tiistaina, kesäkuuta 23, 2020

Kunnia - naisasiaa ja brittisarkasmia Rachel Cuskin tapaan


Vuosi sitten luin  Rachel Cuskin   Ääriviivat ja  Siirtymän, trilogian kaksi ensimmäistä osaa ( suom.  Kaisa Kattelus. S&S, 2018  ja 2019).  Ihastuin niihin , että  en malttanut odottaa   kolmannen  osa ilmestymistä, vaan  ostin  sen.   Sen  nimi oli  Kudos englanniksi, mikä   tarkoitti   "kirjaimellisesti sanaa ’palkinnot’,  vaikka alkuperäisessä  [kreikkalaisessa] muodossaan se  viittasi sellaisiin  laajempiin käsitteisiin kuin tunnustus tai kunnianosoitus ja lisäksi johonkin, minkä joku toinen voi vilpillisesti omia itselleen”, selittää nuori  opaspoika  Fayelle.  Poika  oli saanut   koulunsa parhaan oppilaan palkinnon, jonka nimi on Kudos.

Suomeksi  kolmannen osan  nimi on  Kunnia (suom. Kaisa Kattelus. S&S 2020).  Faye on  selvinnyt avioerosta ja mennyt uusiin naimisiin, mikä käy selville jostain sivulauseesta. Hän matkustaa kirjallisuusfestivaaleille maahan, jonka nimeä ei kirjassa mainita, mutta minusta se maa muistuttaa Portugalia. Jakarandat kukkivat kaupungin bulevardeilla ja monilla  kuuluisilla   aukioilla,  mistä   päätellen on  kesäkuu ja kaupunki on  ilmeisesti Lissabon. Jokavuotinen kirjallisuusfestivaali pidetään esikaupungissa  meren rannalla lähellä satamaa. Jalkapalloilun  Euroopan mestaruuskilpailut ovat alkaneet ja  Englannissa on ollut  Brexit -kansanäänestys, joten vuoden täytyy  olla 2016.

Faye  ei ole     paljon    muuttunut  trilogian  kahden ensimmäisen  osan jälkeen.  Mutta jotain hän on oivaltanut  kärsimyksestä: ”kärsimys on mahdollisuus, mutta en välttämättä koskaan saisi  selville, onko niin  ja miksi, sillä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt , mitä se kenties mahdollistaa. Tiesin vain, että kärsimyksestä selviytyminen tuottaa tietynlaista  kunniaa ja vie totuuden  äärelle melkein ellei jopa täsmälleen samalla  tavoin kuin paikallaan pysyminen”, hän sanoo  naispuoliselle  haastattelijalle, joka  jaarittelee ihmissuhteistaan ummet ja lammet.  Minusta Fayen sanoissa on kirjan ydinajatus. 

Viime kesänä kirjoitin  Sanat-blogissa,  miten nautin sekä   Ääriviivoista  että Siirtymästä,  niiden  monikerroksisesta kerronnasta, joka ei tyhjene  yhdellä eikä kahdellakaan  lukukerralla. Arvelin, että kolmas osa ei varmasti tule olemaan pettymys. Mutta toisin  kävi.     Kudos jäi  minulta kesken. Ehkä se johtui englanninkielestä, jota ymmärrän vain pinnallisesti ja  Cuskin tyypillisen  englantilainen  sarkasmi jäi kokonaan käsittämättä.  Kirjan henkilöt   avautuivat   Fayelle samoin  kuin trilogian edellisessä  osissa, ja hän kuunteli  heidän   ongelmiaan kuin kärsivällinen terapeutti,  mutta  useimmiten  ilman  empatiaa.  Minua  ärsyttivät   Kudoksen   kirjallisuusihmiset   kuten:

 1) kyyninen kustantaja,  joka puhui   kustannusalan vaikeuksista – ”suurin menetyksemme on ollut  sudoku”, hän sanoi. Joskus hän huvitteli  tonkimalla  ”internetin alimpia syvyyksiä, joissa ihmiset  solvasivat  kirjoja.”  (Danten Jumalainen  näytelmä oli ”ihan perseestä”)

2) nuori kirjallisuuskriitikko, joka kehui Fayelle, että hänet tunnetaan maineen tuhoajana tai luojana: ”huono arvostelu häneltä on kirjalle kuolinisku,”  minkä jälkeen hän selvittää  kriitikon moraalisista velvollisuuksista. Hän puhuu kuin kirjallisuusessee.

3) Kirjallisuusfestivaalin johtokuntaan kuuluva nainen, jonka ”oli yhä vaikeampi hahmottaa tällaisten festivaalien tarkoitusta.” Hänen mielestään festivaaleille kutsuttiin kirjailijoita, jotka olivat loistavia esiintyjiä, mutta tuottivat  hänen mielestään kirjoja, jotka ”olivat suorastaan keskinkertaisia.”

Kun lopulta sain  Kunnian   suomennoksen   käsiini ( tarkemmin  sanottuna sähkökirjana  tabletille), ymmärsin  miten     englantilaista Cuskin ihmiskuvaus on, mutta jostain syystä en  nauttinut   hänen sarkasmistaan samalla tavalla  kuin aikaisemmin.  Minua ärsytti jopa itse Faye, joka seisoo muiden henkilöiden takana, vaikenee kuin  hyvätapainen nainen, ei rohkene  astua  esiin, mutta  kertoo  naisten tapaan selän   takaa julmia havaintojaan heistä. Miksei hän kerro omista ajatuksistaan ja tunteistaan? Meinasin jättää kirjan taas kesken,  mutta juhannuspyhinä luin  kirjan kuitenkin  loppuun.  Jotainhan  siinä  täytyi olla, kun se oli herättänyt  niin paljon   ärtymystä minussa.  Aihe ainakin oli tuttu, niin monilla kirjallisuusfestivaaleilla olin  ollut  yhtä ikävystyneenä ja ilkeämielisenä  kuin Faye.  Peilasin  itseäni häneen.  Kaiken takana oli  tietysti kateus kuten  niin usein  kirjallisuus- ja taidemaailmassa.

Suhteeni Fayeen muuttui  vähitellen myötämielisemmäksi.  Hän  avautui  kirjan  lopussa  nuorelle haastattelijalle, ensimmäiselle joka   kyseli   ja halusi kuunnella häntä  eikä vain puhunut omista  intresseistään.  Faye puhui velvollisuudesta ja vapaudesta , jonka todellista  olemusta oli miettinyt, ja tajunnut  ”että pyrkiessään   välttämään  ja lieventämään omaa kärsimystään, hän oli luovuttanut pois osan  vapaudestaan”. Hän puhui  pojastaan, joka oli muuttanut isänsä luo, sanoi että hänellä oli  raskasta  ilman poikaa. Hän  pohdiskeli sanaa, jota oli vaikea kääntää ”mutta jonka merkitys oli suurin piirtein  koti-ikävä vaikka on kotona, toisin sanoen suru jolle ei ole syytä.”     Todennäköisesti se sana oli portugalin ”saudade”, jota on yhtä vaikeata  kääntää millekään  kuin suomen ”sisua”.   Portugalilaiset puhuvat usein tuosta   tunteesta. Ehkä se on heidän kansallistunteensa, joka  on vetänyt heidät  löytöretkille  ympäri maailmaa. Faye sanoo, että ”tämä ikävä tai vaiva on luonteeltaan kuin kompassi, sen omistaja panee siihen kaiken uskonsa ja menee minne ikinä se johdattaa, vaikka ulkonaiset olosuhteet kehottaisivat  toimimaan päinvastoin.”

Kiitos Rachel  Cuskin irjan, että vietin   osan toista juhannuspäivää National   Galleries Scotlandin nettisivustolla    katselemassa Joan  Eardleyn ( 1921-1963) taidetta.  Ellen  olisi lukenut Kunniaa loppuun  asti, en olisi  ehkä koskaan  tutustunut  hänen töihinsä. 


 Joan Eardley. Two  Children 1963, Kelvingrove

 Art Gallery and Museum, Glawgow



Kirjan loppupuolella  Fayella pitäisi olla  haastattelu  televisiossa   teemasta ”Naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden näkyvyysongelma”, mutta  äänilaitteissa on jokin vika. Sillä aikaa kun  teknikko  korjaa vikaa,   naispuolinen  haastattelija   kertoo  työstään ja kiinnostuksensa kohteista.  Hän on opiskellut taidehistoriaa ja tehnyt   opinnäytetyön  skotlantilaisen  Joan Eardleystä, jonka  asema on hänen mielestään esimerkki naistekijyyden traagisuudesta, tosin erilainen kuin Louise Bourgeoisin (joka  tuli näkyväksi vasta iäkkäänä kun  hän oli  ruma, vanha ja vaaraton), tai  runoilija  Sylvia Plathin asema – ”hänhän on nyt meille kaikille varoittava  siitä, millaisen  hinnan joutuu maksamaan biologisen  tehtävänsä täyttämisestä.” 


Sillä aikaa kun teknikot ähersivät viallisten äänilaitteiden kanssa,  haastattelija pitää Fayelle   esitelmän Eardleyn  elämästä ja taiteesta, joka ei saanut tunnustusta hänen elinaikanaa. Yksi maalaus  sentään aiheutti  skandaalin, se esitti  alastonta miestä makaamassa sängyn päällä.  Maalauksen esillepanon jälkeen Eardleyn ovelle   ilmestyi  miehiä tarjoutumaan alastonmalliksi.


Haastattelija  kertoo, että hän on kamppaillut päästäkseen  asemaan,  jossa ”voi  oikaista    vääryyksiä ja muokata keskustelutapoja esittelemällä omasta mielestäni kiinnostavien naisten  töitä.”  Mutta hän ei pääse tekemään haastattelua Fayesta, koska  miesjoukko ei pysty ratkaisemaan teknistä ongelmaa.  Se on on hänestä käsittämättömältä – ”ja aikamoista kohtalon ivaa sen valossa, mistä äsken puhuimme”, hän toteaa.  Toisin sanoen hän puhui.


Se jäi  minulle hieman  epäselväksi, miksi   kirjan nimi on Kunnia.   Onko naisen kunnia  edelleenkin vaikeneminen kuten entisinä  huonoina aikoina? Vai omiiko joku jotain joka ei kuulu  hänelle?




torstaina, kesäkuuta 04, 2020

Identiteettipolitiikka ja sielun kolme osaa



Tänä aamuna (4.6.) havahduin puoliunesta, kun joku puhui radiossa identiteetistä. Hän väitti että identiteetti on  mielikuvitusta.    Miten niin mielikuvitusta? ihmettelin. Olin   äskettäin  lainannut  Francis Fukuyaman teoksen Identiteetti: Avostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (suom. Antti Immonen. Docendo 2020). Fukuyama on demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisen politiikan tutkija Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa.  Hän sanoo puhuvansa tässä kirjassa identiteetistä siinä mielessä, koska se on niin tärkeä tekijä  aikamme politiikassa.  ”Modernista identiteetintajusta kehkeytyy nopeasti identiteettipolitiikkaa, jossa ihmiset vaativat arvonsa julkista tunnustusta,” hän kirjoittaa. Niinpä, kun ihmiset heräävät vaatimaan arvonsa tasavertaista tunnustamista, se laukaisee vallankumouksia. 

Fukuyama kertoo  pienestä tapahtumasta, joka  laukaisi  liikkeelle   arabikevään. ”Vuoden 2010 joulukuun 17. päivänä poliisi takavarikoi tunisialaisen katukauppiaan Mohamed Bouazizin kasvikärryistä tuotteet, koska hänellä ei ollut myyntilupaa. Naispuolinen poliisi läimäytti häntä, takavarikoi hänen elektronisen vaakansa ja sylkäisi häntä kasvoihin. Bouazizi kävi pormestarin toimistolla tehdäkseen valituksen ja hakeakseen vaakansa takaisin, mutta  häntä  ei suostuttu ottamaan vastaan. Niinpä  Bouazizi valeli  itsensä  bensiinillä ja sytytti itsensä palamaan  huutaen: Kuinka te odotatte minun hankkivan elantoni.” 

Uutinen tapahtumassa ja sen aiheuttamat mellakat ja mielenosoitukset levisivät nopeasti koko arabimaailmaan. Väki voimaantui vaatimaan arvostusta ja oikeudenmukaisuutta.   Tällä hetkellä näyttää siltä, että Yhdysvalloissa on tapahtumassa jotain samantapaista,  kun  mellakat ja mielenosoitukset ovat  levinneet  Minneapolisista ympäri  Yhdysvaltoja.  Mellakat alkoivat, kun George Floyd, musta mies, kuoli tukehtumalla toukokuun 25.päivä toukokuuta. Valkoinen  poliisikonstaapeli  tappoi  hänet painamalla   polvellaan  hänen    kaulaansa katuun yhdeksän minuutin ajan.


   George Floydin tapaus oli  saanut   minut lukemaan Fukuyaman  kirja. Hän määrittelee, että modernissa identiteettikäsityksessä yhdentyy  kolme erilaista ilmiötä:
1.  Thymos ( kreikkalainen nimitys  sielunosalle, jonka  Platon määrittelee sen Valtiossa.  Sitä on vaikea kääntää, englantilaiset ovat kääntäneet  sen  sanalla ”spirit”, suomalaiset  sanalla ”kiihkeys”). Se n ihmisen universaali persoonallisuuspiirre, jonka tavoitteena on tunnustetuksi tuleminen.
2. Sisäisen ja ulkoisen minuuden välinen ero. Sekä sisäisen minuuden moraalisen arvon nostaminen ulkoista yhteiskuntaa korkeammalle.

          3.  Kehittyvä käsitys arvostuksesta, jossa tunnustetuksi ei tule  vain                    ahdasrajainen joukko ihmisiä vaan  kaikki ihmsiet.
             
Lainasin  Fukyaman  Identiteetin, koska  identiteettikysymykset ovat kiinnostaneet minua lapsesta pitäen  Ensimmäisen kerran  törmäsin konkreettisesti kysymykseen ”kuka minä olen” alle  kouluikäisenä, kun meidän perhe  muutti  uuteen taloon.  Pihalla samanikäiset tytöt haukkuivat ryssäksi ja ajoivat nokkoset kädessä pihalta pois. Itkuhan siitä  tuli.  Kotona isä selvitti, että en ole ryssä vaan  inkeriläinen,  ja että inkeriläiset ovat suomalaisia.

 Identiteettikriisejä on  sen jälkeen  ollut  useita  kuten kaikilla ihmisillä eri elämänvaiheissa. Viimeisin kriisi tuli koronapanepidemian alussa, kun valtioneuvosto ”velvoitti karanteenin  kaltaisiin olosuhteisiin”  so. pysymään kotona, koska  olen ikäni vuoksi  ”hauras vanhus. ” Mutta en  tunne itseäni  sellaiseksi. Se on ulkopäin  annettu  identiteetti. En ole vielä sujut sen kanssa.

Fukyaman Identiteetti on sellainen kirja, jota olisin mielelläni lukenut kynä kädessä ja alleviivaillut sivuilta kohtia, jotka kiinnostivat minua  erityisen paljon, kuten Platonin  ” sielunosat”.  Ruumiinosista kyllä puhutaan nykyään, niitä on useita.  Mutta sielunosia  on vähemmän –  Freudillakin vain kolme:  id, ego ja superego.

 Platonin Valtiossa Sokrates keskustelee sielunosista   Adeimantoksen kanssa.  Sokrates sanoo, että ”sielun himoitseva osa kaipaa esimerkiksi ruokaa ja vettä. Mutta ajoittain janoinenkin mies on juomatta, koska hän tietää että vesi on saastunutta ja että siitä voi sairastua .”

 Sokrates kysyy: ”Mitä tästä nyt pitäisi päätellä? Varmaankin, että tällaisen ihmisen sielussa on sen puolen lisäksi, joka käskee juomaan, myös sellainen  puoli joka, joka estää juomasta – toinen ja vahvempi puoli kuin käskevä puoli?”

Keskusteltuaan  Adeimantoksen   kanssa    Sokrates  tulee  siihen  tulokseen, että sielussa toinen  erillinen osa on laskelmoiva osa, joka voi toimia sielun irrationaalisen, haluavan osan tarkoitusperien vastaisesti.  Mutta jos  ihminen alistuu  halun valtaan kuuntelematta  järjen ääntä, niin  sielun kolmas osa puuttuu asiaan ja herättää ihmisessä kiukkua ja  itseinhoa.  Sokrates nimittää tätä sielun kolmatta, henkistynyttä  osaa  ”thymokseksi”,  jota  Fukuyama ei  edes yritä kääntää.  Hän  sanoo, että  ” yli kaksituhatta vuotta ennen nykyisen taloustieteen syntyä Sokrates ja  Adeimantos ymmärsivät jotakin, mitä sen  piirissä ei ole tajuttu. Halu ja järki ovat ihmisen psyyken (sielun) osatekijöitä, mutta kolmas osa thymos toimii täysin riippumatta noista kahdesta. Thymos on arvoarvostelmien tyyssija. […] Saadessaan osakseen myönteisen arvostelman ihmiset tuntevat ylpeyttä, ja ellei heille sitä suoda, he tuntevat joko kiukkua (koska uskovat olevansa aliarvostettuja) tai häpeää (koska he tajuavat, etteivät ole yltäneet muiden ihmisten normien tasalle).

Fukuyaman  Identiteetin  keskeinen termi on  thymos. Hän  on sitä mieltä, että nykyinen identiteettipolitiikka paikantuu  juuri tähän sielun kolmanteen osaan eli thymokseen. ”Poliittiset toimijat vääntävät kättä taloudellisista ongelmista […] Mutta itse asiassa  suuri osa poliittisesta elämästä liittyy vain heikosti taloudellisiin resursseihin.”





   


          

tiistaina, huhtikuuta 21, 2020

Välitila ja sijaistoimintoja


Se oli jatkuvassa muutoksessa elävä tila: merestä täyttömaaksi, täyttömaasta metsiköksi ja metsiköstä kaupunkipuistikoksi… ja lopulta Suuren romahduksen jälkeen, mereksi taas.” Se sijaitsi itäisessä  Helsingissä postinumero 00580:n  alueella. Petteri Paksuniemi  kuvaa tuota  joutomaata novellikokoelmassa   Välitila (Kovasana  Kustannus, Turku 2019).

”Mutta juuri tietoisuus paikan ja tilan väliaikaisuudesta antoi sille merkitystä, ainutkertaisuutta; olin tämän välitilan näkijä ja kokija, aikalainen, joka katoaisi sen katoamisen myötä”, toteaa niminovellin nimetön minäkertoja. Hän sanoo olevansa ”entinen iskelmänikkari”, kulttuurintuottaja, jonka ”täydelliseen varattomuuteen vajoaminen  ei olisi oikeaa, aitoa köyhyyttä, vaan itse tehtyä ja harkinnanvaraista köyhyyttä, fransiskaaniveljien kutsumuksellisesta varattomuutta.”Ah, miten nautinkaan määritelmästä ”kutsumuksellinen varattomuus”, jollaista en ikinä olisi  itse keksinyt!   Paksuniemen novelleista löytyy kielellisiä riemunaiheita,  mustaa huumoria ja viistoa itseironiaa.  Minä symppaan  tämän tyyppisiä kirjoittajia.

Välitilassa elävä ”iskelmänikkari” on päätynyt ranta-asukiksi menetettyään tulolähteensä sen jälkeen,  kun iskelmälaulaja Kotka, ainoa, jolle  hänen  sanoituksensa  olivat vielä kelvanneet, oli parantumattomasti sairastuttuaan lopettanut kiertueet ja uusien laulujen levyttämisen.   Hän yrittää tottua omaan tilaansa, pitää jonkinmoista järjestystä elämässään ja uskotella itselleen, että näin on hyvä. Välillä hän hämmästelee, miten näin pääsi käymään ja hänen on vaikea hyväksyä olotilaansa.  Kesken lukemisen sain déjá-vun – minähän olen tavannut jossain tuon miehen!

Kirjahyllyssäni on pari Paksuniemen aikaisempaa  novellikokoelmaa. Tein pikaetsinnän ja löysin  iskelmänikkarin Mukavuusalueen (Joko-Joko 2015) novellista  ”Erään trilogian  päätösosa”.  Avioliitto on päättynyt, mies on palannut  Helsingin eteläosista katkaisuaseman kautta takaisin Pitkänsillan  pohjoispuolelle.  Hän elää siirtymäaikaa. Levymyynti oli alkanut sakata, mutta hänellä oli vielä rahaa vuokrata asunto, ostaa uusi talvitakki ja syödä ulkona.  Minä vaikutuin novellin  surumielisestä lopusta. 

Jatkoin takautuvaa lukemista. Kokoelmassa Jouten (Avain 2011)  oli  novelli ”Lohturätti”, joka kertoi  iskelmänikkarin avioliittoon  hajoamistilasta. Hänen   lisäkseen kokoelmasta löytyi toinenkin  Välitilasta  tuttu mies  –   Johan  Järnestedt,   joka lahjoitti  aikoinaan varhaiset päiväkirjat SKS:n  kirjallisuusarkistoon ja katuu sitä nyt  katkerasti.  Hän päätti hävittää myöhemmät päiväkirjansa luettuaan Matti Klingen päiväkirjasarjan.   Minua jäi askarruttamaan mikä mies tämä  Järnstedt on – luulosairas vai  vainohullu,  koska luulee että kaikki tuttavat ovat käyneet lukemassa  sen  päiväkirjoja SKS:n arkistossa. Jouten -kokoelman novellista ”Johan Järnstedtin myöhemmiltä vaiheilta” selvisi että hän oli kuvataitelija, joka oli tehnyt taidelakon, ruvennut  pitämään  päiväkirjaa ja   hänestä oli tullut julkkis, kun ykkössanomalehden   viikkoliite oli pyytänyt  häntä pitämään nettipäiväkirjaa lakostaan.

Koska kirjastot on suljettu koronaviruksen takia, en ole päässyt  tutkimaan ovatko  iskelmänikkari  ja Järnstedt mukana  jo  Paksuniemen  ensimmäisessä kokoelmassa Ammattimies ( Tammi  1997).   Sen jälkeen kun  Tammella alkoi mennä  huonosti 2010 –luvun alkupuolella ja  vähälevikkiset  kirjailijat, kuten novellistit ja  runoilijat, piti siivota sieltä pois,  Paksuniemen  myöhemmät novellikokoelmat (4 kpl) ovat ilmestyneet pienkustantajilla.  Toivoisin että häneltä julkaistaisiin joskus tulevaisuudessa  ”Valitut novellit”,  jotta hänen  henkilöidensä vaiheita voisi seurata yksien kansien välissä, mutta  se taitaa olla  aika  vanhanaikainen toive. Entiseen aikaan  valittujen runojen ja kertomusten kokoelmia julkaistiin, mutta  ei enää nykyään.     Minusta tuntuu masentavasti siltä, että kirjallinen sivistys   alkaa olla   täysin hukassa.    Että se  on jo joutunut  jollekin  syrjäiselle joutomaalle.    Kunpa se olisi vain välitila!

 Jos saisin valita mitä novelleja ottaisin  Välitila -kokoelmasta Paksuniemen  Valitut novellit -kokoelmaan, niin valitsisin  täysin  subjektiivisin  perustein  niminovellin ja  ”Johan  Järnstedtin päiväkirjojen” lisäksi  ”Kosketuksen”, koska se  käsittelee ihmisen yksinäisyyttä, kosketuksen kaipuutta ja    eläinsuhteen  ( tässä tapauksessa  hyönteissuhteen)  merkitystä, vaikka se onkin yksipuolinen suhde. ”Kouvolan kasvot” on pakko ottaa mukaan, vaikka minulla ei ole suhdetta punkkiin eikä kahdeksankymmentäluvun punkkarisukupolveen, enkä edes pidä  punkista,  mutta  minun poikieni   isä oli Kouvolasta kotoisin.  ”Loihtuja ja loihtulukuja” ottaisin mukaan entisenä  folkloristiikan opiskelijana, koska se kertoo   kansanperinteen kerääjästä  J.G.Styrmanista, joka  lähti Lappiin keräämään  saamelaisten uskomuksia ja katosi keräysmatkalla.



Novellin ”Sijaistoimintoja” valitsisin  "valittuihin", koska samastuin  täysin  novellin minäkertojan yritykseen kirjoittaa esseetä  sijaistoiminnoista, ja  koska  nautin  hänen  aloittamisahdistuksestaan aivan  älyttömästi.   Mitä  tahansa  kirjoitustyötä  aloittaessani oli se sitten  kotiaine lukiossa, seminaariesitelmä yliopistossa ja   gradun tai romaanin kirjoittaminen, niin  olen  harrastanut  samoja   sijaistoimintoja kuin novellin   kertojakin  lukuun ottamatta  onaniaa  sekä ilmoitusta Facebookissa some-lakosta koska aion  paneutua tekeillä olevan jutun  ( romaanin,  esseen, esitelmän jne.)  taustamateriaaliin

Ennen kuin aloitin tämän blogijutun, surffailin netissä.  Ensimmäisenä tutkin Petteri Paksuniemen julkaisuhistorian Kirjasammosta. Sen jälkeen etsin hänen kirjojensa arvosteluja ja blogikirjoituksia, joita oli ällistyttävän vähän. Hesarissa oli  ihme kyllä  arvostelu  Välitilasta, tosin  kokoelman nimi oli  digihesarissa väärin:  Välitiloja!  Toivottavasti se on ollut  paperi-hesarissa oikein.  Kun Googlasin ”välitilaa” ja sain monta sivullista keittiön välitiloja, kunnes päädyin kuoleman jälkeiseen  välitilaan  eli bardoon, joka kestää  viisi kuusi viikkoa,  ja  vietin  useamman tovin lukemalla   millaista  siinä välitilassa  on. Minua viehätti  erityisesti että jos  bardossa  nousee esiin voimakkaimpana tunteena hämmennys,  niin mieli yrittää piiloutua kivien ja pensaiden väliin. ”Tällä tavoin olennot saavat neljä tassua ja ilokseen kauniin turkin kesäksi ja talveksi. ” En tiennytkään että  tuossa välitilassa on kiviä ja pensaita. 

Palasin bardosta etsimään  netistä  tietoja  J. G. Styrmanista. Ei löytynyt. Kävin Kansallisarkiston  sivuilla, ei löytynyt sieltäkään, ei myöskään   Kansalliskirjaston sivuilta. Aloin epäillä, että J. G. Styrman on  Paksuniemen  keksimä henkilö.  Ei kirjailijoihin voi luottaa,  ne ovat epäluotettavia kertojia.  Styrmanin  tarina oli kirjoitettu  kuin  perinteinen novelli, jossa  on yllättävä käänne loppupuolella,  novellin teoriassa  sitä  on sanottu  ”haukka-teoriaksi”.  Googletin  haukka-teoriaa.  Se löytyi,  ja sain  tietää  että sitä oli käyttänyt ensimmäisenä Boccacio Decameronen viidennen päivän yhdeksännessä kertomuksessa. 

 Koska  Decamerone  on  ajankohtainen näinä koronakaranteenin päivinä, rupesin  lukemaan  sitä kertomusta eilisiltana  myöhään  ja nukahdin kesken kaiken.  Tänään (21.4. 20) iltapäivällä  kello kolmen  jälkeen   käveltyäni   ensin Uutelan lenkin, paistettuani  mustikka-vadelma piirakan ja tehtyäni  muita sijaistoimintoja, aloin  vihdoinkin kirjoittaa tätä blogijuttua, ja  nyt kun  kello on 21.48,   lopetan kirjoittamisen.


maanantaina, huhtikuuta 13, 2020

Pandemia kirjallisuudessa - Raskolnikovin ruttouni


Kuvassa  pääsiäislukemistani:   Dostojevskin  Rikos ja  rangaistus  ( suom. Olli Kuukasjärvi) ja René Girardin    Kellariloukon psykologia (  suom. Olli Sinivaara ja Tuukka Sandström. Idiootti 2019).

Lainasin Girardin Kellariloukon psykologian  ennen kuin kirjastot suljettiin koronaviruksen takia -  asia joka sivumennen sanoen  on harmittanut  eniten:  miksi kirjastot suljettiin, mutta kapakat  saivat olla  auki huhtikuulle asti? Taas introvertteja sorrettiin! Girardin kirja on uutuudenjäykkä, tuskin sitä kukaan  on ennen minua lainannut ja lukenut.

Kellariloukon psykologia sisältää neljä kirjallisuusesseetä ja liitteenä  (suom. Tuukka Sandström)Dostojevskin neljä kirjettä Wrangelille vuodelta 1856.   Dostojevski  koskettelee kirjeissä kolmiodraama,  jonka yhtenä osallisena hän.  Tuleva vaimo Maria Dmitrijevna Isajeva oli toinen ja opettaja Vergunov, johon Maria Dmitrijevna rakastui, triangelin kolmas kulma. Girardin mukaan tämä draama oli avainkokemus, joka toistuu Dostojevskin tuotannossa. Girard käsittelee aihetta kokoelman laajimmassa esseessä Dostojevski: kaksoisolennosta ykseyteen, jota en ole vielä lukenut.

Ajankohtaisuutensa vuoksi aloitin kokoelman lukemisen viimeisestä esseestä Rutto kirjallisuudessa ja myyteissä.  Girard on  kirjoittanut  sen jo  vuonna 1973, jolloin hän totesi, että ” vaikka bakteeriepidemiat uhkaavat maailmaa yhä vähemmän, kirjallisena teemana  rutto elää yhä vieläkin.”  Mutta  hän jatkaa,  että tuo uhka, vaikkei lääketieteellisenä ongelmana, vaan paljon pahempana. on yhä ”keskuudessamme, ja olisi virhe pitää ruton olemassaoloa kirjallisuudessa vain muodollisena rutiinina, esimerkkinä perinteestä, joka on säilynyt huolimatta tarkoituksen katoamisesta.”

Nykyinen viruspandemia Covid-19 iski täytenä yllätyksenä koko maailmaan,  ja seuraukset  muistuttavat kreikkalaisen  myyttisen ruton seurauksia, Girardin sanoin: rutto ei pelkästään tapa ihmisiä, vaan se aikaan kaikkien kulttuuristen ja luontaisten toimien täyden keskeytymisen.”  Meillä on sentään netti, jonka välityksellä kulttuuriset ja  monet  muutkin toiminnot voivat jatkua.

Girardin mukaan rutto on kirjallisuudessa metafora tietynlaiselle vastavuoroiselle väkivallalle, joka leviää kirjaimellisesti kuin rutto. Hän tutkii ruttoteemaa  Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa, Shakespearen Troiluksessa ja Cressidassa, Sofokleen Kuningas Oidipuksessa, Ingmar Bergmanin   elokuvissa ja  Thomas Mannin Kuolema  Venetsiassa  -novellissa. 


Girard tarkastelee esseensä alkupuolella Rikoksesta ja rangaistuksesta tutun Raskolnikovin ruttounta.  Gidardin mukaan unessa on kyse ihmisten keskinäisen kanssakäymisen rikkoutumisesta sekä koko yhteiskunnan asteittaisesta romahtamisesta. Raskolnikov oli nähnyt unta, että ”koko maailma joutui Aasian sisäosista Eurooppaan leviävän kauhean, ennennäkemättömän ja ennenkuulumattoman ruttotaudin uhriksi. […] Oli ilmaantunut eräänlaisia trikiinejä, olemattoman pieniä olioita, jotka asettuivat ihmisruumiiseen. Mutta nuo oliot olivat henkiä, joille oli annettu äly ja tahto, Ihmiset joihin ne kiinnittyivät, tulivat heti raivohulluiksi ja mielenvikaisiksi.  Mutta ketkään  ihmiset  eivät olleet milloinkaan pitäneet itseään niin viisaina eivätkä olleet niin  järkähtämättä uskoneet omaan totuuteensa kuin nuo  tartunnan saaneet. Ei tiedetty, keitä ja miten oli tuomittava, eikä pystytty sopimaan, mitä oli  pidettävä pahana, mitä hyvänä. Kaikki olivat hädissään eivätkä ymmärtäneet toisiaan, jokainen uskoi että totuus oli yksin hänessä itsessään.  [...] Kaikki tuhoutui.  Rutto paheni ja levisi yhä laajemmalle.  ” Koko maailmassa pelastui vain muutama ihminen, joiden oli määrä  luoda uusi ihmissuku ja uusi elämä, uudistaa ja  puhdistaa maa, mutta kukaan ei ollut kuullut heidän sanojana  sanojaan eikä  ääntään.”   (Suom. Olli Kuukasjärvi 2008).

Olin lukenut muutama vuosi  sitten Raskolnikovin  ruttounen tarkkaan ja   alleviivannut   sen avainlauseita, mutta en silti muistanut sitä. Toisin  sanoen uni ei  koskettanut minua, koska  se ei  tuntunut oikealta unelta.  Se oli liian teoreettinen ja muistutti liiaksi moraalisanomaa, eikä alitajunta harrasta sellaisia sanomia.   Mutta  muistan oikein hyvin  Raskolnikovin  unen hevosen  kuoliaaksi  pieksämisestä.   Se kohtaus oli jäänyt järkyttävänä mieleeni, kun  luin Rikoksen ja rangaistuksen  ensimmäisen  kerran  teini-ikäisenä.

  Hevosen pieksämisuni on Raskolnikovin 1. uni  vähän ennen kun hän tappaa koronkiskojaeukon ja tämän   sisaren. Ruttouni on hänen 4. unensa.   Hän näkee sen vankilan sairaalassa ennen suurta paastoa ja  pääsiäistä.   Se ennakoi hänen tulossa olevaa kääntymystään,  uudestisyntymää joka  tulee   kirjan liikuttavassa lopussa, jossa  Raskolnikov itkee ja syleilee Sonjan polvia. ”He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämää. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät  elämänlähteet.” 

Lukukokemuksetkaan eivät ole irrallaan siitä mitä maailmassa tapahtuu. Raskolnikovin ruttouni muuttui minulle  merkitykselliseksi, kun rupesin lukemaan  tänä pääsiäisenä  neljännen kerran  Rikosta ja rangaistusta, kiitos  Girardin esseen  ja pandemian. 

 Ei ollut pelkkä sattuma että lainasin kirjastosta Kellariloukon psykologian. Kannessa on Dostojevskin kuva. Kuusitoistavuotiaasta asti hän on ollut minulle tärkeä kirjailija.  Rikos ja rangaistus  avasi   oven kirjallisuuteen,  joka   koskettaa sielua, ja  lakkasin lukemasta dekkareita  sekä viihdettä.  Nuorena  surin sitä, että  en  koskaan  pystyisi  kirjoittamaan yhtä koskettavia kirjoja kuin hän.


















maanantaina, huhtikuuta 06, 2020

Michel Houellebecqin Serotoniini – erään miehen eron jälkeinen elämä


Onpa ärsyttävä henkilö! ajattelin Michel Houellebecqin uusinta kirjaa Serotoniinia  ( suom. Lotta Toivanen WSOY 2020) lukiessani kun  romaanin minäkertoja sabotoi talon jätteidenlajittelusysteemiä heittämällä tyhjät viinipullot  paperille varattuun jäteastiaan ja biojätteet lasinkeräysastiaan ja  nautti kun sai sillä tavoin kostaa talonsa sikakorkeat vuokrat ja muut asumismenot.   Hän vihasi Pariisia ekovastuullisine  porvareineen,   korttelia  ja taloa,  jossa asui.  Talo oli Totem-tornitalo Pariisin viidennessätoista kaupunginosassa ( talon korkeus 100 metriä, kerroksia 31, arkkitehtoninen tyyli brutalismi, nämä tiedot  löysin Wikipediassa.)  Ei lie sattuma, että Houellebecqin henkilö asui juuri sellaisessa talossa.

Tunnustan, että Houellebecq on yksi  nykymielikirjailijoistani. Olen lukenut  kaikki hänen suomeksi ilmestyneet   kirjansa ja julkaissut  tässä blogissa neljästä   kirjasta jutun. Vuonna 2002 suomeksi ilmestyneessä romaanissa Oikeus nautintoon (suom. Ville Keynäs) hän kirjoitti, että ”nuoruus, kauneus, voimakkuus: fyysisen rakkauden arvot ovat  täsmälleen  samoja  kuin natsismin arvot”. Ja toinen sitaatti: ”Nykymaailmassa voi olla ryhmäseksin harjoittaja, bi, transu, eläimiin  sekaantuja, S/M, mutta on kielletty olemasta  vanha.”  

Serotoniinin kertoja, Florent-Claude sanoo olevansa ”elämänsä ehtoopuolella” , vaikka  on vasta 46-vuotias . Hän on hyvin toimeentuleva eurokraatti, agronomi ja  Ranskan maatalousministeriön  erikoisasiantuntija, joka    antaa EU:lle    lausuntoja   ranskalaisen   maatalouden    tilasta,  mikäli ymmärsin oikein hänen toimenkuvansa.  Hänellä on Mercedes G 350 TD-maasturi, loma-asunto Espanjan Aurinkorannikolla ja Pariisin koti edellä mainitussa Totem-tornissa,  jossa hän asuu  Yuzun, itseään   kaksikymmentä vuotta  nuoremman kauniin japanittaren kanssa, joka  työskentelee Japanin kulttuurikeskuksessa  tapahtumien tuottajana. 


Kertojalla  ei mene hyvin.  Hän ei ole  kuukausiin nukkunut samassa huoneessa Yuzun kanssa. ”Parisuhteemme oli terminaalivaiheessa”, kuten hän toteaa.  Vaihe oli alkanut, kun hän eräänä yksinäisenä iltana oli  tutkinut Yuzun  sähköposteja ja  avannut  niiden videoliitteet. Hän oli tehnyt sen mitä yhdenkään miehen tai naisen ei pitäisi tehdä, mikäli  haluaa säilyttää suhteen.   Hänelle oli selvinnyt, että Yuzulla oli harrastus: hän osallistui ryhmäseksibileisiin (videoituja yhdyntöjä miesten ja koirien kanssa).  Kertoja viittaa Catherine Millet’n ” aiheesta kirjoittamiin tärkeisiin  teoksiin.” Minä  tunnistan kertojan  sanoissa  ironiaa.

 Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli suunnitelma: hän juottaisi Yuzun humalaan (japanilaiset eivät kestä alkoholia) ja paiskaisi  hänet  ulos asunnon  ikkunasta (30. kerros). Jossain vaiheessa hän suunnitteli itse hyppäävänsä ikkunasta. Kesti aikansa ennen kuin hän  keksi  mitä hänen pitää tehdä. Hän katoaisi niin kuin ne kaksitoistatuhatta ranskalaista vuodessa, jotka  häipyivät   ilmoittamatta kenellekään mitään. Niinpä hän sanoi itsensä irti maatalousministeriöstä ja häipyi  elokuun viimeisen päivän aamuna  kotoa    sanomatta sanaakaan  ja paiskaamatta  ovea – ne  jotka  paiskaavat, palaavat aina takaisin,  minun kokemukseni mukaan.  Ei hän kyllä kovin kauas kadonnut – vain muutaman kilometrin päähän kolmanteentoista  kaupunginosaan, Place  d’Italien naapurissa  sijaitsevaan   hotelli  Mercureen, jossa tupakanpolttoa ei ollut vielä kielletty.

”Miehet eivät yleensä osaa elää, eivät oikein tunne elämää kunnolla, eivät oikein tiedä miten päin olla elämässään…” pohtii  Houellebecq –  tai  siis  hänen henkilönsä  ja ehkä alter  egonsa  Florent- Claude,  jonka eron jälkeinen elämä  hotelli Mercuressa  vaikuttaa  aika epätoivoiselta. Miehiä ei ehkä ole luotu elämään yksinään paitsi joitain erakko-zenmunkkeja. Hän jaksoi juuri ja juuri harjata hampaansa, mutta suihku sai jäädä, koska se inhotti häntä. Hän ymmärsi kuitenkin olla hieman huolissaan ja varasi ajan psykiatrilta, joka määräsi  hänelle ”uuden sukupolven  masennuslääkettä” Captorixia (varmaankin vastine  ”vanhan sukupolven Prozacille).   Se lisää serotoniinin tuotantoa,  joka  Wikipedian mukaan vaikuttaa mielialaan ja  vireystilaan ja  säätelee  ihmisen ruoka- ja seksihaluja,   kun taas  liika serotoniinipitoisuus vähentää seksuaalista halukkuutta ja kykyä seksuaaliseen  nautintoon.

Captorix auttoi Florent-Claudea, hänen sosiaalinen  elämänsä alkoi sujua,  hän pystyi käymään  kylvyssä ja  soittamaan Clairelle, entiselle heilalleen, ja sopimaan  tapaamisesta.   Niin   moni  mies tekee, kun on samassa tilanteessa kuin hän,   vaikkei  kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisille heiloille kannataisi soitella. Eivät he ole samannäköisiä kuin muistikuvissa.  Claire oli kamalannäköinen, ”läskiä pursui joka puolelta” ja kaiken lisäksi se oli  kännissä.  Kun taas  Camillelle, unelmien naiselle joka on yhtä ihanan oloinen kuin nuorena, hän ei uskalla edes soittaa. 

Hän tarkkailee Camillea välimatkan päässä ja  haaveilee uudesta  alusta   tämän  kanssa.  Camillella ei ole miestä, mutta hänellä on noin nelivuotias poika.   Poika on raivattava pois  heidän suhteensa tieltä. Pimeys valtaa mielen ja eräänä päivänä hän tähtää ikkunasta  aseella poikaa kymmenen  viisitoista minuuttia, mutta  sitten hänen sormensa  alkavat täristä. ”Jos olisin ollut valkohäntäpeura tai Brasilian makaki, en olisi empinyt  hetkeäkään: kun urosnisäkäs tavoittelee naarasta, se ensi töikseen tappaa kaikki naaraan aikaisemmat jälkeläiset, siten se varmistaa oman genotyyppinsä etusijan. Tuo toimintaperiaate jatkui pitkään ensimmäisissä  ihmispopulaatioissa”,  kertoja pohtii.

Harva mies tunnustaa, että  naisen   jälkeläiset, joiden isä hän ei ole,   ärsyttävät    hänen animaalisia vaistojaan  murhanhimoon asti.   Poikapuolet ovat kirjoittaneet  pahoista isäpuolista, mutta en muista, että isäpuolet olisivat  kirjoittaneet, että  niin sanottu uusiperhe  on  perseestä ja  miten   sietämättömiä  naisystävän  pojat  ovat.  Pahat äitipuolet ovat tavallisempia tarinoiden maailmassa. Houellebecq on rehellinen kuvatessaan miehen tunteita, eivätkä kaikki  lukijat pidä  sellaisesta rehellisyydestä.  Se voi tuntua jopa vastenmieliseltä.

 Masentunut ja murhanhimoinen Florent-Claude ei ole mitenkään puoleensavetävä henkilöhahmo, mutta minä aloin tuntea  sympatiaa   häntä kohtaan, kun  hän  ahdistui ensimmäisten  joulukoristeiden ilmestyessä kauppakeskukseen ja  rupesi  miettimään minne   matkustaisi joulua pakoon.   Häntä hävettää jäädä Mercureen joulunpyhiksi.”Yksinäisyyden myöntäminen ei  ole helppoa,”  hän  sanoo.   Ei se ole  helppoa naisellekaan.  Vaikka   sitä   olisi   sopeutunut  yksinäiseen elämään, niin silti   yksinäisyys tuntuu   jouluna kurjalta  Mieleeni muistui joulu  ravennalaisessa hotelissa vuosia sitten. Minua ei  hävettänyt yksinäisyys, mutta hotellin isäntäväkeä säälitti minun yksinäisyyteni ja he kutsuivat minut joulupöytäänsä.

 Florent-Claude harkitsi luostariin menoa joulunajaksi, mutta kaikki luostarit oli täyteen buukattu. Yleislääkäri (ei psykiatri), jonka vastaanotolle hän meni  uusimaan  Captorix –reseptin,  suosittelee hänelle  luostarin sijasta Thaimaata – mies  voi siellä unohtaa joulun kokonaan, thaitytöt  ovat sitä varten.    Hän lupaa harkita asiaa, mutta matkustaa Thaimaan sijasta  jouluksi Normandiaan  vanhan opiskelukaverinsa ja parhaan ( lue: ainoan) ystävänsä  Aymericin sukutilalle ja   jää sinne  asumaan  useaksi kuukaudeksi. Tätä romaanin jaksoa kriitikot ovat kehuneet   yhteiskunnallisuuden  ja kiinteyden vuoksi.  Ehkä he eivät olleet viihtyneet masentuneen miehen mielenmaisemissa.  Miehen (kuin myös naisenkin tunneasiat ovat  aina   hieman hankalia  käsiteltäviä). 

Miten ihminen selviytyy maailmassa, jossa taloudellinen tuottavuus menee kaikkien muiden arvojen edelle? Houellebecq kuvaa maataloustuottajien ankeaa taloudellista  tilannetta 2010-luvulla, kun EU-direktiivit  ja   Ranskan maatalouspolitiikka painoivat päälle.   Traktorimarssit olivat siihen aikaan tavallisia eri puolilla Eurooppaa. Aymeric edustaa romaanissa maataloustuottajia. Hänellä sukutila ja navetassa kolmesataa lypsävää, mutta karjataloudella ei pärjää.  Hän on perustanut bunglow-kylän lomanviettäjiä varten, mutta sekään ei le tuottava elinkeino ja hänen täytyy elääkseen myydä tilan maita.  Yksityiselämässäkään ei mene hyvin:  vaimo on jättänyt hänet toisen miehen takia ja vienyt  tyttäret mukanaan. Hän hoitelee masennustaan alkoholilla ja pilven pössyttelyllä.   Traktorimielenosoituksessa, joka  yltyy väkivaltaiseksi, hän ampuu  itsensä.  Hän on yksi niistä sadoista maataloustuottajista,  jotka tekivät Ranskassa vuosittain itsemurhan kymmenluvulla (luvut vaihtelivat   kuudestasadasta sataanviiteenkymmeneen per vuosi).   Ovatko masennuspillerit  ainoa ratkaisu  ongelmaan?

Vastaus on masentava.  Masennuspillerit  eivät  ratkaise ongelmaa. Florent-Claude palaa Pariisiin, käy yleislääkärinsä vastaanotolla ja saa kuulla, että hänen testosteronitasonsa on  hyvin matala ja   kortisolitaso uskomattoman korkea.   Lääkärin diagnoosi: ”Näyttää siltä, että te yksinkertaisesti olette kuolemassa  suruun” ja jatkaa: "Ei suru teitä suoraan  tapa. Kortisoli sen tekee […] teistä tulee reilusti ylipainoinen. Ja sitten kun olette ylipainoinen, tappavia sairauksia riittää kyllä yllin kyllin.” (mm. diabetes, verenpainetauti, sydänsairaudet jne.) Lääkäri neuvoo häntä vähentämään päivittäistä Captorix- annosta ja  suosimaan huoria.  Hän ei noudata lääkärinsä neuvoja, vaan  syö, juo, istuu telkkaria  katsomassa päivät pitkät ja  lihoo lihomistaan.  Hän miettii, että ” ihmistä ei tapa tulevaisuus, vaan menneisyys, se palaa, se kiusaa, se kalvaa ja lopulta  se tappaa.”  


 Serotoniinin etulieve. 
Houellebecqin kuva:
Philippe  Matsas




sunnuntaina, maaliskuuta 29, 2020

Kirjoituksia koronakaranteenin ajalta 3 -Vanhoja kirjeitä Inkerinmaalta


Kolmas viikko  karanteenia  menneillään.   Haluaisin  lukea  jonkin kirjan  espanjantaudin ajalta, jolloin kuoli   yli  30 miljoonaa  ihmistä. Pysyn kotona, sihteerikissa Ninni järjestelee  tyytyväisenä työpöytäni  papereita. Ahdistaa, kun ei pääse liikkumaan niin kuin  ennen, mutta  ahdistus  lievenee, kun  en kuuntele  joka ikistä   uutislähetystä enkä surffaile netissä lukemassa juttuja koronasta.     Paranoia on alkanut vaivata. Ahdistaa  käydä apteekissa ja eläinkaupassa ostamassa Ninnille ruokaa.  Ostoskeskuksessa joku voi yskäistä juuri kun olen ohittamassa häntä ja koronavirukset hyökkäävät kimppuuni. Koska kuulun riskiryhmään, voin kuolla tautiin.  Se on jota kuinkin epämiellyttävä ajatus.  ”Isäni tarinakin” jäisi kirjoittamatta.

 Olen lukenut vanhoja  kirjeitä, joita  sisarukset  lähettivät isälleni  Helsinkiin 1920-luvun  loppupuolella Inkerinmaalta.. Saima (17.v) ja Eero (18.v) opiskelivat Leningradissa,  Eero kävi puoluekoulua ja Saima toisen asteen koulua. Nuorimmat Urho (13 v.) ja Unelma (7v.) kävivät koulua Toksovassa. Suomenkielisistä koulukirjoista oli kovaa puutetta.  Eero tarvitsi   fysiikan oppikirjaa ja  Saima  Setälän  Suomenkielen kielioppia ja kasvioppia, koska hänen piti kerätä 200 kasvia ja määritellä ne.  Urho  toivoi laskuoppia ja kirjoitti  että se pitää  lähettää Leningradiin Saiman tai  Eeron osoitteeseen, koska Toksovan  posti hukkaa lähetyksiä. 

Kirjeenvaihto oli vilkasta.   Harmi vain, että kirjeet ovat menneet huonokuntoisiksi.  Vanhin  sisar Hilma  (25 v.) oli ahkera  kirjeenkirjoittaja.  Hän kirjoitti kotoa Konkkalan kylästä. Hän oli jäänyt kotiin vanhempiaan auttamaan. Hän kertoi, että  elämä oli ankeaa ja  kesät huonoja. Kun edellisenä  syksynä oli saatu 90 säkkiä perunoita, niin tänä  syksynä  ( 1928) saatiin vain 50 säkkiä eikä kaurakaan ehtinyt valmistua ajoissa. Äidillä oli ruusu naamassa ja hän näytti niin kauhealta, että pikku Unelma pelkäsi häntä. Isä oli pudonnut hevosen selästä ja loukannut selkänsä.  Isästä  oli hankala tapaus. Hän oli  ajanut  Eeron pois kotoa, kun tämä oli mennyt  vastoin hänen tahtoaan puoluekouluun.  Saimaa  hän ei olisi  päästänyt  kouluun, koska rahaa tytön kouluttamiseen ei ollut.  Mutta  Saima oli moderneja tyttöjä, hän oli  pitänyt  päänsä,  mennyt  Leningradiin piikomaan  ja ansainnut  koulurahat. Hilma kirjoittaa:

”Tätä nykyä meillä kotona elät aivan kuin olemattomassa helvetissä ja kaikki tyynni isän takia. Hänen kanssaan ei voi muuten elää sovinnossa kuin olisit kuuro ja mykkä. Kuten tietänet kuuluu hän tuohon mensevikkileiriin ja niin ollen tahtoisi, että meidän toistenkin pitäisi olla samaa aatetta.  Vaan Saima, Eero ja minä kuulumme bolseviikkeihin, niin hän  vihaa meitä niin suuressa määrin, että minua on uhannut jo hirttää, tappaa ja jos jotakin tehdä. Saimalle ja Eerolle hän ei mahda mitään, koskapa he eivät ole kotona eivätkä käy edes kotona. Minä kun olen kotona, saan aamusta iltaan kuulla isän saarnoja. Kun ei olisi äitiä ja  Unelmaa, niin olisin jo aikaa sitten mennyt pois kotoa, vaan heitä on sääli jättää. Olisi ollut  parempi, jos isä olisi jäänyt Suomeen, kun hän ei kumminkaan tunnusta neuvostovaltaa ja on sen verivihollinen.”


Samanlainen tilanne oli varmasti  monessa  muussakin perheessä,  kun patriarkkaisät olivat vanhan liiton miehiä, ja  nuoret  olivat  idealisteja, jotka taistelivat paremman  maailman puolesta.


Eero kirjoitti nuorisoliittolaisen idealismilla, innolla ja  kiihkeydellä  isälleni  pitkiä valistuskirjeitä, joissa hän selitti  miksi proletariaatin diktatuuri oli välttämätöntä  tässä kehityksen vaiheessa.   Kirjeistä voi lukea, että  Puoluekoulun opit ovat menneet perille ja että hänestä tulossa hyvä  kommunistiagitaattori. 

70 vuotta myöhemmin  Eero lähetti  minulle kymmenkunta c- kasettia, joilla hän kertoi miten oli menettänyt  ihanteensa  ja uskonsa kommunismiin   kolmekymmentäluvulla. Muokkasin aineiston kirjaksi, lisäsin omia  pohdintojani ja annoin kirjalle nimen  Musta passi. Todennäköisesti  kirjoitan ”Isäni   tarinan”   samaan tapaan kuin  Eeron tarinan,  mutta minulla on nyt  jo  aineistoa  niin paljon, että  siitä tulee    tuhatsivuinen kirja. Kuka niin paksua kirjaa jaksaa lukea?   Voi, miten   kaipaankaan  hyvää  työtoveria ja kustannustoimittajaa,   Sirkka Kurki-Suoniota   ja Silja Hiidenheimoa.   Heitä ei enää ole,  rauha  heille!



 Kartalla Konkolovon,  suomeksi  Konkkalan kylä, jossa  isäni oli syntynyt.  Venäjän Wikipedian mukaan siellä  oli vuonna  1913   yksitoista talonpoikien  kotitaloutta,  ja että   vuodesta 1931 alkaen kaikki kyläläiset  Konkkalasta ja muista  lähikylistä karkotettiin vaiheittain  Krasnojarskin alueelle Lena-joen alajuoksulle. Tähän  Wikipedian tietoon  en täysin luota. Isäni  kertoman mukaan hänen isänsä, äitinsä  sekä Urho ja Unelma  heidän mukanaan karkotettiin  Krasnojarskin  alueelle Angara-joen mutkaan , missä joki kääntyy  lähteenpäin.  ( Sivumennen sanoen Konkkalassa kaikki eivät olleet Konkkia, eivätkä  kaikki Konkat olleet sukua toisilleen)



 Kuuluisia alkuasukkaita


Googlen konekääntäjä  ei  tiedä mitä  sana ”inkeriläinen” on  suomeksi, ja kääntää sen ”englantilaiseksi.”  Alla  näyte käännöksestä. Minua  huvittaa erityisesti otsikko  "Kuuluisia  alkuasukkaita".

·         Juhani Konkka (1904-1970) - suomi, englantilainen kirjailija, kääntäjä, käsikirjoittaja. Mikael Agricola -kirjallisuuspalkinnon (1961) ja Suomen kirjailijaliiton palkinnon (1962) palkittu.

Konkolovon kylässä tapahtuu suurin osa hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan ​​”Pietarin valot” ISBN 978-5-90479-030-1 .
·         Unelma Konkka (1921–2011) - folkloristi, filologisten tieteiden ehdokas, valtiotieteiden instituutin vanhempi tutkija, KarRC RAS, Neuvostoliiton, Venäjän runoilija, proosakirjailija, Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsen





maanantaina, maaliskuuta 23, 2020

Kirjoituksia koronakaranteenin ajalta 2 – Luiden tie

Ennen kuin kirjastot menivät kiinni koronan takia,  lainasin ( lue: hamstrasin)   pinon  kirjoja.   Ensimmäisenä rupesin lukemaan Ville Ropposen & Ville-Juhani Sutisen  tietokirjaa Luiden tie: Gulagin jäljillä  (Like 2019). Se oli viime vuonna Tieto-Finlandia ehdokkaana, mutta ei voittanut palkintoa. Olisi kyllä ansainnut palkinnon, minun mielestäni, niin kiinnostava matkakirja se on.   Aiheena on entisen Neuvostoliiton vankileirien saaristo Kirjoittajat muodostivat ”Gulag-etsintäpartion” ja matkasivat leiripaikkakunnalta toiselle katsomassa mitä on jäljellä  Gulagista. 

Matkalla Vorkutaan he löytävät Intan laitamilta tehdasrakennustenluurankoja ja oman ”onnensa nojaan jätetyn hautausmaan”, joka ”tuntuu  kiteyttävän sen miten Gulag muistetaan ja  unohdetaan:  kulumisena, ruosteena. Se ilmenee aukkoina tarinoissa. Ainoastaan latvialaisten ja liettualaisten muistomerkit tekevät sen jotenkin näkyväksi.”    Kaupungin keskustassa kohoaa vesitorni, jonka leirivangit rakensivat. Sitä kutsuttiin Baabelin torniksi, koska sen rakentajat, yli tuhat  ihmistä edustivat 69 kansallisuutta, joukossa  myös suomalaisia.

”Intan vesitorni on yksi osoitus siitä, miten Gulag on sulautunut osaksi arkea. Torni on paikkakunnan ylpeys ja esiintyy jopa kaupungin vaakunassa. Vertailun vuoksi voidaan miettiä, voisiko saksalainen pikkukaupunki ylpeillä sillä, että keskitysleirivangit ovat rakentaneet sen ainoan nähtävyyden, ja laittaa sen vieläpä vaakunaan”, kirjoittajat pohtivat.


Kirjan tekijät  Gulagin uhrien muistomerkin juurella. Kuva: Ville-Juhani Sutinen

 Vorkutan radan varressa on tuttuja  nimiä: Kotlas, Uhta, Inta – vankileirien saaristoa!  Kesken Luiden tien lukemisen kaivoin esiin matkapäiväkirjan kesältä 2001. Intan asemalta olin ostanut kaksi hyvänmakuista perunapiirakkaa.  Radalla oli vilkas liikenne. Vastaan vyöryi tämän tästä täyteen lastattuja pitkiä hiilijunia.   ”Juna jyskyttää pitkin Euroopan reunaa.   Radanvarressa paljon metalliromua, romun välissä kukkivat kullerot keltaisina. Kuraisia teitä, soita, soihin uponneita sähkö- ja puhelintolppia. Tätä Vorkutan  rataa pitkin ovat  miljoonat   (huomautus myöhemmin: ehkä hieman liioittelin) matkanneet karjavaunuissa Vorkutan keskitysleirin kaivoksille hiiltä  kaivamaan ja kuolemaan.  Vain sitkeimmät selvisivät.”  Mutta  minä en ollut  matkalla  Vorkutaan, vaan  Labytnangiin  Jamalin niemimaalle.  Tšumissa juna erkani Vorkutan radasta ja lähti nousemaan kohti Uralia. 

Tilasin Luiden tien kirjastosta jo syksyllä, mutta sain sen vasta kun kirjastot olivat  menossa kiinni koronan vuoksi. Olin hämmästynyt siitä, että niin moni muukin lukija oli kiinnostunut siitä kirjasta. Minua kirja kiinnosti erityisesti siksi, että  isäni nuorimman veljen Urhon vaimo Senja tuomittiin  Gulagiin  Suuren isänmaallisen sodan   jälkeen ”isänmaan petturina”  kuten  muutkin  sotavangiksi joutuneet maan kansalaiset.   Hän kärsi tuomion Vorkutassa. Hän  jäi vapautumisen jälkeen asumaan Komin pääkaupunkiin  Syktyvkariin, ei palannut Petroskoihin, ei   siellä ollut hämtä varten mitään, kun Urhokin oli kaatunut jo vuonna 1942  partisaanina Suomen Lapissa.

 Ropponen ja  Sutinen kuvaavat Vorkutaa seuraavasti: ”Vorkuta on yhtä paljon symboli kuin kaupunki. Se on Venäjän arktinen Auschwitz. Rapistuvassa kaivospitäjässä Koillis-Komissa aistii yhä elävästi Stalinin ajan. Siellä, ikiroudan sylissä 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, sijaitsivat eräät hirvittävimmistä Gulag-leireistä […] Memorial on arvioinut, että Vorkutlagin lagpunktien kautta kulki 1940-1950-luvuilla yhteensä 1-2 miljoonaa miestä ja naista. Heistä ainakin 250 000 menehtyi.”

 En tiedä miten pitkä tuomio Senjalla oli ja miten hän selvisi hengissä Vorkutusta.  Naisilla  ei ollut  helppoa Gulagissa.  He tekivät samoja raskaita töitä kaivoksissa, rakennustöissä ja tehtaissa kuin miehetkin. Sen lisäksi heitä ”raiskattiin tavan mukaan,” kuten kirjan tekijät kirjoittava, ja jatkavat: ”Joillakin naisilla oli vartioiden joukossa suojelija-rakastajia, jotka seksuaalisten palvelusten hinnalla varjelivat heitä  muilta miehiltä.”  Naisilla oli muitakin selviytymiskeinoja. He pitivät itsestään parempaa huolta sekä fyysisesti että henkisesti kuin miehet.  Irina Ratušinskaja kirjoittaa  vankileirimuistelmissaan Harmaa  on toivon väri ( suom. Olli Kuukasjärvi 1987), että poliittisten vankien keskuudessa vallitsi yhteishenki ja solidaarisuus. Hänen mukaansa ” leirillä oli tärkeintä säilyttää huumorintaju ja hyvä mieli. Masentuminen olisi tarkoittanut KGB:n voittoa. Naisvangit  löysivät  iloa pienistä asioista, kuten vankileirin kissasta ja salaisesta kasvimaastaan” ( sitaatti Luiden tiestä). 

Löysin  Senjan kirjeet  SKS:n    arkistosta tämän vuoden  helmikuussa, kun  rupesin keräämään materiaalia ”Isäni  tarinaan”, ja kiinnostuin hänestä.  Kaksi  kirjettä  oli säilynyt. Senja oli lähettänyt ensimmäisen kirjeen Äänislinnan  vankilasta vuonna  1942.   Hän kertoi perheestään, opinnoistaan,  työstä  toimittajana, avioliitosta Urhon kanssa, koulutuksesta ”vakoojaksi (”mikä kauhea sana”, hän toteaa),  vangitsemisesta ja olosta  vankilassa: ”...olen kirjoitellut yhtä ja toista ja pitänyt  [suomalaisille] upseereille kolme esitelmää: Petroskoista, Talvisodasta ja Neuvostoliiton  saavutuksista. Parhaillaan teen esitelmää Neuvostoliiton oikeuksista.” Kirje oli 21 sivua pitkä ja kosteuden sekä homeen turmelema niin että siitä sai vain paikoitellen  selvää.  Hän oli lähettänyt kirjeen Helsinkiin isälleni  käsipostissa  neiti O:n mukana.

Toinen kirje tuli  maaliskuussa 1943  Kinnasvaaran keskusvankilasta Terusta  (suomalaisten miehitysalueelta) jonne hänet oli siirretty helmikuussa.  Hän kirjoitti: "Alussa tuntui kovin oudolta, mutta totuin aika pian. Nyt tunnen olevani tyttöjoukossa kuin vertainen.  Eihän  tämä meidän talomme mikään vankila ole. Paremminkin se muistuttaa oppilaskoteja ja niitä yhteisasuntoja, joissa vietin  Venäjällä opiskeluaikana.” Kirje oli kulkenut  vankilanjohtajan kautta ja siinä oli  Senjan vankinumero 525/43.  Sen kanssa  lähdin  etsimään  Kansallisarkiston sota-arkistosta lisätietoja. Löysin vankilan diaariosta hänen saapumispäivämääränsä ja merkinnän, että Mikkelin lääninvankilaan on lähetetty häntä koskeva täytäntöönpanoasiakirja.  Siihen minun tutkimukseni päättyi toistaiseksi.   Kansallisarkisto meni kiinni koronaviruksen takia. 

Haluaisin tietää Senjan vangitsemisen syyn.  Hän sai kyllä desanttikoulutuksen, mutta häntä ei pudotettu Suomeen. Isäni kertoman mukaan hän päättyi  päämajaan Mikkeliin tulkiksi,  mikä   hämmästytti minua.  Asia palasi  mieleeni kun  katsoin noin kuukausi   pari sitten Jörn Donnerin elokuvaa Kuulustelu,   joka kertoi  desantiksi koulutetun Kerttu Nuortevan tarinan.  Eräässä elokuvan kohtauksessa  hän houri  kuulusteluista ja väsymyksestä sekopäisenä, että päämajassa on  vakooja.  Ehkä se olikin totta. Kerttu  ja Senja varmaan tunsivat toisensa, koska asuivat Petroskoissa, olivat  suunnilleen samanikäisiä ja olivat  olleet  desanttikoulutuksessa todennäköisesti samoihin aikoihin.   Siitä asiasta yritän  ottaa sitten  kun koronakaranteeni on ohi.   Olen ollut  huomenna 24.3. kaksi viikkoa  karanteenissa ja  alkanut nähdä karanteeniunia. Tärkeintä nyt on pysyä järjissään, olla masentumatta, säilyttää huumorintajunsa ja hyvä mielensä ja löytää iloa pienistä asioista, kuten  Irina Ratušinskaja löysi vankileirillä.

Senjan tarina innosti isääni kirjoittamaan kirjan Neuvostovakoilijatar. Se oli  enemmän mielikuvitusta kuin totta.  se ilmestyi sodan aikana 1942 ja sitä  myytiin kaksi painosta. Ihmsiet kaipasivat kevyttä jännitystä.