Eksistentialismista

ja Sartren sanoista on syntynyt pohdintaa muutamissa blogeissa. Laitan linkit tähän niille joita asia kiinnostaa ( ja itselleni muistiin, jos vaikka sattuisin palaamaan asiaan, kun olen lukenut Sartreni loppuun).

Risto-Niemi Pynttäri kirjoittaa mm.

”Sartren esimerkit ovat hieman kummallisia. Mitä tekemistä sillä että “puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä” on sen kanssa että käytetään tuoksusanoja (kölninveden hajuisia)? Tulee mieleen sanat joilla ei ole kosketusta puhujaan omaan löyhkään. Niin, sama juttu toisen esimerkin suhteen, mutta toisin päin. Miten muuten Sartre voi ottaa esimerkiksi keikarit jotka kirjoittavat teurastajan kieltä. (Ehkä jotain sellaista, mistä tulee mieleen 90-luvun rankka proosa, joka löyhkää mutta jonka kirjoittajat ovat suihkunraikkaita). Nämä molemmat esimerkithän ovat vierasta kieltä kirjoittajalle.”

Tero Hannula kirjoittaa:

”Herra Nutz kommentoi osuvasti “Niin, meitä poloisia nuoria ei ole enää heitetty edes maailmaan, vaan diskurssiin” (toisaalta, eikö näin ollut aiemmin?). Mutta kyllä minua ahdistaa se, että olen maailmassa ja pitää pärjätä miten taitaa. Suurin ahdistus tosin tällä hetkellä taitaa olla se, että täytyy pärjätä muiden ihmisten kanssa, pitää kuulua aina johonkin, pitää omaksua jokin diskurssi, monta diskurssia jopa.”

Jukka Laajarinne kirjoittaa:

”Vastaan vielä Konkalle: Väitän, että eksistentialistinen asenne on edelleen yhtä ajankohtainen, kuin mitä se on koskaan ollut. Kokemukseni mukaan nuoret ovat valintojensa vapaudesta edelleen ahdistuneita. Ja toisaalta: suurin osa heistä osaa edelleen virtaviivaisesti olla ajattelematta elämäänsä ja kuolemaansa – aivan kuten jo Sartren aikoina.”

Rauno Räsänen osallistuu keskusteluun Laajarinteen Jukan kommenttiosastossa:

”Sartrelainen vapaus on lopulta – luullakseni – vain tahdon vapautta. Ei sen kummempaa. L'Etre et Néantissa (Onko se suomennettukin? Oleminen ja ei mikään?) Sartre käyttää itsekin vankilaesimerkkiä. Vankilassa ollessaan ihminen voi yhä kieltää sen, mitä vankilaan laittamisella hänelle tarjotaan: voi yrittää pakoa. Yrittäminen riittää: vapaa tahto ilmaisee itsensä, vanki ei ole myöntänyt vankeuttaan.”

Lopuksi Juliette Grecoa. Hän oli eksistentialismin ”ylipapitar” ja yksi monista Sartren muusista.

Sartren sanat

”Mutta näin on laita: paitsi joitakin vanhuksia, jotka kastavat kynänsä kölninveteen, ja pikku keikareita, jotka kirjoittavat kuin teurastajat, kukaan ei kirjoita hyvin äidinkieltään. Se johtuu Sanan luonteesta: puhutaan omaa kieltä, kirjoitetaan vieraalla kielellä,” kirjoitti Jean-Paul Sartre ( Sanat s. 161 suom. Raili Moberg)

Näin se on: kirjakieli on vieras kieli kaikille. Sitä pitää opettaa ja opetella koulussa. Puhuminen kyllä sujuu, ajatteleminekin sujuu, mutta kirjoittaminen on hidasta, kun pitää kääntää vieraalle kielelle se mitä haluaa sanoa.

Luen Sartren Sanoja uudelleen. En muistanutkaan, että se on niin hyvä kirja kuin on. Eksistentialismi on kuollut, mutta Sartre elää. Kukaan nuori ei taida enää nykyään ahdistua siitä että hänet on heitetty maailmaan, ja siinä sitten pitää pärjätä miten taitaa.



PS. Eilen (1.3.) ei ollutkaan kansainvälinen kirjan päivä. Se on huhtikuun 23. päivä., kertoo Sami Feiring Dionysoksen kevään kommenteissa. Feiringin Kirjallisuuskalenteria kannattaa käydä tsekkaamassa. Eilen oli World Book Day, jota vietetään vain Isossa Britanniassa ja Irlannissa. Cliprollista löytyy lista kymmenestä kirjasta, joita ilman brittikansa ei voi elää. Listan kärjessä ovat Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Taru sormusten herrasta. Molemmat kirjat ovat hyllyssäni, mutta en ole päässyt niissä alkua pitemmälle.

Kuten yläpalkin kuvasta näkyy kirjahyllyssäni ei mitään loogista järjestystä, Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen ja Samuel Beckettin elämän kerran välissä on William S. Burroughsin unikirja My Education, josta minun innostukseni Burroughsiin alkoi kaksitoista vuotta sitten eikä se ole vielä laantunut. Sartren sanojen ohella luen uudelleen hänen kirjeitään.

Toisen sukupuolen vieressä on Rousseaun Tunnustuksia – siinä taas yksi klassikko joka on jäänyt minulta kesken. Edellisen postauksen kommenteissa kerron, että en olisi ikinä lukenut Danten Jumalaista näytelmää alusta loppuun, ellei se olisi ollut ainoa suomenkielinen kirja, joka minulla oli Ravennassa mukana, siksi että Dante kirjoitti sen siellä ollessaan maanpaossa. Minä puolestani olin Ravennassa etsimässä äitini mosaiikkia, joka vuosia myöhemmin löytyi Pihlavan kirkosta ( Google-haulla).