Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, maaliskuuta 03, 2010

Päivän kuvat - arjen esineet


Lasipalatsin näyttelytilassa on Rozalia Janovicin pergamenttiveistoksia kodin esineistä. Kun lapset ovat pieniä, syöttötuoli on keskeinen arjen esine. Naistaiteilija kuvaa sitä mikä on lähellä hänen elämäänsä. Entisaikaan naistaitelijoiden näkemyksille maailmasta ei kovin paljon arvoa annettu. Onneksi ajat ja asenteet muutuvat pikkuhiljaa.

Pergamenttipölyimuri.

Rosalie Janovic sanoo näyttely esitteessä: " Työskentelyssäni tutkin suomalaisen pergamentin ilmaisullisia mahdollisuuksia. Ikivanhaan pergamenttiin kirjoitettiin muinoin pyhiä kirjoituksia. Tietääkseni olen ainoa taiteilija joka työstää tätä materiaalia kolmiulotteisesti".
















Arjen esineitä Lasipalatsin näyttelytilan ikkunassa. Viimeinen näyttelypäivä on 7.3.2010.

Lasipalatsilta kävelin Maximiin katsomaan Precious-elokuvan ennakkoesitystä. Elokuvalle on annettu 6 Oscar-ehdokkuutta. Ensi sunnuntainayönä ( Suomen aikaa) ratkeaa saako se yhtään Oscaria. Elokuva-aulassa jaettiin nenäliinapaketteja. Minua ei itkettänyt yhtään. Elokuva oli minun makuuni liian amerikkalainen, täynnä positiivista elämänuskoa, taattua hollywood-kamaa, hyvin tehty, hyvin näytelty, siinä kaikkea oli sopivissa annoksissa - huumoria ja kurjuutta, etten sanoisi sosiaalipornoa, mutta siittä puuttui ohjaajan persoonallinen ote - se mikä tekee elokuvista kiinnostavia.

Elokuva kertoo ruman, ylilihavan, luku- ja kirjoitustaidottoman, Harlemin slummissa elävän 16-vuotiaan tytön tarinan. Isä oli käyttänyt tyttöä kolmevuotiaasta asti seksuaalisesti hyväkseen ja äiti oli väkivaltainen psykopaatti. Tyttö synnyttää isälleen kaksi lasta - ja kas kummaa pystyy selviytymään kaikesta kurjuudesta omilleen inhimmillisen ja kannustavan opettajan avulla. Todellisuudessa näin harvoin käy, mutta Hollywood-elokuvissa kaikki on mahdollista. Sitä ei kerrota miten 16-vuotias yksinhuoltaja selviytyy kahden lapsensa kanssa, joista toisella on downin syndrooma. Ei saduissakaan koskaan kerrota mitä tapahtuu kun prinssi ja prinsessa saavat toisensa vaikeuksien jälkeen. Amerikkalaiset ovat isoja lapsia, he tarvitsevat elokuvien onnellisia loppuja unohtaakseen ikävän arjen. Precious- elokuvan hyvä puoli on se, ettei Precious ole kaunis, laiha ja hyvätapainen tyttö eikä elokuva päätyy siihen, että hän rupeaa laihduttamaan itseään mannekiinimittoihin. Se vielä puuttuisi!















Precious vastasyntyneen vauvansa kanssa etsimässä turvapaikkaa lumisateessa jouluaattona, kun äitihirviö on saanut raivokohtauksen.


sunnuntaina, helmikuuta 07, 2010

Kim Ki-duk ja varastettu kuva


 Kim Ki-dukin elokuvasta Bad Guy ( suomeksi Parittaja).

Kuva on kaapattu  Les Belles lectrices -blogista.  Opiskelijatyttö varastaa kirjakaupassa   sivun   kirjasta joka käsittelee  Egon Schielen  taidetta. 

Varastettu kuva  saattaisi olla tämä tai sitten jokin muu,
 jossa on mies ja nainen yhteenkietoutuneina.

 Harmittaa että en nauhoittanut elokuvaa. Schielen kuva vilahti niin nopesti silmieni ohi, että  en  ehtinyt  nähdä sitä   kunnolla. Egon Schiele (1890-1918) oli itävaltalainen  ekspressionisti,  eli  Wienissä Freudin aikaan, istui  vankilassa  viisi kuukautta siveettömien  maalaustensa   takia   ja kuoli vain 28-vuotiaana  espanjantautiin. 

Kim Ki-duk   oli itseoppinut  maalari ennen kuin  hänestä tuli itseoppinut  elokuvaohjaaja.  Hän maalasi  Montpellierin  rannoilla Ranskassa ja  esitteli  töitään kaduilla. Hänellä  oli  katunäyttely myös  Münchenissä, jossa hän tutustui  Egon Schielen töihin.  Hän   kertoo valinneensa Schielen  töitä elokuvaan  Bad Guy siksi että  ensisilmäyksellä  ne näyttävät  vulgaareilta ja  säädyttömiltä, mutta kun niitä  katsoo lähemmin, ne ovat    rehellisiä  kuvia  halun valtaan joutuneista ihmisistä. 

 Elokuvassa Bad  Guy  parittaja   joutuu   äkillisen halun  valtaan, kun  hän näkee   opiskelijatytön   puiston penkillä istumassa.  Hän   suutelee tyttöä  suulle ja   tyttö sylkee  häntä kasvoille.    Parittaja kostaa tytölle   tekemällä hänestä  petoksen avulla prostituoidun    kurjaan laitakaupungin bordelliinsa.  Tyttö istuu  valkoisessa mekossa kuin enkeli odottamassa  asiakkaita.    Parittaja katselee häntä  ja  hänen asiakkaitaan  peililasin takaa ja rakastuu häneen.  Parittaja   on väkivaltainen  ja   mykkä mies, ei pysty puhumaan, ehkä siksi että  hänen  äänijäteensä on katkaistu -  kaulassa on pitkä  viiltohaavan arpi. 

 Bad Guy on   rankkaa katsottavaa,   paikoitellen minun oli pakko sulkea  silmät, kun en  pystynyt katsomaan   väkivaltaisia kohtauksia.  Kaiken  sen väkivallan  jälkeen  Carola  Häggvistin laulama hengellinen laulu Blott en dag elokuvan  lopussa  on kaunis  katarsis( = puhdistuminen), se todella tehoaa.


Kim Ki-dukin musiikkivalinta   juontaa  juurensa  hänen  entisestä elämästään. Hänestä  piti tulla   kristitty saarnaaja   sen jälkeen  kun hän erosi   armeijasta  viisi vuotta kestäneen palveluksen jälkeen ( hän oli laivaston leivissä),   ja ennen kuin hänen lähti Euroopaan  elättämään itseään taiteen tekemisellä.

 Hän kertoo  elämästään ja elokuvistaan   Volker  Hummelin  haastattelussa.   Kun  Hummell kysyy  miksi  hänen elokuviensa miehet  ovat puhumattomia ja väkivaltaisia,  hän sanoo: The reason that in my movies there are people who do not talk is because something deeply wounded them. They had their trust in other human beings destroyed because of promises that were not kept.  Kannattaa lukea  haastattelu kokonaisuudessaan, koska se antaa taustaa hänen elokuviensa väkivallalle.

Teemalta  tulee maanantaina ( 8.2)  Kim Ki-dukin  Rannikkovartija  ja  viikon kuluttua  maanantaina (15.2.) Samaria.   Elokuvien naiskohtalot tuovat mieleen Lars  von  Trierin  elokuvan Breaking  the Waves.  Kun  sen on kerran nähnyt sitä ei voi unohtaa, vaikka ei  pitäisikään siitä.   Ehkä he  ovat sukulaissieluja.    He eivät tee  seksistä ja  väkivallasta  viihdettä.  Ja kumpikin mystifioi naista,  Kim Ki-dukin  mukaan nainen on korkeammalla tasolla oleva olento kuin mies.  En  ole ihan samaa mieltä.







sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

Finlandia soikoon itsenäisyyspäivänä



Afgaaninaisia suomalaisessa kansallismaisemassa. 


Kuva   on  näpätty Rosa Liksomin   elokuvasta Finlandia- National  Landscape, osa 1 joka  esitettiin Eino Leino seuran pikkujoulussa 3.12.09


Itsenäisyyspäivän  ajatuksia voi lukea  muunmuassa Vallankumouksen hedelmistä.

perjantaina, joulukuuta 05, 2008

Varokaa putoilevia enkeleitä

5. luukku

Tommi Korpela Lauri Viitana elokuvassa Putoavia enkeleitä. Kuva on peräisin elokuvan kotisivulta,


Elokuva Putoavia enkeleitä perustuu Aila Meriluodon kirjaan Lauri Viita – Legenda jo eläessään. Kun yritin lukea sitä joskus 1970-luvulla, se oli omasta elämäntilanteestani johtuen niin ahdistava kirja, että se jäi kesken. En kestänyt että Lauri Viita pakotti (miehisessä mustasukkaisuudessaan?) Ailan polttamaan päiväkirjat. Mitäpä ei rakastunut nainen tekisi miehen takia! Minusta se oli hirvittävää alistamista ja naisen sielun riistoa.


Elokuvan käsikirjoittajat Sami Parkkinen ja Heikki Huttu-Hiltunen, jonka ideasta ensin teatteriesitys ja sitten elokuva oli syntynyt , olivat tehneet hyvää työtä. Näkökulmahenkilönä oli kirjailijapariskunnan (fiktiivinen) tytär, ja sehän liippasi läheltä minua, samalla kun se avarsi elokuvaa yksityisestä kohti yleistä. Fiktiivisyys muuten tarkoittaa sitä, että sen avulla voi kertoa vaikeista asioista totuudenmukaisemmin kuin dokumentissa tai muistelmissa.


Tytär ihaili isäänsä , syytti äitiään ja yritti torjua pahat lapsuudenmuistot, mikä ajoi hänet akuuttiin masennukseen. Sellainen ei ole kovin epätavallista oli isänä sitten nero, hullu , juoppo tai muuten vain vaikea tapaus. Minusta käsikirjoittajakaksikko oli kuvannut hienosti tyttären ambivalentteja tunteita. Heikki Kujanpäällä, ohjaajalla oli varmaan myös ollut osuutta elokuvan onnistumiseen, samoin kuin Elena Leevellä, joka näytteli sekä tytärtä että nuorta Aila Meriluotoa, tosin alussa kaksoisrooli vähän hämmensi, kun en aina tiennyt kumpi on kumpi, mutta lopussa olin niin vaikuttunut elokuvasta, että halusin mietiskellä sen esiin nostamia tunteita kaikessa rauhassa enkä mennyt kutsuvierasbileisiin, vaikka olinkin pukeutunut ”juhlavasti”, kuten kutsussa toivottiin.


Attenzione agli angeli cadenti

Ensimmäiset, kaukana edessäpäin

näyttivät nokihiutaleilta ( kevyitä ja vaarattomia).

Jotkut meistä levittivät sateensuojat,

toiset juoksivat kyyryssä läpi.

Eräät ehtivät ottaa valokuvia: yhdessä

se näkyi selvästi, suoraan yläpuolella, keskellä ilmaa

ja katsoi silmiin.

Jälkeenpäin pieniä tömähdyksiä kuin putoilevia omenoita.

Tulin ajatelleeksi että jokin

oli hyvin kypsää.

Aila Meriluoto. Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)

perjantaina, lokakuuta 31, 2008

Hurja joukko


Karkki vai kepponen, kysyi hurja joukko. Valitsin karkin, kun eivät suostuneet kertomaan mikä se kepponen olisi.

Tietokone fi kertoo hankalista halloween-vieraista. Niistä ei pääse eroon karkeilla. Käykääpä tutustumassa, että ette vahingossa avaa tietokoneenne ovea niille vieraille

Jotkut inhoavat netin kiertiksiä, meemejä ja kaiken maailman blogipalkintoja, mutta niiden kautta löytyy kaikenlaista kivaa. Ilman Arte y Pico- meemiä en olisi ikinä löytänyt Rasavillirusakon kuvia. Suosittelen kaikille lapsille ja lapsenmielisille, etenkin isoäideille ja mummuille, ja lainaan rusakon sivulta omin lupineni kuvan joka puhuttelee minua.


Rasavillirusakko löytyi Jimin poppoon kautta, joka pyörii tuolla sivupalkin Blogiluettelossa. Jimin poppoo on blogi kaikille kissan- ja koiranystäville. Jos tykkää kissanpennuista, niin nyt siellä on niitä on viisi, ja kohta niitä on lisää.

Tärkeä linkki tekijänoikeuskysymyksiin Kemppisellä: Taiteilijat kuin kuutamolla.

Valokuvien ystäville: English Russia ( löytyy Blogiluettelosta). Käykää katsomassa upeita näkyviä Kamchatkalta ja Moskovan katoilta.

Amerikkalaisessa Halloween-perinteessä pyhät ovat muuttuneet pahoiksi. Suomalainen telkkari kunnioittaa perinnettä esittämällä tänä iltana Manaajan Subilla ja Pahan vallassa Nelosella. Aion katsoa Manaajan. Hesarin kriitikolta se on saanut neljä tähteä. En kyllä perusta Hesarin tähtiin. Eilisiltana tuli neljän tähden leffa Escort- seuralainen, lattea juttu kirjailijasta, jonka käsikirjoituksen kustantaja hylkää, ja joka persaukisena ryhtyy tienamaan rahaa varakkaiden naisten sänkyseurana.

Hollywoodissa osataan tarinankerronta ja dialogi, mutta ei se riitä tekemään leffasta hyvää, jos kuvakerronnosta puuttu persoonallinen särmä ja näkemys. Ei tarina ole tärkeä, sama pätee romaaniiin. Ilman omaa kieltä ja persoonallista ( omakohtaista) näkemystä romaanista tulee samanlaista turinatavaraa, tarkoitan tusinatarinaa, kuin Hollywood-leffoista. Tarina-aiheesta enemmän, kts. Parnasso- blogin keskustelu Vetääkö hormi?

Taiteilijatalon halloween- tytöt

lauantaina, elokuuta 30, 2008

Perversion taidetta

"Elokuva on perversion taidetta äärimmäisillään, " sanoi Slavoj Zizek, lacanilainen psykofilosofi, kuvassa oikealla. Näppäsin kuvan telkkarista (siksi se on epätarkka) keskiviikkoiltana, jolloin esitettiin ensimmäinen osa Zizekin johdatuksesta Elokuvan kätkettyyn kieleen. Se oli herkullista katseltavaa ja kuunneltavaa. Zizek mursi englantia vahvasti itä-eurooppalaisittain ääntäen, mutta ei se minua häirinnyt, päinvastoin, kun hän puhui ensimmäisessä osassa niin suurella innolla ja huumorilla elokuvien salatuista intohimoista.

Ensimmäinen osa jäi varmaankin monelta katsomatta, koska sitä ei esitelty Hesarin televisiosivulla. Vahingon voi korjata huomenna sunnuntaina (31.8.) jolloin ensimmäinen osa tulee uusintana klo 23.55 Teemalta. Seuraavat osat tulevat 3.9 ja 10.9. klo 21.10. Zizek puhui ensimmäisen osan alussa halusta/himosta. Hän sanoi, että ongelmana on tietää mitä himoitsemme. "Haluaminen ei ole spontaania eikä luonnollista, meidät täytyy opettaa haluamaan," hän sanoi muunmuassa. Halu on psykoanalyysin keskeisiä käsitteitä. Hänen ajatuksiaan psykoanalyysin isästä artikkelissa Freud Lives!

Teemalta tulee jatkuvasti katsomisen arvoisia ohjelmia, muita kanavia ei juuri kannata katsoa, jos kulttuuri kiinnostaa vähääkään. Eilisiltana ( perjantaina) tuli etelä-korealaisen Kim-Ki-dukin Viisi vuodenaikaa, joka kertoi tarinan buddhalaismestarista ja hänen oppipojastaan. Se on todellinen helmi elokuvien joukossa. Valitettavasti se ei tule uusintana. Minulta jäi ensimmäinen osa, kevät, näkemättä kun viivyin liian pitkään palstalla sadonkorjuussa.

Buddhalasmestari sanoi oppipojalle, että haluaminen tuottaa kärsimystä. Se on luonnonlaki. Kun ihmisestä tulee sukukypsä, halu ja sen seurauksena kärsimys astuu hänen elämäänsä. Niin kävi oppipojallekin. Elokuva oli niin kaunis että rupesin haluamaan sitä. Joten tilasin sen verkkokaupasta. Ensi viikolla saan sen ja pääsen tyydyttämään katselemisen perverssiä halua. Nuorena piti tyytyä siihen, että näki elokuvat kerran teatterissa ja sitten ne katosivat näköpiiristä. Aina ei edes ollut rahaa käydä elokuvissa. Nuoruus oli kaikin puolin kurjaa aikaa, kun haluja oli niin paljon ja niiden tyydyttäminen oli vaikeata, ellei suorastaan mahdotonta monestakin syystä. Kärsimyksiä kyllä riitti. Jos olisin ollut nuorena onnellisempi ihminen, en olisi ruvennut kirjoittamaan. Kts. sivupalkin jaetuista otsikoista matkatoverini Peter Pistanekin haastattelu ja Ripsan kommentti haastatteluun. Psykoterapia ei auta.

maanantaina, tammikuuta 21, 2008

Vihan ja katkeruuden runoilija

Viime perjantaina telkkarista tuli kehnohko kirjailijaleffa Ted ja Sylvia - dramatisointi Sylvia Plathin ja Ted Hughesin avioliitosta. Sylviaa näytellyt Gwyneth Paltrow osasi muuntautua ulkonaisesti Sylvian näköiseksi, mutta ei hänellä ollut mitään tajua Sylvian sisäisestä elämästä. Tai sitten ohjaaja Christine Jeffs ei ollut käsittänyt Plathin laatua. Kirjailijaleffoista puheen ollen, paras minkä minä olen nähnyt on Davig Cronenbergin Alaston lounas, jota en kyllästy katsomaan. Tedista ja Sylviasta lisää Kun kirjoitan -blogissa.
Amerikkalainen feministiliike pitää Plathia uhrina ja Hugesia hirviönä, mutta ei se nyt ihan niin ollut. Eikä se ollut ihan niinkään, että Hughes olisi ollut Plathin luovuuden kotiapulainen, kuten Olavi Jama kirjoittaa arvostellessaan Hughesin Syntymäpäiväkirjaa: " Lähiomaiset saavat aina niskaansa nerouden ja luovuuden pimeät, hedelmättömät puolet - lukijat saavat pelkän hunajan. Luovuuden laskiämpärinä, hoiturina ja assistenttina toimii yleensä nainen, vaimo tai rakastajatar. Nyt kotiapulaisen osassa häärii mies, lahjakas ja älykäs mies, joka on suuri runoilija hänkin. (Turun sanomat 20.6.1999 ). Hughes oli pikemminkin Plathin luovuuden kätilö, sillä kunnianhimoinen Plath poti ankaraa kirjoitusblokkia, josta Hughes yritti vapauttaa hänet, ja onnistuikin lopulta tehtävässään, kun meni rakastumaan toiseen naiseen.

Plath oli perfektionisti. Hän halusi olla täydellinen runoilija, rakastajatar, vaimo. äiti. Sellaiseen täydellisyyspyrkimyksen taakan alle sortuu. Hän ihaili suunnattomasti Hughesia, mutta ihailusta on lyhyt matka kateuteen, ne ovat toistensa kääntöpuolet kuin kruuna ja klaava. Hughes loi uraa, sai kunniaa, mainetta ja kirjallisuuspalkintoja, sillä aikaa kun Plath
synnytti Hughesille lapsia ja katkeroitui kotirouvana Devonissa. Se oli hänelle kestämätön tilanne Kun Hughes rakastui Assia Wevilliin, Plath muutti Lontooseen W.B. Yeatsin taloon ja hänestä kehittyi muutamassa kuukaudessa ennen itsemurhaa suuri runoilija. Henkinen paine purkautui runoihin, joiden voimanlähteenä oli viha ja katkeruus.

Hänen runojensa maailma on naisten arkkityyppistä kokemusmaailmaa, joten ei ihme että hänestä on tullut monen naisen idoli ja naisliikkeen ikoni. Hän osasi antaa muodon tunteille, jotka uran ja perheen välisessä ristiriidassa elävät nuoret naiset tunnistivat omikseen.

Olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa ( ellen väärin muista) että Plathin runo Daddy oli oli kuin nyrkinisku palleaan, kun luin sen ensimmäisen kerran kolmekymppisenä. Sen jälkeen luin häneltä ja hänestä kaiken minkä löysin yliopiston kirjastosta. Viimeksi pistelin hänen päiväkirjansa uusinta ja täydellisintä laitosta kädessäni joulun jälkeen luxemburgilaisessa kirjakaupassa, mutta en ostanut sitä kun se painoi ja maksoi liian paljon ja Plath-innostukseni oli hieman laantunut sitten nuoruus- ja varhaiskeski-iän vuosien.

Lopuki Daddy Plathin itsensä lausumana. Suomeksi sen voi lukea Marja-Leena Mikkolan suomentamasta Sanantuojat-kokoelmasta.

perjantaina, lokakuuta 26, 2007

Sovitus


Kuva on elokuvasta Sovitus, jota kävin toissa päivänä katsomassa. Nyt on pakko lukea Ian McEwanin samaniminen romaani, johon elokuva perustuu, että pääsisin perille mitä liikkui tuon seinään nojailevan tytön mielessä, mitkä olivat hänen motiivinsa, kun hän ilmiantoi taustalla seisovan nuoren miehen ja tuhosi hänen elämänsä. Ei elokuvan keinoin voi ilmaista ihmisen sisäisiä mielenliikkeitä, se on kaunokirjallisuuden tehtävä. Kiinnostaisi myös tietää miten McEwan on selvinnyt 13- vuotiaan tytön sielunelämän kuvauksesta. Se on hankala ikä sekä tytölle että hänen lähimmilleen.

Motto: "Varhaisnuoruus on on julmuuden kukinta-aikaa." ( Jarkko Laine. Kolmas mustakantinen vihko)

Elokuvan tarina sellaisena kuin minä sen ymmärsin yhden katsomiskerran jälkeen: Nuori mies nimeltä Robbie kirjoittaa tytön isosiskolle anteeksipyyntökirjeen, koska on käyttäytynyt kömpelösti, mutta panee erehdyksessä kirjekuoreen version, jossa hän kertoo uneksivansa isonsiskon ihanasta märästä pillusta. Hän antaa kirjeen tytölle, että tämä veisi sen isosiskolleen, mutta tyttö avaa kirjeen, lukee sen ja järkyttyy. Hän on siinä iässä, jolloin erotiikkaa alkaa kiinnostaa samalla kun se inhottaa. Aikaisemmin päivällä hän on tirkistellyt ikkunasta outoa kohtausta suihkulähteellä. Isosisko on riisuuntunut alusvaatteisilleen Robbien katsellessa ja hypännyt suihkulähteeseen, joka on sivumennen sanoen saman suihkulähteen kopio johon Anita Ekberg hyppäsi Fellinin elokuvassa Ihana elämä.

Kenties suihkulähdekohtaus herätti Brionyn muistissa eloon kolme vuotta aikaisemmin tapahtuneen kohtauksen, jolloin hän tunnusti rakastavansa Robbieta, sen jälkeen kun hän oli hypännyt järveen ja Robbie oli pelastanut hänet. Hänen sankarikuvansa Robbiesta romahti kun hän luki kirjeen uteliaisuuttaan, ehkä myös mustasukkaisuuttaan. Robbie muuttui hänen silmissään seksuaalimaanikoksi. Kuvaa vahvisti, kun hän näki illalla Robbien ja isonsiskon rakastelukohtauksen, jonka hän tulkitsi väkivallaksi, ja myöhemmin samana iltana 15-vuotiaan serkkunsa muhinoimassa metsässä jonkun miehen kanssa. Serkku lamaantuu paljastumisen häpeästä ja mies pakenee. Briony uskoo nähneensä raiskauksen ja että raiskaaja oli Robbie, eikä serkku uskalla kertoa mitä todella tapahtui. Brionyn silminnäkijätodistuksensa perusteella Robbie tuomitaan vankilaan alaikäiseen sekaantumisesta. Väärän ilmiannon takia Briony kantaa syyllisyyttä koko ikänsä.

Minua jäi askarruttamaan elokuvan loppuratkaisu. Vanhoilla päivillään Briony kirjoittaa romaanin, jonka nimi on Sovitus. Sen lopussa hänen erottamansa rakastavaiset saavat toisensa. Happy End Hollywoodin tyyliin? Ei kai McEwan loppua sellaiseksi tarkoittanut, vai jäikö minulta jotain huomaamatta? Siksi on pakko lukea McEwanin kirja.

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Nostalgiaa

Tämä on päivän tervehdys Timbuktun poppoolta .



Nostalgisia tunnelmia tuli täältäkin, kun näin Uuden Suomen tutun logon. Muistan isoäitini lukemassa sitä lehteä keittiön pöydän ääressä. Minä luin Prinssi Rohkean ja Panda-karhun seikkailuja. Nettiversiossa joka alkoi ilmestyä tänään, sarjakuvia ei ole, eikä ole nuorten osastoakaan. Nuorena kirjoitin siihen osastoon pari kirjallisuusarvostelua ja jotain muutakin. Toinen arvostelu käsitteli Claude Simonin Flanderin tietä, vaikea kirja, josta muistan vain että siinä rämmittiin liejussa, ja että jonkun naisen ( tai hevosen) nimi oli Roxane.

maanantaina, huhtikuuta 09, 2007

Tanssiva kana

Edit 11.4. Tässä parempi versio Herzogin tanssivasta kanasta:




Harmittavaa pahuksesti, että näin Werner Herzogin Stroszekista vain lopun, jossa esiintyi tanssiva kana. Olen katsonut Teema-kanavalta kaikki Herzogit, mutta eilen tulin liian myöhään kotiin. Olisi pitänyt vaihtaa kännykkä kesäaikaan! Teema esittää kiitettävästi pikasuusintoja, mutta Herzogeja se ei uusi. Mistähän saisi Stroszekin DVD:n suomenkielisellä tekstityksellä? Tietääkö joku? Leffojen klassikkotarjonta on vielä surkeampi kuin kirjojen.

Kuvasin kameralla Stroszekin loppuhuipunennuksen. Tässä tulos, joka ei ole kovin hääppöinen:





PS. Syyllistyinköhän tekijänoikeusrikokseen kun kuvasin tuon pätkän? Minä tulkitsen sen sitaatiksi elokuvasta. Puolustaudun sillä, että kirjoistakin saa esittää sitaatteja kun mainitsee lähteen.

keskiviikkona, tammikuuta 24, 2007

Aidosti outoa

Kuvassa on Gene Granatan kurpitsaveistos Graig’s Haunted House. Haamut eivät päivitä. Tietääkö joku miten Blogger2:n asetuksia ( Settings) pitää muuttaa, ettei blogi päivittyisi joka kerta kun joku kommentoi kirjoituksia? Blogilistan FAQ:sta ei löytynyt ratkaisua ongelmaan. Siellä sanottiin että blogi joutuu jäähylle, jos haamupäivitykset jatkuvat.

Aidosti outoa ( Stranger than Fiction) on kirjallisuusleffa jota kävin maanantaina katsomassa. Se oli aidosti pinnallinen ( à la Hollywood) juttu naiskirjailijasta ja verovirkailijasta ( valitettavan kliseinen tyyppi), joka huomaa joutuneensa valmisteilla olevan kirjan henkilöksi. Sellaista voi sattua myös elävässä elämässä. Siksi kirjailijoiden seuraa kannattaa välttää.

Verovirkailijan oli määrä kuolla kirjan lopussa, mutta hän päätti puuttua käsikirjoituksen kulkuun. Syntyi moraalinen ongelma. Kirjailija ei pystynytkään tappamaan henkilöään tavattuaan hänet todellisuudessa. Hänen kirjastaan tuli ”ihan hyvä”, mutta ei suuri romaani, kuten leffan kirjallisuustieteilijä( Dustin Hoffman)totesi. Mieskirjailija olisi hyydyttänyt tunteensa ja tappanut henkilönsä taiteen tai oman maineensa vuoksi. Ihan hauska juttu, mutta ei sellainen jonka haluaisi nähdä toiseen kertaan. Eniten ihastutti tarmokas assistentti, jonka kustantamo lähetti kirjailijan avuksi, kun tämä ei ollut kymmeneen vuoteen julkaissut mitään. Assistentti järjesti kirjailijan muistilaput ja pani hänet tekemään töitä. Sellaisen kun saisi, mutta ei sellaista tapahdu kuin elävissä kuvissa. Leffan jälkeen ajattelin, että Kieslowski olisi tehnyt kirjailijan moraalisesta ongelmasta paljon tiukemman jutun.

Teemalta tulee keskiviikko- ja perjantai-iltaisin Kieslowskin Kymmenen käskyä. Kun katson sitä mietin mikähän käsky nyt on kyseessä. Muistan vain viisi käskyä. Jäi käskyt oppimatta, kun kävin rippikoulusta vain puolet. Minulla oli/on luki-häiriö, luin: Älä tee hourin. Se käsky jäi hyvin mieleeni. Olen hourinut paljon, mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän hourin. Se on sukuvika.

PS. Kun yritin julkaista tämän postauksen, Bloggerilta tuli ilmoitus: Blog Locked" koska Sanat on spämmiblogi. Että sillä tavalla. Lähetin Bloggeriin reklamaation. Harmittaa niin pahuksesti että siirryin uuteen Bloggeriin, eikä vanhaan ole enää paluuta.

Lisäys 25.01 Kolme blogia kaupunkikulttuurista

Ostarin helmi

Kauneimmat lastauslaiturimme

Punavuoren haiku



tiistaina, lokakuuta 04, 2005

Mitä muistiin jää


Sunnuntai-iltana katsoin YLEn digikanavilta kaksi elokuvaa , jotka olen nähnyt kaukaisessa nuoruudessani. Toinen oli japanilainen Ugetsu monogatari – Kalpean kuun tarinoita ( kuva yllä) ja toinen amerikkalainen James Dean –elokuva Jättiläinen. Näin molemmat elokuvat teini-ikäisenä. Kalpean kuun tarinat oli ensimmäinen näkemäni japanilainen elokuva. Minua hämmästytti miten monta kohtausta muistin tuosta elokuvasta, kun taas Jättiläisestä oli jäänyt muistiin vain yksi kohtaus. Siinä isä (Rock Hudson) pakotti neljävuotiaan poikansa ratsastamaan ponilla, ja poika parkui täyttä kurkkua pelosta. Isä pettyi poikaansa, kun tämä ei ollut tullut häneen. Ilmeisesti kohtaus oli vedonnut tunteisiini, koska muistin sen. Elokuvan tarina ja kuvakerronta oli tavanomaista, epäpersoonallista Hollywood-tuotantoa, sitä mitä olin nähnyt lapsesta asti todella paljon. Mutta Kenji Mizoguchin kuvakieli erilaista. Se oli unenomaisen outoa. Elokuvan tarina unohtui, mutta kuvat säilyivät, koska ne puhuttelivat alitajuntaa. Ei elämästä ja elokuvista jää muistiin muutakuin se mikä koskettaa tunteita tai poikkeaa jollain tavoin tavanomaisuudesta. James Dean ei koskettanut minun tunteinani, vaikka olikin idoli siihen aikaan kun olin nuori. Minä ihailin Marlon Brandoa siihen aikaan. Noissa 50-luvun kapinallisnäyttelijöissä oli aika paljon samaa. He olivat New Yorkin Actors- studion kasvatteja. Heidän ruumiinkielensä: eleensä ja ilmeensä, maneerinsa olivat samankaltaisia. Jopa äänikin. Jättiläisessä vanhaa öljypohattaa esittävä 24-vuotias James Dean puhui kuin Marlon Brando parikymmentä vuotta myöhemmin elokuvassa Kummisetä.


PS. Kääntäjän päiväkirja on muuttanut nimensä. Se on nyt Suomentajan huomioita. Timbuktulaiset ovat lähteneet itään ja jättäneet Mr Bonesin ties minne. Heidät löytää blogista Kaveri Kazakstaniin. Ja Kirjailijan päiväkirjaa on päivitetty sunnuntaina dada-runolla: Lause on armoton ja osuva.

sunnuntaina, syyskuuta 04, 2005

Mitä muistiin jää?

mietin eilisiltana kun katselin puolihuolimattomasti Uhrilampaita, jonka olin nähnyt viisi vuotta sitten Ranskassa ranskaksi dubattuna ja tekstitettynä. Muistin vankilakohtaukset, psykopaatti-psykiatrin (jota esitti Anthony Hopkins) hullun intensiivisen katseen, hänen kuonokoppansa ja sen että hän oli purrut uhreiltaan kielen poikki. Muistin myös sarjamurhaajan kasvattamat yökiitäjät, joita hän pani uhriensa suuhun, mutta kaikki muu oli haihtunut mielestäni. Ei selvinnyt tällä toisellakaan kerralla, miksi ex-psykiatri oli purrut kielen poikki uhreiltaan. Tuli mieleen, että mahtoiko kirjailijalla, jonka romaanin elokuva perustui, olla lörppöjä lähimmäisiä, joilta hän olisi halunnut purra kielen poikki, jotta he vaikenisivat, tai jotain kaunaa psykiatreja kohtaan? Vai oliko hänellä traumaattinen suhde kieleen, kuten aika monella kirjailijalla on – ei heistä muuten kirjailijoita olisi tullutkaan (vrt. puhetaidon mestari Demosthenes, joka oli änkyttäjä)? Kirjailijat ovat siinä onnellisessa asemassa että he voivat heijastaa toiset ja kolmannet naamansa henkilöhahmoihin, joita he luovat. Hyvällä kirjailijalla pitää olla vähintäänkin tuhat naamaa, kaksinaamaisuus ei riitä. Elokuvan jälkeen päättelin, että muistiin ei jää elokuvista, elämästä ja unista mitään mikä ei tavalla tai toisella kosketa tunteita. Koska itselläni on kielitrauma, niin mieleeni jäi elokuvan symbolit, jotka liittyivät suuhun: kieli, kuonokoppa ja yökiitäjän toukat tapettujen naisten nielussa. Englanninkielessä tosin kieli (tongue) ja kieli (language) eivät ole yksi sama, kuten suomenkielessä.