keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007

Työnpakoilua

Lisäys 2.2. Uuden bloggerin kumallisuuksia. Sen jälkeen "upgradasin" uuteen Bloggeriin ja uudistin blogin ulkoasun, RSS- ja Atom- lukijat eivät ole noteeraneet tätä postausta. Blogilistalta ilmoittaa "Latausvirhe", ja minä räävin päätäni. Lisäsin sivulle FeedBrunnerin. En vielä tiedä auttaako asiaa.


Löysin hyödyllisen sivuston Dummies Guide to Blogger ( beta). Siellä oli ohje miten kuva liitetään blogin otsikkoon. Otin viime sunnuntaina kuvan Uutelan rannan jäälautoista jotka vingahtelivat, kun niiden reunat hankasivat toisiaan vasten, ja liitin kuvan blogin otsikkoon. Kuvien liittäminen on helppoa. Mutta en vielä tiedä miten äänen saa liitettyä kuvaan. Olkoon toistaiseksi. Koko päivä on kulunut hyödyttömästi , kun olen palauttanut kadonneita linkkejä blogiin. Se on työnpakoilua. Siinä hommassa olen lahjakas.

Tänään tuli uusi Parnasso, josta luin ensimmäinen Sofi Oksasen artikkelin Mielessä paistava aurinko. Oksanen pohtii miksi on niin vaikeata tehdä tiliä suhteesta neuvostokommunismin aikaan. Hän esittää hyviä kysymyksiä. Minulle suhde Neuvostoliittoon on lapsesta lähtien ollut emotionaalisesti latautunut, mikä johtuu inkeriläisistä sukujuurista.

Kustannustoimittajat ovat tulleet ulos marginaaleista kirjoittaa ( ironisesti) M. Vilkastus Parnasson kolumnissa. He eivät hänen mukaansa kaihda enää julkisuutta. " Taiteilijamyytti on passé tätä päivää on kirjallinen tuottajahype... Kirjailija saa rauhassa piipittää, että kyllä minä silti kirjoitin tämän ihan itse ja omasta päästä. Moiselle lapsuudennarsismille hymyilevät kohta kirjallisuusmatinean harmaat täditkin."

Olen löytänyt Blogilistastalta vain yhden kustannustoimittajan blogin. Se on Sivuikkuna. Eilisessä postauksessa hän kirjoittaa käsikirjoituksista löytämistään skifikliseistä. Samaa harmaata aherrusta kustannustoimittajan kuin kirjailijankin työ.

maanantaina, tammikuuta 29, 2007

Koulussa on tylsää

Poikkilaakson peruskoulun valituskuoro kertoo mikä lapsia pännii nykyään. Aikuisten valituskuoro löytyy täältä.


sunnuntaina, tammikuuta 28, 2007

Luokkakokous

Kuvassa Munkkinimen yhteiskoulun historian luokka. Noissa Ilmari Tapiovaaran suunnittelemissa tuoleissa ja pulpeteissa olen kuluttanut kymmenen vuotta elämästäni. Historian luokka sijaitsee nykyään voimistelusalissa, jossa rääkättiin kömpelöitä oppilaita kuten minua, ja pidettiin teinihippoja. Käyttääkö kukaan enää sellaista sanaa? Elvis ja Paul Anka olivat sen ajan suursuosikkeja, jiveä tanssittiin ja teinitytöt kirkuivat äänensä käheiksi kun viime Linnanmäellä.

Voimistelusalin lattia, ikkunat ja tiiliseinä ovat perua vanhoilta ajoilta. Seinä oli minusta kuin vankilan seinä. Kuuluin luokan ”rupusakkiin,” eli niihin jotka istuivat jälki-istunnoissa, saivat ehtoja ja käytöksenalennuksia ja jäivät luokalle. En ollut ainoa. Luokkakokouksessa joku muisteli, että yhtenäkin keväänä luokalle luokalle jätettiin kahdeksan ja ehtoja sai neljätoista.

Historian luokan seinällä oli sulassa sovussa Freudin ja Stalinin kuvat. Ei sellainen olisi käynyt päinsä minun aikanani. Jos joku olisi esitellyt koulussa viereistä Freudin kuvaa, hän olisi saanut jälki-istuntoa tai pärstäkertoimesta riippuen käytöksen alennuksen pornografisen kuvan tuimisesta kouluun. Se oli tekopyhyyden aikaa. Jotkut sanovat sitä myös viattomuuden ajaksi.

Vanhojen pulpettien kansissa oli riipustuksia eri vuosikymmeniltä. Yhteen pulpettiin oli riipustettu sana: vittu. Sen täytyy olla peräisin myöhemmiltä ajoilta. Kukaan ei olisi uskaltanut 50-luvulla kaivertaa sellaista sanaa pulpettiin. Koko luokka olisi silloin joutunut istumaan koulun jälkeen niin kauan kunnes syyllinen olisi ilmoittautunut. Hän olisi saanut kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen.

Luokkakokous oli eilisiltana, nyt on pää kipeä, kun tuli juotua liikaa punaviiniä, muuten ilta oli terapeuttinen. ”Rupusakki” oli pärjännyt hyvin elämässä vastoin opettajien odotuksia. ” Te ette kelpaa muuhun kuin ojaa kaivamaan,” oli eräskin opettaja ennustanut luokan edessä. Opettajat eivät olleet kovin kannustavia siihen aikaan. Minulle käsityön opettaja antoi vitosen, kun olin kutonut hienon sukansuun vanhan karjalaisen mallin mukaan. Hän sanoi: ”Äitisi on kutonut sen.” Eräs luokkatoverini oli päntännyt kasvitenttiä varten päähänsä kasvien latinalaiset nimet ja osasi ne kuin vettä vain, mutta sai tentistä seiskan. Pärstäkerroin ja vanhempien sosiaalinen status ratkaisi. Tuo luokkatovereni painostettiin eroamaan keskikoulun viidenneltä luokalta ( nyk. yläasteen viimeinen luokka), hän siirtyi toiseen kouluun ja menestyi hyvin. Aika moni lopetti viidenneltä luokalta, joko painostuksen tuloksena tai omasta ja päätöksestä. Painostetut olivat enimmäkseen poikia, omasta ( tai vanhempien) päätöksestä eronneet tyttöjä. Tyttöjen kolutusta ei siihen aikaan pidetty kovin tärkeänä asiana, koska ” ne menevät kumminkin naimisiin,” kuten joku isä sanoi.

En todellakaan ollut ainoa jota jotkut opettajat kiusasivat ja nöyryyttivät. Oppilaiden keskinäistä koulukiusaamista oli vähemmän Samat opettajat kiusasivat muitakin luokkatovereitani. Osat ovat vaihtuneet, lehtijuttujen mukaan nykyään oppilaat kiusaavat opettajia niin että nämä pelkäävät. 50-luvulla oli toisinpäin, oppilaat pelkäsivät opettajia, jotka nöyryyttivät ja kohtelivat epäoikeudenmukaisesti heitä. Onneksi kaikki opettajat eivät olleet samanlaisia.

Sain käydä Munkkiniemen yhteiskoulua ylioppilaaksi asti eikä minua painostettu eroamaan koska koulun rehtori Jussi Saukkonen oli jossakin opettajan kokouksessa , jossa käsiteltiin V A luokan oppilasasioita, puolustanut minua, kun jotkut opettajat olivat sitä mieltä, että Konkasta pitää päästä eroon,. Jussi oli sanonut, että se pärjää ylioppilaskirjoituksissa, se osaa kirjoittaa. Hän oli historianopettajani ( ja Kokoomuksen puheenjohtaja ja opetusministeri) ja minä olin kapinallinen niihin aikoihin. En muista mitä sanoin tai tein yhdellä historiantunnilla, muttamusitan miten hänen niskansa paisui ja muuttui punaiseksi ja sitten hän karjaisi: ”Konkka ulos luokasta.” Minulla on sellainen muistikuva, että 15-vuotiaana olisin viettänyt suuren osan tunneista koulunkäytävässä ja istunut joka lauantai-ilta jälki-istunnossa. Olin varmaankin todella kiusallinen oppilas.

Seppo Heikinheimo on kertonut Mätämunan muistelmissa millaista oli hänen aikanaan Munkkiniemen yhteiskoulussa. Hän luettelee kirjassaan koko joukon kulttuuri- ja talouselämän vaikuttajia, joita siitä koulusta tuli, taiteilijoita ja kirjailijoita, joukossa kaksi Finlandistia. Heikinheimo oli koulun ensimmäinen kuuden laudaturin ylioppilas. Hänelle kävi huonosti, hän teki itsemurhan. Samoin kävi meidän luokan priimukselle. Elämästä selviää helpommin lävitse, kun kukaan ei odota mitään. ” Rupusakkiin” kuulunut ystäväni totesi eilisiltana, että koulu kasvatti sisua ja halua näyttää, että kyllä minä pärjään vaikka opettajat eivät antaneet mitään toivoa.

En ole ainoa joka näkee vieläkin unia siitä että harhailee Munkkiniemen yhteiskoulun käytävillä, ei löydä luokkaa eikä pärjää ylioppilaskirjoituksissa, kunnes unessa havahtuu siihen ajatukseen, että on jo päässyt ylioppilaaksi. Sitä asiaa enää tarvitse stressata.


perjantaina, tammikuuta 26, 2007

Maasta se pienikin ponnistaa

Edit 27.01. Tämä ei ole haamupäivitys. Lisäys lopussa, se liittyy Hannu Luntialan tekstariromaaniin.


Valokuvatorstain tämän viikon aihe on ponnistus. En voi linkittää kuvaa, koska sääntöjen mukaan muiden ottamia kuvia ei saa lähettää Valokuvatorstaihin. En tiedä kuka kuvan on ottanut , mutta tiedän että siinä olen minä viisivuotiaana hyppäämässä pahan paikan ylitse. Sen jälkeen elämä onkin ollut ponnistamista yhä korkeampien rimojen ylitse. Päässä rupesi kesken kaiken soimaan laulu "Tää on viimeinen taisto." Pitäisi saada tuhannesta sirpaleesta kirja kasaan tämän kevään aikana.

Satakunnan Kansan ( nyt päässä soi sanat: tyynnä kyntää aurallansa maata isien) Blogiskoopissa annetaan ohjeita:
1. Jos sinulla ei ole asiaa, ole hiljaa.
2. Älä jaarittelle. ... ja niin edelleen
Ohjeet koskevat blogia pitäviä kansanedustajaehdokkaita. Eivät minua.

Minulla on asiaa: olen päivittänyt oikean sivupalkin linkkilistaa ja tehnyt sinne Ostarin helmen innoittamana uuden kategorian, jonka nimi on Kaupunkulttuuria.

Seppälässä keskustellaan maailman ensimmäisestä tekstariromaanista*, Räsäsellä nykytaiteen tyhjyydestä ja Käymälässä on käyty....lukekaa itse missä. Älkää unohtako myöskään näitä:
Dionysoksen kevät
Herra Nutz
S.Liuhto - Avoin valehdeltu elämäni
Timbuktu
127.0.0.1

Ne kaikki ovat kirjallisia blogeja. Ja lopuksi linkki minun kaupunkikulttuuritutkimuksiini:

Ne ovat Luxemburgissa.

*Lisäys 1. Totta kai maailman ensimmäisen tekstariromaanin piti ilmestyä Suomessa, eikös tekstaritkin keksitty täällä?

Lisäys 2. Blogilista väittää, että haamupäivityksiä on ollut jatkuvasti 26.1.2007 klo 21:25 lähtien. Oiskohan haamuja sittenkin olemassa, kun en ole klo 21.15 jälkeen tehnyt blogille mitään eikä kukaan ole käynyt kommentoimassa? Joku hyväntahtoinen haamu haluaa että blogin tilastoissa näkyy paljon lukijoita? Mutta se on pelkkää tilastoharhaa.


keskiviikkona, tammikuuta 24, 2007

Aidosti outoa

Kuvassa on Gene Granatan kurpitsaveistos Graig’s Haunted House. Haamut eivät päivitä. Tietääkö joku miten Blogger2:n asetuksia ( Settings) pitää muuttaa, ettei blogi päivittyisi joka kerta kun joku kommentoi kirjoituksia? Blogilistan FAQ:sta ei löytynyt ratkaisua ongelmaan. Siellä sanottiin että blogi joutuu jäähylle, jos haamupäivitykset jatkuvat.

Aidosti outoa ( Stranger than Fiction) on kirjallisuusleffa jota kävin maanantaina katsomassa. Se oli aidosti pinnallinen ( à la Hollywood) juttu naiskirjailijasta ja verovirkailijasta ( valitettavan kliseinen tyyppi), joka huomaa joutuneensa valmisteilla olevan kirjan henkilöksi. Sellaista voi sattua myös elävässä elämässä. Siksi kirjailijoiden seuraa kannattaa välttää.

Verovirkailijan oli määrä kuolla kirjan lopussa, mutta hän päätti puuttua käsikirjoituksen kulkuun. Syntyi moraalinen ongelma. Kirjailija ei pystynytkään tappamaan henkilöään tavattuaan hänet todellisuudessa. Hänen kirjastaan tuli ”ihan hyvä”, mutta ei suuri romaani, kuten leffan kirjallisuustieteilijä( Dustin Hoffman)totesi. Mieskirjailija olisi hyydyttänyt tunteensa ja tappanut henkilönsä taiteen tai oman maineensa vuoksi. Ihan hauska juttu, mutta ei sellainen jonka haluaisi nähdä toiseen kertaan. Eniten ihastutti tarmokas assistentti, jonka kustantamo lähetti kirjailijan avuksi, kun tämä ei ollut kymmeneen vuoteen julkaissut mitään. Assistentti järjesti kirjailijan muistilaput ja pani hänet tekemään töitä. Sellaisen kun saisi, mutta ei sellaista tapahdu kuin elävissä kuvissa. Leffan jälkeen ajattelin, että Kieslowski olisi tehnyt kirjailijan moraalisesta ongelmasta paljon tiukemman jutun.

Teemalta tulee keskiviikko- ja perjantai-iltaisin Kieslowskin Kymmenen käskyä. Kun katson sitä mietin mikähän käsky nyt on kyseessä. Muistan vain viisi käskyä. Jäi käskyt oppimatta, kun kävin rippikoulusta vain puolet. Minulla oli/on luki-häiriö, luin: Älä tee hourin. Se käsky jäi hyvin mieleeni. Olen hourinut paljon, mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän hourin. Se on sukuvika.

PS. Kun yritin julkaista tämän postauksen, Bloggerilta tuli ilmoitus: Blog Locked" koska Sanat on spämmiblogi. Että sillä tavalla. Lähetin Bloggeriin reklamaation. Harmittaa niin pahuksesti että siirryin uuteen Bloggeriin, eikä vanhaan ole enää paluuta.

Lisäys 25.01 Kolme blogia kaupunkikulttuurista

Ostarin helmi

Kauneimmat lastauslaiturimme

Punavuoren haiku



lauantaina, tammikuuta 20, 2007

Valitettavaa

Lisäys sunnuntaina 21.1. Tiedoksi niille jotka tulevat tähän blogiin Blogilistan suosikkilistan kautta: Jostain syystä tulee haamupäivtyksiä sen jälkeen kun siirryin uuteen Bloggeriin. Harmillista että en tiedä syytä siihen. Tämä ei ole haamupäivtys. Korjasin linkkilistan ääkkösiä.

Tuli haamupäivitys äsken vahingossa, kun vaihdoin Blogger kakkoseen. Ei minulla mitään asiaa. Helmikuun alussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin nettipäiväkirjailun. Hullun hommana sitä silloin pidettiin. Nyt minusta itsetänikin tuntuu siltä, että se on hullun hommaa. En silti ole lopettamassa, vaikka välillä tympäisee.

Kun en ole pitkään aikaan laittanut kissan kuvaa blogiin, niin tässä on hiilipiirros äitini luonnoslehtiöstä. Mallina oli kissa nimeltä Kisu-Liisu. Kissat ovat siitä mukavia malleja, etteivät marmata taiteilijalle, että kuvasta ei tullut näköistä. Kisu-Liisu tosin oli siitä erikoinen kissa, että se ei hyväksynyt alla olevaa maalausta, jossa se oli mallina ( harmaa kissa tuolin alla), vaan ruiskautti pissan päälle talun päälle. Siksi maali on lohkeillut. Minun kissani haistelivat epäluuloisina taulua vielä vuosikymmmenten päästä .

Ostin tänään Akateemisen alesta Jarkko Laineen Jumala saalistaa öisin, koska kokoelmassa on kissarunoja. Tässä katkelma sarjasta Kolme runoa kissoille, vainajalaulusta Tipsulle, kaunottarelle:

Miten lyhyt onkaan elämisen aika,
äkkiä seon poissa, eikä mitään jäää vaikka kuinka tekisi mieli.
Tuli lähdön hetki, sinä luotit minuun.
Painoit pääsi kohti, ruumiisi kaiken.
Ikkunan takana paloivat talvipäivän katuvalot.
Mitään en mahtanut, vaikka koko tahdollaniyritin.
Kuolema voitti.

Sinun kehräyksesi kuulen korvissani yhä, rukousmyllyn.

Tämän päivän murheellisin uutinen oli , että Loki lopettaa Laatukirjojen kustantaminen ei tässä maassa lyö leiville. Valitettavasti. Niko Aula sanoo lehdessä, että uusille kirjoille ei ollut elintilaa. Hänen mukaansa: mitä suuremmat tuottavuuskriteerit kirjakaupoille astetaan, sitä vaikeampaa on saada laadukasta pienilevikkistä kirjakauppojen hyllyille. No sehän on tiedetty iätä ja ajat että roskakirjallisuus myy. Loki ei kustantanut roskaa , sillä oli hieno kustannusohjelma.

Kuka tämän jälkeen kustantaa Perecin tai Cortázarin kaltaisia kirjailijoita? Lehtiuutisen mukaan Niko Aulalle jää Lokin varasto, jossa on 45 000 kirjaa. Hän ei makuloi kirjoja niin kuin suuret kustantamot tekevät kaupaksi käymättömille kirjoille. Mutta mistä Lokin hienoja kirjoja sitten saa, kun Lokia ei enää ole?

tiistaina, tammikuuta 16, 2007

Avaruuksia


"Me elämme tilassa, näissä avaruuksissa, kaupungeissa, maaseuduissa, käytävissä, puistoissa." (Georges Perec. Tiloja/Avaruuksia. Suom. Ville Keynäs). Valokuvatorstain 30.teema on Avara. Näkymä on Eino Leino Seuran puheenjohtajan Jaakko Heinimäen kesäpaikasta Ängskullanista. Kuvasin maiseman viime elokuussa. Kaipaan kesän avaruutta pimeässä asunnossani. Haluaisin asua vuorenrinteellä, josta näkee kauas.


Suostus kaikille blogeista ja bloggaamisesta kiinnostuneille: Käykää lukemassa kyberavaruuden ja -kulttuurin tutkijan, uusmedian pioneerin Geert Lovinkin artikkeli Blogging, the nihilist impulse.

Artikkeli on perinpohjainen kartoitus blogikultuurista. Varoitus: se voi loukata herkkiä bloggaajia. Tässä muutama Lovinkin yhteydestään irroitettu lausuma:

- Blogs bring on decay. Each new blog is supposed to add to the fall of the media system that once dominated the twentieth century.

-
What's declining is the Belief in the Message. That is the nihilist moment, and blogs facilitate this culture as no platform has ever done before. Sold by the positivists as citizen media commentary, blogs assist users in their crossing from Truth to Nothingness.

- Bloggers are nihilists because they are "good for nothing". They post into Nirvana and have turned their futility into a productive force. They are the nothingists who celebrate the death of the centralized meaning structures and ignore the accusation that they would only produce noise.


PS. Loistavassa puhalluksessa on aiheeseen liittyvä satiiri bloggaamisesta. Kannattaa käydä lukemassa, jos Lovinkin pitkä artikkeli tuntuu liian puisevalta.






keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007

Linkkejä ja sensuuria


Katutaidetta vuoden 2007 kulttuuripääkaupungista.
Lisää Luxemburgin katutaidetta, graffitteja ja töhryjä täällä.
(Klikkaa kuvat isommiksi tai katso slideshowna/diasarjana)

Sain kirjoitustyöt vihdoin käyntiin enkä jaksa kirjoittaa blogia, mutta korjaan pikkuhiljaa linkkilistaa.

Suosittelen tänään Kulttuurinavigaattoria, jossa on kiinnostava kirjoitus neuvostosensuurista.
Minä jouduin vuonna 1971 sen kanssa tekemisiin, kun tietämättömänä vein matkalukemisena Neuvosto-Eestiin Veikko Huovisen romaanin Veitikka. Tullissa kirja takavarikoitiin, rikosestani tehtiin kuulustelupöytäkirja ja jouduin maksamaan sakkoa, en muista enää paljonko se oli. Luultavasti jokin pikkusumma. 80-luvun puolivälissä osasin jo pelätä, että neuvostotulli löytää käsikirjoituksen, jota kuljetin käsilaukussani. Kaikki muut matkatavarat tarkastettiin, mutta ei käsilaukkua. Käsikirjoitusten maasta ulosvieminen oli kiellettyä siihen aikaan. Se oli oma käsikirjoitukseni jonka kirjoittamisen olin aloittanut Petroskoissa. Olen varmaankin kertonut jossain aikaisemmassa blogimerkinnässäni , että kun kävin leimauttamassa viisumini Petroiskoin OVIRin toimistossa, miliisiluutnantti kielsi sormi pystyssä kirjoittamasta heidän maastaan mitään. Ja sehän innosti minua kirjoittamaan heidän maastaan romaanin. Kielto on hyvä keino saada joku tekemään jotain. Lapsena luin innolla Waltaria ja Dickensia koska isoäitini kielsi minua lukemasta niitä. Eivät olleet kuulema lapselle sopinvaa luettavaa.


lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Loppiaisena kirjoista ja kirjailijoista *

Ensimmäinen näky jonka kohtasin kotiin palattuani: hirtetty joulupukki roikkui vastapäisen talon parvekkeen kaiteessa. Kuvasin näyn omalta parvekkeeltani. Jouduin zoomaan pukkia lähemmäksi, siksi kuvasta tuli rakeinen.
Luxemburgilaiset joulupukit ovat näköjään saapuneet Suomeen. Sattumaa tai ei?

Olen täydentänyt joulupukkikokoelmaani. Sitä voi käydä katsomassa diasarjana täällä.

Ostin luxemburgilaisesta kirjakaupasta matkalukemiseksi Paul Austerin The Red Notebookin ( Punainen muistikirja). Samasta kirjakaupasta olen ennenkin ostanut Austeria ja Atwoodia. Austerin muistikirja on kokoelma joka sisältää haastatteluja, esipuheita pohdiskelua kirjoittamisesta ja anekdootteja sattumista, joita on tapahtunut hänelle ja hänen tuttavilleen. Sekä pienet että suuret sattumat ovat hänen todellisuuttaan, ja hän kirjoittaa siitä todellisuudesta. Sattumat ovat "vainonneet" häntä siitä asti kun salama tappoi hänen toverinsa metsässä, kun he ryömivät yhdessä aidan alitse ukkosmyrskyä pakoon. Hän oli oli silloin kolme- neljätoistavuotias. Hän sanoo sen olleen ratkaiseva tapahtuma hänen elämässään.

Minua kiehtoo Austerin kirjoissa tapahtumien synkroniteetti ( sama juttu mikä kiehtoi minua Jungin teorioissa aikoinaan) ja sattumat jotka eivät ole päässä keksittyjä juonenkäänteitä, vaan ovat todella tapahtuneet. Austeria on arvosteltu siitä että hän kirjoittaa yhtä ja samaa kirjaa, eikä hän kiellä sitä. Hän sanoo että se kirja on kertomus hänen pakkomielteistään, saga asioista jotka vainoavat häntä. " Like it or not, all my books seem to revolve around the the same set of questions, the same human dilemmas. Writing is no longer an act of free will for me, it's a matter of survival." Kirjailija kirjoittaa koska hänen on pakko kirjoittaa pysyäkseen hengissä. Eikä kysymys ole rahasta tai maineesta, vaan paljon syvemmistä asioista. Jos hän ei kirjoita, hän tuntee olonsa hirveäksi. " It's not that writing brings ne a lot of pleasure - but not doing it is worse," kuten Auster sanoo.

Joululahjaksi saamani, pyytämäni ja ostamani kirjapino odottaa lukemista: Perecin Elämä käyttöohje, Proustin Pakenija ( Kadonutta aikaa etsimässä -sarjan 9. osa), Elizabeth Garretin runoja, Äiti Teklan Lasin hämäryys, Orhan Pamukin Istanbul ja Arto Virtasen Kirjailijan koti. En ottanut kirjoja mukaan Luxemburgiin, ne olisivat painaneet liikaa olisin joutunut maksamaan 8 euroa/ kilo jokaiselta lisäkilolta. (Punnitsin laukut henkilövaa'alla ennen lähtöä ja jouduin jättämään kirjat pois).

Kotiin palattuani aloitin Virtasen kirjasta, koska S.Liuhto kehui sitä blogissaan. En päässyt alkua pitemmälle, kun törmäsin sanoihin: " muuan nettipäiväkirjaa pitävä kirjailijatar." Se oli niin halventavasti sanottu kollegasta, että panin kirjan syrjään ja rupesin lukemaan Perecia. Ajattelin, että tuollaista asennetta naiskirjailijoita kohtaan löytyy enää vain
Venäjältä, mutta olin väärässä, sillä tämän päivän Hesarissa Sofi Oksanen kertoo, että "varsinkin katkeroituneet vanhemmat mieskirjailijat saattavat olla minua kohtaan aggressiivisia, kun naistenlehdet eivät ole heistä kiinnostuneita. Naiset osaavat peittää sen paremmin. Harvempi naiskirjailija tulee uhoamaan humalassa, onneksi." Oliskohan niin että naiskirjailijat eivät peitä, vaan ovat solidaarisempia toisilleen? Ja tietävät etteivät naistenlehtihaastattelut merkitse mitään myynnin tai arvostuksen kannalta, eikä niiden takia kannata kollegaa kadehtia.

*Entiseen aikaan loppiaisena lehdissä ilmestyi kirjakatsaus menneen vuoden kirjasatoon. Tästä ei nyt tullut sellaista, kun en ole ehtinyt lukea paljon mitääm.

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Näkymä parveekkelta.


Tältä näytti uuden vuoden yön ilotulitus parvekkeelta.

Sama parvekenäkymä uuden vuoden päivänä
( Nämäkin kuvat voi klikata isommiksi, samoin kuin kaikki tämän blogin kuvat)

Jos kysyt missä minä olen
niin asun täällä vuorten takana
Kaukana mutta minä olen lähellä
Asun toisessa maailmassa
mutta sinähän asut samassa
.....
Tämä on vain alkuosai Gunnar Ekelöfin runosta. Hän on mielirunoilijani vuosikymmenten takaa. Runon suomensi Pentti Saarikoski, sen lähetti joulutervehdyksenä ystävä, kollega ja matkatoveri.

Minä asun kahden vuoren välissä. Silmien edessä on Pilatusbierg. Se näkyy alemmassa kuvassa vasemmalla. Selän takana on Kiirchbierg (eli Kirsikkavuori), jonka alarinteessa talo on.
Ikkunan alla kulkee rautie Liégen suuntaan, valtatie Kölniin ja Alzette-joki jota ei kuvassa näy. Pidän siitä että ikkunasta näkyy paljon liikennettä. Olen lapsesta asti asunut vilkasliiketeisten katujen varsilla. Aurinkolahdessa jonne muutin neljä vuotta sitten, ahdistuin kadun hiljaisuudesta ja kaipasin avaria maisemia. Täällä niitä on. On vuorta ja laaksoa.

Joskus pitäisi käydä Liègessä katsomassaonko siellä vielä Tilmaneja. Pohjalaisen isoäitini sukujuuria on siinä kaupungissa. Eräs hänen esi-isänsä oli liegeläinen valimomestari, hugenotti joka lähti uskonvainoja pakoon Ruotsiin. Sieltä hänen jälkeläisiään siirtyi Pohjanmaalle. Olivat epäsuomalaisen näköisiä tummia pitkiä miehiä. Loppujen lopuksi kaikki suomalaiset ovat maahanmuuttajien jälkeläisiä.

Vielä yksi hirtetty joulupukki - ne ovat pakkomielteeni. Se osui silmään eilispäiväisellä koirakävelyllä ennen kuin alkoi sataa. Kok yön sitten satoi kaatamalla ja myrskytuu repi oksia puista ja rämisytti roskapönttöjä nurin. Koira heräsi haukkumaan meteliä ja herätti minut.
Minulta jäi perinteinen uuden vuoden yön uni näkemättä.