Näytetään tekstit, joissa on tunniste Unennäkijän muistelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Unennäkijän muistelmat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, helmikuuta 23, 2020

Inkeriläiset - unohdettuja suomalaisia

  Kuvassa on  kolme tätiäni ja yksi setä Toksovassa vuonna  1927.  Lettipäinen tyttö oikealla on Saima-täti.  Hänet erotettiin Leningradin yliopistosta, koska hänen isänsä oli kulakki (= varakas talonpoika. Saimasta tuli myöhemmin saksankielen opettaja ja tulkki. Istumassa vanhin sisar Hilma.  Hänellä ei ollut  lukupäätä,  mutta hän oli kelpo komsomolilainen ja  kommunisti.  Hänen  vieressään istuu  Eero-setäni  joka kävi  puoluekoulun. Hänestä tuli opettaja ja kommunistipuolueen kandinaattijäsen, kunnes hänet erotettiin sekä  virasta että puolueesta.  Ennen kuolemaansa hän antoi minulle parikymmentä kasettia, joille hän oli kertonut elämäntarinansa. Minä kirjoitin niiden perustalta kirjan Musta passi. Se on uskomaton selviytymistarina.  Ihmettelin kasetteja kuunnellessani  miten oli mahdollista, että hänen onnistui  säilyttää henkensä Stalinin aikana.  Kaiketi siihen tarvittiin intuitiota, nokkeluutta  ja  hyvää onnea.
Pieni  rusettipäinen tyttö  kuvan  vasemmassa laidassa on  Unelma-täti. Hän joutui isänsä, äitinsä ja veljensä Urhon kanssa Siperiaan, jonne perhe karkotettiin vuonna 1931. Vanhemmat lapset elivät jo omaa elämäänsä eivätkä  joutuneet  karkotukseen.  Unelmasta tuli  folkloristi,  jonka itkuvirsiä  käsittelevää  väitöskirjaa  ei  hyväksytty Neuvostoliitossa, koska  siinä ei mainittu, ei edes esipuheessa, Leniniä ja Stalinia. Unelman  oli sitä mieltä, että heillä  ei ole mitään tekemistä kansanrunouden kanssa eikä hän suostunut  perääntymään piiruakaan. Väitöskirja julkaistiin myöhemmin Suomessa nimellä Ikuinen itku.  Unelma  kirjoitti runoja   Katri Korvelan nimellä.  Ne ilmestyivät Petroskoissa, mutta niitä kuultiin myös Suomessa Juha Virkkusen ja Satu Koskimiehen toimittamassa Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelmassa.
Kuvasta puuttuu Urho-setä.  Hän kirjoitti runoja  nimellä Kajanto. Olen lukenut  muutamia runoja.  Ne ovat  nuoruuden innolla kirjoitettua sosialistista realismia. Joitakin runoja julkaistiin Neuvosto-Karjalan suomenkielisissä lehdissä Hän ei ehtinyt saada aikaiseksi kokoelmaa ennen kuin kaatui partisaanina vuonna  1942  Suomen Lapissa. Suomalaiset vangitsivat hänen vaimonsa Senjan, joka joutui Kinnasvaaran keskitysleirille.  Hänen vaiheensa suomalaisvallan alaisuudessa ovat jotakuinkin epäselvät.  Tiedän vain, että hän oli saanut  Neuvostoliitossalaskuvarjohyppääjän koulutuksen, toisin sanoen hänet oli koulutettu desantiksi. Kun sotavangit palautettiin sodan jälkeen, hän joutui Vorkutan keskitysleiriin sovittamaan kahdeksikymmeneksiviideksi (otaksun) sitä että antautui vangiksi suomalaisille. Hän selvisi leirituomiosta hengissä ja jäi  asumaan Vorkutaan.
Myös isäni puuttuu kuvasta. Hän  oli  elänyt  kuvan ottoaikaan Suomessa jo  seitsemän vuotta. Hän opiskeli sanomalehtioppia Kansankorkeakoulussa, josta tuli Yhteiskunnallinen korkeakoulu ja hänestä  tuli  24-vuotiaana Päivän Uutisten päätoimittaja.  Hän julkaisi 25-vuotiaana  esikoisromaaninsa   Me sankarit,  kuten olen kertonut aikaisemmin tässä blogissa.   Talvisodan alla syksyllä 1939 häneltä ilmestyi dokumenttiromaani Kahden maailman rajalla, jossa hän  kertoo  hänen perheensä  tarinan Inkerinmaalta.   Sodan jälkeen kirja joutui valvontakomission kiellettyjen kirjojen listalle ja suljettiin  kirjastojen  ”myrkkykaappeihin”.  Hän kirjoitti kirjan uudelleen vuonna 1958. Se ilmestyi nimellä Pietarin valot ja sivuutettiin julkisuudessa vähällä huomiolla.  Samoin oli käynyt neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Ratkaisun päiville, joka kertoi mm. inkeriläistytön luovuttamisesta Neuvostoliittoon. Luovuttaminen oli 50-luvulla  niin arka  asia, että se kohtaus sensuroitiin, kun   kirjasta tehtiin elokuva Ratkaisun päivät. Elokuvan  sankaripari oli  Tauno Palo ja   Ansa Ikonen.  Elokuvaa esitetään vieläkin parin vuoden välein   televisiossa, mutta  kirja on unohdettu.
 Olen kirjoittanut inkeriläistytön luovuttamisesta kahdessa kirjassa Tyttäressä  vuonna 1983 ja Unennäkijän muistelmissa vuonna 2014.  Luovutuksesta tuli minun pahin lapsuudentraumani. En voinut ymmärtää mitä merkitsi, että kasvattisisar on  luovutettu Neuvostoliittoon.  Kauhein uhkakuva oli se, että jos olisin tuhma (varastelisin sokeria ja kiusaisin pienempiäni) minutkin luovutettaisiin Neuvostoliittoon.
Sodan aikana Suomeen siirrettiin Inkerinmaalta 63 000 inkeriläistä,  yksi heistä oli kasvattisisareni Nina, 10-vuotias orpotyttö.  Sodan jälkeen  heitä palautettiin Neuvostoliittoon 55 000. He eivät päässeet takaisin Inkerinmaalle niin kuin heille oli luvattu. Loput 8 000 pakenivat  Ruotsiin  tai piiloutuivat kuka minnekin.  Tämä käy selville Kansallismuseon  näyttelystä Inkeriläiset – unohdetut  suomalaiset. Näyttelyn voi käydä katsomassa 19.4.2020 asti.  Sisäänpääsy ei maksa mitään. 
 Olen  käynyt näyttelyssä kaksi kertaa,  vaikkei  siellä   ole kovin paljon uutta minulle, kun olen elänyt inkeriläisyyttä lapsesta asti. Jotain  sentään löysin  viime käynnillä – paksun kirjan  jossa oli luettelo Stalinin vainoissa teloitetuista  inkeriläisistä.  Luettelosta löytyi  Johannes Konkka, isäni serkku, teloitettu vuonna 1937. 



Kuvassa Inkerin lippu ja Inkerin itkuvirret.  Lukunurkkaus  Kansallismuseon  näyttelyssä.
Minun  täytyy käydä vielä kerran käydä Kansallismuseossa tutkimassa missä ja minkä pykälän nojalla hänet teloitettiin.  Jokaisesta inkeriläissuvusta  löytyy   telotettuja,  keskitysleireille suljettuja  ja Siperiaan  karkotettuja.   Niillä  keinoin inkeriläiset  nitistettiin  ja  vaiennettiin.  He oppivat pitämään  matalaa profiilia  ja lakkasivat  puhumasta suomea, koska puhuminen oli vaarallista. Eivätkä he pidä vieläkään melua itsestään.  Heistä tuli unohdettuja ja torjuttaja ja   he alkoivat hävetä itseään. 

Kuvassa näyttelyn lakanoita, joissa inkeriläiset kertovat inkeriläisyydestään.   Heidi Reis,  31 ja Heini Reis, 24   kertovat:  
”Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan  minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka mistä mummi on kotoisin.”
Elena Shevakova, 58  kertoo:
”Kysyin lapsena äidiltäni, keitä me oikein olemme? Äiti vastasi: olemme inkeriläisiä, mutta älä kerro siitä kenellekään.”

Kuvassa isovanhempani Toksovassa ennen kuin heidät  karkotettiin Siperiaan. He eivät  hävenneet  inkeriläisyyttään isäni kertoman mukaan.  Ei hänkään hävennyt.  Mutta minä opin  lapsena kantapään kautta, että  siitä  asiasta   kannattaa vaieta, jotteivät   muut lapset rupea  haukkumaan ryssäksi ja  kiusaamaan.  Koko lapsuuden ajan  tunsin, että olen   jotenkin   outo  ja erilainen. 70-luvun politisoituneessa ilmapiirissä olin epäilyttävä  puoli-inkeriläisyyteni takia.    Ja   90- luvulla kärsin  kun media  mustasi inkeriläisten  paluumuuttajien  mainetta syyttämällä  nuoria inkeriläismiehiä rikollisiksi,huumeidenvälittäjiksija  venäläismafian jäseniksi.  Ei inkeriläisäiti syyttä suotta  kieltänyt   tytärtään kertomasta sukujuuriaan.










maanantaina, joulukuuta 01, 2014

Unennäkijän muistelmien jälkeen



Aloitin unimuistelmien kirjoittamisen vuonna 2001 Uzèsissa, pienessä eteläranskalaisessa kaupungissa.  Näin siellä paljon unia elämäni tärkeistä ihmisistä: isoäidistä, isästä. äidistä, lapsistani, ystävistäni, rakastetuistani, jotka esiintyivät usein unissani.  Kun kolmen kuukauden päästä palasin Suomeen, torjunta iski päälle: en voinut kirjoittaa henkilöistä heidän oikeilla nimillään, sillä eiväthän unihenkilöt ole todellisia ihmisiä, vaan mielikuvitukseni tuotteita.  Niinpä rupesin kirjoittamaan fiktiota heistä.  Kirjoitin vuosikausia, mutta romaani ei ottanut onnistuakseen. Lopulta nostin käteni pystyyn: hyvä on, kirjoitan unennäkijän muistelmat, kuten alun perin olin Uzésissa ajatellutkin. Kolmentoista vuoden kuluttua muistelmat ilmestyivät Teokselta (surukseni olin joutunut jättämään vanhan kustantajani Tammen). Tässä muistelmien kansikuva:



Kuvassa on äitini, hänen pienoisfreskonsa ”Taiteilija ja hänen kissansa” ja minä sylissäni äidin malli kissa Piu. 


 Kirjan ilmestymisen jälkeiset pari kolme kuukautta ovat piinallista aikaa kirjailijalle, ”sielun helvetintiloja”, kuten sanon muistelmissani.   Jos kirja on romaani, sitä odottaa että se pääsee Finlandia-ehdokkaaksi. Kun ei pääse, niin pettyy ja tuntee olevansa epäonnistunut kirjailija. 


Minun ei tarvinnut pettyä tänä vuonna, koska kirjani on luokiteltu tietokirjaksi, vaikkei siinä mitään tietoa olekaan. Kirjailijan muistelmat ovat fiktiota, koska hänen muistinsa toimii fiktiivisesti, toisin kuin poliitikkojen muisti, joka on täynnä ”tosiasioita”. Tosin epäilen vahvasti että heidänkin ”tosiasiansa” ovat  yhtä fiktiivisiä kuin kirjailijan muistin ”tosiasiat.”

 
Unennäkijän muistelmat tuli kirjakauppoihin vähän toista kuukautta sitten.   Kirjasta on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi arvostelu Ylen Lapin uutisissa.   Lapin miehellä (kirjallisuuden harrastajalla) on ollut pieniä lukuvaikeuksia. Hän sanoo, että kirja on ”sekava, mutta runsas”.  On se silti kulttuurihistoriallisesti tärkeä teos hänen mielestään.  Hän moittii, että suhteeni Hannu Salamaan on kuin Hertta-sarjasta. En ole lukenut Hertta-sarjan kirjoja, joten en tiedä onko Lapinmies oikeassa. 

Lapinmiestä oli järkyttänyt kertomukseni Raija Siekkisen kohtalosta.   ”Konkka kertoo miten tärkeinä sekä hän itse mutta erityisesti Raija Siekkinen kokivat Helsingin Sanomien kirja-arvostelut. Niitä odotettiin pelokkaina mutta toiveikkaina. Raija Siekkisen viimeisen kirjan arvostelu Helsingin Sanomissa ilmestyi vasta kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen samassa lehdessä muistokirjoituksen kanssa.”

Niistä ajoista, jolloin Raija odotti Hesarin arvostelua, on kulunut kymmenen vuotta.  Yhä harvempi kaunokirjailija ja runoilija saa nykyään kirjastaan arvostelun Hesarissa. Poliitikkojen ja populaarimuusikkojen kirjat lienevät tärkeämpiä, koska ne kiinnostavat suurta yleisöä enemmän kuin runot ja kaunokirjat. Yhä me kirjailijat, kuten Raija Siekkinen aikoinaan, odotamme pelokkaina ja toiveikkaina, sydän vavisten Hesarin arvosteluja.  Niistä riippuu niin paljon toimeentulomme: apurahoitus, myynti ja ja kirjastolainaukset.   Kirjoitin  Raija Siekkisen  kuolemasta Kirjailijan päiväkirjassa, Sanat-blogin edeltäjässä,   vuoden  2004  helmikuussa.

Lisäys  21.1.2015

Lapin miehen jälkeen on tullut   naisnäkökulmaakin muistelmiin.   


  http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1418014655663

" Muistelmien suuri kaari on tärkeä perhehistoriallinen näkökulma luovan työn maailmaan. Anita Konkka avaa kaunistelematta kulttuurikodin reunaehtoja 1940-luvulta tähän päivää," Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomissa:

 Annelin kirjoissa

Sydänlehti

Preivi

Kirjasta kirjaan

http://www.kiiltomato.net/anita-konkka-unennakijan-muistelmat/

"Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!" Päivi Kosonen kirjoittaa Kiiltomadossa.



torstaina, syyskuuta 04, 2014

Ihmeellisiä sattumuksia


Tänään  on  isäni syntymäpäivä,   ja jatkosodan   päättymisestä on kulunut  70 vuotta.    Hän syntyi 110   vuotta sitten Toksovassa Inkerinmaalla.

Neljä   päivää sitten nousin  metrojunaan Sörnäisten asemalla.  Metrossa istui nainen joka luki kirjaa. Menin istumaan    vastapäätä häntä ja   aloin lukea vastailmestynyttä Voima-lehteä. Herttoniemen tiennoilla   nostin katseeni lehdestä ja hän kirjasta, katseet kohtasivat.    Nainen  näytti  minulle  kirjaa jota oli lukemassa. Se oli isäni Kulkurin  kesä,  ilmestynyt   vuonna  1942,   ensimmäinen  osa  omaelämäkerrallisesta Kulkuri-trilogiasta.    Ensimmäinen  osa oli aikoinaan  menestysteos,  sitä  myytiin  neljän kuukauden  aikana  24 000 kappaletta.

Nainen  kertoi, että  hän  oli lukenut  aikaisemmin isäni  Riisutut naamiot, joka  oli  hänestä kiinnostava  kuvaus 30-luvun  aatemaailmasta.   Kerroin  että  se   oli satiirinen  näkemys  kansallissosialistisesta liikkeestä,  johon  isäni    oli  osallistunut nuorena  hulluna. 
Minusta  oli    ihmeellistä kuulla , että  isäni  kirjoja  luetaan vieläkin, vaikkei niistä mediassa kohtakakaan.    Riisutut naamiot ilmestyi  tasan 70 vuotta  sitten.  Olin  niin  häkeltynyt  kohtaamisesta, että en  älynnyt kysyä  naisen nimeä  ennen kuin hän nousi  metrojunasta pois.

 Kerroin  ihmeellisestä sattumuksesta  Facebook-päivityksessä.  Eräs  fb-kaverini kirjoitti, että   kohtaaminen oli  "terveiset isältä".  Minulle näitä merkittäviä yhteensattumia on  tapahtunut usein, varsinkin nuorena.  Luultavasti kaikille   niitä on sattunut.  Maailma  ei ole  niin  yksioikoinen  paikka  kuin  materialistit väittävät.



 
Tänään, isäni syntymäpäivänä,  sain   dokufiktion  vedokset.   Kerron   Unennäkijän muistelmissa mm. isäni tarinanOlin suunnitellut , että  teen viikonloppuna blogitekstin  Ljudmila Ulitskajan  mielenkiintoisesta + ajankohtaisesta  romaanista nimeltä Vihreän teltan alla. Mutta  nyt se  saa jäädä.  Kirja pitää palauttaa kirjastoon. Se on  mennyt jo sakoille.  

 Vedosten lukeminen on  aina  jotenkin  raastavaa.  On  luovuttava   työstä, jota on tehnyt  monta vuotta, ja  annettava sen  lähteä   maailmalle  kuten  aikuiseksi  kasvaneiden lasten.  Lapset  tosin palaavat  takaisin  lastenlasten kanssa, mutta  kirja ei palaa. Se on mennyttä  elämää.

keskiviikkona, toukokuuta 28, 2014

Unennäkijän muistelmat

Tässä syy miksi  en ole julkaissut blogissa mitään yli vuoteen.   Unennäkijän muistelmat ilmestyvät   syyskuussa 2014.  Kaksi viimeistä lukua eivät ole vielä valmiita.  Muistelmat ilmestyvät Teokselta. Sen syyskatalogia 2014 voi käydä katsomassa täältä   http://issuu.com/teos-kustantamo/docs/teos-2014syyskatalogi-lowres-sivut/1?e=7168570/8018511    Katalogista näkee paremmin  mitä  tuossa kuvakaappauksen  tekstissä kerrotaan kirjasta.