Löytöjä Googlen virtuaalisista taidegallerioista

Suuren paaston  päätyttyä päästään  taas lihapatojen  äärelle.  Tämä   teos on vuodelta  1551. Tekijä on  hollantilainen Pieter Aertsen.   Asetelman  nimi on englanniksi  "Still  Life with Meat and The  Holy Family."    Suomeksi: Asetelma lihan ja   pyhän perheen  kera.  Aika hurja juttu.  Pyhä perhe ei ole enää keskiössä kuten  aikaisempina vuosisatoina.


Taide heijastaa  aikaansa.    1500-luku  on  uskonpuhdituksen, noitavainojen,  suurten taloudellisten ja henkisten mullistusten aikaa Euroopassa.  Gutenberg oli keksinyt  kirjapainotaidon   edellisellä vuosisadalla, ja    niin levottomuutta  lietsovat  aatteet ja ajatukset pääsivät  leviämään.  Lutherista se alkoi.  

Tämä  asetelma on 1600-luvulta.  Euroopassa käytiin 30-vuotista sotaa,  taloudelliset ja sosiaaliset  mullistukset  jatkuivat,   köyhät    näkivät nälkää, rikkaat rikastuivat ja  Hollannin taiteella meni hyvin. 


 Frans Snyders, Rubensin  piiriin kuulunut hollantilaistaitelija maalasi    vuonna 1640  teoksen  "Still Life with A Swan" ( suomeksi: Asetelma  joutsenen kera).   Kun  katselin  asetelmaa , tuli mieleen että   oliko Snydersilla kaikki nuo  kuolleet eläimet  ateljeessa, kun hän maalasi niitä.   Siellä taisi  haista aika tavalla raadolta. Koira näyttää elävältä, samoin  nuori mies  taustalla viikunavadin kera.

Tämäkin on   hollantilaista taidetta, Evert Collierin    asetelma  vuodelta 1696. Se  näyttää  modernilta   esinekoosteelta,  installaatiolta.   Mutta  se on öljyvärimaalaus, siis  optista harhaa,  trompe-l'oeil  -tekniikalla tehtyä taidetta.


 Asetelmat  löytyivät  Googlen  taideprojektista.  Ne voi klikata isommiksi.




Googlen  gallerioissa  voi  liikkua  samalla tavalla  kuin  Street  View -näkymissä, mikäli  haluaa.  Taideteoksia  voi  zoomata lähemmäksi ja tutkia  yksityiskohtia  ( Ctrl ja +  on käyttökelpoinen  näppäinyhdistelmä, Ctrl ja -  yhdistelmä pienentää kuvan).  Virtuaalimuseossa voi viettää   päiväkausia  ja     tutkia   yksityiskohtia  kaikessa rauhassa,   kukaan ei ole selän takana hönkimässä.  Ei tule samanlaista taideähkyä  kuin suurissa  museoissa.  Ja  mikä parasta suosikkiteoksista voi koota oman gallerian. 

Yksityiskohta Pieter Bruegel vanhemman maalauksesta Flaamilaisia  sananlaskuja (1559).


Mikähän  sananlasku on  kyseessä, kun sotisopaan pukeutunut mies sitoo pulskan kissan kaulaan  isoa  tiukua? 

Taidetta ja katutaidetta

Heikki  W.Virolainen.  Horuksen  kala, 1966

  Kalaa voi käydä  katsomassa Amos Andersonin  museon  Muutosten pyörteissä -näyttelyssä, jonka on  tuottanut Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistys( STSY).  Valvontakamera tarkkaili minua nurkassa.    Ehdin kuvata kalan olemmat  kyljet  ennen kuin vahti tuli  kieltämään kuvaamiseen.  Säätiöt   ovat  mustasukkaisia taideaarteistaan. 

 Harro Koskinen. Paha juttu.

Harro Koskisen  saappaan  pihistin netistä googlaamalla.   Sen voi nähdä  "livenä"   Amoksen Kenen joukoissa seisot - näyttelyssä.  

Näyttely  riemastutti minua,  kuin  olisin tavannut pitkästä  aikaa vanhoja  tuttuja   70-luvun alusta,  jolloin  taiteilijoilla  ja kirjailijoilla oli tapana istua Vanhan kuppilassa.   Tuttuja olivat    niin näyttelyn  teokset  kuin  tekijätkin.   Harmin  paikka, että en voinut  kuvat mm.  sitä  Leo Lindstenin  taulua, jossa  Mannerheimin  ratsu  irtoaa  jalustalta  vahdikkaseen menoon.  Sitä taulua  ei löytynyt  netistä.   Se kai  kuuluu jonkin säätiön tarkoin vartioituun  kokoelmaan.  Lisää  kuvia  Kenen  joukoissa seisot - näyttelystä täällä:

Kenen joukoissa seisot

Tämä  on katutaidetta Taidegraafikkojen  gallerian  kulmalta Korkeavuorenkadulla, jonne kävelin  Amos Andersonilta.    Tekijä tuntematon. Saa kuvata ja katsoa ilmaiseksi.

Jed Martinin kamera

Kuvassa on boulevard  Vincent  Auriolin  supermarket, josta Jed  Martin  osti  päivittäistavaransa.   Hän valokuvasi  Michelinin  tiekarttoja ja photoshoppasi niistä taideteoksia.  Sain häneltä idean  valokuvata Googlen  katunäkymiä (street views), kun  virtuaaliflaneerasin   katuja  pitkin   Pariisin  13. kaupunginosassa.  Rajasin  ja käsittelin katunäkymiä  Picasalla, koska en osaa photoshopata. Miniläppäristä  on  iloa kun makaa sängyssä flunssaisena! Jos ei  ole kovaa kuumetta, sillä voi  tehdä kaikenlaista hauskaa.

 Jed Martinilla   oli  ateljeeasunto  boulevard l'Hôpitalilla.  Näkymä  ikkunasta oli  hänen mielestään suurenmoinen: "Place des Alpes  jatkui aina boulevard Vincent Auriolille ja metrosillalle asti, kaueampana kohosi 1970-luvun puolivälissä rakennettuja, täysin  pariisilaisen maisemaestetiikan vastaisia nelikulmaisia linnoituksia, jotka  hänen   mielestään olivat Pariisin  arkkitehtuurissa  ehdottomasti parasta."

Tuttua maisemaa minullekin. Kuvassa  Place des Alpes. Vasemmalle  kaartuu avenue  Stephen Pichon, jolla  sijaitsee  hotelli Ibis.  Nukuin siellä  hyvin  kymmenkunta vuotta sitten.  Hotellissa   eivät  humisseet  ilmanvaihtolaitteet ja katu  oli hiljainen.  Kadunkulmassa oli pieni nurkkakahvila, jossa kävin  espressolla.  Ei minuakaan häirinneet metroradan toisella puolella kohoavat talokolossit,  samanlaisia  taloja  on  Helsingissäkin.

Jed Martin  löysi  Michelinin  tiekarttojen  kauneuden  tavallaan sattumalta. Se tapahtui ennen navigaattorien aikaa. Hän oli isänsä kanssa matkalla   isoäidin  hautajaisiin Creuseen, kun isä pyysi häntä  ostamaan  tiekartan. Levittäessään kartan auki  hän sai  niin suuren  esteettisen ilmestyksen, että alkoi  vapista järkytyksestä. "Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000."     Hautajaisten jälkeen hän osti Betterlight 6000-HS-digiperän, jolla  voi tallentaa 6000x8000 pikselin kokoisia 48 bitin RGB-väritiedostoja ja   uppoutui Michelin-karttojen maailmaan  eikä puoleen vuoteen käynyt  muualla kuin  Hyper Casinossa.

Jed  oli valmistunut  Pariisin Beaux Arts -taidekoulun valokuvauslinjalta ja hankkinut  koulun jälkeen  elantonsa tuotekuvaajana.  Hän  ei  ollut  vielä "kunnon taiteilija,"  ei ollut pitänyt omaa näyttelyä eikä   liikkunut taiteilijapiireissä, ei tavannut edes  entisiä opiskelutovereistaan.  Hän oli tuntematon nimi. Siksi hän  hämmästyi, kun sai  kutsun  yhteisnäyttelyyn.   Hän lähetti  näyttelyyn  valokuvavedoksen Creusen kartasta, jossa näkyi hänen isoäitinsä kotikylä.   Luultavasti  hän olisi jäänytkin tuntemattomaksi, ellei onnekas  sattuma olisi johdattanut   näyttelyn  avajaisiin  Michelinin  nuorta   tiedottajaa.  Nainen  oli  oikea taivaan lahja. Hän  järjesti  Jedin esikoisnäyttelyn   yhtiön tiloissa ja palkkasi lehdistöattasean  hoitamaan  näyttelyn  tiedotusta.    Todella erinomainen  tiedottaja: avajaisissa  oli  satakunta  tärkeätä ihmistä ja  Le Monden  arvostelija.  Jed  löi  itsensä läpi, kuten sanonta kuuluu,  toisin sanoen   hänellä oli  taustalla osaavat ammattilaiset,  joita ilman ei mikään läpimurto onnistu.    Näyttely  oli  menestys,    arvostelijat    ylistivät ja  työt  kävivät  hyvin kaupaksi.   Jopa  Michelinien  tiekarttojen myynti nousi 17 % kuukauden aikana!

Esikoisnäyttelyn  jälkeen Jed   ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi.  Niin taiteilijalle  käy usein menestyksen jälkeen. "En tiedä edes jatkanko taiteen alalla," hän sanoi  Franz  Tellerille, galleristille joka  halusi  ryhtyä hänen edustajakseen -  ja  ryhtyikin koska luotti  intuitioonsa.  Kymmeneen vuoteen  Jedista ei kuulunut mitään.  Hän  liukui vähitellen ammattitaiteilijan statuksen ulkopuolelle. Hän  ei käynyt avajaisissa eikä keskustelutilaisuuksissa, harvoin näyttelyissäkin.  Hän  hylkäsi  valokuvataiteen ja    siirtyi  vanhanaikaiseen  öljyvärimaalaukseen.  Hän osti  Sennelier frèrersin kaupasta "Öljymaalauksen perusteet"  sisältävän  rasian, joka sisälsi 12  öljyväriputkiloa , siveltimiä ja  tärpättipullon. Niin alkoi hänen "paluunsa   maalaustaiteeseen."

 Hän harjoitteli maalaustekniikkaa kolme vuotta ennen kuin alkoi  maalata  Yksinkertaisten ammattien  sarjaa,  joka  teki hänestä maailmankuulun ja rikkaan.  Sarjan maalaaminen  kesti seitsemän vuotta. Niiden vuosien aikana hän puursi yksinään  boulevard  l´Hôpitalin  ateljeessa näyttämättä taulujaan  muille kuin  Franz Tellerille, joka   uskoi, että  kyllä häneltä vielä jotain syntyy, vaikka hän oli  maailman silmissä, ja jossian määrin myös omissaan, muuttunut  sunnuntaimaalariksi.  Kunpa  jokaisella   taiteilijalla olisi  sellainen galleristi, joka  uskoo, vaikka itseltä on usko mennyt!  " On aika  pitää  näyttely," sanoi   Franz kun  sarjan 64. maalaus oli valmis. " Ihminen voi työskennellä yksinään vuosikausia, se on  oikeastaan ainoa oikea tapa tehdä  työtä, mutta jossakin  vaiheessa tulee aina hetki, jolloin tuntee tarvetta esitellä työnsä toisille, ei niinkään arvostelujen toivossa kuin  vakuuttuakseen itse työnsä olemassaolosta tai jopa omasta olemassaolostaan."

Sarjasta puuttui   vain yksi maalaus:  Michel  Houellebecqin  muotokuva. Houellebecq oli  aluksi vastahankaan, sanoi ettei hän jaksa istua  mallina.  Jed   vakuutti,  että mallina  istuminen on nykyään täysin mennyttä, ei siihen enää kukaan suostu.  Nykyään otetaan valokuvia ja  tehdään  muotokuva niiden perusteella.  Sivumennen sanoen  minusta se on  huono menetelmä.  Jotain ainutkertaista  katoaa. Se on taiteilijan ja mallin   yhteys.   Jos yhteys on hyvä, muotokuvastakin  tulee hyvä. Jos huono, ei muotokuva  onnistu.

 Jed  matkusti  Ryanairin halpislennolla Irlantiin, jossa  Houellebecq asui siihen aikaan.   Tavallisesti hän käytti luonnoskuviin  NIKON D3X:ää.    Koska tiesi  Houellebecqin vihaavan valokuvaamista,  hän osti  pienen vaarattoman näköisen  Samsung ZRT-AV2 -mallin, jonka  valmisasetuksissa oli muun muassa  toiminnot:    "Ilotulitus," "Uimaranta,"  "Vauva1" ja "Vauva2."   Jed  ihmetteli,   miksei  toiminnoissa ollut esimerkiksi  "Vanhus1"  ja "Vanhus2.   Hän ei tuntenut  henkilökohtaisesti yhtään vauvaa, eikä hänellä ollut tilaisuutta käyttää "Kotieläin" -toimintoa, puhumattaikaan "Juhlat"- toiminnosta.  Hän totesi, että ehkä laitetta  ei  ole tehty häntä varten.

Uteliaisuuteni heräsi. Halusin tietää millainen  on  Samsung ZRT-AV2 ja paljonko  se  maksaa.  Samsungin sivustolta ei  löytynyt  sitä mallia.  Houellebecq  oli  kenties  ollut  oikeassa sanoessaan Jedille, että  vuoden enintään kahden kuluttua se korvataan  uudella tuotteella?  Hän   oli surrut   sitä, että hänen   lempituotteensa  olivat kadonneet  kauppojen hyllyiltä: Paraboot Marche -kengät, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmä ja Camel   Legend -maihinnousutakki.   Hän purskahti itkuun muistellessaan sitä takkia.   Chileläisellä   punaviinillä  lienee  osuutta kyyneliin.

 Minua ilahdutti  kun  Houellebecq   otti puheeksi  Georges  Perecin  romaanin Les Choses ( mikä voisi olla suomeksi vaikka Tavarat).   Kirja kertoo 60-luvulla  eläneen  nuoren parin tavarataivaasta. Se on  vallan  viehättävä kirja, joka pitäisi  saada  suomenkielelle mitä pikimmin. Houellebecq sanoi, että hänen silmissään Perecin pohdinta materiaalisesta onnesta oli ehdottoman vakuuttava. "Perec hyväksyi kulutusyhteiskunnan ja piti sitä ainoana mahdollisena tulevaisuutena."

Tein Google-haun, mutta en löytänyt   Samsung ZRT-AV2 -kameraa.  Ehkä  sitä ei ole  koskaan ollut  olemassakaan muualla kuin  Houellebecqin  mielessä.    Se  on   fiktiivinen  esine  samoin  kuin  henkilö Jed  Martin  on  fiktiivinen henkilö.   Tosin  Paris  Match  -lehti  harjoitettuaan tutkivaa  journalismia väittää, että  "Jed  Martin existe, nous l'avons  rencontré!" (Jed Martin on olemassa, me  olemme tavanneet hänet!).

Michel Houellebecq voitti  viime  vuonna  romaanillaan Maasto ja kartta (suom. Ville Keynäs)   Goncourt-palkinnon.  Tänä syksynä  romaani  ilmestyi suomeksi.  Sain  sen kirjastosta  jonottamatta, mistä päätellen Houellebecq ei ole  suomalaisten lukijoiden  suosiossa.   Kenties hänen vinoa huumoriaan ei  ymmärretä. Suomalaiset  pitävät enemmän havukka-ahomaisesta huumorista.  Hänellä  on ihmisvihaajan maine.   Siihen  maineeseen nähden  hän kuvaa suorastaan   hellästi  Maaston ja  kartan  henkilöitä,  jopa rikoskomisario Jasselinia joka  joutuu  selvittämään murhamysteeriä: Kuka murhasi  Michel Houellebecqin?  Menemättä  juonipaljastuksiin kerron vain, että   Jedin  maalama muotokuva koitui  Houellebecqin kohtaloksi.  Se oli  viimeinen  maalaus minkä Jed ikinä teki.   Sen jälkeen hän   loi   30   vuotta pääteostaan.  Se koostui videogrammeista ja "esitti maailmaa,"  kuten  hän sanoi. Hän käytti Manfrotton statiivia,  Panasonicin  puoliammattilaisvideokameraa ja kahden teratavun kovalevyä. Hänen    teoksestaan ja työmenetelmistään on tarkempi kuvaus romaanin viimeisessä luvussa. Houellebecqin mukaan hänen   omituiset videogramminsa  kuuluvat  nykyään Philadelphian  MOMA:n kokoelmiin.  Tuohon  tietoon  ei ole luottamista, koska   H.  on   epäluotettava kertoja,  mikä  selvisi minulle  etsittyäni  netistä turhaan Samsung ZRT-AV2  -kameraa.   Mutta ei  epäluotettavuus  minua  haittaa, nautin  hänen taiteilijakuvauksestaan ja   oudosta huumoristaan. Kiitokset Ville Keynäsille suomennoksesta.

Inkeriläisen taiteen ilta Kalliossa

Kirill Alanne. Katajanokka 1995.

 Kävin eilisiltana    Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä  taideillassa. Kriitikko Otso  Kantokorpi johdatti  inkeriläisen  taiteen ytimeen, mutta minulta  jäi  ydin   kuulematta, koska  myöhästyin  tilaisuudesta.

Tapasin  taideillassa Eeva Kilven ( kuvassa keskellä), joka oli tullut kuuntelemaan,  kun  Eila  Pöllänen (kuvassa vasemmalla) lauloi   Kilven  runosta  säveltämänsä  laulun  karjalankieleksi.  Opin, että  karjajalankielessä  rakastaminen on suvaitsemista.  Eeva kertoi, että äitini  taulu  on saanut hyvän kodin hänen poikansa luota, mikä ilahdutti minua.  Taustalla  näkyy osa Nikolai  Gulin  asetelmasta ja osa  Inkerin  kulttuuriseuran "muistojen hyllystä."

Eino Lappalainen. Sikahyvä juttu, 1993.

Lisää inkerinsuomalaisten  maalauksia löytyy  kulttuuriseuran virtuaaligalleriasta. ja  minun  Picasa-albumistani.

Kun katselin  värikkäityä maalauksia mieleeni tuli   inkeriläistaustainen kuvanveistäjä  Heikki W. Virolainen ( isä Miikkulaisista, äiti Lempäälästä).    Olisikohan  taustalla  ollut  vaikutusta hänen  värikkäisiin  puuveistoksiinsa?

Heikki W. Virolainen. Ristiinaulittu Väinämöinen 1968.

Photo: Heikki W. Virolainen

PS.  Lue  myös  Otso Kantokorven  blogikirjoitus Isänmaatonta taidetta?

Malva kukkii

Juorumäellä. Taustalla näkyy  Vartiokylänlahti ja Rastilan kerrostaloja. Näyttää siltä että tänä  iltana ei tarvitse lähteä kastelemaan palstaa.   Sääkartta ennustaa sadetta. Muutama iso pisara jo  tuli, kun kävin kaupassa.


Aivot  ovat pehmenneet   helteessä.  Olen yrittänyt lukea   Herta Müllerin Hengityskeinua, mutta en ole  päässyt alkua pitemmälle. Kirja kertoo nuoren Oskar Pastiorin  kokemuksista venäläisellä  vankileirillä. Aihe kiinnostaa senkin takia, että tapasin   Oskar Pastiorin kymmenen vuotta sitten Berliinissä. Hän  kuuluu  Oulipo-ryhmään ( siitä ei erota edes kuolema) ja  esiintyi  Oulipon matineassa  Berliinin  kirjailijatalolla. Sen jälkeen oli  yhteinen illallinen. Otin kuvia, mutta en ehtinyt kehityttää niitä, kun  matkustin Berliinistä   Pietariin ja siellä  kamera filmeineen varastetiin. Harmittaa  vieläkin.  Nyt ei  minulla ole Pastiorin eikä muidenkaan oulipolaisten kuvia.


Hengityskeinu oli minulla  pikalainana, se piti palauttaa tänään.

 Vuosaaren  kirjaston aulasta bongasin  kivan hellehatun. Se näyttää  virkatulta, mutta se on  tehty paperimassasta. Tekijä  on    Leenakaisu Hattunen.  Hänellä on  elokuun  loppupuolelle  näyttely aulassa.  Minimalistisia töitä, eivät  hyökkää seinältä   katsojan   silmille.   Katsojan on mentävä liki ja pysähdyttävä. 

Emmassa

Mirón  veistos  katselee Mirón maalausta.


Kävin  eilen  ystävän kanssa Espoon Emmassa. Hänellä   oli  pressikortti, sillä irtosi  kuvauslupa museoon.   Minulla oli kamera mukana. Sain   kuvata yleisnäkymiä, mutta en yksittäisiä taideteoksia. 

  
 Tässä yleisnäkymästä rajattu yksittäisteos,   Mirón maalaus naisesta, jolla on tukka sekaisin.  Helppo  samaistua  maalauksen  naiseen, kun minullakin on aina tukka sekaisin.  


 Mirón  taiteeseen tutustuin nuorena.  Äiti rupesi lähettämään minulle Miró kortteja Italiasta  sen jälkeen kun olin  nähnyt suuren  Paul Klee -näyttelyn  Ateneumissa kuusikymmentäluvun alussa ja hehkuttanut   sitä   kirjeissä  hänelle.    Hän  piti  Mirósta   ja  arveli että  minäkin saattaisin pitää   Mirón lempeästä huumoristaan.  Niin kuin sitten pidinkin.


Kuvia  Miró-näyttelystä, Saastamoisen  kokoelmasta ja lelumuseosta  täällä.   Alla muutama  suosikkini Saatamoisen kokoelmasta

Pekka Kauhanen. Yritys  hahmottaa  maalaus.  Se voi olla kuvanveistäjälle  kuin katsojallekin joskus vaikeata.

Ismo Kajanderin sanko, joka  roikkui  katonrajassa.    Kajander on minun  ikisuosikkini suomalaistaiteilijoiden joukossa.

Juhani Harri.  Nizzasta Bombayhin; Taj Mahalista Negrescoon.


Harrin luona kävin kerran nuorena kylässä. Hänellä  oli  häkkilintuja.  Muistan siitä vierailusta vain   ne linnut. Ne pitivät  hirveän kimeätä meteliä. 

Linnuista puheenollen.   Tämä on  Jussi Heikkilän  Rubiinisatakieli ( Luscinia  calliope).

Juhani Linnovaara. Hiljaisuuden hetki.   Tämän kuvan valitsin kissan takia.


So long,  ja nyt kirjallisiin töihin!


Lisäys  14.3. Tässä  kuvakooste  musiikin kera Mirón  taiteesta. Vahinko ettei hänen parhaita töitään ole  nähtävillä Emmassa. 
  

Kaksi kuvaa suljetulta osastolta

Elegia  kysyi  edellisen postauksen kommenteissa mitä   mahtaa    suljetulla osastolla tapahtua. Väriterapiaa ehkä?  

 Haihatuksen suljetulla osatolla  oli viime kesänä   Johannes  Heinosen  maalauksia.   Osasto oli niin  pimeä, että  vain  kaksi valokuvaa  onnistui joten kuten.  En käyttänyt  salamaa, koska siitä  jää heijastus väripinnalle.  Ensimmäisessä kuvassa Sofi Oksanen kävelee  korppikotkan kanssa  kuolleiden juutalaisten päällä. Aika  rankkaa  satiiria.  Heinosen kotisivulta löytyy parempi kuva  Oksasesta.

 Toinen kuva on lempeämpää  satiiria.  Sauli  Niinistö  pulikoi  kuvan  etualalla  kahden kuutin kanssa. Taustalla näyttäisi olevan  Ben  Zyskowicz. Maalauksen nimi on Valtiovierailu mallia Lavonen.  Mahtaiskohan se viitata  taidemaalari Kuutti Lavoseen?  (Kuvat voi klikata isommiksi. Näkyy kuutit paremmin)

Oudoilla ovilla

Haihatuksen  Suljettu osasto Joutsassa kesällä 2010.

Valokuvatorstain 194. haaste: oudoilla ovilla.

Erittäin salainen

Kävin   Haihatuksen kesänäyttelyssä   Joutsassa.   Kuvassa  Sauli Sormusen teos  Unohdettu  lounas   keskellä  kukkaketoa, jossa heinäsirkat  sirittivät  helteisenä kesäpäiviänä niin vimmatusti, että  minunkin vanha korvani kuuli sen  sirityksen.



Yksityiskohta Unohdetusta lounaasta.


Sauli Sormunen ottaa kantaa: " Luonto korjaa ja peittää ihmisten tekemiä jälkiä. Autiot talot, hylätyt tiet, hylätyty raadot, unohdetut lounaat, joita ihminen tekee ja jättää jälkeensä ahnehtiessaan lisää ja enemmän."  


Näyttelyn  nimeltä  Erittäin   salainen   muutkin teokset ovat  kantaaottavia, ne käsittelevät " sekä suuria yhteiskunnan salaisuuksia että tavallisen ihmisyksilön arkipäiväisiä tabuja, ahdistuksia ja pelkoja. "   Sitaatti  näyttelyn  nettiesitteestä.  Kannattaa käydä katsomassa. Näyttely on auki elokuun puoleen väliin asti.

Tämä  kantaaottava teos oli näytteillä jo viime kesänä. En tiedä tekijää.   Se on  nyt siirretty Haihatuksen  pysyväiskokoelmaan   kukkaniitylle/pellolle.

Sinistä

Rohtoraunioyrtti  Puotilassa.

Ei  se ole  minun rohtoraunioyrttini. Se katosi palstan reunalta  ja  jäljelle jäi vain  iso kuoppa  ja  suru  sen menetyksestä.  Ei palstalta aikaisemmin ole varastettu muuta kuin vanha  talikko. Joku  oli nähnyt suuren  vaivan kaivaessaan sen ylös maasta.   Minun kadonneella  rohtoraunioyrtilläni oli tarina . Vuonna  1989 kun  olin palaamassa  ensimmäisestä suomalaisugrilaisesta   kirjailijakonferenssista Joshkar  Olasta Marinmaalta, pysähdyin Moskovassa ja kävin  sikäläisen  kirjailijaliiton talossa  syömässä.  Kaivoin pihamaalta rohtoraunioyrtin taimen, jonka  salakuljetin  Suomeen ( elävien kasvien  tuonti oli kielletty tullimääräysten mukaan). Istutin sen  kuvanveistäjä Heikki Virolaisen pihalle, jossa se menestyi hyvin.  Kun  muutin  Vuosaaren taiteilijataloon, otin  mukaani taimen.  Ensimmäisenä kesänä se kasvoi  parvekkeellani. Syksyllä siirsin sen  Puotilan  Juorumäen  palstalle. Siitä kasvoi  komea  puska.  Nyt harmittaa, että  siirtänyt sitä   taiteilijatalon pihalle kasvamaan. Sieltä sitä ei olisi kukaan  varastanut.

Tervehdys  Alastomalle kriitikolle ( = Osmo Kantokorvelle,   nimi on  tietysti  Otso,  katso  kommenteista miksi  erehdys tapahtui )  jolla  on tänään blogissaan  sinisiä kuvia. 
Vappuna joku oli  maalannut Antti Neuvosen   veistoksen yhdelle hahmolle sinisen naaman.  Patsas nimeltään  Ystävät  ja kylänmiehet sijaitsee Helsingin  Itäkeskuksen Ystävyyden puistossa.   Naama ei ole  enää sininen. Se puhdistettiin pian  vapun jälkeen.

Tässä  Neuvosen veistos kokonaisuudessaan. Sen reunalla istuskelee  joka päivä ystävä ja kylänmiehiä vaihtamassa kuulumisia.

Martti Aihan  sininen veistos   Sara Hildenin museon seinällä Tampereella pari vuotta sitten.

Rakkaus

Mustaa ja valkoista.  Haaste 24 on  rakkaus helluntain kunniaksi.  Se ehti mennä.   Viime tingassa haastessa mukana, huomenna on jo uusi haaste.   Kuva on otettu  Rodin-museossa Pariisissa  helmikuussa.  Kamera  oli   Panasonic Lumix DMC-FZ8.

 Tämän pienen onnemmekin he ottaisivat pois


He kadehtivat meitä,
       sitä että jollakin on joku,
eikä vain televisiofilmien
               katossa värisevä todellisuus;

kaikki me olemme vannoneet nuorina,
mutta miten harva muistaa,
että rakkaus on erehdysten koko sarja,
vasta siitä syntyy rehellisyys.

Runo on  Jarkko Laineen kokoelmasta Ensimmäinen  pastis plataanien alla ( Savukeidas 2007) jonka  ostin eilen Maailmankirjat-teltasta Rautatientorilta.

Tunnustus - ainoa mitä voin ajatella

Ismo Kajanderin Pyhä(taide)kirja, jonka kuvasin

Rikhardinkadun kirjastossa pari kuukautta sitten

monesta kulmasta ja yhdistin kuvat kollaasiksi

( klikkaa kuva isommaksi)

Olen ikävä ihminen, ainoa mitä voin ajatella on kirja, kieli ja kirjoittaminen. Onko vaiettava siitä mistä ei voi puhua vai voiko siitä kirjoittaa? Tekeillä oleva kirja on mielessä päivisin ja unessa öisin. Semmoista on rakkaus, se sulkee ulkopuolelleen kaiken muun.

Tässä yksittäiskappaleena Kajanderin kirja,

josta koostin ylläolevan kollaasin.

Valokuvatorstain 166.haaste on ainoa mitä voin ajatella.

On tuolla maapallo sininen

Yksityiskohta Nedko Solakovin installaatiosta The Truth

(The Earth is Plane. The World is Flat).

Installaatio on esillä Luxembourgin Modernin taiteen museon, Mudamin näyttelyssä Brave New World toukokuun 23. päivään asti.

Earth Hour tänään kello 20.30-21.30. Jää telkkariuutiset katsomatta, mutta ei sillä niin väliä, Maan tunti on tärkeämpi. Tunnin ajan voi mietiskellä kynttilän valossa miten voi säästää energiaa ja hidastaa ilmastonmuutosta.

Päivän kuvat - arjen esineet

Lasipalatsin näyttelytilassa on Rozalia Janovicin pergamenttiveistoksia kodin esineistä. Kun lapset ovat pieniä, syöttötuoli on keskeinen arjen esine. Naistaiteilija kuvaa sitä mikä on lähellä hänen elämäänsä. Entisaikaan naistaitelijoiden näkemyksille maailmasta ei kovin paljon arvoa annettu. Onneksi ajat ja asenteet muutuvat pikkuhiljaa.

Pergamenttipölyimuri.

Rosalie Janovic sanoo näyttely esitteessä: " Työskentelyssäni tutkin suomalaisen pergamentin ilmaisullisia mahdollisuuksia. Ikivanhaan pergamenttiin kirjoitettiin muinoin pyhiä kirjoituksia. Tietääkseni olen ainoa taiteilija joka työstää tätä materiaalia kolmiulotteisesti".

Arjen esineitä Lasipalatsin näyttelytilan ikkunassa. Viimeinen näyttelypäivä on 7.3.2010.

Lasipalatsilta kävelin Maximiin katsomaan Precious-elokuvan ennakkoesitystä. Elokuvalle on annettu 6 Oscar-ehdokkuutta. Ensi sunnuntainayönä ( Suomen aikaa) ratkeaa saako se yhtään Oscaria. Elokuva-aulassa jaettiin nenäliinapaketteja. Minua ei itkettänyt yhtään. Elokuva oli minun makuuni liian amerikkalainen, täynnä positiivista elämänuskoa, taattua hollywood-kamaa, hyvin tehty, hyvin näytelty, siinä kaikkea oli sopivissa annoksissa - huumoria ja kurjuutta, etten sanoisi sosiaalipornoa, mutta siittä puuttui ohjaajan persoonallinen ote - se mikä tekee elokuvista kiinnostavia.

Elokuva kertoo ruman, ylilihavan, luku- ja kirjoitustaidottoman, Harlemin slummissa elävän 16-vuotiaan tytön tarinan. Isä oli käyttänyt tyttöä kolmevuotiaasta asti seksuaalisesti hyväkseen ja äiti oli väkivaltainen psykopaatti. Tyttö synnyttää isälleen kaksi lasta - ja kas kummaa pystyy selviytymään kaikesta kurjuudesta omilleen inhimmillisen ja kannustavan opettajan avulla. Todellisuudessa näin harvoin käy, mutta Hollywood-elokuvissa kaikki on mahdollista. Sitä ei kerrota miten 16-vuotias yksinhuoltaja selviytyy kahden lapsensa kanssa, joista toisella on downin syndrooma. Ei saduissakaan koskaan kerrota mitä tapahtuu kun prinssi ja prinsessa saavat toisensa vaikeuksien jälkeen. Amerikkalaiset ovat isoja lapsia, he tarvitsevat elokuvien onnellisia loppuja unohtaakseen ikävän arjen. Precious- elokuvan hyvä puoli on se, ettei Precious ole kaunis, laiha ja hyvätapainen tyttö eikä elokuva päätyy siihen, että hän rupeaa laihduttamaan itseään mannekiinimittoihin. Se vielä puuttuisi!

Precious vastasyntyneen vauvansa kanssa etsimässä turvapaikkaa lumisateessa jouluaattona, kun äitihirviö on saanut raivokohtauksen.

Kannibaalikreivin muistomerkki

Kreivi Ugolinon muistomerkki Rodin-museon puistossa.

Rodinia innoitti Danten Divina Commedia. Hänen kerrotataan kantaneen aina mukanaan tuota teosta. Kreivi Ugolino kertoo Dantelle Helvetin 33. laulussa synkän tarinansa - miten hän joutui pienten poikiensa kanssa vankilaan, miten pojat kuolivat toinen toisensa jälkeen nälkään ja miten hänestä tuli kannibaali:

"Sokeeena hoipuin yli kuollehien;

kaks päivää heidän nimiänsä huusin,

niin nälkä teki, mit' ei voinut tuska."

( suom. Eino Leino)

Teematiistain 4. aihe: Muistomerkki.

PS. Bloggerin päivitetty tekstieditori ei ole toiminut tänään, se lataa lataamistaan sivua eikä saa aikaan valmista. Blogger Helpin keskustelupalstalla joku tiesi miten ongelman voi kiertää: Vaihda editori vanhaksi editoriksi. Sen voi tehdä Asetusten lopussa.

Kim Ki-duk ja varastettu kuva

 Kim Ki-dukin elokuvasta Bad Guy ( suomeksi Parittaja).

Kuva on kaapattu  Les Belles lectrices -blogista.  Opiskelijatyttö varastaa kirjakaupassa   sivun   kirjasta joka käsittelee  Egon Schielen  taidetta. 

Varastettu kuva  saattaisi olla tämä tai sitten jokin muu,

 jossa on mies ja nainen yhteenkietoutuneina.

 Harmittaa että en nauhoittanut elokuvaa. Schielen kuva vilahti niin nopesti silmieni ohi, että  en  ehtinyt  nähdä sitä   kunnolla. Egon Schiele (1890-1918) oli itävaltalainen  ekspressionisti,  eli  Wienissä Freudin aikaan, istui  vankilassa  viisi kuukautta siveettömien  maalaustensa   takia   ja kuoli vain 28-vuotiaana  espanjantautiin. 

Kim Ki-duk   oli itseoppinut  maalari ennen kuin  hänestä tuli itseoppinut  elokuvaohjaaja.  Hän maalasi  Montpellierin  rannoilla Ranskassa ja  esitteli  töitään kaduilla. Hänellä  oli  katunäyttely myös  Münchenissä, jossa hän tutustui  Egon Schielen töihin.  Hän   kertoo valinneensa Schielen  töitä elokuvaan  Bad Guy siksi että  ensisilmäyksellä  ne näyttävät  vulgaareilta ja  säädyttömiltä, mutta kun niitä  katsoo lähemmin, ne ovat    rehellisiä  kuvia  halun valtaan joutuneista ihmisistä. 

 Elokuvassa Bad  Guy  parittaja   joutuu   äkillisen halun  valtaan, kun  hän näkee   opiskelijatytön   puiston penkillä istumassa.  Hän   suutelee tyttöä  suulle ja   tyttö sylkee  häntä kasvoille.    Parittaja kostaa tytölle   tekemällä hänestä  petoksen avulla prostituoidun    kurjaan laitakaupungin bordelliinsa.  Tyttö istuu  valkoisessa mekossa kuin enkeli odottamassa  asiakkaita.    Parittaja katselee häntä  ja  hänen asiakkaitaan  peililasin takaa ja rakastuu häneen.  Parittaja   on väkivaltainen  ja   mykkä mies, ei pysty puhumaan, ehkä siksi että  hänen  äänijäteensä on katkaistu -  kaulassa on pitkä  viiltohaavan arpi. 

 Bad Guy on   rankkaa katsottavaa,   paikoitellen minun oli pakko sulkea  silmät, kun en  pystynyt katsomaan   väkivaltaisia kohtauksia.  Kaiken  sen väkivallan  jälkeen  Carola  Häggvistin laulama hengellinen laulu Blott en dag elokuvan  lopussa  on kaunis  katarsis( = puhdistuminen), se todella tehoaa.

Kim Ki-dukin musiikkivalinta   juontaa  juurensa  hänen  entisestä elämästään. Hänestä  piti tulla   kristitty saarnaaja   sen jälkeen  kun hän erosi   armeijasta  viisi vuotta kestäneen palveluksen jälkeen ( hän oli laivaston leivissä),   ja ennen kuin hänen lähti Euroopaan  elättämään itseään taiteen tekemisellä.

 Hän kertoo  elämästään ja elokuvistaan   Volker  Hummelin  haastattelussa.   Kun  Hummell kysyy  miksi  hänen elokuviensa miehet  ovat puhumattomia ja väkivaltaisia,  hän sanoo: The reason that in my movies there are people who do not talk is because something deeply wounded them. They had their trust in other human beings destroyed because of promises that were not kept.  Kannattaa lukea  haastattelu kokonaisuudessaan, koska se antaa taustaa hänen elokuviensa väkivallalle.

Teemalta  tulee maanantaina ( 8.2)  Kim Ki-dukin  Rannikkovartija  ja  viikon kuluttua  maanantaina (15.2.) Samaria.   Elokuvien naiskohtalot tuovat mieleen Lars  von  Trierin  elokuvan Breaking  the Waves.  Kun  sen on kerran nähnyt sitä ei voi unohtaa, vaikka ei  pitäisikään siitä.   Ehkä he  ovat sukulaissieluja.    He eivät tee  seksistä ja  väkivallasta  viihdettä.  Ja kumpikin mystifioi naista,  Kim Ki-dukin  mukaan nainen on korkeammalla tasolla oleva olento kuin mies.  En  ole ihan samaa mieltä.

Sinivalkoista

Ympäristötaidetta  Helsingin  Kivinokassa pari kesää sitten.

 Kuvassa  Adolfo Siuranan  teos Palata keinuen.

Valokuvatorstain 151. teema on  sininen ja valkoinen.  

Tämän  pystin  kuvasin Tarton  yliopiston taidehistorian laitoksella.

Uhanalaiset

Kuvasin eilen  Miina  Äkkijyrkän kyyttöjä,  joita  uhkaa häätö.   Joutuvat  teuraaksi,  jollei   Miina löydä uutta  kotia,  eikä  korkein  oikeus  hyväksy  valituslupaa.   Siinä tapauksessa  ulosottoviraston  miehet  tulevat tammikuun 15. toimittamaan  häädön.  Panevat  Miinan   keskellä talvea  pellolle eläimineen, tavaroineen.  Epäinhimillistä! 

Häädön  saavat myös  Miinan  peltilehmät.  Äkäiset sauvakävelijät   ynnä muut  kunnon kansalaiset   iloitsevat,  kun pääsevät  eroon Miinan "romuista."  ( Kts.   keskusteluketju aiheesta  HS.fi:ssä)

Mikä   kiire  kaupungin  byrokraateilla on tyhjentää Skatan tila?   Kertoisivat edes  mitä  suunnitelmia heillä on  tilan suhteen. 

Eliksiiriä marraskuun pimeyteen

Jos  marraskuun  pimeys  alkaa   painaa liikaa sielua, ruumista ja  mieltä, niin  Kiasmasta  saa kaamoshoitoa viidennessä kerroksessa joulukuun viidenteen  päivään asti. Siellä on svetsiläisen Pipilotti Ristin Elixir-näyttely. 

 Kävin  viime  keskiviikkona  katselemassa  kattoon heijastuvia  paratiisin kuvia.   Taidetta on mukava katsella   selällään maaten, sopii minulle paremmin kuin  teoksen edessä seisoskelu.  Taustalla soi rauhoittava musiikki, tosin  se oli minun makuuni  vähän liian   new age-henkinen,  mutta  ei se pahasti  häirinnyt.   Hierontaakin oli  saatavilla, mutta  minulle riitti kuvien katselu. Kengät piti jättää näyttelytilan ulkopuolelle, jos olisin tiennyt sen, olisin vaihtanut jalkoihin  ehjät sukat. 

Pipilotti  Rist kertoo   Elixiristä täällä.

Kiasman videoklippi  Pipilotti Ristin  paratiisin Eevasta täällä

Pipilotti Ristin kotisivut

 Kiasmassa ei  ole kiellettyä käyttää  kännykkäkameraa eikä  muutakaan kameraa, ainakaan tässä  näyttelyssä. Ohjelmalehtisessä jopa kehotetaan : "Inspiroidu Pipilotti Ristin maailmasts ja  tee oma  kännykkävideosi."  Luin  kehotuksen  vasta kotiintultuani,  niinpä  minulla  ei ole  videoklippejä  näyttelystä,  on vain muutama  still-kuva. 

Kiasmassa taiteen lisäksi silmää ilahdutti  nuorten  miesten lukuisuus yleisön joukossa.   Tavallisesti  taidemuseoissa näkee   keski-ikäisiä naisia.   Pojasta polvi paranee!   Tai    sitten  Kiasma on  museo nuorten miesten  makuun.

 Perjantaina  radion Kultakuumeessa kerrottiin, että  miehet eivät käy taidenäyttelyissä eivätkä muissakaan taidetilaisuuksissa. Kiasman jälkeen arvelen sen olevan  väärää tietoa miehistä.  Eiväthän ne kaikki voi olla ihan pöljiä.

Matti Kalkamo. Destination  Salvation 2008

Samalla  kun  käy   rentoutumassa viiden kerroksen  Ristin paratiisissa voi käydä nejännnessä kerroksessa   katsomassa  tämän vuoden Arsfennica ehdokkaiden työt.  Minua   hätkähdytti   Matti Kalkamon ylläoleva installaatio, kun  astuin  pimeään huoneeseen.  Näytti körttikokoukselta. Jatkoin  valokuvaamista eikä  kukaan tullut  kieltämään. Ehkä Kiasman  kuvauspoltiikka on muuttunut.

Tämä on  Jyrki Riekin akryyli/kollaasiteoksesta yksityiskohta.

Arsfennica-palkinnon saaja ratkeaa marraskuun 19.päivä.  Muut  ehdokkaat ovat:   Mika Karhu, Jussi  Kivi, ja  Petri Yrjölä.   Yrjölä  on siitä harvinainen nykytaiteilija , että hän maalaa öljyväreillä  kankaalle  tummasävyisiä  suomalaissyksyisiä suomaisemia.  Niiden  väri- ja muotomaailmaa   ei  minun kamerani  objektiivi tavoittanut. Ne täytyy nähdä omin silmin.