sunnuntaina, tammikuuta 14, 2024

Dostojevskista


 Dostojevski - kiistaton  ja kiistelty


  Dostojevski -kirja , josta näin  unta  ennen loppiaista Se on ilmestynyt vuonna 2017.  Niin vanha kirja, että voiko siitä edes, epäilin unessa puhua radion ajankohtaisessa kulttuuriohjelmassa.   Kirja oli jäänyt minulta huomaamatta silloin kun se ilmestyi.  Kun näin kirjan palautettujen pöydällä kirjastossa,  lainasin sen, koska  olen  yhäkin   vähän hulluna   Dostojevskiin.   Se hulluus alkoi noin viisitoista- tai kuusitoistavuotiaana. Olin lukenut pelkkiä dekkareita pari vuotta,  Mieli oli murrosiän kuohuissa  niin levoton ja lyhytjänteinen, että en pystynyt lukemaan mitään muuta.. Kodin kirjahyllystä löytyi kirja nimeltä Rikos ja rangaistus.  Luulin sitä dekkariksi.   Kirja ahmaisi minut sisäänsä eikä päästänyt  sivuiltaan   ennen kuin lukenut  sen  loppuun asti.   Sama tapahtui noin puolen vuoden kuluttua juhannuksena. Seurasaaren juhannusjuhlissa oli niin tylsää, että lähdin kotiin kesken kaiken. Siitä tuli ikimuistettava juhannus.  Otin kirjahyllystä Karamzovin veljekset.  Se oli niin paksu kirja, ainakin kaksi tai kolme osaa, että luin sitä koko yön, seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana päivänä.  En voinut lopettaa lukemista ennen kuin sain selville kuka murhasi Karamazovien veljesten  isän. 


Kodissani oli aikoinaan venäläistä kirjallisuutta sekä suomeksi että venäjäksi. Isäni suomensi venäläistä kirjallisuutta, ensin sivutoimekseen ja myöhemmin päätoimisesti.  Hän aloitteli uraansa kaksikymmentävuotiaana Viipurin lääninvankilassa.  Siellä  hän luki  suomeksi ääneen  venäjänkielistä Rikosta ja rangaistusta pikkuserkulleen, joka ei osannut venäjää.  He olivat joutuneet vankilaan neuvostovakoilijoiksi epäiltyinä.   Hänen viimeiseksi suomentamansa   kirjaksi jäin, kuinka ollakaan,  Rikos ja rangaistus.   Se ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1970 Otavan Maailmankirjallisuuden mestariteoksia sarjassa.   Hän oli samaa mieltä kuin venäläiset kirjallisuusihmiset, että Dostojevski ei ollut prosaisti, vaan dramaatikko, joka ei kirjoittanut yhtään näytelmää. Hänen mukaansa Dostojevskilta puuttui kielentaju,  virkkeet olivat  usein sekavia ja lauseet hämäriä..  Kaikesta huolimatta isäni suomensi häntä ja kehui jopa hänen huumorintajuaan. En tiedä millaista Dostojevskin venäjänkieli on, sillä en oppinut  venäjää, vaikka isäni yritti opettaa, kun olin lapsi – ja Muusa Vahros myöhemmin  Helsingin yliopistossa.  Minusta espanjalainen  kirjailija Jorge Semprún on  ymmärtänyt kielen merkityksen  oikein,  kun kirjoitti muistelmateoksessaan Hyvästi kesiemme aurinko, että romaanien sisältö ei lepää kielen varassa

Dostojevski -kirjan ovat  toimittaneet Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen.    Aloitin kirjan   lukemisen viimeisestä  esseestä  Martti  Anhavan esseestä TODELLA EHKÄ Havaintoja  Dostojevskin kielestä.  Hänellä on  suomentajana  ollut samankaltaisia ongelmia Dostojevskin  kielen kanssa  kuin isälläni, joka tuskaili  Dostojevskin  kompuroivaa kielenkäyttöä. Dostojevski teki  taustatyöt hyvin, luki lehtiartikkeleita ja kirjallisuutta aiheesta, josta aikoi kirjoittaa,  ja antoi palaa kun oli kirjoittamisen aika.  Koska hän julkaisi romaaninsa ensialkuun  jaksoina aikakauslehdissä, niin lehtien    ilmestymisajankohta määräsi   työtahdin.  Kiirettä piti, tuskin hän ehti  korjailla lauserakenteitaan eikä  tainnut korjata niitä sittenkään  kun käsikirjoitus meni kustantajalle,  tai ei nähnyt niissä mitään korjattavaa. Oli ehkä sanasokea. Ihmettelen että eikö 1800-luvun luvun Venäjällä ollut  kustannusliikkeissä  kustannustoimittajia ja kielenkorjaajia. Kääntäjät joutuvat nyt parantelemaan Dostojevskin lauseita, jotta heitä ei  syytettäisi   huonoista käännöksestä.

  Anhava kyselee esseensä lopussa olisiko Dostojevskin ”kielellinen epävarmuus  jossakin määrin synnynnäisistä luontumuksista  johtunut ja sitten nuoruudessa  ahmittujen klassikoiden tarjoamien kauneuselämysten ja hänen oman suorituskykynsä epäsuhdasta vahvistusta saanut, opettanut hänelle jotakin myös ihmisen psyyken hataruudesta ja monipohjaisuudesta, samalla  kun se on tarjonnut sen kuvailuun  sopivan ilmaisutavan. Vaiko kääntäen: vahvistiko Dostojevskin taipumus kaoottiseen ja kömmähtelevään ilmaisuun hänen kiinnostuksensa sellaisten ristiriitojen ja sieluntilojen kuvaukseen joiden yhteydessä ilmaisun rosot eivät niin haitanneet?”   Häntä kiinnostivat Dostojevskin kielelliset ongelmat  sen verran, että hän toivoi muidenkin lukijoiden miettivän niitä.

  Minua Dostojevskin  kielelliset ongelmat mietityttävät, kun olen  kärsinyt dyslektiasta,  lukemisen   ja kirjoittamisen  kehityksellisestä  kielihäiriöstä eli luki-häiriöstä. Kenties  Dostojevski oli dyslektikko ilman lukemisen häiriötä,  koska oppi lukemaan  jo  nelivuotiaana. Hän osasi  ranskaa ja  käänsi  ranskankielestä  Balzacia yhtä  vapaasti kuin Saarikoski englannista Joycen  Odysseusta. Luultavasti  hän   pärjäsi    myös  saksankielellä ainakin Saksan pelikasinoilla  Dostojevskin  kielellinen epävarmuus saattoi johtui siitä, että kenties hän  oli synnynnäisesti vasenkätinen, joka pakotettiin oikeakätiseksi  kuten Venäjällä oli tapana ja  Suomessakin vielä minun lapsuudessani.  Minä  aloin änkyttää,kun  isoäitini yritti pakottaa minut oikeakätiseksi.

  Dostojevskia alkoivat  vaivata  äkilliset  epileptiset kohtaukset kahden  ensimmäisen  romaanin jälkeen.   Voi olla  että epilepsian  aiheuttanut  aivojen poikkeama  heijastui  hänen  proosaansa toistaitoisena puheena, epämääräisyytenä,  hahmottomuutena kuin myös ennakoimattomuutena ja  äkkikäännöksinä,  joista Tomi   Huttunen kirjoittaa esseessään IDIOOTIN ENNAKOIMATON  PUHE.  Huttunen on tilastoinut miten usein  äkkiä -sana, vdrug venäjäksi, esiintyy   Dostojevskin romaaneissa –   esim. Idiootissa  630 kertaa,  mutta esikoisessa (Köyhää väkeä) vain 30 kertaa  ja  toisessa romaanissa (Kaksoisolento) 80 kertaa.   Sanan esiintymistiheys alkoi kasvaa myöhemmissä teoksissa Siperiasta paluun jälkeen syntyneissä romaaneissa





 Postikortti löytyi korttitelineestä  pienen  Uzèsin kaupungin  kadulta Ranskan  eteläosasta. Vietin siellä talven 2001. Kiinnitin  kortin  pylvääseen, joka seisoi keskellä vuokrahuonettani kenties pitelemässä sisäkattoa, ettei se romahtaisi niskaani. Kirjoitin siellä romaania joka ei koskaan valmistunut ja kävin päivittäin kävelyllä puistossa, jossa majaili synkännäköinen nuorimies. Hänellä on pitkä musta takki, jonka liepeet ovat tahriintuneet savessa, musta huivi kaulassa, mustat housut, kuluneet kengät, pitkät tummat kiharat niskassa, korkea otsa ja kaunis profiili. Hän näytti Dostojevskin romaanista karanneelta Raskolnikovilta, joka hautoi kuumeisesti onko ihminen torakka, ja jos on, niin  onko hänellä oikeus tappaa ihmistorakka. Yleensä hän kuljeskeli  levottomana pitkin puistokäytäviä ja istui  joskus penkillä  ruokkimassa puluja, jotka tunsivat hänet  ystäväkseen. Kiinnostava henkilö, minä ajattelin, ehkä entinen näyttelijä joka oli tullut hulluksi, ehkä juuttunut Raskolnikovin rooliin niin ettei ollut päässyt siitä irti. Tai runoilija, jonka suuret haaveet eivät olleet käyneet toteen.  Hän ei ollut kestänyt todellisuuden paineita, vaan oli mennyt pirstaleiksi.

 Kuvassa on  tiukkakatseinen nuori Dostojevski. Valokuvaaja on tuntematon eikä ajasta ja paikastakaan  ei ole tietoa. Kuvan julkaisija on pariisilainen  Hazan -kustantamo vuonna 1999. Julkaisijalla näyttää olleen tiedossa, että Dostojevski inhosi keltaista väriä, koska uskoi sen tekevän ihmisestä (hänestä)  hullun. Hänellä oli taipumusta paranoiaan ja hän oli  taikauskoinen kuin  venäläiset yleensäkin. Hän suostui asumaan vain sellaisessa talossa, joka sijaitsi katujen kulmauksessa ja ainakin   hänen työhuoneensa piti olla ehdottomasti kulmahuine.  Muunlainen asuminen tuotti epäonnea.

 Kortissa lukee: ”J’ai un projet: devenir fou.” Kysyin  huvin  vuoksi tekoälyltä mitä tuo Dostojevskin lause  tarkoittaa.  Se vastasi: ”Minulla on projekti: tulla hulluksi”, ja jatkoi, että lause on lainaus  ranskalaiselta kirjailijalta  Fiodor Dostojevskilta.  Eipä ole luottamista tekoälyyn! ajattelin ja   kirjoitin tekoälylle, että Dostojevski on venäläinen kirjailija. Tekoäly vastasi, että ”olet oikeassa. Dostojevski on venäläinen kirjailija. Pahoittelen virhettäni. Kiitos, että korjasit minua. Olen aina halukas oppimaan uutta ja parantamaan tietojani.” 

 Dostojevski oli kirjoittanut  veljelleen Mihailille 1840 luvun loppupuolella kirjeessä, että  hänen  projektinsa on tulla hulluksi.    Siihen aikaan hänen elämänsä oli yhtä helvettiä.   Esikoisromaanin loistavan vastaanoton jälkeen syntyi toinen romaani, joka haukuttiin maanrakoon eikä  sen jälkeen  kirjoittaminen  ei  sujunut.   Vissarion  Belinski, Suomenlinnassa syntynyt  venäläinen huippukriitikko oli hylännyt hänet ja    kirjailijakollegat  kohtelivat häntä kuin koulukiusaajat .

 Venäläisistä kirjailijoista Dostojevski oli venäläisin niin hyvässä kuin pahassakin.  Nuorena hän oli edistyksellinen radikaali ja kannatti maaorjien vapauttamista. Hän osallistui  Mihail  Petraševskin  lukupiiriin, jossa keskusteltiin  muun muassa yhteiskunnallista kysymyksistä.  Lukupiiriin oli todennäköisesti soluttautunut salaisen poliisin urkkija, joka ilmiantoi   piirin  jäsenet    kumouksellisesta toiminnasta.  Dostojevski oli lukenut piirissä Belinskin kirjeen, jossa tämä tuomitsi Gogolin  konservatiiviset yhteiskuntakäsitykset.  Sen lukemisesta Dostojevski tuomittiin kuolemaan  teloittamalla. 

  Kun hän seisoi teloituspaikalla huppu päässä valmiina kuolemaan,  kuriiri ratsasti viime hetkellä  paikalle tuomaan  tsaarin armahduksen.  Valeteloitus eli armahdus viime hetkellä oli Nikolai I:n  keino rangaista    poliittisia vankeja – siitähän oppivat  pysymään aisoiss!. Dostojevskin tuomio muutettiin neljäksi vuodeksi pakkotyötä  siperialaisella vankileirillä.  Siellä, jos missä, hän sai syventävää opetusta niin pahasta kuin hyvästäkin. Saattaa olla ettei hänestä ilman valeteloitusta ja pakkotyötä olisi tullut koko maailman tuntemaa   Dostojevskia.  Vanhemmiten hänestä tuli kylläkin patavanhoillinen konservatiivi, silti hän kirjoitti mielestäni  parhaan romaaninsa  Karamazovin veljekset  ja kuoli kohta sen jälkeen.

  Kristina Rotkirch pohtii  esseessään   DOSTOJESKIN PIMEÄÄ PUOLTA,   pääasiassa hänen suhtautumistaan  juutalaisiin.    Dostojevski perusti  Kirjailijan päiväkirja  -nimisen aikakauslehden, jonka  sivuilla  hän kirjoitti    mielipiteitään  ajankohtaisista aiheista.  Olen vältellyt  hänen  lehtensä lukemista   tietäen  miten    antisemitistisiä,  muukalaisvihaisia – sanalla  sanoen  rasistisia juttuja hän  kirjoitti.   Venäläisten lukijoiden mieleen lehti oli, he löysivät siitä kaikupohjaa omille tunteilleen  ja ajatuksilleen. Sitä luettiin paljon enemmän kuin hänen romaanejaan. Venäläinen sielu kaiketi  hykerteli mielihyvästä, kun se   luki Dostojevskin  mielipiteitä ”jutkuista.”

Yksi Dostojeskin lehden teemoista oli panslavismi.  Hän ajoi venäläisen Euroopan asiaa ja inhosi läntistä  Eurooppaa. ”Jos menet Eurooppaan, menet hautausmaalle.  Eurooppa on suuri hautausmaa”, siteerasi Karamazovin veljesten Ivanin sanoja muuan venäläiskirjailija Kaliningradin yliopiston järjestämässä keskustelutilaisuudessa, johon osallistuin 2000-luvun alussa. Keskustelun teemana oli yhtenäistyvä Eurooppa ja  sen kulttuuri sekä kirjallisuus. Se oli positiivisen kehityksen aikaa  Euroopassa, mutta ukrainalaisten ja moskovahenkisten kirjailijoiden välinen jännite oli havaittavaa, melkeinpä käsin kosketeltavaa.  Kuka olisi uskonut silloin että länteen päin suuntautuva  Ukraina  olisi niin  suuri uhka Venäjälle, että  sen piti  ryhtyä  sotilaalliseen operaatioon pelastaakseen Ukrainan länsieurooppalaisilta fasisteilta, kuten operaatiota perusteltiin Moskovassa.

”Dostojevski pyrki kaikin keinoin olemaan profeetta, mutta vajosi vääjäämättä pamfletistiksi,” toteaa venäläisen kirjallisuuden nuoremman polven tutkija  Mika Mihail  Pylsy ( nimi viitannee  inkeriläistaustaan)  esseessään ELÄMÄSSÄ KÄRSIEN KUIN  HELVETISSÄ: Huomioita Dostojevskin vastaanoton historiasta.  Hän on nimennyt esseen  Nabokovin Dostojevski-runon  ensimmäisen säkeistön ensimäistä säestön mukaan:

 Elämässä kärsien kuin helvetissä

kuvottavana, kouriintuntuvan kirkkaana,

profeetallisissa houreisansa

synkän aikamme hän hahmotteli.

 Nabokov inhosi  Dostojevskia kuin  kateellinen  kirjailija, joka mielipahaa purkaakseen haukkuu kollegaansa ”kolmannen  luokan  kirjailijaksi, jonka maine perustuu väärinymmärrykseen... eskinkertainen sentimentaalisten goottilaisromaanien  kyhäilyyn,  ja  oli karkea koomikko sekä surkea  lehtimies.”    Nabokov oli sitä mieltä että Dostojevskin suosio johtuu lukijoiden puutteellisesta lukutaidosta.  

Epäilen kuteinkin  että hänen  Dostojevski-inhonsa  taustalla on  jotain  muuta   kuin normaalikateutta,  kenties  hänen sisimmäinen   venäläisyytensä,  jonka  hän  yrittänyt päästä irti vaihtamalla kielensä  englanniksi ja  ryhtymällä amerikkalaiseksi kirjailijaksi,  mutta  aina vain venäläisyys  pyrki   livahtamaan jostain raosta esiin.   Dostojevskin kirjat  saavat hänessä aikaan   vahvan  tunnereaktion venäläisyyttä vastaan.

 Pylsy  kirjoittaa, että ” valitettavasti Dostojevski on säilyttänyt aktuaalisuutensa myös  Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Kirjallisuudentutkija  Omri Ronen on huomauttanut, että kirjailijan uskonnollinen ja sovinistinen maailmankuva on painavaa valuuttaa Venäjän ideologissa etsinnöissä uudella vuosituhannella.” Pylsy soisi, että Nabokovin toivoman ”kirjallisuushistoriallisen vääristymän oikaisu alkaisi vihdoinkin vihdoin häämöttää.”  Ehkä se on jo alkanut, kun nuoret eivät enää lue Dostojevskia. Hänen kirjansa  siirtyvät Pylsyn runollisen kuvan mukaan  hitaasti Lethen kirjastoon. Sinne  on  vaipunut  Goethen Nuoren Wertherin  kärsimyksetkin.




Dostojevski - maatuska  seisoo  pöydälläni.  Ostin  sen  1980-luvun loppuolella    Pietarista ( nimi taisi olla silloin Leningrad)   Muistan  monet  arvokeskustelut,joita  Pietarissa käytiin siitä kumpi on suurempi kirjailija: Dostojevski vai  Tolstoi.  Tämän maatuskanuken tekijällä on minun  näkökulmastani oikeat arvot. Dostojesvki on suurin, hänen   sisällään on Tolstoi, jonka  sisällä on Pushkin.  Pushkinin   sisällä on  Gogol ja hänen   sisällään Tshehov, jonka  sisällä Lermontov ja Lermontovin sisällä Brodski..


 



lauantaina, tammikuuta 06, 2024

Kaksi unta


 

 



Kuvassa Paul Kleen maalaus. En tiedä sen  nimeä. Olisko  "joulukuusi loppiaisena"? Radiossa soi "hiljaa, hiljaa joulun kellot kajahtaa"  Seuraavan kerran niitä kuullaan joulukuussa 2024. Vietin vuodenvaihteen Madridissa enkä nähnyt siellä  yhtään unta, nukuin niin sikeästi .  Mikäli näin, niin en muista mitään.

Ensimmäinen uni

Kolme vuotta kolme kuukautta sitten näin unta, että etsin Suomalaisesta kirjakaupasta runoushyllyä. Kun en löytänyt sitä, myyjä tuli avuksi ja vei minut takahuoneeseen, jossa runoushylly oli. Hylly näytti  siltä, ettei  sitä ole  aikoihin järjestetty.  Minulla ei ollut  mielessä ketään erityistä runoilijaa. Katselin kirjoja ja ilahduin kun löysin alahyllyltä Rumin runokirjan. Se oli pölyinen, vanha   ja   repaleinen.  Sen minä ostin.   

Olin lukenut Rumia aikaisemmin englanninkielisenä joskus 90-luvulla kun olin kiinnostunut suufilaisesta mystiikasta.  Katso  https://akonkka.blogspot.com/2011/10/rakkaus-on-musta-leijona.html


Toinen  uni

Kolme yötä sitten palattuani Madridista näin  unta Rumin runojen suomentajasta Jaakko Hämeen-Anttilasta, joka  en ole tavannut unessa enkä todellisuudessa aikaisemmin. Rumin  runojen (Rakkaus on musta leijona ja Ruokopillin tarinoita) lisäksi  hän on suomentanut   Háfezia (Ruusu ja satakieli) ja Sad'ia (Ruusutarha), myös Omar Khaijamia, mutta  hänen kirjaansa  ei hyllystäni  löytynyt. Nuorena  luin  häntä.

 Uni oli sellainen, että  tapasin  hänet kaupungilla. Hän kysyi lähtisinkö  hänen kanssaan  yhteen   tilaisuuteen.   Matkalla selvisi, että tilaisuus oli   Ylen Ykkösen perjantaistudio,  jonka puheenaiheita  ovat kulttuurin ajankohtaiset tapahtumat. Rupesin epäröimään, kun  ei minulla ollut mitään   aihetta.  En ollut lukenut   lehtiä enkä mitään muuta  kuin  kirjaa  Dostojevskista, eikä se  ollut ajankohtainen  aihe.   Hämeen-Anttila  sanoi, että ei se  haittaa.  Ja niin minä päädyin  istumaan pyöreän pöydän ääreen. Uni päättyi siihen.

 Samana päivänä oli lukenut  netistä, että   Hämeen-Anttila on kuollut  äkillisesti  ennen joulua  vain 6o-vuotiaana. Uutinen hänen  kuolemastaan kosketti minua ja   monia muitakin.  

Otin hyllystä Rumin runokokoelman Rakkaus on musta leijonan ja  tökkäsin etusormeni sen sivujen  väliin. Ajattelin, että se runo, jota etusormi osoittaa on minun uudenvuodenrunoni, kun en Madridissa voinut toteuttaa vanhaa uudenvuoden yön rituaaliani.    Vuoden 2024 runoksi tuli  Matkaanlähtö.  Se on  niin pitkä, että kopioin tänne vain pari  ensimmäistä säkeistöä. 


Jaloillenne, rakastajat!

Matka käy taivasta kohti.

Me olemme nähneet jo maailman,

toista maailmaa kohti lähdetään!


Ei,ei

     vaikka tarhat ovat kauniita

ne   jääkööt taakse,

tarhurin luokse lähdetään!


Toivotan blogin lukijoille  hyvää vuotta 2024. Lukekaa ystävät  Rumia ja  muitakin runoja!