Me soikeissa peileissä matkustamme
ja taustan näemme itsessämme,
sen tiedämme ennenkin kokeneemme.
Gerrit Achterberg: Déjà-vu. 1952 ( suom. Sanna van Leeuwen. Atena 2011)
Minulla on ollut vain neljä déjà-vu -kokemusta elämäni aikana. Ensimmäinen tapahtui Marina di Ravennan metsässä vuonna 1986. Tuli äkillinen tuntemus, että olen ollut täällä ennenkin ja että jotain merkittävää tapahtui silloin. Tuntemus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Seuraava tapahtui kaksi vuotta myöhemmin Pariisissa St. Martin kanavan rannalla. Järkeilin, että olen nähnyt saman maiseman ranskalaisissa elokuvissa, siksi se tuntuu "jo nähdyltä," mikä on déjà-vun sananmukainen käännös.
Vietin talven 2001 Usèzissa, pienessä etelä-ranskalaisessa kaupungissa. Siellä minulla oli kaksi déjà-vuta. Ensimmäinen oli 1600-luvulla rakennetun talon kierreportaissa ja toinen Euren laaksossa. Unipäiväkirjasta selvisi, että kymmenen vuotta aikaisemmin Ibizalla olin nähnyt samanlaiset kiviset kierreportaat unessa. Jos aika on spiraali, niin mikseipä alitajunta näkisi välähdyksiä tulevaisuudesta, minä ajattelin.
Euren laakson kokemuksen liitin Kalkkuinniemeen, jossa vietin varhaislapsuuden kesiä isoäidin luonna. Kalkkuinniemellä oli kaksi mäkeä, joiden rosoisten rinteiden välissä oli laakso. Kaksivuotiaan silmin laakso on varmasti ollut syvä ja mäet korkeita ja jyrkkiä kuin Euren laakson rinteet. Ehkä siksi laakso tuntui niin tutulta. Tai kenties siellä tuoksui samalta kuin Kalkkuinniemellä. Voi olla, että hajuaisti herätti elämyksen, että olen ollut täällä ennenkin. Hajuaistin muistoja on vaikea järkeistää ja verbalisoida.
Kaikkiin déjà-vu kokemuksiini on liittynyt voimakas onnentunne - ikään kuin olisin palannut johonkin edellisen elämän tai varhaislapsuuden onnelliseen kauteen. Siksi minua kummastutti, kun luin Douwe Draaisman Muistikirjasta, että déjà-vu ilmiöön liittyy tietty ahdistuneisuus."Epämääräinen uhka leijuu jossain hienoisen hämmästyksen ja suoranaisen pelon välimaastossa, ja on vaikea hahmottaa, kuuluuko tunne déjà-vu-ilmiöön vai onko se sen aiheuttamaa," hön kirjoiittaa.
Douwe Draaisma on hollantilainen psykologian historian professori. Häntä kiinnostaa erityisesti omaelämäkerralinen muisti, jota on tutkittu vasta vähän aikaa. Hänen mukaansa omaelämäkerralliseen muistiin pätevät omat salaperäiset lakinsa: "Miksi talteen ei ole jäänyt juuri mitään ajalta ennen kolmatta tai neljättä ikävuotta? Miksi loukkaukset on aina kirjoitettu lähtemättömällä muisteella? Miksi nöyryytykset pysyvät muistissa poliisipöytäkirjan tarkkuudella vielä vuosienkin jälkeen?" Näihin ja moniin muihin muistamisen ilmiöihin hän etsii vastausta Muistikirjassaan. Se on insipiroiva kirja johan varmaankin palaan myöhemmin.
Minua viehättää Muistikirjassa, se että Draaisma viittää usein kaunokirjallisuuteen. Hän aloittaa déjà-vu-luvun kertomalla Dickensin David Copperfieldin kahdesta kokemuksesta. Toisen kokemuksen jälkeen David miettii:"Olemme kaikki kokeneet erään meidät toisinana yllättävän tunteen, kuin olisimme jo aikoja sitten sanoneet tai tehneet jotakin, mitä parhaillaan sanomme ja teemme, kuin olisimme aikoja sitten nähneet ympärillämme samat kasvot, esineet ja olosuhteet, kuin jo ennakolta aivan varmasti tietäisimme, mitä tulemme sanomaan seuraavana hetkenä - kuin yhtäkkiä sen muistaisimme!"
Hyvä lukija, onko sunulla ollut déjà-vu elämyksiä? Millaisissa olosuhteissa ne ovat välähtäneet tajuntaa?
