"Kaikessa alku ja loppu ovat kiehtovimmat. Jos mies ja nainen tapailevat toisiaan, onko se vielä rakkautta? Murehtia suhdetta, joka loppui ennen kuin todella alkoikaan, vaikeroida tyhjiin rauenneiden lemmenvalojen tähden, valvoa yksin pitkät syysyöt, kaivata kaukaisten pilvien alla elävää armasta, vaipua haikeisiin muistoihin ruohottuneessa majarähjässä - sen voi sanoa olevan täyttä rakkautta." Kirjoitti Yoshida Kenkô Japanissa 1300-luvulla. (Joutilaan mietteitä suom. Kai Nieminen. Tammi 1978)
Yhtenä unettomana yönä luin Markku Pääskysen rakkausromaanin. Harvinaista että suomalainen mieskirjailija kirjoittaa rakkaudesta, mieleeni muistuu nyt vain Esko Raennon romaani Rakkaus:käskyt 90-luvun alkupuolelta. Rakkaus on ollut perinteisesti naiskirjallisuuden väheksytty aihe. Osat ovat kenties vaihtumassa, kun naiskirjailijat ovat ruvenneet kirjoittamaan sodasta. Ehkä sodasta tuleekin väheksytty ja rakkaudesta arvostettu aihe. Soisin sen tapahtuvan.
Roona, kirjan kertojaminä on vaipunut haikeisiin muistoihin - ei tosin ruohottuneessa majarähjässä, vaan turkulaisessa puutalossa. Hän elää koiransa Papillonin kanssa, mikä voi tarkoittaa vankia nimeltä Papillon tai perhoskoiraa. Tavallaan Roona on rakkautensa vanki. Hän kirjoittaa kirjeitä kadonneelle rakastetulleen: "En pääse menneestä eroon, en tästä arkiinnu, en millään, ja yötä vasten kaipaus vain kasvaa [...] Lakkaan muistelemasta,
a j a t t e l en sinua. Sinua ja pitkää hahmoasi, silmälasejasi, valheitasi, ihoasi, vartaloasi, ääntäsi. Kuinka sinua kaipaan! Sanojasi, valheitakin. Valhetta täytyy uskoa, tosi on totta uskomattakn, sinä sanoit kun jäit valheistasi kiinni ja aloit puhua totta." Roonan hullusta rakkaudesta on kulunut kymmenen vuotta. Hän sanoo: "Me olimme Bonnie ja Clyde."
Roona ja hänen rakastettunsa olivat köyhiä ja pitkästyneitä parikymppisiä. He ryöstivät pankin rahankuljetusauton ja pakenivat Italiaan, Kreikkaan, Turkkiin. Heidän pakomatkansa ei ole niin verinen eikä päättynyt yhtä traagisesti kuin 60- luvun elokuvan romanttisen sankariparin Bonnien ja Clyden. Aika on tehnyt tehtävänsä ja hionut Roonan muistoista pois särmät ja rosot, pakomatkan kauhun ja jännityksen. Roonan kirjeet Sinälle ovat lyyristä proosaa, kaunista kieltä, paikoitellen kuin proosarunoa. Kaipaus painaa Roonaa enemmän kuin rikos ja syyllisyys, ei hän toki mikään Raskolnikov ole.
Takakannessa sanotaan, että Roona saa vastauksen on ironinen kertomus. Käytin lukijan oikeutta lukea kirjaa vapaasti, ilman takakannen ohjeistusta, joten en lukenut kertomusta ironisena. Ainoat ironiat löysin kirjan nimestä ja lukujen otsikoista, ne toivat mieleen tyttökirjat. Ehkä kirja onkin tarkoitettu tytöille. Ja heille joilla sydämen oppivuodet eivät vielä ole takanapäin.
