Kuvan lähde: Harenberg Literatur Tageskalender
"Der arme Poet" Gemälde von Carl Spitzweg, 1839
Viimeöinen sänkykaverini oli William N. Tapasin hänet ensimmäisen kerran parisen kuukautta sitten. Pitkä laiha mies ( 185 cm/62 kg), joka toi mieleeni erään kesällä kuolleen runoilijan. Tapaaminen ei ollut eroottisesti jännittävä. Miten olisi voinut ollakaan, kun miehellä on ikää yli 75 vuotta. Tuskinpa hänellä on ikinä ollut kovin vilkasta eroottista elämää. Hän ei ole ollut naimisissa eikä hän pidä naisista eikä lapsista, ei sen puoleen miehistäkään. Mutta ei hän aivan vailla aistillisia nautintoja ole. Hän pitää hyvästä ruuasta ja muistaa mitä syötiin kymmenien vuosien takaisella juhla-aterialla. Minä en muista edes eilistä ateriaa. Ei meillä muutenkaan ole kovin paljon yhteistä. Hän ei tunne kirjallisuutta enkä minä jäkäliä. Strindbergin Hullun päiväkirjan hän sentään oli lukenut, ranskaksi. Sivumennen sanoen Strindbergin Uninäytelmä oli varhaisnuoruuteni suuria elämyksiä, kun näin sen Kansallisen suurella näyttämöllä. Mieleeni painui lähtemättömästi repliikki: "On sääli ihmistä."
William toisti useaan kertaan olevansa ikävä ihminen. Hän sanoi:"Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään." Hän palasi yhä uudelleen elämänsä pieniin ja suuriin nöyryytyksiin ja loukkauksiin. Eräs niistä oli tapahtunut yli 40 vuotta sitten. Hän ei saanut virka-asuntoa kasvitieteellisestä puutarhasta, vaikka oli Helsingin yliopiston kasvitieteen professori. " Yliopistoväki ei syvimmiltään minua arvostanut, kyllä minä sen tiedän, juuri siksi minulle ei annettu von Nordmanin asuntoa," hän valitti useampaan kertaan. Se saattoi olla syy miksi hän jätti professorin viran ja lähti Pariisiin jäkälätutkijaksi.
"Loukkaukset kirjoitetaan muistiin näkymättömällä musteella. Ne eivät vanhene koskaan," kirjoittaa Douw Draaisma Muistikirjassaan, jota olen siteerannut aikaisemmin tässä blogissa (Déjà-vu), ja jatkaa: "Jotkin loukkaukset tekevät enemmän kuin vain muokkaavat minäkuvaa: ne saavat elämässä aikaan ratkaisevan käänteen ja siksi ne talletetaan muistiin asianmukaisella kunnioituksella."
Enpä tiedä viihtyisinkö Williamin seurassa kovin pitkään. Mutta kirjan henkilönä hän ei ole lainkaan ikävä, vaan peräti antoisa tuttavuus kaikkine inhimmillisine heikkouksineen. En ole tavannut tiedemiehiä, mutta olen tuntenut vanhoja kirjailijamiehiä. Heissä on samoja ominaisuuksia kuin Williamissa: turhamaisuutta, kateutta, ajoittaista omahyväisyyttä. He puhuvat mielellään itsestään ja saavutuksistaan ja valittavat etteivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta.
Lukekaa Kristina Carlsonin romaani William N. päiväkirja. Se on hieno sanallinen muotokuva vanhan miehen sisäisestä mielenmaisemasta. Se ei tyhjene yhdellä lukukerralla. Kannattaa hankkia se omaan kirjahyllyynsä, niin että voi nauttia siitä myöhemminkin ( sitten kun se on kadonnut kirjakaupoista eikä sitä divareistakaan enää saa). Minä laskin Williamin yöllä käsistäni ihaillen - ja täytyy myöntää, että myös pikkuisen kadehtien - sen tarkkasilmäistä ihmiskuvausta.
