Pietarilainen tilikirja

 Dom Mertensa, entinen  Mertensin   kauppahuone, joka myi  turkiksia ja   muotia, nykyinen Pietarin Zara  Nevski  prospektilla. 

Kuvan  kauppahuone  on  vastapäätä  Suurta Tallikatua,  jota  pitkin kävelin   joka päivä    Nevskille ja sieltä  metrolle kolme vuotta sitten.    Kävin vain kerran  Zarassa.  Oli pakkaspäivä lokakuun lopulla eikä minulla ollut   villapaitaa. Sellaista Zarasta ei löytynyt, siellä oli muutenkin  erinäköistä muotia kuin Helsingin  Zaroissa. Illalla palasin Suurelle Tallikadulle, jonka varrella  varrella on  inkerinsuomalaisten Marian kirkko ja sen vieressä Suomi-talo, jossa   asuin kuukauden.  Siellä oli  Suomen  Kirjailijaliiton residenssi ja hyvä kirjasto. Iltaisin  luin uudelleen  pietarilaiskirjailijoita.

Minulla oli   suunnitelma:  kirjoittaisin kirjan  Pietarista samalla  metodilla kuin olin kirjoittanut  kirjan Ravennasta ja äidistäni. Kävelisin pitkin ja poikin  kaupunkia ja  kirjoittaisin  muistiin mitä  mieleen tulisi.  Kirjoittaisin isästä, joka oli kirjoittanut  kirjan Pietarin valot. Kävisin katsomassa paikkoja, jotka hän mainitsee kirjassa,  ja etsisin talon jossa isoäitini oli asunut Pietarissa,   eli silloisessa Leningradissa ennen kuin hänet karkotettiin toistamiseen  Siperiaan.  Sitä sanottiin  evakuoinniksi, koska se tapahtui Suuren isänmaallisen sodan aikana. Niin hän säästyi Leningradin piirityksestä ja todennäköiseltä nälkäkuolemalta.  Mutta siihen kaupunkiin  hän ei päässyt enää takaisin asumaan, koska hän oli "finka" eli suomalaisnainen passin mukaan.

Ravennan kävelin vajaassa kolmessa kuukaudessa kirjaksi, mutta Pietari on  niin iso kaupunki, että siinä ajassa sitä ei kirjaksi  käveltäisi.   Ajattelin  että minun  pitäisi  asua ja kirjoittaa Pietarissa syksyn lisäksi kuukausi  myös talvella,  keväällä  sekä kesällä.

  Nevski prospekt elokuussa 2017

Seuraavan  kerran  kävin  Pietarissa  kahden vuoden kuluttua.  Asuin  viisi  päivää Millionnaja ulitsalla, suomeksi  Miljoonakadulla  lastenlasten kanssa.  Se on katu,  joka alkaa  Eremitaasin nurkalta ja  johtaa Mars-kentälle.  Tsaarin aikana  sillä kadulla  asuivat  rikkaat, mistä se sai nimensä.  En tiedä mikä sen nimi oli  neuvostoaikana.

Pietari-kirja  ei  elokuussa ollut mielessäni. Olin aloittanut  tai pikemminkin jatkanut  edellisenä talvena  matkakirjaa, joka oli  jäänyt kesken, kun Unennäkijän muistelmat oli ajanut sen ohitse noin kymmenen vuotta sitten.   Kun  sain matkakirjan käsikirjoituksen pois käsistäni,  Pietari-kirja palasi  mieleen ja aloin   suunnitella   talvista kirjoitusmatkaa Pietariin. Mutta matkaan oli tullut mutkia.  Kirjailijaliitolla ei  ole  enää residenssiä Pietarissa.   Minulla on kirjailijaeläke (1408,19 e/kk, mistä jää käteen 1098,39 e/kk) eikä sillä matkustella enkä  minä ole enää nuori.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten olin hypännyt bussiin, kun  olin saanut  Kordelinin matka-apurahan, ja  ajanut  Keski-Euroopan läpi  Müncheniin, sieltä  yöjunalla Bolognaan ja aamujunalla Ravennaan, eikä minulla ollut   aavistustakaan hotellista ja  siitä missä  asuisin  seuraavat pari kolme kuukautta ja  riittäisivätkö rahat. Eivät sellaiset  asiat  nuorena huolettaneet   niin kuin vanhana,  pääasia oli  että pääsi matkaan. Sitä uskoi silloin, että kyllä kaikki järjestyy.

Venäläiset  tilikirjani

 Jokin kuukausi sitten varasin kirjastosta Anniina Tarasovan kirjan Venäläiset tilikirjani  nimen perusteella. Oletin että  tekijä on  nuori venäläinen nainen, ja  että kirja on itsetilitystä. Se kiinnosti, sillä harvemmin  Venäjältä suomennetaan nuoria  naiskirjailijoita.  Jostakin  olin lukenut  että Tarasova on esikoiskirjailija ja että hänen kirjansa kertoo  Pietarista. Se oli toinen syy  miksi halusin  lainata kirjan. Jono eteni  niin hitaasti, että nimikin ehti muuttua muistissani Pietarilaiseksi  tilikirjaksi ennen kuin sain kirjan luettavakseni.

Venäläiset  tilikirjani   kuuluu  kustantaja Gummeruksen luokituksen mukaan  lajityyppeihin: naistenviihde (= chick-lit), jännitys, rikos ja dekkari, joten minä en varsinaisesti kuulu kirjan kohderyhmään. Syypää siihen on  Dostojevskin pietarilaisromaani Rikos ja rangaistus   minkä  luettuani dekkarit ja  viihdekirjat  tuntuivat minusta   tylsän latteilta. Olin  kuusitoistavuotias, kun lakkasin lukemasta niitä ja  aloin suhtautua  kirjallisuuteen  vakavalla  intohimolla.  

Kirjan takaliepeestä kävi  ilmi, että Tarasovalla on vallankumouksen ajalta emigranttitaustaa eli pakolaistaustaa  kuten minullakin (emigranttitausta kuulostaa jotenkin hienommalta), ja että hän on suomalainen  kasvuyritysjohtaja, joka tuntee suomalaisen ja venäläisen  työelämän. 

Romaanin  minäkertoja   on  töissä suomalaisessa rakennusalan konsernissa, jolla on tytäryhtiöitä   Venäjällä. Sivumennen sanoen venäläisten  luottamus suomalaisiin  rakentajiin on vanhaa perua.  Kirjassa eletään vuotta  2010.  Kertoja saa työkomennuksen Pietariin. Tehtävänä on tytäryhtiöiden  tilien  tarkastus. Häneen  iskee jo  junamatkalla Pietariin  paranoia, että  hänen passinsa  on takavarikoitu ja  hänen  teelasiinsa  on  tiputettu myrkkyä.

Paranoia on   venäläinen  kansantauti,  jolla on juurensa todellisuudessa ja joka tarttuu  helposti.  Stalinin aikana se  levisi pahana  epidemiana, joka  vei hautaan miljoonia ihmisiä. Eikä taudinaiheuttajasta ole, paha kyllä, päästy  eroon vielä nykyäänkään. 

Tilikirjojen tarkastuksen  edetessä  kertojan  paranoia osoittautuu perustelluksi epäluuloksi.  Yksi  jos toinenkin  tytäryhtiöiden   työntekijöistä  alkaa  vaikuttaa epäilyttävältä ja dekkarijuoni kiristyy.  Lopussa  paljastuu  vanha kunnon  Troijan hevonen, jollaista käytettiin jo antiikin Iliaassa.   

 Täytyy tunnustaa, että inhoan juonivetoisia   romaaneja, ja  erityisesti dekkareita, joissa koko homma  perustuu  juoneen.  Minusta tuntuu kuin  dekkarin juonenpunoja    kahlitsisi  mieleni  ketjuilla ja taluttaisi  sen  jonkinlaiseen putkeen tai  tunneliin, jossa ei näe  sivuillensa.  Siellä  tulee umpiokammo. Olisin luultavasti pitänyt Venäläisistä tilikirjoista  enemmän,  jollei se olisi lähtenyt kehittymään  väärään suuntaan, minun  mielestäni,  vaan olisi  pysytellyt a  kuvauksena  nuoren naisen työstä, elämästä ja ihmissuhteista Pietarissa.

Anniina Tarasova kirjoittaa blogissaan,  että  Venäläisten tilikirjojen kirjoittaminen kesti  seitsemän vuotta.   Se on myyttinen vuosien määrä,   Gustave Flaubertin sanotaan kirjoittaneen  Rouva  Bovarya seitsemän  vuotta.  Myös  Aleksis  Kivi kirjoitti  seitsemän vuotta Seitsemää veljestä.   Mieleen ei tule nyt muita, mutta varmaan moni  muukin  kirjailija on  kärsinyt kirjansa vuoksi nuo myyttiset vuodet.  Se  ei merkitse, että kirja  olisi kirjoitettu joka päivä, viikko, kuukausi tai vuosi. Joskus  kestää vuosia  ennen kuin kirja löytää  muotonsa.  Vähän minua harmittaa, että Venäläisten  tilikirjojen rikas  materiaali   löysi  dekkarimuodon.   Olisiko kasvuyritysjohtaja  sanellut  epävarmalle kirjailijanalulle, että  tulos tai  ulos?   Mutta kannattaako viihde paperikirjan muodossa nykyään, kun  on   telkkarisarjat, Netflix, digipelit,  some ym. epäkirjalliset ajanvietteet?