Fasaani on iso lintu

Fasaanikukko Puotilan palstalla 

 Luin viime  yönä loppuun  Herta Müllerin  romaanin Fasaani  on  iso lintu (suom. Raija Jänicke). Se on  tiivis pieni kirja, luvut ja  lauseet ovat   lyhyitä:   kolme, neljä  sanaa, ei  sivulauseita,  ei pitkää (pitkästyttävää) kuvailua, vaan   tarkkasilmäistä    havannointia  kuin lapsella, joka näkee ja   toteaa, mutta ei selittele.   Lukijalle  jää lauseiden   ja lukujen väliin tilaa   elää    Ceauşescun ajan pienen  kylän arkea.  

 Suurin osa kylän saksalaisista on  lähtenyt.  Mylläri   Windischin perhe odottaa muuttolupaa Saksaan,  mutta sitä ei vain kuulu, vaikka hän kantaa jauhosäkkejä  kylän  miliisille.  "Windisch tuntee kauhun painavan  takintaskussa kuin kivi." Windischin vaimo on  ollut  viisi vuotta   Siperiassa   työleirillä ja   selvinnyt  ankarista oloista "huoraamalla," kuten Windish sanoo. Hän keskustelee yövartijan kanssa naisista:  Luoja tietää, sanoo Windisch, " mitä varten  ne ovat olemassa, ne naiset." Yövartija  kohauttaa hartioitaan:"Eivät meitä varten", hän sanoo. "Eivät minua varten, eivät sinua. En minä tiedä ketä varten." Yövartija silittää koiraansa. "Ja tyttäret", sanoo Windisch, "luoja paratkoon, niistäkin tulee naisia."

Ajan oloon Windischille kyllä selviää  ketä ja mitä varten naiset ovat.  Hänellä on  tytär Amalie, lastentarhanopettaja joka  opettaa  univormuihin puetuille lapsille, että toveri Nicolae Ceauşescu on kaikkien lasten isä ja toveri Elena  Ceauşescu kaikkien lasten äiti.  Perhe  pääsee muuttamaan, kun Amelie käy hakemassa syntymätodistukset  papin sängyn kautta ja  passit miliisin  sängyn kautta.   Kaikki kylässä tietävät  että näin  pitää menetellä, jos  perheessä nuori tytär tai  kaunis   vaimo, muuten  Saksaan   ei pääse  lähtemään.  Tällaisia asioita  Müller ei  olisi saanut kertoa  entisestä kotimaastaan.  Siksi   romanialaiset ovat sitä mieltä että   nobelpalkinto meni  väärälle henkilölle. 

PS. Teemalta tulee perjantaisin  ja sunnuntaisin kolmiosainen  dokumenttisarja, jossa kerrotaan millaista oli  elää DDR:ssa, Tsekkoslovaikassa ja  Romaniassa ennen  Berliinin muurin kaatumista.  Lisätietoja: Kommunismin kadonnut maailma.   Mutta   vielä tarkemman kuvan siitä maailmasta saa lukemalla Herta Müllerin romaaneja.   Kolme on  suomennettu ja lisää on kuuelma tulossa.   Nyt  minun  pitää lähteä kirjastoon  palauttamaan  viikon pikalaina, että muutkin saavat Mülleriä luettavakseen. 

  

  

Berliinin muurin murtuminen ja vapaus pelosta

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 13. artikla:

1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa

 kunkin valtion sisällä.

2. Jokaisella on oikeus lähteä maastaan, myös omasta maastaan,

ja  palata  maahansa.

Se   toteutui  marraskuun 9. päivänä Berliinissä  20 vuotta  sitten, kun  Berliinin muuri murtui.  

Millaista oli  elää ennen  vuoden   1989 syksyä rautaesiripun takana, siitä kertoo  tuore nobelisti Herta Müller, romaanissa Sydäneläin( suom. Raija Jänicke):

" Kaikki elivät  pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes olisi vesi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata. Sen näki heidän silmistään: Pian  he ostaisivat kaiken rahansa edestä maanmittareilta maastokarttoja. He toivoivat  pellolle ja joelle sumuisia päiviä välttääkseen vartijoiden kuulia ja koiria, juostakseen pois, uidakseen pois." (Sydäneläin  s. 46)

 Ja   millaista   oli  elää  jokapäiväisessä pelossa:

 " Edgar, Kurt, Georg ja minä olimme  joka päivä yhdessä, koska me pelkäsimme. Me istuimme yhdessä pöydän ääressä,  mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Mutta pelolla on omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvot ja äänen otteessaan kuin elottoman esineen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se  levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä." (Sydäneläin s.68)

Pelko oli  vallanpitäjien ase.  He   levittivät  pelkoa,   manipuloivat sillä  ihmisiä  ja   loivat  sen avulla  ilmiantajien verkoston.   Pelon ilmapiirissä  ei voinut luottaa  edes parhaaseen ystäväänsä. Sitä   rautaesiripun  tällä puolen  vapaudessa  kasvaneiden   ihmisten  on  vaiketa käsittää,  että  ilmiantajat olivat enimmäkseen  tavallisia pelokkaita ihmisiä. 

Berliinin muurin  murtuminen ja  kommunismin  romahtaminen  vapauttivat muurin tuolla puolen  eläneet ihmiset painostavasta   pelosta,   mutta  tilalle  astuivat  muut elämisen  huolet.  Ruusutarhaa  ei  löytynytkään vapaudesta.