Kuvassa on kolme tätiäni ja yksi setä Toksovassa vuonna 1927.
Lettipäinen tyttö oikealla on Saima-täti. Hänet erotettiin Leningradin yliopistosta,
koska hänen isänsä oli kulakki (= varakas talonpoika. Saimasta tuli myöhemmin saksankielen opettaja ja tulkki.
Istumassa vanhin sisar Hilma. Hänellä ei
ollut lukupäätä, mutta hän oli kelpo komsomolilainen ja kommunisti. Hänen
vieressään istuu Eero-setäni joka kävi
puoluekoulun. Hänestä tuli opettaja ja kommunistipuolueen kandinaattijäsen,
kunnes hänet erotettiin sekä virasta
että puolueesta. Ennen kuolemaansa hän
antoi minulle parikymmentä kasettia, joille hän oli kertonut elämäntarinansa.
Minä kirjoitin niiden perustalta kirjan Musta
passi. Se on uskomaton selviytymistarina. Ihmettelin kasetteja
kuunnellessani miten oli mahdollista,
että hänen onnistui säilyttää henkensä Stalinin
aikana. Kaiketi siihen tarvittiin intuitiota,
nokkeluutta ja hyvää onnea.
Pieni rusettipäinen tyttö kuvan
vasemmassa laidassa on
Unelma-täti. Hän joutui isänsä, äitinsä ja veljensä Urhon kanssa
Siperiaan, jonne perhe karkotettiin vuonna 1931. Vanhemmat lapset elivät jo
omaa elämäänsä eivätkä joutuneet karkotukseen. Unelmasta tuli
folkloristi, jonka
itkuvirsiä käsittelevää väitöskirjaa ei hyväksytty Neuvostoliitossa,
koska siinä ei mainittu, ei edes esipuheessa,
Leniniä ja Stalinia. Unelman oli sitä mieltä,
että heillä ei ole mitään tekemistä kansanrunouden
kanssa eikä hän suostunut perääntymään piiruakaan. Väitöskirja julkaistiin myöhemmin Suomessa nimellä Ikuinen itku. Unelma
kirjoitti runoja Katri Korvelan
nimellä. Ne ilmestyivät Petroskoissa,
mutta niitä kuultiin myös Suomessa Juha Virkkusen ja Satu Koskimiehen
toimittamassa Tämän runon haluaisin
kuulla –ohjelmassa.
Kuvasta puuttuu Urho-setä. Hän kirjoitti runoja nimellä Kajanto. Olen lukenut muutamia runoja. Ne ovat
nuoruuden innolla kirjoitettua sosialistista realismia. Joitakin runoja julkaistiin
Neuvosto-Karjalan suomenkielisissä lehdissä Hän ei ehtinyt saada aikaiseksi
kokoelmaa ennen kuin kaatui partisaanina vuonna
1942 Suomen Lapissa. Suomalaiset vangitsivat
hänen vaimonsa Senjan, joka joutui Kinnasvaaran keskitysleirille. Hänen vaiheensa suomalaisvallan alaisuudessa
ovat jotakuinkin epäselvät. Tiedän vain,
että hän oli saanut Neuvostoliitossalaskuvarjohyppääjän koulutuksen, toisin sanoen hänet oli
koulutettu desantiksi. Kun sotavangit palautettiin sodan jälkeen, hän joutui Vorkutan
keskitysleiriin sovittamaan kahdeksikymmeneksiviideksi (otaksun) sitä että antautui
vangiksi suomalaisille. Hän selvisi leirituomiosta hengissä ja jäi asumaan Vorkutaan.
Myös isäni
puuttuu kuvasta. Hän oli elänyt kuvan ottoaikaan Suomessa jo seitsemän vuotta. Hän
opiskeli sanomalehtioppia Kansankorkeakoulussa, josta tuli Yhteiskunnallinen
korkeakoulu ja hänestä tuli
24-vuotiaana Päivän Uutisten
päätoimittaja. Hän julkaisi
25-vuotiaana esikoisromaaninsa Me sankarit, kuten olen kertonut aikaisemmin tässä
blogissa. Talvisodan alla syksyllä 1939
häneltä ilmestyi dokumenttiromaani Kahden
maailman rajalla, jossa hän kertoo hänen perheensä tarinan Inkerinmaalta. Sodan
jälkeen kirja joutui valvontakomission kiellettyjen kirjojen listalle ja
suljettiin kirjastojen ”myrkkykaappeihin”. Hän kirjoitti kirjan uudelleen vuonna 1958.
Se ilmestyi nimellä Pietarin valot ja
sivuutettiin julkisuudessa vähällä huomiolla. Samoin oli käynyt neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneelle
Ratkaisun päiville, joka kertoi mm. inkeriläistytön
luovuttamisesta Neuvostoliittoon. Luovuttaminen oli 50-luvulla niin arka
asia, että se kohtaus sensuroitiin, kun kirjasta tehtiin elokuva Ratkaisun päivät. Elokuvan
sankaripari oli Tauno Palo
ja Ansa Ikonen. Elokuvaa esitetään vieläkin parin vuoden
välein televisiossa, mutta kirja on unohdettu.
Olen kirjoittanut inkeriläistytön luovuttamisesta
kahdessa kirjassa Tyttäressä vuonna 1983 ja Unennäkijän muistelmissa vuonna 2014. Luovutuksesta tuli minun pahin
lapsuudentraumani. En voinut ymmärtää mitä merkitsi, että kasvattisisar on luovutettu Neuvostoliittoon. Kauhein uhkakuva
oli se, että jos olisin tuhma (varastelisin sokeria ja kiusaisin pienempiäni) minutkin
luovutettaisiin Neuvostoliittoon.
Sodan aikana Suomeen
siirrettiin Inkerinmaalta 63 000 inkeriläistä, yksi heistä oli kasvattisisareni Nina, 10-vuotias
orpotyttö. Sodan jälkeen heitä palautettiin Neuvostoliittoon 55 000.
He eivät päässeet takaisin Inkerinmaalle niin kuin heille oli luvattu. Loput 8
000 pakenivat Ruotsiin tai piiloutuivat kuka minnekin. Tämä käy selville Kansallismuseon näyttelystä Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset. Näyttelyn voi käydä
katsomassa 19.4.2020 asti. Sisäänpääsy
ei maksa mitään.
Olen käynyt näyttelyssä kaksi kertaa, vaikkei
siellä ole kovin paljon uutta minulle, kun olen elänyt inkeriläisyyttä lapsesta asti. Jotain sentään löysin viime käynnillä – paksun kirjan jossa oli luettelo Stalinin vainoissa
teloitetuista inkeriläisistä. Luettelosta löytyi Johannes Konkka, isäni serkku, teloitettu
vuonna 1937.
Kuvassa Inkerin lippu ja Inkerin itkuvirret. Lukunurkkaus Kansallismuseon näyttelyssä.
Minun
täytyy käydä vielä kerran käydä Kansallismuseossa tutkimassa missä ja
minkä pykälän nojalla hänet teloitettiin.
Jokaisesta inkeriläissuvusta löytyy
telotettuja, keskitysleireille
suljettuja ja Siperiaan karkotettuja. Niillä
keinoin inkeriläiset
nitistettiin ja vaiennettiin.
He oppivat pitämään matalaa profiilia
ja lakkasivat puhumasta suomea, koska puhuminen oli
vaarallista. Eivätkä he pidä vieläkään melua itsestään. Heistä tuli unohdettuja ja torjuttaja ja he alkoivat hävetä itseään.
Kuvassa näyttelyn lakanoita, joissa inkeriläiset kertovat inkeriläisyydestään. Heidi Reis, 31 ja Heini Reis, 24 kertovat:
”Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin
paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme
ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa
omaan minäkuvaan, ettei tietoa saa.
Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka mistä mummi on kotoisin.”
Elena Shevakova, 58 kertoo:
”Kysyin lapsena äidiltäni, keitä me oikein
olemme? Äiti vastasi: olemme inkeriläisiä, mutta älä kerro siitä kenellekään.”
Kuvassa isovanhempani Toksovassa ennen kuin
heidät karkotettiin Siperiaan. He
eivät hävenneet inkeriläisyyttään isäni kertoman mukaan. Ei hänkään hävennyt. Mutta minä opin lapsena kantapään kautta, että siitä asiasta
kannattaa vaieta, jotteivät muut
lapset rupea haukkumaan ryssäksi ja kiusaamaan.
Koko lapsuuden ajan tunsin, että
olen jotenkin outo ja erilainen. 70-luvun politisoituneessa
ilmapiirissä olin epäilyttävä
puoli-inkeriläisyyteni takia. Ja 90- luvulla
kärsin kun media mustasi inkeriläisten paluumuuttajien mainetta syyttämällä nuoria inkeriläismiehiä rikollisiksi,huumeidenvälittäjiksija venäläismafian jäseniksi. Ei inkeriläisäiti syyttä suotta kieltänyt
tytärtään kertomasta sukujuuriaan.
