttä ( suom. Leena Taavitsainen-Petäjä).  Suomessa  Maranin kirja  jäi vähälle huomiolle.   Kenties  lukijat vieroksuivat suomalaisuuden mystifiointia,   Kalevalan ansiosta kun olemme saaneet noitien ja shamaanien  maineen.  Mutta ulkomaalaisille  lukijoille   suomalainen mytologia on kiehtovaa eksotiikkaa.

Romaanin kehyskertomuksessa Petri  Friari  matkustaa sodan jälkeen  Suomeen ottamaan selvää  "Sampo Karjalaisen"  kohtalosta.  Hän  hän löysi Sampon  käsikirjoituksen "eräästä matka-arkusta Helsingin sotilassairaalasta. Arkussa oli lisäksi merimiestakki, nenäliina, johon oli kirjailtu alkukirjaimet S.K. kolme kirjettä, Kalevala sekä tyhjä Koskenkorvapullo. Käsikirjoitus oli kirjoitettu ontuvalla, yksinkertaisella, kielioppivirheitä vilisevällä suomenkielellä..."  Hän  jalostaa  käsikirjoituksesta lukukelpoisen tekstin, josta käy  selville, mitä  Sampolle tapahtui Helsingissä  jatkosodan aikana.

Tyhjä Koskenkorvapullo  oli peräisin   vaasalaiselta  sotilaspastori Olof Koskelalta,  joka opetti  Sampolle Koskenkorvan  juomisen  lisäksi  suomen  kieltä ja  Kalevalan mytologiaa  Akateemisen Karjala Seuran (AKS:n)  hengessä.  Hänen ryssävihansa oli aitoa.  Italian  "russolla" ja  englannin  "Russianilla" ei ole yhtä  negatiivista  merkitystä kuin  suomenkielen ryssällä.   Mahtaneeko  niistä kielistä löytyä  vastinetta  "ryssälle."  Mistähän naftaliinista kirjailija  Marani  on vetänyt   esiin Koskelan   kaltaisen  henkilöhahmon.    Koskelan    paatos    oli varmaan tavallista  siihen maailman aikaan. Hänen  kielifilosofiansa oli  tällaista:

Suomi on jykevä, reunoiltaan  vähän kupertunut kieli, jossa on silmien tilalla viirut, ja samat piirteet toistuvat  Helsingin rakennuksissa ja kansamme kasvoissa. [...] Suomi on kieli, jonka äänteet ovat pehmeitä ja makeahkoja kuin ahvenen ja taimenen liha, kalojen, joita paistetaan kesäiltaisin järvenrannoilla. [...] Opimme kielestä juuri asioiden oman nimen ensimmäiseksi. Nimi ilmaisee käsitettä, nimi on tarpeen käsitteen tuntemiseksi. Tietää-verbi liittyy tie-sanaan, koska meille suomalaisille tietäminen on tie, polku joka johtaa metsästä  auringonvaloon. Se joka muinaisaikoina  tunsi tien oli noita, shamaani. [...] Nimi on suomenkielessä luoksepääsemätön, se kätkeytyy viidentoista sijamuodon lukuisten taivutuspäätteiden taakse ja tulee vain harvoin yllätetyksi perusmuodossa. Sillä suomi karsastaa teon suorittavan subjektin käsitettä. Tässä maailmassa kukaan ei suorita mitään, vaan kaikki tapahtuu itsestään siksi, että jonkin on määrä tapahtua, ja meistä jokainen on vain yksi niistä mahdollisuuksista, jotka olisivat voineet toteutua. Suomenkielisessä lauseessa sanat ryhmittyvät verbin ympärille kuin planeettaa kiertävät satelliitit, ja lähimmäksi verbiä asettuvasta sanasta tulee subjekti. Eurooppalaisissa kielissä lause on kuin suora viiva, suomessa se on taas ympyrä, jonka sisällä tapahtuu jotakin. Meidän kielessämme jokainen  virke on itseriittoinen, muissa kielissä se vaatii diskurssia ollakseen olemassa, tai muutoin se ei tarkoita yhtään mitään.


Sampo on hyväpäinen oppilas, hän oppii sijamuodot ja taivutuspäätteet nopeasti.  Mutta puhuminen  on vaikeampaa. Häntä  hävettää, kun häntä  luullaan  ääntämyksensä takia inkeriläiseksi tai virolaiseksi.  Tohtori Friari, joka lähetti hänet  Suomeen  muistiaan ja kieltään etsimään, antoi hänelle  peri-italialaisen neuvon: " Koska kieli on äiti,  etsikää itsellenne nainen. Naisesta synnymme tähän maailmaan, äidiltä opimme puhumaan. Rakastukaa, antautukaa  tunteillenne. Kytkekää aivot pois päältä ja  kuunnelkaa sydäntänne. Teidän  on  rakastuttava jonkun tietyn ihmisen ääneen ja kaikkiin sanoihin, jotka kuulette hänen  sanovan."

Sampo   tapaa  lämminsydämisen sairaanhoitajattaren, Ilman, joka opettaa  hänelle Porilaisen marssin, ja on valmis  rakastumaan häneen. Mutta  Sampo  torjuu  rakkauden. "Pelkkä ajatus siitä, että minun ja tuon naisen välille kehittyisi heiveröisinkin side sai minut haukkomaan henkeäni. Vatsaani  alkoi vääntää yhä pahemmin ajatellessani, kuinka löytäisin viereltäni tuon tuntemattoman naisen, joka  vaatisi minulta hellyyttä ja huomiota."

 Luultavasti   Sampolla oli  menneisyydessä  jokin  pahasti  epäonnistunut rakkaussuhde,  koska  hänen ruumiinsa   reagoi noin voimakkaasti.  Hänen tunnemuistinsa ei  ollut   kadonnut.  Vaikka hän  ei muistanut mitä hänelle  oli tapahtunut,  hän   tiesi mitä tulisi tapahtumaan:  "Joutuisin näkemään, kuinka aikani kuluisi hänen aikansa piirissä, kuinka pitkästymiseni kumpuaisi  hänen  pitkästymisestään, kuinka tunnistaisin hänen hajunsa vaatteissani ja hänen hahmonsa kadulla; kuinka nukkuisin hänen vuoteessaan ja heräisin joka  aamu ensimmäisenä, yksin harmaaseen  valoon, odottaen, että taas alkaisi uusi, loputon, hänen seurassaan vietetty päivä.  [...] Kaikki tuo etoi minua."

 Marani on kirjoittanut surullisen tarinan  sotilaasta, joka oli  vaelsi   Helsingissä   etsimässä   menneisyyttään.  Hän toivoi löytävänsä jostakin toisesta ihmisestä muiston itsestään. "Jostakusta, joka pystyy kertomaan edes yhdestä ainoasta menneisyyteni päivästä. Yhdestä  kesäiltapäivästä lapsuuteni ajoilta, retkestä, leikeistäni."  Hän  löysi  Vallilasta perhe Karjalaisen, jolta oli kadonnut Sampo-niminen poika sodassa,  mutta  perhe  ei  tunnistanut häntä eikä hän perhettä.  Kaupunki ja  sen ihmiset  pysyivät hänelle  vieraina. Hän ei  löytänyt pienintäkään  vihjettä,  ei tuoksua, ei  hajuakaan menneisyydestä.

Sotilaan  yksinäisyys vieraassa maassa ja kielessä   ei tuntunut  keksityltä, vaan  koetulta.  Se  kosketti minua tunteen tasolla ja  sai alitajunnan reagoimaan. Yöllä  näin unta, että   polkupyöräni oli varastettu.  Etsin  metroasemaa päästäkseni  kotiin, mutta kukaan  tiennyt  missä se on, eikä   osannut  neuvoa minua. Olin   aivan  eksyksissä ja olo oli painostava.  Mitä  minulta on hukassa? ajattelin  herättyäni.

Miehen vastoinkäymisiä

Romuald Hazoumè. Simpukka-Bob. Ars11.

Miehen vastoinkäymiset  alkavat, kun mies menee naimisiin. " Naimisiinmeno muistutti pakollisen liikennevakuutuksen ottamista,"  mies  muistelee.   Häntä  ei suhteen rekisteröinti alunperinkään innostanut, mutta nainen sai puhuttua  ympäri: "Yhteinen  veroilmoitus, saadaan  enemmän  palautuksia," nainen perusteli. 

 Naisen   mielestä  mies  on luuseri, kun  se istuu kotona,    kirjoittaa tietokoneella runoja ja  parantelee työkseen firmojen   kotisivuja sekä   hoitaa  lapset sillä aikaa kun   nainen tutkii  "miesten vekottimia" sairaalassa.  " Sinä painut töihin, alat painaa Miesten töitä ja saada Miesten palkkaa ja rupeat elättämään perhettäsi kuin Mies!" nainen patistaa.

 Mies  saa töitä karjatilan paimenena. Lehmät  karkaavat   kylän  kaalipeltoon ja syövät kaikki kaalit.  Mutta mies  ylennetään  traktoristiksi.  Kuukauden  kuluttua  sekin ura romahtaa, kun hän sohaisee traktorilla heinävaraston pääkatkaisijaa ja   viisikerroksisen  talon kokoinen varasto palaa  poroksi  puolessa tunnissa. 

 Miehen    vaimo  on aikamoinen pakkaus. Sen lisäksi että hän on  shoppailuhullu -  kuten   sivumennen sanoen lähes tulkoon kaikki virolaisnaiset Neuvostoliiton romahduksen jälkeen -  hän juo    niin,  että silmillä on nakit " kuin  konalan norsulla. "  Sellaista  sanontaa  en ole ennen kuullut. Ehkä se on  suomentaja Hannu  Oittisen luovan mielikuvituksen tuotetta. Olisi   hauska  tietää, mitä ilmaisua Olavi  Ruitlane on käyttänyt alkuteoksessa  Nainen.

 Miehellä oli totisesti kestämistä  avioliitossaan.   Mutta ei   miehen elämä  pelkää helvettiä ole.   Naiset  auttavat  häntä kestämään.   "Hääyön jälkeen minulle kehittyivät suhteet Kiihkeään naiseen, Nuoreen naiseen, Tyttölapseen ja  Vielä jokuseen naiseen," mies   tunnustaa.    Avioliiton loppupuolella kuvioihin  ilmestyy Pikkuvaimo, jolta  mies saa  niin paljon voimia, että   pystyy  riuhtaisemaan itsensä irti  epätyydyttävästä liitosta.   Pikkuvaimo on täysin erilainen kuin  aviovaimo. 

"Pikkuvaimo  ei huutanut koskaan vaan jopa puhui niin hiljaisella äänellä, että keskustelumme muistuttivat enemmän  hiljaisuutta kuin puhetta. Ja minut nähdessään hän ilahtui joka kerta. On hyvin  erikoinen tunne kun ymmärtää Naisen tahtovan sinua vain siksi että olet Mies. Ilman turhia krumeluureja."

Pieneen kyynisyyteen taipuvaisena naislukijana ajattelen, että  mahtavatko miehen vastoinkäymiset olla  ohitse. Entäpä jos  Pikkuvaimossa  tapahtuu  muodonmuutos, joka on niin yleinen  avioliitoissa ja   Pikkuvaimo alkaa huutaa ja esittää vaatimuksia eikä  enää ilahdu, kun  mies ilmestyy  kotiin  ryyppyreissuilta.

Kun luin Ruitlanen pientä romaania, mieleeni  tuli   J. P. Donleavyn  Holtiton mies, jonka  luin  kuusikymmentä luvun lopussa.  Olin  tunnistavani  Ruitlanen  kirjassa samansukuista veijarihenkeä ja mustaa huumoria.  Donleavyn kirjasta on tosin niin kauan että  muistikuva on hämärätynyt. Pitäisi  vertailun vuoksi lukea se uudestaan, mikäli sitä enää  kirjastosta löytyy.

Olavi  Ruitlane Helsingin kirjamessuilla.   Myöhästyin  tilaisuudesta, jossa  hän puhui Naisesta. Kuulin  vain loppuosan.  Hän  kysyi, mikseivät miehetkin saisi   kuvata tunteitaan.  Että ei se ole  naisten yksinoikeus.

Kenties hän oli jo puhunut  kirjansa  syntyprosesssista.   Hän  ajatteli    ensin tehdä  interaktiivisen  romaanin ja perusti sitä tarkoitusta varten blogin, jossa  hän kertoi avoimesti  omasta avioeroprosessistaan ja  yksityiselämästään. Hän toivoi että miehet  kertoisivat blogissa omista kokemuksistaan.  Jostain  luin, että  hänen bloginsa joutui  oikeuskäsittelyyn  ilmeisesti siksi, että se  loukkasi intimiteettisuojaa.  Oikeuden päätös  pakotti  hänet sulkemaan  blogin.   Olisin halunnut  kysyä  pitääkö  se todella paikkansa, mutta    yleisöllä ei ollut mahdollisuuksia esittää kysymyksiä. 

Sanoo itseään ikäväksi ihmiseksi

Kuvan lähde: Harenberg Literatur Tageskalender

"Der arme Poet" Gemälde von Carl Spitzweg, 1839

Viimeöinen  sänkykaverini oli William N.  Tapasin  hänet  ensimmäisen  kerran parisen kuukautta sitten.   Pitkä laiha mies ( 185 cm/62 kg),  joka toi mieleeni  erään    kesällä  kuolleen runoilijan.  Tapaaminen ei ollut eroottisesti   jännittävä. Miten olisi voinut ollakaan, kun miehellä  on ikää  yli 75 vuotta.  Tuskinpa hänellä  on ikinä  ollut  kovin vilkasta eroottista elämää. Hän ei ole ollut  naimisissa eikä  hän pidä  naisista eikä lapsista,  ei sen  puoleen miehistäkään.   Mutta ei hän aivan  vailla aistillisia nautintoja ole. Hän  pitää hyvästä ruuasta ja  muistaa mitä  syötiin  kymmenien vuosien takaisella  juhla-aterialla.   Minä  en muista  edes eilistä ateriaa.  Ei meillä muutenkaan ole kovin paljon  yhteistä.   Hän ei tunne kirjallisuutta enkä minä  jäkäliä.  Strindbergin  Hullun päiväkirjan hän sentään  oli  lukenut, ranskaksi.  Sivumennen sanoen Strindbergin Uninäytelmä oli   varhaisnuoruuteni suuria  elämyksiä, kun näin  sen  Kansallisen  suurella näyttämöllä.  Mieleeni painui  lähtemättömästi repliikki: "On sääli ihmistä."

William toisti  useaan kertaan olevansa ikävä ihminen. Hän sanoi:"Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään."  Hän  palasi  yhä  uudelleen elämänsä  pieniin ja suuriin   nöyryytyksiin ja  loukkauksiin.    Eräs niistä  oli tapahtunut yli 40 vuotta sitten.   Hän  ei saanut virka-asuntoa kasvitieteellisestä puutarhasta, vaikka oli Helsingin yliopiston  kasvitieteen professori. " Yliopistoväki ei  syvimmiltään minua arvostanut, kyllä minä sen tiedän, juuri siksi minulle ei annettu von Nordmanin asuntoa,"  hän  valitti useampaan kertaan. Se  saattoi olla syy miksi hän  jätti professorin viran ja lähti Pariisiin  jäkälätutkijaksi.  

"Loukkaukset  kirjoitetaan muistiin  näkymättömällä musteella. Ne eivät vanhene koskaan," kirjoittaa Douw Draaisma  Muistikirjassaan,  jota olen  siteerannut   aikaisemmin tässä blogissa  (Déjà-vu), ja  jatkaa: "Jotkin loukkaukset tekevät enemmän kuin vain muokkaavat minäkuvaa: ne saavat elämässä aikaan  ratkaisevan käänteen ja siksi ne  talletetaan muistiin asianmukaisella kunnioituksella." 

Enpä  tiedä viihtyisinkö Williamin seurassa kovin pitkään.  Mutta kirjan henkilönä hän ei ole  lainkaan  ikävä,  vaan  peräti   antoisa   tuttavuus kaikkine  inhimmillisine  heikkouksineen.  En ole  tavannut tiedemiehiä, mutta olen  tuntenut vanhoja  kirjailijamiehiä.   Heissä on samoja ominaisuuksia kuin Williamissa: turhamaisuutta, kateutta, ajoittaista omahyväisyyttä.   He puhuvat  mielellään itsestään ja saavutuksistaan  ja  valittavat etteivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. 

Lukekaa Kristina Carlsonin romaani William N.   päiväkirja.    Se on  hieno sanallinen muotokuva  vanhan  miehen sisäisestä mielenmaisemasta.  Se   ei tyhjene  yhdellä  lukukerralla.   Kannattaa  hankkia se omaan kirjahyllyynsä, niin  että voi nauttia  siitä myöhemminkin ( sitten kun  se  on kadonnut  kirjakaupoista eikä sitä  divareistakaan  enää saa).  Minä  laskin  Williamin yöllä käsistäni  ihaillen  -  ja täytyy  myöntää, että myös  pikkuisen  kadehtien  -   sen tarkkasilmäistä ihmiskuvausta.  

Malva kukkii

Juorumäellä. Taustalla näkyy  Vartiokylänlahti ja Rastilan kerrostaloja. Näyttää siltä että tänä  iltana ei tarvitse lähteä kastelemaan palstaa.   Sääkartta ennustaa sadetta. Muutama iso pisara jo  tuli, kun kävin kaupassa.


Aivot  ovat pehmenneet   helteessä.  Olen yrittänyt lukea   Herta Müllerin Hengityskeinua, mutta en ole  päässyt alkua pitemmälle. Kirja kertoo nuoren Oskar Pastiorin  kokemuksista venäläisellä  vankileirillä. Aihe kiinnostaa senkin takia, että tapasin   Oskar Pastiorin kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Hän  kuuluu  Oulipo-ryhmään ( siitä ei erota edes kuolema) ja  esiintyi  Oulipon matineassa  Berliinin  kirjailijatalolla. Sen jälkeen oli  yhteinen illallinen. Otin kuvia, mutta en ehtinyt kehityttää niitä, kun  matkustin Berliinistä   Pietariin ja siellä  kamera filmeineen varastetiin. Harmittaa  vieläkin.  Nyt ei  minulla ole Pastiorin eikä muidenkaan oulipolaisten kuvia.


Hengityskeinu oli minulla  pikalainana, se piti palauttaa tänään.

 Vuosaaren  kirjaston aulasta bongasin  kivan hellehatun. Se näyttää  virkatulta, mutta se on  tehty paperimassasta. Tekijä  on    Leenakaisu Hattunen.  Hänellä on  elokuun  loppupuolelle  näyttely aulassa.  Minimalistisia töitä, eivät  hyökkää seinältä   katsojan   silmille.   Katsojan on mentävä liki ja pysähdyttävä. 

Runeberg kärpäsenkesyttäjänä

"Aamutorttuni on syöty. Stenbäck kävelee vadilla ja tutkii murusia. Olen jättänyt sille hiukan hilloa vaikka yleensä kaavin kaiken tarkasti. Hyvä  eläintenkesyttäjä tietää että hänen on palkittava suojattinsa kun ne tottelevat häntä. Se on erityisen tärkeää tyhmien ja vastenmielisten eläinten,  niin kuin Stenbäckin kanssa. Siksi hillo.
    Mutta ryyppyäni se ei saa maistaa."


Sitaatti  on Erik Wahlströmin romaanista Kärpäsenkesyttäjä,  joka oli  Finlandia-ehdokkaana.  Minä olisin antanut sille Finlandia-palkinnon ja lisäksi Runeberg-palkinnon, jos se olisi ollut ehdokkaana, mutta  eihän minua ikinä mihinkään raatiin kelpuuteta omituisen kirjamakuni takia, onneksi.  Wahlströmin  fiktiivinen  Runeberg on  riemastuttavinta kotimaista proosaa, mitä  olen   aikoihin   lukenut.   Suosittelen kaikille jotka pitävät   kerronnan  rytmin,   näkökulmien ja aikatasojen  vaihtelusta ja  nopeista leikkauksista  sekä   älykkäästä huumorista.   Runebergin  elämä  ja  luonne  tulee kerrotuksi  monen henkilön ja  eläimen   näkökulmasta. 


 Wahström  on laskenut  Runebergin jalustalta ja tehnyt hänestä  elävän henkilön.  Minua  ei   Runeberg ole kiinnostanut ennen Wahlströmin  romaania.   Kuvatiedostoistani ei    löydy  ainoatakaan kuvaa  Runebergin patsaasta, vaikka  muuten  kuvaan  mielelläni  patsaita. Patsas  keskellä  Espaa on niin tylsä,  Runeberg pönöttää  papintakissa jalustalla ja    muusat seisovat  patsaan juurella. 

 Runeberginkadun kuva  sentään löytyi.  Kuvasin sen  Kirjailijaliiton ikkunasta joulukuussa.  Kärpäsenkesytäjässä on  muitakin henkilöitä,   jotka  ovat    saaneet  nimikkokadun  Töölöstä. On  Nervander, Cygnaeus  ja Stenbäck,  kärpänen jota  Runeberg kesyttää.  Lars Stenbäck  on  Runebergin ja/tai Walströmin  erityinen  inhokki,    runoilija  ja körttipappi Pohjanmaalta.  Hän lakkasi  herätyksen saatuaan kirjoittamasta runoja, niin suurena syntinä hän piti runoilemista.    Sivumennen  sanoen hän oli  isoäitini  isomummun serkku,   kaukainen sukulainen  ja siksi    hän puhuttelee minua - kärpäsenäkin.   Hänessä on jotain samaa kuin isoäidissäni. 


Hyvää Runerginpäivää ja  onnea   tämänvuotiselle  Runeberg-palkinnon saajalle Tiina Raevaaralle, jonka   voitokasta novellikokoelmaa  En tunne sinua vierelläni  en ole vielä lukenut, mutta aion lukea  heti  kun saan sen lainaksi kirjastosta. Hesari  luonnehtii häntä unenomaiseksi alitajunnan luotajaaksi  täällä.  Mukavaa   kun alkaa  olla muitakin alitajunnan luotaajia, ettei tarvitse olla  yksin oudokkina.  

Ois joulu ainainen

 Joulu  saisi olla kerran neljässä vuodessa   kuten  olympiakisat. Tai  vielä  parempi, minun mielestäni, jos   se  olisi joka viides vuosi Sibelius- viulukilpailun tapaan.  Onneksi se on taas tältä vuodelta ohi.


Minun suosikkini  joulukertomusten joukossa on  Heinrich Böllin  Ois joulu ainainen, joka  sisältyy kokoelmaan Tohtori  Murken  kootut tauot  ja muista satiireja( suom. Kristiina Kivivuori.  Otava 1962).  Se  on   tragikoominen   kertomus   Lenzin  porvarisperheen  moraalisesta rappiosta. 


Kaikki  saa  alkunsa  perheen 60-vuotiaasta Milla-äidistä,  jolla  on  “mieltymys joulukuusen koristeluun, harmiton, joskin omalaatuinen heikkous, jonka levinneisyys isänmaassamme on melkoinen,” kuten  kertoja toteaa.  Sodan  takia Millan oli pakko  luopua kuusesta, mikä  katkeroitti hänen mieltään.  Se olikin ainoa trauma minkä sota hänelle aiheutti.    Olojen palattua  normaaleiksi  joulua päästiin   viettämään Lenzin perheessä “niin kuin ennenkin.”


Kynttilänpäivän tienoilla kun  kuusta  ruvettiin riisumaan,  Milla  alkoi huutaa täyttä kurkkua. Hän  ei syönyt, ei puhunut, ei nukkunut, vaan   huusi  melkein viikon, kunnes  hänen  hyväsydäminen miehensä Franz  keksi   hankkia uuden kuusen.    Kynttilät sytytettiin, lasikääpiöt  alkoivat takoa, latvaenkeli kuiskasi “rauha, rauha,”   perhe  viritti laulun Oi kuusipuu,  pipareita, mantelikakkuja ja marsipaania syötiin.  Kaikki oli   taas “kuin ennenkin,”  paitsi että  joulua   piti  viettää siitä pitäen  joka ilta,  mikä aiheutti paljon vaivaa ja huolta  sekä Franzille että  perheen aikuisille lapsille.  Lapsenlapset  nakersivat  pipareita ja leikkivät nukeilla ja puuautoilla nurkassaan  tyytyväisinä, mutta muuttuivat  pikkuhiljaa yhä kalpeammiksi. 


Kun joulunviettoa oli kestänyt  vuoden,  perheen  tytär Lucie sai  raivokohtauksen ystävättären kotona nähdessään joulukuusen.  Hän ulvoi ja riehui, kaatoi  kuusen ja ja särki posliinia. Hänet vietiin pakkopaidassa mielisairaalaan. Neljän viikon kuluttua hän   palasi takaisin   viettämään perhejoulua, mutta hänestä  oli tullut eksistentialisti  ja  hän oli alkanut  liikkua hämäräperäisissä  yökerhoissa. 


Myös  muissa  perheenjäsenissä  tapahtui  huolestuttavia muutoksia.  Kunnollisesta lakimiespojasta  tuli kommunisti – voiko  sen  kauheampaa tapahtua kunniallisessa porvarisperheessä!   Vähemmän kunnollinen esikoinen, joka oli valinnut  nyrkkeilijän ammatin (minkä takia häntä ei  nauttinut arvonantoa  suvun piirissä), lopetti  lupaavasti  alkaneen  ammattilaisuransa ja meni luostariin  maallikkoveljeksi.    Ja isän   rappio oli  täydellinen. Hän  alkoi käydä  vieraissa  naisissa ja   keksi hankkia näyttelijän  sijaisekseen jokailtaiseen joulujuhlaan.   Kahden  vuoden kuluttua näyttelijäseurue edusti perheenjäseniä, Lucie oli miehensä kanssa muuttanut  maahan jossa ei vietetty joulua, ja lapsenlapset oli korvattu vahanukeilla. Ja joulu jatkuu,   Milla  ja eläkkeellä oleva prelaatti  ovat  ainoat   aidot joulunviettäjät. "He juttelevat vanhoista hyvistä ajoista, nauraa  kihertävät, näyttävät viihtyvän mainiosti ja keskeyttyvät juttelunsa vain laulua  aloitettaessa" 


Luen joka  joulu  Böllin  joulukertomuksen.  Se antaa  voimia kestää   joulun koettelemukset.   Kirja on  jo melkein repaleiksi  luettu, siitä puuttuvat kannet ja selkämys,  sivujakin  on irronnut.  Otava saisi ottaa  siitä uuden  painoksen. Minulla on varmaankin jollakin tapaa   kieroutunut huumorintaju, koska nautin    Böllin ironiasta,  jonka  hän  kohdistaa “pyhään perhejouluun.”


PS. Tänään tuli Akateemisen kirjakaupan  alennusmyyntiluettelo. Tarjolla on   Böllin omaelämäkerrallinen pienoisromaani  Mitähän  siitä pojasta tulee?   Se ei ole hinnalla pilattu, maksaa vain 3,90 euroa.   Suosittelen kaikille jotka pitivät lempeästä  ironiasta ja tarkkasilmäisestä yhteiskuntakritiikistä.

Tonttu ei vaan saa unta.

Vuodessa  on kaksi  kuukautta, jolloin poden unettomuutta,  toinen  on   joulukuu, jolloin on liian pimeätä, ja toinen  kesäkuu, jolloin  on liian valoisaa.  Unettomuutta on jatkunut vuosikausia.  En selviä  noista  kuukausista ilman  nukahtamislääkettä.

 Öisin  voisi tietysti tehdä jotain  hyödyllistä,  esimerkiksi siivota  tietokonetta  tai kirjoittaa, mutta en jaksa.   Kirjojen  lukeminen onnistuu,  tosin  ei  aina.  Ajatutukset  lähtevät helposti  harhailemaan.   Kun luin  tämän  vuoden Finlandia-voittajaa, aloin muistella omaa  lyhyeksi  jäänyttä  Gallup-haastattelijan uraani. Minua  hirvitti soittaa ovikelloa, kun ei koskaan tiennyt miten  pahantuulinen ihminen oven takaa ilmaantuu.  Sitten rupesin muistelemaan miten  monessa  teoksessa   nenällä on ollut   merkittävä osa. Muistin  Gogolin Nenän,  Cyrano de Bergeracin nenän ja  Pinokkion nenän.  

 Pidän Nenäpäivän   päähenkilöstä. Hän on   minusta kuin  Tatin  elokuvien monsieur  Hulot,   joka  on vaihtanut liian lyhyet housunsa hameeseen,   pannut  hassun peruukin päähän  ja  ylimaalannut huulensa.   Päähenkilö nimeltään Irma on   yhtä hyväsydäminen koheltaja  kuin Hulot.   Hänelle  sattuu ja tapahtuu jatkuvasti  kaikenlaisia   kommelluksia,  varsinkin silloin kun  hän työntää nenänsä ihmisten asioihin.

Voihan nenä! ajattelin,  kun olin  lukenut Nenäpäivää sivulle  186.  Kirjasta olisi  tullut loistava,  jos  se olisi puolet tiiviimpi.  Kieli  on  lähtenyt viemään kirjailijaa,  vaikka pitäisi olla päinvastoin: kirjailija vie  kieltä. Mikko  Rimminen on tarkka kielenkäyttäjä runoissa, mutta miksi hän   romaanissa  tursottaa   kieltä   kuin kermaa kakun päälle?  En ole  lukenut  hänen muita romaanejaan, joten en tiedä kuuluuko tursottaminen hänen tyyliinsä. 

 Näytteeksi  lyhyt proosaruno kokoelmasta Sumusta pulputtavat mustat autot.

Vielä kerran kello

Aamulla valo vetää kaupunkia vinoon. Kun porraskäytävä kaikuu ja ilosanoma lankeaa kynnysmatolle, seisoi siinä väärä kuningas, kuuliainen hirvi punaisissa valoissa:ihmisten ilmoilla, veliseni, tunnemme läsnäolon läsnäolonpakon, soivan sovittelevan puheen.

      Ja sisäpihan pahvilaatikossa lyhyt uni on tältä erää käynyt,huoneessa kello huutaa herää herää on ihana päivä, kukkuluuruu, meitä vielä kuu kutsuu, kuu kutsuu, kukaan ei kuuntele.

Kirjoja

Ninni  makailee lukemattomien kirjojen ja lehtien päällä.  Pinoissa odottaa  Jukka Vienon Stockan kulma, Risto Ahdin Neron  omaelämäkerta,  Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian,William S. Burroughsin Lännen maat, André Bretonin Hullu rakkaus, Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja, nobelisti  Mario Vargas Llosan Paratiisin on nurkan takana  ja  monta muuta kirjaa, mutta ei yhtään Finlandia ehdokasta. Joel Haahtelan Katoamispisteen luin jo keväällä. Siitä olen kirjoittanut täällä.  Ehdokkaista kiinnostaa   Erik Wahlströmin Kärpäsen kesyttäjä, koska se  kertoo  Runebergistä ( Minä olen syntynyt Runebergin päivänä). Kun kirjoittaa omaa kirjaa on vaikeata, miltei mahdotanta   päästä  sisään muiden kirjailijoiden  luomiin  kuvittellisiin maailmoihin.  Luen  mieluummin runoja.  


 Rupesin lukemaan  Llosan romaania,  koska se kertoo Paul  Gauguinista,  mutta    en päässyt    alkua pitemmälle. Liian paksu,  liian paljon sanoja ja  museaalisia yksityiskohtia. Viisitoistavuotiaana olisin  heittäytynyt   kirjailijan luomaan  fiktiiviseen maailmaan ja  nauttinut  lukemastani.  Siihen aikaan   rakastin  taiteilijoiden elämästä  kirjoitettuja romaaneja  Suosikkejani olivat   Vincent van Goghista  kirjoitettu   Hän rakasti elämää  ja  George Sandista kirjoitettu  Sydän ei erehdy.   

Yhden  syksyn  kirjan olen  sentään  lukenut  loppuun asti. Se on  Marjatta  Ripsaluoman Torbeedo.   Tiivis kirja, sivuja vain 111.   Siunattuja olkoot ohuet kirjat!  Ei  turhia sanoja ja  yksityiskohtia ja mikä parasta ei turhaa juonta.     Kirja   kertoo maailmasta  pienen tytön silmien kautta   Tytön havainnot  ovat   tarkkoja  ja konkreettisia.   Tytön  maailmaan kuuluvat äiti, isä, vauva,   paras ystävä, joka on  possu, kissa nimeltä   Traktori,  hevoset ja vankilan sedät  ja naapurin perhe.    Torpeedo on isän  polkupyörä ( kannen kuvassa) kaksivaihteinen saksalainen kilpapyörä. Siitä on tehty  elokuvakin joskus 30-luvulla.   Sen tangolla isä  kuljettaa  tyttöä puolukkametsään, kun äiti   rähjää kotona. 

 Tyttö asuu   perheensä   kanssa vankilan piirissä. Elämä on niukkaa sotien jälkeisessä Suomessa,  syödään  luusoppaa, jossa  on vain vähän sattumia.   Tytön isä  on  pienipalkkainen   vankilan  opettaja,  äiti hoitaa kotia ja lapsia eikä ole tyytyväinen  elämäänsä.    Ei siitä    tullut sellaista  kuin hän oli haaveillut.  Aika   tavallinen  1940-50  lukujen  vaihteen   kotiäiti, joka    purkaa turhautumistaan  tyttäreensä,  tiuskii,  läimäyttelee,  antaa tukkapöllyjä ja  piiskaa.   Entiseen aikaan sitä sanottiin kasvatukseksi.   Tyttö miettii, että miksi äiti ei aina lyönyt, ehkä se ei muistanut. 


Tytöllä on maailmassa paljon mieittivää. Mikä on sielu? Mikä on aika? Miksi vankilan   setiä  sanotaan  vangeiksi ? Miksi  aikuiset ovat   omituisia,  sanovat yhtä  ja tarkoittavat toista?  Aikuisista ei koskaan tiedä, eikä varsinkaan äidistä.   Eläimet  eivät ole yhtä  arvaamattomia. Hän  tiesi milloin hevonen hirnahtaa hyväntuulisesti ja milloin se on peloissaan ja milloin se taas haluaa ulos. Hän oli ollut varma, että  hevoset ymmärsivät häntä  täydellisesti. " Kun puhuin hevosille,  käsittivät joka sanan, mutta eivät  osanneet vain itse puhua, koska niillä ei ollut samanlaista kurkkua kuin ihmisillä. "Mutta tyttö kasvoi eikä enää tiennyt eikä "voinut kuvitella hevosen  sanovan kokonaista lausetta esimeriksi sitä, miten kaunis ilma on ja miten hyvin ruis  kasvaa. Olin ehkä erehtynyt kokonaan kun olin  kuvitellut että eläimet ovat  kavereitani," tyttö pohtii. 

  Tyttö  ei osaa vielä lukea, mutta sanat kiinnostavat häntä. Kun hän  kuulee sanan  "mustalainen" hän  päättää muistaa sen ja  ottaa selvää  mitä se tarkoittaa.    Onneksi hänellä on isä joka  vastaa,   kun    siltä kysyy,  milloin se ei istu  pumpulit korvissa lukemassa yliopiston tenttikirjoja.  Isää ei tarvitse pelätä niin kuin äitiä, isä ei lyö  eikä käske pihalle pois  jaloista.    Isä on  ylpeä hänestä, kun hän osaa pelata potkupalloa.  Hän on pieni poikatyttö tai tyttöpoika,  kuten hän itse määrittelee itsensä.   Mitäpä  ei isään rakastunut  pikkutyttö tekisi  isänsä mieliksi.    "Sain olla onnellinen. Tiesin että semmoinen isän tyttö on onnentyttö."  


Suosittelen kirjaa kaikille jotka ovat joskus olleet pieniä  tyttöjä.   Kirjan maailma on yleispätevä,   on helppo samaistua, vaikka ei olisi  itse elänytkään  maalla  sotien jälkeen.  Jään  odottamaan  jatkoa  kirjalle. Epilogi viittaa  aikaan, jolloin  tyttö   matkustaa Amerikkaan.

Mitä kirjahylly paljastaa?

Ninni kirjahyllyn päällä.


Melita haastoi minut   kirjahyllytestiin,  jossa    vastaukset  etsitään omasta kirjahyllystä.     Surrealistit ja dadaistit rakastivat  tämänkaltaisia  leikkejä.  Tässä tulos ( teoksen nimi ja  suluissa tekijä):
  


Oletko mies vain nainen ?
Sydäneläin ( Herta Müller)


Kuvaile itseäsi ?
Minä matkustan, aurinko paistaa (Jyrki Pellinen)


Kuinka voit?
Melkein oikein ( Martti Anhava)




Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
 Nousevan auringon  talo ( Sirkka Turkka)


Mihin haluaisit matkustaa ?
 Aperitiff –avoin kaupunki ( Kari Aronpuro)


Kuvaile parasta ystävääsi.
Ruusu ja satakieli ( Haféz)


Mikä on lempivärisi ?
Läpinäkyvä punainen ( Anni Sumari)


Mikä sää nyt on ?
 Yhteisessä  sateessa( unkarilaisen runouden antologia)


Mikä on paras vuodenaika ?
Kesä  Baden-Badenissa(  Leonid Tsypkin)


Jos elämäsi olisi tv-ohjelma
mikä sen nimi olisi ?
Uninäytelmä ( August Strindberg)


Päivän mietelause ?
Rakkaus on  musta leijona ( Rumi)


Millainen parisuhteesi on ?
Ovat muistojemme lehdet kuolleet ( Pentti Saarikoski)


Mitä elämä merkitsee sinulle ?
Saapumisen arvoitus ( V.S. Naipaul)


Minkä neuvon tahtoisit antaa ?
 Vihaa nyt –rakasta myöhemmin ( Markku Lahtela)


Miten tahtoisit kuolla ?
Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen ( Tua Forsström)


Mottosi ?
Huomenna hän tulee( Samuel Beckett)


Jos työnteko ei huvita, niin  kirjahyllyjen  tutkimiseen  saa    kulumaan aikaa. Hyllyistä  löytyy yllätyksiä.  Kenelle lähettäisin  tämän haasteeseen? On varmaankin kiertänyt  jo kaikki kirjablogit. Ripsa   haluatko sinä vastata haasteeseen? Entä kuka muu?

Kuvassa nousevan auringon talo Aurinkolahdessa pari päivää sitten.  Kuvasin talon  auringonlaskun aikaan.

Enkelten kirja

“Tämä ei ole enkelikirja vaan ilokirja,surukirja ja jäähyväisten kirja. Tämä on kirja rakkauksista jotka toteutuivat ja siitä naisesta jolla on musta koira, tämä on  elävien  kirja,” määrittelee   kirjan  kertoja. Kirjan on kirjoittanut  Markku Pääskynen.  Kirjoittaja ei ole sama kuin kertoja.
Tuomas on   kertomuksen päähenkilö, kolmekymppinen  tutkija ja    7-vuotiaan Ainon yksinhuoltajaisä,  surujen mies,  kuten Job johon  kirjan motto viittaa. Häntä  vainoavat  onnettomuudet.  Mutta  hän ei kanna kaunaa.”Hän ei ole koskaan kyennyt siihen,”  kertoja toteaa.

Tuomas menettää työpaikkansa  ja   melkein menettää rakkaimman ihmisensä. En kerro enempää,  lukekaa itse.  Kirja ei ole synkkä,   ihmiset eivät ole pahoja, maailma ei ole musta. On  ihanaa lukea sellaista kirjaa joka ei  osoita sormella, ei syytä, ei tuomitse, ei  saarnaa eikä esitä mielipiteitä, vaan  kuvaa  ja tekee näkyväksi -   elämän joka “arkipäiväisenäkin on merkityksellisestä ja kovin arvoitukselliselta.”

Kuka  kertoo Tuomaksen  tarinan?    “Ainosta emme tiedä mitään,”   sanoo kertoja. Onko  kertojia kaksi tai useampia? Välillä  kertojaa puhuu ensimmäisessä persoonassa:”Minä näen Tuomaksen näin, mutta Tuomas ei näe minua.” Kertoja  näkee Tuomaksen ajatukset, mutta  hän e ole kaikkitietävä kertoja.   Kirjaa lukiessani  mieleen tuli  Wim Windersin ohjaama ja Peter Handken käsikirjoittama elokuva  Berliinin taivaan alla ja   sen  kaksi  enkeliä jotka vaeltavat  Berliinissä.   Pääskysen kirjan kertojalla/kertojilla on yhtä lempeä  katse kuin Windersin ja Handken enkeleillä.    Ehkä Helsinginkin taivaan  alla vaeltaa   enkeleitä, joita  kukaan ei näe, siksi heistä  ei kirjoiteta lehdissä.

Tommi Melender on kirjoittanut Enkelten kirjasta blogissaan otsikolla Kirjasyksyn tapaus.

Kirjan tulevaisuus

Uusi kirjahyllyni mahtuu taskuun eikä kerää  pölyä.  ( Klikkaa kuva  isommaksi).

Nalle Puhin  englanninkielinen laitos tuli kylkiäisenä  kirjahyllyn  mukana.   Muut teokset  hyllyssäni  ovat   Project Gutenbergin ilmaisia  klassikoita.   Niiden lataaminen kirjahyllyyn  kävi    nopeasti. 

 Luin  ensimmäiseksi Maiju Lassilan   romaanin Rakkautta.   Se oli huvittava   ensimmäisessä persoonassa kerrottu tarina tohmajärveläisen  vallesmannin tyttären Maiju  Lassilan ensirakkaudesta.   Olisikohan kirjailija   Maiju Lassilalla ollut  pikkusisar, jonka  kiemurtelua  ensirakkauden kourissa hän    on  seurannut,  koska   osasi  kuvata rakastumiseen  liittyviä  nuoren tytön  tunnetiloja niin hyvin? 

Tuskin hankin iPadia, kun kännykästä voi  lukea kirjoja sängyssä  selällään maaten.  Ipad on turhan iso ja painava lukulaite, sitä ei voi lukea sängyssä, sitäpaitsi  se on turhan  kallis.  Odotan aikaa, jolloin  Suomesta saa kohtuuhintaisia  WIFIllä ja  3 G -ominaisuuksilla varustettuja lukulaitteita, joihin  voi  ladata  kirjoja  suoraan kustantajien  sivustoilta  maksua  vastaan.  Sähköisen   kirjan  hinta  olisi toivon mukaan  halvempi, kun  sitä  ei tarvitsisi kierrättää  kirjakaupan kautta,  jonka osuus kirjan hinnasta on 40 %:ia.  Suomalaista  kirjakauppaa ei  enää tarvittaisi,  sen  sisäänostajat  S- ja K-ryhmän sisäänostajien  ohella,     kun  määräävät   mitä  kirjoja   Suomessa markkinoidaan ja ostetaan.   Ja  kustannustoimittajat  voisivat  taas  keskittyä olelliseen  eli kirjojen toimittamiseen eikä  heidän tarvitsisi  sisäänostajia silmälläpitäen   " tuotteistaa, muhentaa, piristää, pakata houkuttelevasti, " kuten   Irina  Björkman sanoo Kiiltomadon  pääkirjoituksessa   Hiilarikammoinen leipomo.  

Björkmanin   kirjoitus  antoi  masentavan kuvan  siitä  miten  rähmällään   laatukirjallisuuden kustantaja  Tammi  on kvartaalitalouden  edessä,   toisin  sanoen   noiden kauppaketjujen  sisäänostajien  edessä,  kuten  minä asian ymmärsin.     Heidän  ennakkotilauksensa  keväällä  määräävät  mitä kirjoja syksyllä markkinoidaan.   Irina  Björkmanin sanoin: " Kirja saatetaan jo ennen  ilmestymistään määritellä  teokseksi, joka on varmasti hieno, mutta ei taatusti myy."    Kirjailijat  valittavat turhaan, että heidän teoksiaan ei markkinoida.  Eipä tietenkään markkinoida, kun ennakkotilaukset eivät ole antaneet  markkinointisignaalia. 

Kirjalla on tulevaisuus, kunhan kustantamot lakkaavaat  panikoimasta   kirjan   ulkoisen muodonmuutoksen takia.   Sisältö ratkaisee.

. 

Puhdistus

Ninni puhdistaa tassujaan   kultaköynnösruukussa, joka on yksi sen mielipaikoista. Siihen paistaa aamuaurinko.

Niille tiedoksi, jotka  tulevat  tähän blogiin hakusanalla “Puhdistus” . Olen  kirjoittanut Sofi Oksasen Puhdistuksesta  täällä  aikaisemmin.  Silloin  hänen kirjansa  oli  minulla pikalainana. Luin sen nopeasti matkalla Länsi-Suomeen ja se teki minuun  voimakkaan vaikutuksen.  Pidin  jo hänen   esikoisromaanistaan Stalinin  lehmät, koska  siinä oli    kosketus- ja kokemuspintaa  omaan  lapsuuteeni ja nuoruuteeni “ryssän”  tyttärenä. Se ryssä oli inkeriläinen isäni.

PS.  Ninnillä  on uusi tapa herättää minut aamulla. Aikaisemmin se kiskoi hampaillaan  hiuksiani, mikä ärsytti  minua. Vedin  lakanan  pääni ylitse ja jatkoin unia. Nykyään  Ninni koskettaa  huuliani pehmeästi kynnettömällä tassulla.  Hellyys tehoaa.  Minä nousen  antamaan  sille ruokaa ja palaan  takaisin  sänkyyn “ vetämään hirsiä”. Mistähän sekin sanonta tulee?   Edesmenneellä Noora-kissalla oli tapana  herättää minut lipomalla  nenänpäätä. Sen veli Nestori hyppäsi rinnan päälle  rompsis ja sai minut heräämään kiljahtaen. Millaisia   kokemuksia teillä   lukijat on kissaherätyksistä?