Näytetään tekstit, joissa on tunniste synkronisiteetti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste synkronisiteetti. Näytä kaikki tekstit

torstaina, heinäkuuta 11, 2019

Rachel Cusk: Ääriviivat ja Siirtymä - elämää eron jälkeen

Rachel Cusk.  Ääriviivat. Suomentanut Kaisa Kattelus.  Kustantanut S&S Helsinki.  Toinen painos 2019. ( Kuva  kirjoituspöydältäni.


Kiinnostukseni Rachel Cuskiin heräsi, kun luin Helsingin Sanomien haastattelun ( HS 15-5-2019).  Hän  kertoi haastattelussa,   että   hänen kirjansa  Aftermathin saama murskakritiikki oli ajaa   hänet täydelliseen hiljaisuuteen. Aftermath oli autofaktaa  hänen avioliitostaan ja  -erostaan.  Cusk  kertoi  ajatelleensa,   ettei enää ikinä  kirjoittaisi mitään,  niin pahasti hän oli saanut siivelleen.   Kirjan  feministinen näkökulma ja  tunteiden rehellinen kuvaaminen oli  ärsyttänyt lukijoita ja  saanut monet raivon valtaan.  

 Cusk  toipui   nopeasti.  Kaksi vuotta Aftermathin jälkeen   vuonna  2014 ilmestyi   hänen  avioerotrilogiansa ensimmäinen osa Ääriviivat,  joka oli  anglosaksisessa lehdistössä  arvostelumenestys.  Cusk oli  oppinut suojautumaan,  hän  fiktionalisoi  kokemuksensa.  Kun  kertoja  ei tule vaikeine  kokemuksineen  lukijan iholle, välimatka  säilyy ja  kirjailija on turvassa  negatiivisilta tunteenpurkauksilta. Ajattelen, että   julkinen höykytys Aftermathin jälkeen on  täytynyt  vaikuttaa jollakin  tapaa    trilogian  kertojaratkaisuun:  minäkertoja ei kerro  omasta elämästään, vaan  muista ihmisistä,  ja heidän kauttaan itsestään.


Haastattelun luettuani yritin lainata Ääriviivat  Helmetistä. Mutta siellä oli  jo runsaasti yli   tuhat varaaja  jonossa.   Ilmeisesti hekin  olivat  lukeneet  Hesarin haastattelun,  innostuneet kirjailijasta ja  ehtineet  kirjautua varausjonoon ennen minua. Lainasin  sen  sitten   Celiasta  äänikirjana.    Kuultuna  sitä oli  vaikea hahmottaa. Tai kuten  nykyään  sanotaan:  se oli haasteellista kuunneltava.   Minua ärsytti kertoja,   ärsytti  myös  se että en tiennyt kuka milloinkin puhui.   Kun  lopulta  sain   Ääriviivat  kirjana ja     luin sen,  selvisi että kirja ei   ole  ollenkaan vaikea.  Rakenne on  selkeä, ei takaumia,  ei poikkeamia eikä muitakaan monimutkaisuuksia, ja  kertojia on  vain  yksi eikä  hän ole   kovin ärsyttävä,  trilogian toisessa osassa hän on  lähes sympaattinen. 

Tärkeintä  ei ole juoni, vaan  ihmiset, joita  kertoja  Faye tapaa ja  jotka kertovat   hänelle  omaa tarinaansa.  Melkein kaikki tarinat kietoutuvat  eron ja vaikeiden ihmissuhteiden ympärille,   teeman joka  tuohon aikaan  hallitsee hänen  elämäänsä.    Hän kuuntelee  ihmisiä  ja heittää väliin  jonkin kysymyksen kuin terapeutti,  mutta  ei kerro itsestään mitään, eikä   ole  erityisen empaattinen kuuntelija.   Hän kuvailee  tapaamiaan  ihmisistä, varsinkin miehiä  kuivan sarkastisesti perienglantilaiseen tyyliin. Kirjoituskurssilaisiinsa hän sentään suhtautuu   lempeämmin.  

Hän  matkustaa  kesäkursseille  Ateenaan  opettamaan luovaa kirjoittamista.   Vapaa-aikana hän tapaa kollegoitaan,    ateenalaisia kustannusalan ihmisiä   ja  miestä, johon oli tutustunut  lentokoneessa. Mies  oli istunut hänen vieressään,  ja  kysynyt  miksi  hän oli  menossa Ateenaan ja hän  oli vastannut,  koska miehellä  oli  kummalliset hopeanväriset kulmakarvat. "Juuri tämän  eriskummallisuuden takia vastasin hänelle.  Joskus odottamaton on kuin kohtalon kehotus, "  Faye tuumi.  Joskus    matkoilla tapahtuu,  että    tuntemattomat    ihmiset  avautuvat toisilleen,   alkavat  kertoa  asioita,  joita eivät  ole voineet  puhua  muille. 

Hän kertoo vierustoverilleen, että hän on muuttanut  hiljattain  Lontooseen maaseudulta, jossa oli asunut kymmenen vuotta, viimeiset kolme  vuotta yksin lastensa kanssa.  Kun  vierustoveri  kysyy syitä  avioeroon, hän  vastaa, että "avioliitto on muuan muassa  uskomusjärjestelmä, tarina, ja vaikka  se ilmentää itseään tavoilla, jotka ovat todellisia, sitä ylläpitävät  impulssit ovat mysteeri.  Hänelle  oli lopulta todellista luopuminen talosta maalla, "koska  siitä oli tullut paikka, joka  edusti toivoa, että mennyt  vielä palaisi,"  kuten hän  sanoo. 

En ole ollut  ikinä kirjoituskurssilla enkä tiedä miten siellä toimitaan,  mutta  minusta vaikuttaa siltä, että  Faye on hyvä opettaja. Minun  suosikkini kymmenen kurssilaisen joukossa  on nelikymppinen Penelope,  joka  toteaa ensimmäisen kurssipäivän lopussa murheellisena, ettei hän voi  olla   kirjailija, koska hänellä ei ole omaa  aikaa. Hän on täynnä ihmissuhteita ja velvollisuuksia, jotka tekevät hänet  hulluksi:"niin  täpötäynnä paitsi omia myös toisten ihmisten muistoja, velvollisuuksia, unia, tietoja ja lukuisia arkipäiväisiä tehtäviä, jotka hän oli imenyt itseensä vuosien varrella kuunnellessaan, puhuessaan, myötäeläessään ja kantaessaan huolta, että pelkäsi rajojen näiden moninaisten henkisten taakkojen välillä vähitellen murenevan, kunnes hän ei ollut enää varma mitä oli tapahtunut  hänelle ja mitä hänen tuttavilleen, tai joskus jopa mikä oli todellista ja mikä ei", Tyypillistä naiskirjailijan elämää, sanoisin. Cusk kuvaa  Penelopen ahdinkoa niin myötätuntoisesti, että  tuntuu kuin hän olisi joskus elänyt itsekin samanlaisessa tilanteessa,  ollut vailla omaa identiteettiä,   ehkä taakankantaja,  joka  on kuunnellut  ihmisten huolia ja murheita uupumukseen asti ja tuntenut olevansa kuin "sadun merenneito, joka kulkee veitsenkärjillä joita kukaan muu ei näe."  

Viimeinen henkilö jonka  Faye  Ateenassa   tapaa,  on  kuin hänen  peilikuvansa,  näytelmäkirjailija  Anne, joka  on tullut    opettamaan hänen jälkeensä kirjoituskurssilaisia.   Lähtöiltana  Faye  kuuntelee  Annen kertomusta.  Annellakin on takanapäin avioero ja  lisäksi traumaattinen tapahtuma jota hän sanoo "selkkaukseksi."  Hän oli kokenut peräjälkeen kaksi kriisiä, joista toinen oli identiteettikriisi. "Hän oli kuin ihminen, joka oli unohtanut äidinkielensä [...] häneltä puuttui sanasto, äidinkielen minuus: ensimmäisen kerran elämässään hän ei löytänyt sanoja." Lentokoneessa hän oli  aloittanut  keskustelun  vieressä istuvan miehen kanssa karkoittaakseen     ahdistavat ajatukset.  Mies oli diplomaatti joka oli elänyt monilla kielillä.  Kun hän kuunteli  miestä 

"hän oli  alkanut nähdä itsensä  muotona, ääriviivoina joita  yksityiskohdat kehystivät  muodon itsensä  pysyessä tyhjänä. Silti tämä muoto, vaikka hän ei vielä tiennyt, mitä se sisälsi, auttoi häntä ensimmäisen kerran  selkkauksen jälkeen hahmottamaan  kuka  hän oli" (alleviivaus minun).

Onko Faye  epäluotettava kertoja?    Kun mies  johon hän tutustui lentokoneessa ja jonka kanssa kävi  veneretkellä kaksi kertaa, soittaa pyytää häntä taas  veneretkelle, hän sanoo pokkana, että  menee katselemaan nähtävyyksiä erään tuttavansa kanssa, vaikka  on lähdössä parin tunnin kuluttua lentokentälle. Miksi hän valehtelee? Ehkä se selviää trilogian seuraavassa osassa.


Rachel Cusk. Siirtymä.  Suomentanut Kaisa Kattelus, Kustantamo S&S, Helsinki 2019


Alkukielellä   Cuskin  trilogian  toisen  osan nimi on  Transit. Kirjojen nimet   ovat  tienviittoja  sisältöön, siksi tärkeitä.  Transit voi  siirtymän  lisäksi   merkitä  kauttakulkua  tai  ylikulkua, joka astronomiassa viittaa Wikipedian  mukaan "tapahtumaan, jossa jokin taivaankappale kulkee toisen taivaankappaleen editse tietyn havainnoitsijan näkösäteeltä katsottuna."  Astrologiassa  planeettojen ylikulku ( transiitti)  viittaa ihmisen sisäisen  tähtikartan  tapahtumiin, jotka  voivat heijastua  ulkoisiin tapahtumiin. 

Toisen osan  alussa  digitaalinen astrologi ottaa Fayeen  sähköpostitse yhteyttä.   Faye  arvelee, että tietokonealgoritmi on  luonut sähköpostin. Jos  niin on, niin se merkitsee,   että hän  on surffailut  netin  astrologiasivustoilla  useammin kuin kerran.    Hän  elää muutoksen aikaa,  ei ihme, että  hän  hakee  neuvoa  nettiastrologiasta. Niin minäkin  olen tehnyt , sen  lisäksi   että olen konsultoinut I Chingia eli Muutosten kirjaa ja Tarot-kortteja.  Sähköpostissa oli  linkki  Fayen  tähtikarttaansa.  Hän maksoi  pyydetyn  summan ja   avasi linkin. Luultavasti  hän  suunnitteli    tuolloin  muuttoa Lontooseen.   Hän viittaa muuttoon ensimmäisen osan alussa.  Alkukesästä hän     osti    Lontoosta  asunnon. Muutto oli  niin  tuore  tapahtuma, että  hänen poikansa  eksyi  koulumatkalla ja  soitti hänelle Ateenaan kesken  kirjoituskurssin.  Faye antoi puhelinneuvontaa ja  poika löysi koulunsa.  

 Trilogian toinen osa  kuvaa   Fayen  arkea Lontoossa.   Astunto  on   niin  kehnossa kunnossa, että  siellä on tehtävä  täysremontti ennen kuin lapset voivat asua siellä.  He asuvat isänsä luona remontin aikana. Faye elää elämäänsä remontin keskellä,  kuuntelee   urakoitsijan  huolia ja alakerran pariskunnan rähinöitä ( he ovat "kuin  Beckettin Nagg ja Nell  roskasäiliöisään"), käy   värjäyttämässä hiuksensa  uusiksi kampaajalla, joka vastustaa kaikkia muutoksia,(hiukset  hiukset! naisen  sisäisen muutos näkyy ensimmäisenä  hiustyylin muutoksena),  tapaa kadulla sattumalta  entisen poikaystävänsä, jonka  hylkäsi viisitoista vuotta sitten  miehen takia, jonka kanssa meni naimisiin ja joka jätti hänet kolme vuotta sitten, osallistuu  kirjallisuusfestivaaliin (ironinen kuvaus tapahtumasta, jossa  mieskirjailijat puhuvat vanhaan miesmalliin) ja  opettaa  viikottain fiktiokurssilla kirjoittamista. Hänellä on myös  yksityisoppilaita. Eräs  heistä on valokuvaaja, joka   haluaa kirjoittaa kirjan taidemaalari Marsden Hartleysta (1877-1943).   Valokuvaajalla  on 300 000 sanaa muistipainoja taiteilijasta, mutta hän   ei tiedä miten  saisi kirjan  kasaan.  Hän  on kova puhumaan,  Faye kuuntelee  ja ajattelee, että ihmiset paljastavat  itsensä huomioissa, joita tekevät toisista.   Kirjan  loppupuolella hän sanoo, että "oli oppinut enemmän kuuntelemalla kuin olisin koskaan uskonut mahdolliseksi."

Päivä joka   tietokoneastrologin maksullisen raportin mukaan   on erityisen  merkittävä tulevassa siirtymävaiheessa, on tuiki tavallinen päivä.  Faye juttelee remonttimiesten kanssa, hänen poikansa  soittaa, että on kadottanut  avaimet eikä pääse isänsä kotiin, Faye lohduttaa  poikaa,  ja   lähtee sitten opettamaan  fiktiokurssia.  Sen jälkeen  hän illastaa miehen kanssa,   mikä  saattaa olla  merkittävä tapahtuma  tai  sitten ei ole.   Jotain kuitenkin  tapahtui.  Kun hän myöhemmin  illalla palasi kotiin, "huoneet olivat hiljaisia ja tuntuivat lujilta jalkojen alla." Se oli uutta.  Entistä oli alakerran nainen joka huusi hänelle  oven takana: "Helvetin huora."  

Vaikuttaa siltä, että   Faye on alkanut  hiljalleen toipua  avioerosta, sillä   kirjan  viimeisessä  luvussa  hän  pystyy puhumaan  myös  omista tunteistaan  eikä vain  kuuntelemaan  toisia. Serkkunsa  ja  tämän  uuden naisen  kutsuilla ( serkku oli hiljaittan eronnut ja aloittanut uuden elämän) hän  kertoo   milloin   oli  tajunnut, että  hänen avioliittonsa  on  ohi.  Mies oli poissa kotoa ja   hänellä  oli ahdistava olo,  lapset riitelivät, isompi poika tarttui pienemmän päähän ja iski sen  kaikin voimin keittiön työtasoon.  Hän kertoo, että  hänelle oli konkretisoitunut silloin jotakin mitä hän ilmeisesti jo tiesi.  Hän oli kuvitellut että lapset olivat toimineet  "tämän tiedon palveluksessa, ajautuneet tekemään näkyväksi sellaista mitä he eivät    itse ymmärtäneet tai tajunneet." Ei se  ole  kuvitelmaa,  niin lapset toimivat vanhempien kriisitilanteissa.  Sitä sanotaan ajeeraukseksi (englanniksi "acting out," opin  sen termin, kun olin  töissä  kasvatusneuvolassa ).  Vuoden kuluttuan  mies muutti pois  kotoa.   

Faye kertoo,  että yhteen  aikaan miehen lähdön jälkeen  erityisen  raskaita kokemuksia   olivat  olleet  poikien lemmikkieläinten kuolemat,  niitä kuoli  koko ajan. "Minusta tuntui kuin jokin talossa olisi tappanut ne, ilmapiiri jota yritin herpaantumatta kieltää tai hälventää." Serkku tulkitsee,  että se oli miehen kosto: mies jätti hänet lasten kanssa yksin kuolemaan taloon." Siinä talossa sinulle ei olisi voinut tapahtua mitään hyvää," serkku  sanoo.

Minä tulkitsen  miehen lähdön ja  lemmikkien kuoleman synkronisiteetiksi: kaksi tapahtumaa  näyttää liittyvän   yhteen, vaikkei niillä ole  mitään  syy-seuraus-  eikä  muutakaan järjellistä suhdetta.   Synkronisiteetti on symbolinen tapahtuma. Sisäinen ja ulkoinen  komppaavat  toisiaan.  Minulta  särkyivät  aikoinaan kaikki peilit eron  jälkeen, se jos mikään oli symbolinen tapahtuma, sillä  vanhan kansan uskomusten mukaan se merkitsee kuolemaa.  

Faye lähtee serkun talosta ja kirja päättyy sanoihin: "Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan.  Etsin laukun ja auton avaimet ja lähdin talosta hiljaa."

Suljin kirjan   vaikuttuneena.  Haluaisin  lukea kolmannen osan saman tien, mutta se  ilmestyy   vasta ensi vuonna.  Osan nimi  on englanniksi Kudos, se  tarkoittaa   kiitosta ja ylistystä,  myös kehuja. Olen nauttinut  trilogian  kahden osan   lukemisesta,  kolmas osa tuskin  tulee olemaan pettymys.  Kävin  Helmetin nettisivulla katsomassa saako sen  englanniksi. Helmetissä sitä on  8 kappaletta, mutta   varausjonossa  on 92 ihmistä. Taitaa mennä pitkälle syksyyn ennen kuin saisin  sen.  Akateemisessa  kirjakaupassa  näyttäisi  olevan  huokea pokkaripainos.  Harkitsen ostamista, se kannattaisi, koska  Cuskin teksti on niin tiuhaa ja monikerroksista, että  se ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla.   


Trilogian kaksi ensimmäistä osaa sain kustantajalta. 


Rachel Cuskin haastattelu Ylen Areenassa
https://areena.yle.fi/1-50157460

 






torstaina, syyskuuta 04, 2014

Ihmeellisiä sattumuksia


Tänään  on  isäni syntymäpäivä,   ja jatkosodan   päättymisestä on kulunut  70 vuotta.    Hän syntyi 110   vuotta sitten Toksovassa Inkerinmaalla.

Neljä   päivää sitten nousin  metrojunaan Sörnäisten asemalla.  Metrossa istui nainen joka luki kirjaa. Menin istumaan    vastapäätä häntä ja   aloin lukea vastailmestynyttä Voima-lehteä. Herttoniemen tiennoilla   nostin katseeni lehdestä ja hän kirjasta, katseet kohtasivat.    Nainen  näytti  minulle  kirjaa jota oli lukemassa. Se oli isäni Kulkurin  kesä,  ilmestynyt   vuonna  1942,   ensimmäinen  osa  omaelämäkerrallisesta Kulkuri-trilogiasta.    Ensimmäinen  osa oli aikoinaan  menestysteos,  sitä  myytiin  neljän kuukauden  aikana  24 000 kappaletta.

Nainen  kertoi, että  hän  oli lukenut  aikaisemmin isäni  Riisutut naamiot, joka  oli  hänestä kiinnostava  kuvaus 30-luvun  aatemaailmasta.   Kerroin  että  se   oli satiirinen  näkemys  kansallissosialistisesta liikkeestä,  johon  isäni    oli  osallistunut nuorena  hulluna. 
Minusta  oli    ihmeellistä kuulla , että  isäni  kirjoja  luetaan vieläkin, vaikkei niistä mediassa kohtakakaan.    Riisutut naamiot ilmestyi  tasan 70 vuotta  sitten.  Olin  niin  häkeltynyt  kohtaamisesta, että en  älynnyt kysyä  naisen nimeä  ennen kuin hän nousi  metrojunasta pois.

 Kerroin  ihmeellisestä sattumuksesta  Facebook-päivityksessä.  Eräs  fb-kaverini kirjoitti, että   kohtaaminen oli  "terveiset isältä".  Minulle näitä merkittäviä yhteensattumia on  tapahtunut usein, varsinkin nuorena.  Luultavasti kaikille   niitä on sattunut.  Maailma  ei ole  niin  yksioikoinen  paikka  kuin  materialistit väittävät.



 
Tänään, isäni syntymäpäivänä,  sain   dokufiktion  vedokset.   Kerron   Unennäkijän muistelmissa mm. isäni tarinanOlin suunnitellut , että  teen viikonloppuna blogitekstin  Ljudmila Ulitskajan  mielenkiintoisesta + ajankohtaisesta  romaanista nimeltä Vihreän teltan alla. Mutta  nyt se  saa jäädä.  Kirja pitää palauttaa kirjastoon. Se on  mennyt jo sakoille.  

 Vedosten lukeminen on  aina  jotenkin  raastavaa.  On  luovuttava   työstä, jota on tehnyt  monta vuotta, ja  annettava sen  lähteä   maailmalle  kuten  aikuiseksi  kasvaneiden lasten.  Lapset  tosin palaavat  takaisin  lastenlasten kanssa, mutta  kirja ei palaa. Se on mennyttä  elämää.

maanantaina, toukokuuta 14, 2012

Vaeltajat

Kolme sulotarta, Afroditen seuralaiset:  Aglaia ( kauneus), Eufrosyne ( ilo) ja Thalia (kukoistava onni) ovat   vaeltaneet  Rauman  keskustaa halkovaan kanaaliin. Pronssiveistoksen tekijä: Kerttu Horelli.


Kävin  viikonlopulla Rauman seudulla.  Minulla oli matkalukemisena   Olga Tokarczukin  kirja Vaeltajat ( suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2012).  Ei se ole  mikään tavanomainen  matkakirja.    Kuten  Tocarczukin    aikaisemmin   suomennetut  kirjat, sekin on kokoelma  kertomuksia, mutta ei novellikokoelma,  vaan romaani,  jonka yhdistävänä lankana   on kertojan  mietteet  ja matkakokemukset, tuttuja minullekin omilta matkoiltani.   


 On kirjan nimikertomus   Annuškasta ja vaeltajanaisesta, joka  pyörii  ympyrää ja huutelee kirouksia  Kiovan aseman edessä  Moskovassa. On  kertomus miehestä,  joka   hukkasi vaimonsa ja lapsensa lomamatkalla.  On  kertomus naisesta joka matkusti nuoruudenrakastettunsa luo  maailman toiselle puolelle ja  täytti hänen viimeisen toiveensa.  On kertomus   Philip Verheyenista, joka kirjoitti kirjeitä amputoidulle jalalleen,  kertomus    Angelo Solimanin   ruumiin kohtalosta ja    kertomus  Chopinin sydämen matkasta  Varsovaan.  Nämä kertomukset   jäivät  mieleeni ensimmäisellä lukukerralla.


Perinteellisestä   romaanista   pitävälle kirjasta tuskin on paljon iloa,  koska  siitä puuttuu juoni, joka  kuljettaa  tarinaa  eteenpäin. On vain suuri teema.  Se on:  liike ja lepo.  Liikettä on matkalla olo ja lepoa lasipurkkien preparaatit.


Kirjan lopussa  on itineraari  eli  reittiselostus, mikä selittää kertojan  kiinnostuksen  anatomisiin  preparaatteihin ja  plastinaatioon (=kalmo  jäädytetään, käsitellään alkoholilla,   kudokset muovitetaan ja  ruumis käsitellään silikonilla). 


Kertojan valtaa välillä  epävarmuus,  mikä on tavallista  kaikille  kirjoittajille kesken työn, luulisin. Hän kysyy. "Teenkö oikein kun kerron tarinoita? Eikö olisi parempi panna ajatukset yhteen klemmarilla, kiristää ohjaksia ja alkaa ilmaista itseään ei  tarinoiden vaan selkeän esitelmän kautta?


Kirjan avainsana on  "kairos" ( minun mielestäni).  Vaimonsa ja  lapsensa lomamatkalla  hukannut  mies  etsii  sanakirjoista  merkitystä  sille sanalle.  Hän löytää Wikipediasta  lyhyen  selostuksen, jonka mukaan Kairos oli jumala - " eräs vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen. Ja että tuo  jumala  on löydetty  Trogirista."  Se oli paikka jossa mies kävi  vaimonsa ja poikansa kanssa ennen kuin  hukkasi heidät. 


  Kirjan lopussa  Kreikan  mytologian  professori pitää laivaseminaarissa esitelmän  Kairoksesta, tuosta  jumalasta jota ei Homeros eikä Ovidius maininnut ( eikä muuten Robert Graveskaan  teoksessaan Greek Myths).  Professorin mukaan: "Kairoksen toiminta-alue rajoittuu ihmisen lineaarisen ajan ja  jumalten  syklisen ajan leikkauspisteeseen..."  Professorin ja  hänen vaimonsa  elämään  Kairos   astuu hetkellä , jolloin  laiva  on tulossa  Rhodoksen  satamaan.    Kun  ihmisten aika/ paikka  ja  jumalten aika kohtaavat, se on  merkittävä hetki.


 Jung  puhui  synkronisiteetista ja tarkoitti sillä  merkittävää  yhteensattumaa.  Tocraczuk  on kiinnostunut Jungin ajattelusta,  sivumennen sanoen   Suomessa  sellaista kiinnostusta   pidetään hurahtamisena.      Jungilaisuus  on  se yhteinen tausta, miksi   hänen   kirjansa  ovat  minulle  niin  täynnä merkitystä,   varsinkin  Päivän talo, yön talo, mutta  nyt myös  tämä Vaeltajat,  joka minua  matkallani  ilahdutti  ja inspiroi.   Se on  kirja, jonka  haluan  lukea uudelleen hetimiten,  ja ostaa kunhan rahatilanne   vähän helpottaa. 




 Lopuksi tulee pitkähkö  sitaatti Tokarczukilta. Se liittyy    kuvan muovipusseihin. Ne ovat uusi vaeltajien laji.  Hän kirjoittaa luvussa Lajien synty:


 "Olemme  todistamassa uusien olentojen  syntyä Maan päälle. Ne ovat valloittaneet jo kaikki  maanosat ja lähes kaikki ekologiset lokerot. Ne ovat   tuulipölytteisiä laumaolentoja ja pystyvät liikkumaan vaivattomasti pitkiäkin matkoja. [...] Asiantuntija sanovat, että muovipussit  ovat uusi olemassaolon muoto, ne saavat  luonnon ikiaikaiset tavat  heittämään häränpyllyä, sillä ne muodostuvat ainoastaan pinnasta ja ovat sisältä tyhjiä; tämä historiallisesta sisällöstä luopuminen  antaa  yllättävän suuria  etuja evoluutiossa. Muovipussit ovat liikkuvaisia ja keveitä, kahvat mahdollistavat  tarttumisen esineisiin tai toisten olioiden elimiin, ja siten ne voivat laajentaa elinympäristöään. [...] Ensi  silmäyksellä ne vaikuttavat  herkiltä ja heiveröisiltä, mutta se on harhaa -  ne ovat pitkäikäisiä ja lähestulkoon ikuisia: niiden  katoavaiset ruumiit hajoavat  vasta noin kolmensadan vuoden kuluttua."