Näytetään tekstit, joissa on tunniste nainen Gulagissa Neuvostovakoilijatar. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nainen Gulagissa Neuvostovakoilijatar. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, maaliskuuta 23, 2020

Kirjoituksia koronakaranteenin ajalta 2 – Luiden tie

Ennen kuin kirjastot menivät kiinni koronan takia,  lainasin ( lue: hamstrasin)   pinon  kirjoja.   Ensimmäisenä rupesin lukemaan Ville Ropposen & Ville-Juhani Sutisen  tietokirjaa Luiden tie: Gulagin jäljillä  (Like 2019). Se oli viime vuonna Tieto-Finlandia ehdokkaana, mutta ei voittanut palkintoa. Olisi kyllä ansainnut palkinnon, minun mielestäni, niin kiinnostava matkakirja se on.   Aiheena on entisen Neuvostoliiton vankileirien saaristo Kirjoittajat muodostivat ”Gulag-etsintäpartion” ja matkasivat leiripaikkakunnalta toiselle katsomassa mitä on jäljellä  Gulagista. 

Matkalla Vorkutaan he löytävät Intan laitamilta tehdasrakennustenluurankoja ja oman ”onnensa nojaan jätetyn hautausmaan”, joka ”tuntuu  kiteyttävän sen miten Gulag muistetaan ja  unohdetaan:  kulumisena, ruosteena. Se ilmenee aukkoina tarinoissa. Ainoastaan latvialaisten ja liettualaisten muistomerkit tekevät sen jotenkin näkyväksi.”    Kaupungin keskustassa kohoaa vesitorni, jonka leirivangit rakensivat. Sitä kutsuttiin Baabelin torniksi, koska sen rakentajat, yli tuhat  ihmistä edustivat 69 kansallisuutta, joukossa  myös suomalaisia.

”Intan vesitorni on yksi osoitus siitä, miten Gulag on sulautunut osaksi arkea. Torni on paikkakunnan ylpeys ja esiintyy jopa kaupungin vaakunassa. Vertailun vuoksi voidaan miettiä, voisiko saksalainen pikkukaupunki ylpeillä sillä, että keskitysleirivangit ovat rakentaneet sen ainoan nähtävyyden, ja laittaa sen vieläpä vaakunaan”, kirjoittajat pohtivat.


Kirjan tekijät  Gulagin uhrien muistomerkin juurella. Kuva: Ville-Juhani Sutinen

 Vorkutan radan varressa on tuttuja  nimiä: Kotlas, Uhta, Inta – vankileirien saaristoa!  Kesken Luiden tien lukemisen kaivoin esiin matkapäiväkirjan kesältä 2001. Intan asemalta olin ostanut kaksi hyvänmakuista perunapiirakkaa.  Radalla oli vilkas liikenne. Vastaan vyöryi tämän tästä täyteen lastattuja pitkiä hiilijunia.   ”Juna jyskyttää pitkin Euroopan reunaa.   Radanvarressa paljon metalliromua, romun välissä kukkivat kullerot keltaisina. Kuraisia teitä, soita, soihin uponneita sähkö- ja puhelintolppia. Tätä Vorkutan  rataa pitkin ovat  miljoonat   (huomautus myöhemmin: ehkä hieman liioittelin) matkanneet karjavaunuissa Vorkutan keskitysleirin kaivoksille hiiltä  kaivamaan ja kuolemaan.  Vain sitkeimmät selvisivät.”  Mutta  minä en ollut  matkalla  Vorkutaan, vaan  Labytnangiin  Jamalin niemimaalle.  Tšumissa juna erkani Vorkutan radasta ja lähti nousemaan kohti Uralia. 

Tilasin Luiden tien kirjastosta jo syksyllä, mutta sain sen vasta kun kirjastot olivat  menossa kiinni koronan vuoksi. Olin hämmästynyt siitä, että niin moni muukin lukija oli kiinnostunut siitä kirjasta. Minua kirja kiinnosti erityisesti siksi, että  isäni nuorimman veljen Urhon vaimo Senja tuomittiin  Gulagiin  Suuren isänmaallisen sodan   jälkeen ”isänmaan petturina”  kuten  muutkin  sotavangiksi joutuneet maan kansalaiset.   Hän kärsi tuomion Vorkutassa. Hän  jäi vapautumisen jälkeen asumaan Komin pääkaupunkiin  Syktyvkariin, ei palannut Petroskoihin, ei   siellä ollut hämtä varten mitään, kun Urhokin oli kaatunut jo vuonna 1942  partisaanina Suomen Lapissa.

 Ropponen ja  Sutinen kuvaavat Vorkutaa seuraavasti: ”Vorkuta on yhtä paljon symboli kuin kaupunki. Se on Venäjän arktinen Auschwitz. Rapistuvassa kaivospitäjässä Koillis-Komissa aistii yhä elävästi Stalinin ajan. Siellä, ikiroudan sylissä 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, sijaitsivat eräät hirvittävimmistä Gulag-leireistä […] Memorial on arvioinut, että Vorkutlagin lagpunktien kautta kulki 1940-1950-luvuilla yhteensä 1-2 miljoonaa miestä ja naista. Heistä ainakin 250 000 menehtyi.”

 En tiedä miten pitkä tuomio Senjalla oli ja miten hän selvisi hengissä Vorkutusta.  Naisilla  ei ollut  helppoa Gulagissa.  He tekivät samoja raskaita töitä kaivoksissa, rakennustöissä ja tehtaissa kuin miehetkin. Sen lisäksi heitä ”raiskattiin tavan mukaan,” kuten kirjan tekijät kirjoittava, ja jatkavat: ”Joillakin naisilla oli vartioiden joukossa suojelija-rakastajia, jotka seksuaalisten palvelusten hinnalla varjelivat heitä  muilta miehiltä.”  Naisilla oli muitakin selviytymiskeinoja. He pitivät itsestään parempaa huolta sekä fyysisesti että henkisesti kuin miehet.  Irina Ratušinskaja kirjoittaa  vankileirimuistelmissaan Harmaa  on toivon väri ( suom. Olli Kuukasjärvi 1987), että poliittisten vankien keskuudessa vallitsi yhteishenki ja solidaarisuus. Hänen mukaansa ” leirillä oli tärkeintä säilyttää huumorintaju ja hyvä mieli. Masentuminen olisi tarkoittanut KGB:n voittoa. Naisvangit  löysivät  iloa pienistä asioista, kuten vankileirin kissasta ja salaisesta kasvimaastaan” ( sitaatti Luiden tiestä). 

Löysin  Senjan kirjeet  SKS:n    arkistosta tämän vuoden  helmikuussa, kun  rupesin keräämään materiaalia ”Isäni  tarinaan”, ja kiinnostuin hänestä.  Kaksi  kirjettä  oli säilynyt. Senja oli lähettänyt ensimmäisen kirjeen Äänislinnan  vankilasta vuonna  1942.   Hän kertoi perheestään, opinnoistaan,  työstä  toimittajana, avioliitosta Urhon kanssa, koulutuksesta ”vakoojaksi (”mikä kauhea sana”, hän toteaa),  vangitsemisesta ja olosta  vankilassa: ”...olen kirjoitellut yhtä ja toista ja pitänyt  [suomalaisille] upseereille kolme esitelmää: Petroskoista, Talvisodasta ja Neuvostoliiton  saavutuksista. Parhaillaan teen esitelmää Neuvostoliiton oikeuksista.” Kirje oli 21 sivua pitkä ja kosteuden sekä homeen turmelema niin että siitä sai vain paikoitellen  selvää.  Hän oli lähettänyt kirjeen Helsinkiin isälleni  käsipostissa  neiti O:n mukana.

Toinen kirje tuli  maaliskuussa 1943  Kinnasvaaran keskusvankilasta Terusta  (suomalaisten miehitysalueelta) jonne hänet oli siirretty helmikuussa.  Hän kirjoitti: "Alussa tuntui kovin oudolta, mutta totuin aika pian. Nyt tunnen olevani tyttöjoukossa kuin vertainen.  Eihän  tämä meidän talomme mikään vankila ole. Paremminkin se muistuttaa oppilaskoteja ja niitä yhteisasuntoja, joissa vietin  Venäjällä opiskeluaikana.” Kirje oli kulkenut  vankilanjohtajan kautta ja siinä oli  Senjan vankinumero 525/43.  Sen kanssa  lähdin  etsimään  Kansallisarkiston sota-arkistosta lisätietoja. Löysin vankilan diaariosta hänen saapumispäivämääränsä ja merkinnän, että Mikkelin lääninvankilaan on lähetetty häntä koskeva täytäntöönpanoasiakirja.  Siihen minun tutkimukseni päättyi toistaiseksi.   Kansallisarkisto meni kiinni koronaviruksen takia. 

Haluaisin tietää Senjan vangitsemisen syyn.  Hän sai kyllä desanttikoulutuksen, mutta häntä ei pudotettu Suomeen. Isäni kertoman mukaan hän päättyi  päämajaan Mikkeliin tulkiksi,  mikä   hämmästytti minua.  Asia palasi  mieleeni kun  katsoin noin kuukausi   pari sitten Jörn Donnerin elokuvaa Kuulustelu,   joka kertoi  desantiksi koulutetun Kerttu Nuortevan tarinan.  Eräässä elokuvan kohtauksessa  hän houri  kuulusteluista ja väsymyksestä sekopäisenä, että päämajassa on  vakooja.  Ehkä se olikin totta. Kerttu  ja Senja varmaan tunsivat toisensa, koska asuivat Petroskoissa, olivat  suunnilleen samanikäisiä ja olivat  olleet  desanttikoulutuksessa todennäköisesti samoihin aikoihin.   Siitä asiasta yritän  ottaa sitten  kun koronakaranteeni on ohi.   Olen ollut  huomenna 24.3. kaksi viikkoa  karanteenissa ja  alkanut nähdä karanteeniunia. Tärkeintä nyt on pysyä järjissään, olla masentumatta, säilyttää huumorintajunsa ja hyvä mielensä ja löytää iloa pienistä asioista, kuten  Irina Ratušinskaja löysi vankileirillä.

Senjan tarina innosti isääni kirjoittamaan kirjan Neuvostovakoilijatar. Se oli  enemmän mielikuvitusta kuin totta.  se ilmestyi sodan aikana 1942 ja sitä  myytiin kaksi painosta. Ihmsiet kaipasivat kevyttä jännitystä.