Kuvassa Ninni ja kirjoja joita kuuntelen tai olen kuunnellut (luurien väliin ei mahtunut neljää kirjaa enempää).
Kuinka kaikki alkoi
Olen vuosikaudet potenut kausiunettomuutta joulu- ja kesäkuussa, ja syönyt unitabletteja tai juonut punaviiniä saadakseni unta. Runsas vuosi sitten joulukuussa keksin vihdoin ja viimein ratkaisun ongelmaan. Se löytyi Ylen Areenasta. Rupesin kuuntelemaan öisin Marcel Proustin
Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjaa, jota luki näyttelijä Erja Manto. Hänellä oli niin rauhoittava ääni, että nukahdin kymmenessä minuutissa aivan kuin lapsena, kun äiti oli lukenut iltasatuja, joita ilman en saanut unta. Voi olla, että Erja Manton (Mannon?) äänessä oli jotain samaa kuin äitini äänessä, jota en muista.
Kuinka kaikki jatkui
Ei aikaakaan, kun halusin kuunnella äänikirjoja myös metrossa, bussissa, junassa ja erilaisissa jonotus- ja odotustiloissa. Aikaisemmin olin lukenut liikennevälineissä ja odotustiloissa, mutta heikko näköni oli heikentynyt entistäänkin niin, että lukeminen niissä kävi rasittavaksi silmille. Mutta Ylen Areenan kuunteleminen oli niissä hieman hankalaa. Ei ollut joko WiFi-yhteyttä tai jos oli, niin se katkeili varsinkin metrossa silloin kun vaunut olivat täynnä ihmisiä luurit korvilla (ehkä he kuuntelivat äänikirjoja).
Latasin puhelimeen Helmetin Ellibs - sovelluksen. Helmetin e-kirjakokoelma oli aika vaatimaton, menekkikirjoja kyllä löytyi, mutta ei vähälevikkistä kirjallisuutta. Novelleja oli vähän ja runokokoelmia vain yksi, se oli Eino Leinon runot. Vahinko, sillä runot ovat oivaa kuunneltavaa lyhyillä metromatkoilla.
Ajattelin kokeilla jotain maksullista kirjojen digipalvelua, mutta en löytänyt Nextorysta, Elisasta, Bookbeatista ja Storytelista mielikirjailijoitani Olga Tokarczukia ja Georges Perecia. Storytel vaikutti muuten kiinnostavalta palvelulta, siellä oli mm. Samuel Beckettiä englanninkielellä, Danten Divina Commedia myös englanninkielellä - ja ihme kyllä Paavo Haavikon esikoiskokoelma Tiet etäisyyksiin ja Katri Valan Pesäpuu palaa!
Celian nettisivustolta löytyivät kaikki ne kaipaamani äänikirjat, joita ei kaupallisissa digipalveluissa ollut. Celia on näkövammaisten kirjasto. Siellä on aktiivisia äänikirjojen kuuntelijoita siitä päätellen, että olen saanut sieltä parhaat lainauskorvaukset. Rupesin miettimään miten pääsisin Celian asiakkaaksi. Nettisivustolla lukee, että sen palvelu on "tarkoitettu kaikille joille painetun tekstin lukeminen on vamman, sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi hankalaa." Kysyin kirjastonhoitajalta, että olisiko minulla edellytyksiä päästä asiakkaaksi, kun olen lukihäiriöinen, likinäköinen ja alkava kaihi on ruvennut haittamaan lukemista. Edellytykset riittivät. Ensimmäinen kirja jonka lainasin Celiasta oli ranskalaisen Michel Butorin Tänä yönä nukut levottomasti. Se kertoi keski-ikäisestä miehestä, joka matkusti yöjunassa Pariisista Roomaan vaimon luota rakastajattaren luo. Se oli ranskalaisen uuden aallon romaaneja, ilmestynyt 1950-luvun loppupuolella. Junamatkan kuvaus oli syy miksi kirja kiinnosti minua.
Kuuntelukokemuksia
Ensimmäiset kuuntelemani runokirjat olivat Lassi Hyvärisen Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Tuuli ja kissa (Poesia 2018), ja 600 vuotta sitten eläneen zen-munkki Ikkyuun Riehaantunut pilvi ja luurankouni (suom. Kai Nieminen, Basam Books 2010). Kyllä kannatti kuunnella! Mutta jos kuuntelee metromatkalla dekkaria, kannattaa pitää varansa, ettei aja aseman ohi.
Seuraavaksi yritin kuunnella kokonaisen runoeepoksen. Se oli Goethen Faust (suom. Otto Manninen, WSOY 1936), joka oli tehnyt minuun vaikutuksen kuusitoista- seitsemäntoistavuotiaana niin että muistan vieläkin säkeet:
Kaks sielua, ah, mulla rinnass' on,
erilleen pyrkii kumpainenkin noista;
syliinsä lemmenkiihkoin maailmaa
pusertaa toinen kouristavin vaistoin,
maast' irti toinen pyrkii rajuin taistoin
päin alkuansa korkeaa.
Luettuna säkeet säkeet ovat jotakuinkin siedettäviä, mutta kuultuina aivan kamalia. En pystynyt jatkamaan kuuntelua. Vika ei ollut lukijassa, vaan aikansa eläneessä suomennoksessa. Sivumennen sanoen Vajaan vuoden aikana olen kohdannut vain yhden lukijan, jota en voinut kuunnella, koska hänellä oli niin vetelät ässät.
Minulle kuuntelijana on tuottanut suurta iloa kaksi modernia klassikkoa: James Joycen Odysseus ja Georges Perecin Elämä Käyttöohje. Romaaneja. Pentti Saarikoski suomensi Odysseuksen ja Ville Keynäs Elämä Käyttöohjeen. Molemmat verrattomia suomentajia, ilman heidän kielentajuaan kuuntelunautinto olisi jäänyt pienemmäksi.
Joycen Odysseus ilmestyi vuonna 1964. Olin siihen aikaan kunnianhimoinen kirjallisuudenopiskelija ja kävin yliopiston kuppilassa enemmän tai vähemmän teoreettisia keskusteluja kirjan rakenteesta, kielestä, tyylistä, kerronnasta ynnä muista seikoista. Asiaan kuului myös arvostella Saarikosken suomennosta kehnoksi. Lähiluin kirjan rähjäiseen kuntoon kuten ylläolevasta kuvasta näkyy (se seisoo Tammen Keltaisen kirjaston kirja Lasihelmipelin vieressä). En muistanut, miten hauska kirja se oli ennen kuin kuuntelin sen viime vuoden puolella. Ehkä en nuoruuden tiukkapipoisuudessani ollut edes huomannut sen hauskuutta. Ja Saarikoskikin osoittautui sekä luovaksi että loistavaksi suomentajaksi.
Perecin "Käyttöohjetta" yritin lukea 2000-luvun alussa ranskaksi pienessä ranskalaisessa kaupungissa, mutta kielitaitoni ei riittänyt, ja kirja jäi kesken. Ville Keynäsin suomennos ilmestyi vuonna 2006. Ostin kirjan, mutta en päässyt lukemisen alkuun. Oulipolaiset teoriat kirjan rakenteesta olivat jäykistäneet minut. Vapauduin teorioiden vallasta vasta kun rupesin kuuntelemaan "Käyttöohjetta." Rentouduin ja nautin kuulemastani. Kuuntelin kirjan ainakin kolmeen kertaan, ja joka kerta löysin siitä jotain hykerryttävän hauskaa.
Kolmas kuuntelemani moderni klassikko on Herman Hessen Lasihelmipeli. Teini-ikäisenä hullaannuin + samastuin Hessen Arosuteen. Hesse-huumassa minun oli saatava lisää lisää hänen kirjojaan, mutta suomeksi oli tuohon aikaanvain Alppien poika Arosuden lisäksi. Oli pakko lukea ruotsinkielellä Demian ja Siddhartha. Kiinnostukseni itämaiseen henkisyyteen saattaa olla peräisin Hesseltä. Hyötyäkin hänen kirjoistaan oli - ruotsinnumeroni nousi viitosesta kahdeksikkoon, ja ylioppilaskirjoituksissa olin hilkulla saada laudaturin.
Lasihelmipeli ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1972, sen jälkeen sitä on ilmestynyt useita painoksia. Ostin kirjan viidennen painoksen, joka ilmestyi vuonna 1988. Olin edelleen kiinnostunut itämaisesta henkisyydestä, mutta en ollut enää teini-ikäinen. Minusta kirja oli pitkäveteinen utopia Kastalia -nimisestä provinssista jossain Keski-Euroopassa joskus 25. vuosisadalla. Se oli miesten valtakunta, jossa miehet pelasivat lasihelmipeliä ja harrastivat henkisiä asioita ( tieteitä, taiteita ja filosofiaa). Naisia ei siellä ollut, ymmärrettävistä syistä, naiset olisivat vain häirinneet miesten hengenviljelyä! Minusta se oli pikemminkin dystopia kuin utopia. Kirja jäi kesken.
Seuraavan kerran yritin lukea Hessen aateromaania vuonna 1995, jolloin pelasin koko kesän ja osan syksyäkin lasihelmipeliä netissä. Kirja jäi taas kesken. Se oli liian abstrakti. Hesse ei kertonut mitään konkreettista lasihelmipelistä, jotta olisin voinut verrata siihen omia pelikokemuksiani. Peli oli ilmeisesti jonkinlainen kehitelmä hänen mielikuvituksessaan, eikä hän ollut pelannut sitä todellisuudessa.
Kolmannen kerran yritin päästä Lasihelmipelin sisään kuuntelemalla sitä. Viikko sitten (15.1.) nukahdin kesken kuuntelun. Näin unta että istuin hämärässä huoneessa pitkän soikean pöydän ääressä tuntemattomien ihmisten kanssa. Oli menneillään joku kokous. Pöydän toisella puolella seisoi tummatukkainen nainen pitämässä puhetta. Hän näytti keskikoulun aikaiselta luokkatoveriltani, Hän puhui puhumistaan Vaikutti siltä kuin hän olisi pitänyt jonkinlaista vaalipuhetta. Minulla oli jotain sanottavaa, ehkä eriävä mielipide, mutta en saanut puheenvuoroa. Yritin monta kertaa keskeyttää naisen puhetulvan. Ääni ja voimat menivät turhissa yrityksissä, ja kurkusta kuului pelkkää kähinää.
Tilanne oli kuin painajaisunissa, joissa jalat halvaantuvat, kun yrittää juosta jotain karkuun. Minulta halvaantui ääni ja heräsin aamuyöstä omaan pihinääni. Olin unohtanut säätää kuunteluohjelman uniajastimen, luureissa pajatti lukija "veljeskuntamme ja järjestelmämme tarkoituksesta." Tuli tunne , että minulla ei ole edellytyksiä päästä tämän kirjan sisään. Hyvästi Lasihelmipeli! Minun pitäisi olla maailman ja ihmisten parantamisesta innostunut teini, mutta olen vanha nainen. Oman rajallisuutensa tajuaa aamuyön hiljaisina tunteina.
Klassikkojen lisäksi olen kuunnellut koko joukon viime vuonna ilmestyneitä kirjoja, mutta en muista kirjojen ja tekijöiden nimiä. Minulla on parempi näkö- kuin kuulomuisti, joka on kertakaikkiaan kehno, ollut sellainen aina. En muista ihmistenkään nimiä, kun heidät esitellään minulle ensikertaa. Se on kiusallista. Kaksi kirjaa on kuitenkin jäänyt mieleeni. Toinen on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja toinen Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.
Minä ihastuin kummankin kertojanääneen, se oli niin persoonallinen,että heidän kirjansa erottuivat selkeästi muista kirjoista. Tuntui kuin Tukkimäki olisi puhunut minulle itsestään ja kiinnostuksensa kohteista naisista, jotka kirjoittivat, maalasivat ja matkustivat, kuin olisin ollut hänen hyvä kaverinsa. Ostin hänen kirjansa, koska tutkimusmatkailija- ja taiteilijanaiset, joista hän kertoi, alkoivat kiinnostaa minuakin.
Turusen virkeät lauseet, hänen kielensä rytmi ja kekseliäisyys puolestaan hurmasivat minun korvani. Erityisen paljon pidin kertomuksesta Parahin tekninen isännöitsijä, jossa yksinäinen nainen kirjoittaa isännöitsijälle pitkää kirjettä. Nautin hänen ihmissuhdetarinoitaan, ne olivat niin tragikoomisia, että hihittelin itsekseni metrossa. Ne poikkesivat huumorinsa takia niin paljon angstisista suomalaisihmistarinoista.
Summa summarum: Äänikirjat ovat armottomia. Ne paljastavat kielen ja tyylin falskiudet ja kömpelyydet. Teennäiset metaforat ja vertaukset tappavat kielen. Jos kieli on tylsää ja lauseiden rytmi yksitoikkoisen elotonta, kirja on kuuntelukelvoton. Mikäli tarinan rakenne, monikerroksisuus, yksityiskohdat ynnä muut kaunokirjalliset seikat kiinnostavat, kannattaa lukea enemmin kuin kuunnella kirja.
Lasihelmipeli ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1972, sen jälkeen sitä on ilmestynyt useita painoksia. Ostin kirjan viidennen painoksen, joka ilmestyi vuonna 1988. Olin edelleen kiinnostunut itämaisesta henkisyydestä, mutta en ollut enää teini-ikäinen. Minusta kirja oli pitkäveteinen utopia Kastalia -nimisestä provinssista jossain Keski-Euroopassa joskus 25. vuosisadalla. Se oli miesten valtakunta, jossa miehet pelasivat lasihelmipeliä ja harrastivat henkisiä asioita ( tieteitä, taiteita ja filosofiaa). Naisia ei siellä ollut, ymmärrettävistä syistä, naiset olisivat vain häirinneet miesten hengenviljelyä! Minusta se oli pikemminkin dystopia kuin utopia. Kirja jäi kesken.
Seuraavan kerran yritin lukea Hessen aateromaania vuonna 1995, jolloin pelasin koko kesän ja osan syksyäkin lasihelmipeliä netissä. Kirja jäi taas kesken. Se oli liian abstrakti. Hesse ei kertonut mitään konkreettista lasihelmipelistä, jotta olisin voinut verrata siihen omia pelikokemuksiani. Peli oli ilmeisesti jonkinlainen kehitelmä hänen mielikuvituksessaan, eikä hän ollut pelannut sitä todellisuudessa.
Kolmannen kerran yritin päästä Lasihelmipelin sisään kuuntelemalla sitä. Viikko sitten (15.1.) nukahdin kesken kuuntelun. Näin unta että istuin hämärässä huoneessa pitkän soikean pöydän ääressä tuntemattomien ihmisten kanssa. Oli menneillään joku kokous. Pöydän toisella puolella seisoi tummatukkainen nainen pitämässä puhetta. Hän näytti keskikoulun aikaiselta luokkatoveriltani, Hän puhui puhumistaan Vaikutti siltä kuin hän olisi pitänyt jonkinlaista vaalipuhetta. Minulla oli jotain sanottavaa, ehkä eriävä mielipide, mutta en saanut puheenvuoroa. Yritin monta kertaa keskeyttää naisen puhetulvan. Ääni ja voimat menivät turhissa yrityksissä, ja kurkusta kuului pelkkää kähinää.
Tilanne oli kuin painajaisunissa, joissa jalat halvaantuvat, kun yrittää juosta jotain karkuun. Minulta halvaantui ääni ja heräsin aamuyöstä omaan pihinääni. Olin unohtanut säätää kuunteluohjelman uniajastimen, luureissa pajatti lukija "veljeskuntamme ja järjestelmämme tarkoituksesta." Tuli tunne , että minulla ei ole edellytyksiä päästä tämän kirjan sisään. Hyvästi Lasihelmipeli! Minun pitäisi olla maailman ja ihmisten parantamisesta innostunut teini, mutta olen vanha nainen. Oman rajallisuutensa tajuaa aamuyön hiljaisina tunteina.
Klassikkojen lisäksi olen kuunnellut koko joukon viime vuonna ilmestyneitä kirjoja, mutta en muista kirjojen ja tekijöiden nimiä. Minulla on parempi näkö- kuin kuulomuisti, joka on kertakaikkiaan kehno, ollut sellainen aina. En muista ihmistenkään nimiä, kun heidät esitellään minulle ensikertaa. Se on kiusallista. Kaksi kirjaa on kuitenkin jäänyt mieleeni. Toinen on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja toinen Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.
Minä ihastuin kummankin kertojanääneen, se oli niin persoonallinen,että heidän kirjansa erottuivat selkeästi muista kirjoista. Tuntui kuin Tukkimäki olisi puhunut minulle itsestään ja kiinnostuksensa kohteista naisista, jotka kirjoittivat, maalasivat ja matkustivat, kuin olisin ollut hänen hyvä kaverinsa. Ostin hänen kirjansa, koska tutkimusmatkailija- ja taiteilijanaiset, joista hän kertoi, alkoivat kiinnostaa minuakin.
Turusen virkeät lauseet, hänen kielensä rytmi ja kekseliäisyys puolestaan hurmasivat minun korvani. Erityisen paljon pidin kertomuksesta Parahin tekninen isännöitsijä, jossa yksinäinen nainen kirjoittaa isännöitsijälle pitkää kirjettä. Nautin hänen ihmissuhdetarinoitaan, ne olivat niin tragikoomisia, että hihittelin itsekseni metrossa. Ne poikkesivat huumorinsa takia niin paljon angstisista suomalaisihmistarinoista.
Summa summarum: Äänikirjat ovat armottomia. Ne paljastavat kielen ja tyylin falskiudet ja kömpelyydet. Teennäiset metaforat ja vertaukset tappavat kielen. Jos kieli on tylsää ja lauseiden rytmi yksitoikkoisen elotonta, kirja on kuuntelukelvoton. Mikäli tarinan rakenne, monikerroksisuus, yksityiskohdat ynnä muut kaunokirjalliset seikat kiinnostavat, kannattaa lukea enemmin kuin kuunnella kirja.
