Vuosi sitten luin Rachel Cuskin Ääriviivat ja Siirtymän, trilogian kaksi ensimmäistä osaa ( suom. Kaisa Kattelus. S&S, 2018 ja 2019). Ihastuin niihin , että en malttanut odottaa kolmannen osa ilmestymistä, vaan ostin sen. Sen nimi oli Kudos englanniksi, mikä tarkoitti "kirjaimellisesti sanaa ’palkinnot’, vaikka alkuperäisessä [kreikkalaisessa] muodossaan se viittasi sellaisiin laajempiin käsitteisiin kuin tunnustus tai kunnianosoitus ja lisäksi johonkin, minkä joku toinen voi vilpillisesti omia itselleen”, selittää nuori opaspoika Fayelle. Poika oli saanut koulunsa parhaan oppilaan palkinnon, jonka nimi on Kudos.
Suomeksi kolmannen osan nimi on Kunnia (suom. Kaisa Kattelus. S&S 2020). Faye on selvinnyt avioerosta ja mennyt uusiin naimisiin, mikä käy selville jostain sivulauseesta. Hän matkustaa kirjallisuusfestivaaleille maahan, jonka nimeä ei kirjassa mainita, mutta minusta se maa muistuttaa Portugalia. Jakarandat kukkivat kaupungin bulevardeilla ja monilla kuuluisilla aukioilla, mistä päätellen on kesäkuu ja kaupunki on ilmeisesti Lissabon. Jokavuotinen kirjallisuusfestivaali pidetään esikaupungissa meren rannalla lähellä satamaa. Jalkapalloilun Euroopan mestaruuskilpailut ovat alkaneet ja Englannissa on ollut Brexit -kansanäänestys, joten vuoden täytyy olla 2016.
Faye ei ole paljon muuttunut trilogian kahden ensimmäisen osan jälkeen. Mutta jotain hän on oivaltanut kärsimyksestä: ”kärsimys on mahdollisuus, mutta en välttämättä koskaan saisi selville, onko niin ja miksi, sillä en ainakaan vielä ole ymmärtänyt , mitä se kenties mahdollistaa. Tiesin vain, että kärsimyksestä selviytyminen tuottaa tietynlaista kunniaa ja vie totuuden äärelle melkein ellei jopa täsmälleen samalla tavoin kuin paikallaan pysyminen”, hän sanoo naispuoliselle haastattelijalle, joka jaarittelee ihmissuhteistaan ummet ja lammet. Minusta Fayen sanoissa on kirjan ydinajatus.
Viime kesänä kirjoitin Sanat-blogissa, miten nautin sekä Ääriviivoista että Siirtymästä, niiden monikerroksisesta kerronnasta, joka ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla. Arvelin, että kolmas osa ei varmasti tule olemaan pettymys. Mutta toisin kävi. Kudos jäi minulta kesken. Ehkä se johtui englanninkielestä, jota ymmärrän vain pinnallisesti ja Cuskin tyypillisen englantilainen sarkasmi jäi kokonaan käsittämättä. Kirjan henkilöt avautuivat Fayelle samoin kuin trilogian edellisessä osissa, ja hän kuunteli heidän ongelmiaan kuin kärsivällinen terapeutti, mutta useimmiten ilman empatiaa. Minua ärsyttivät Kudoksen kirjallisuusihmiset kuten:
1) kyyninen kustantaja, joka puhui kustannusalan vaikeuksista – ”suurin menetyksemme on ollut sudoku”, hän sanoi. Joskus hän huvitteli tonkimalla ”internetin alimpia syvyyksiä, joissa ihmiset solvasivat kirjoja.” (Danten Jumalainen näytelmä oli ”ihan perseestä”)
2) nuori kirjallisuuskriitikko, joka kehui Fayelle, että hänet tunnetaan maineen tuhoajana tai luojana: ”huono arvostelu häneltä on kirjalle kuolinisku,” minkä jälkeen hän selvittää kriitikon moraalisista velvollisuuksista. Hän puhuu kuin kirjallisuusessee.
3) Kirjallisuusfestivaalin johtokuntaan kuuluva nainen, jonka ”oli yhä vaikeampi hahmottaa tällaisten festivaalien tarkoitusta.” Hänen mielestään festivaaleille kutsuttiin kirjailijoita, jotka olivat loistavia esiintyjiä, mutta tuottivat hänen mielestään kirjoja, jotka ”olivat suorastaan keskinkertaisia.”
Kun lopulta sain Kunnian suomennoksen käsiini ( tarkemmin sanottuna sähkökirjana tabletille), ymmärsin miten englantilaista Cuskin ihmiskuvaus on, mutta jostain syystä en nauttinut hänen sarkasmistaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Minua ärsytti jopa itse Faye, joka seisoo muiden henkilöiden takana, vaikenee kuin hyvätapainen nainen, ei rohkene astua esiin, mutta kertoo naisten tapaan selän takaa julmia havaintojaan heistä. Miksei hän kerro omista ajatuksistaan ja tunteistaan? Meinasin jättää kirjan taas kesken, mutta juhannuspyhinä luin kirjan kuitenkin loppuun. Jotainhan siinä täytyi olla, kun se oli herättänyt niin paljon ärtymystä minussa. Aihe ainakin oli tuttu, niin monilla kirjallisuusfestivaaleilla olin ollut yhtä ikävystyneenä ja ilkeämielisenä kuin Faye. Peilasin itseäni häneen. Kaiken takana oli tietysti kateus kuten niin usein kirjallisuus- ja taidemaailmassa.
Suhteeni Fayeen muuttui vähitellen myötämielisemmäksi. Hän avautui kirjan lopussa nuorelle haastattelijalle, ensimmäiselle joka kyseli ja halusi kuunnella häntä eikä vain puhunut omista intresseistään. Faye puhui velvollisuudesta ja vapaudesta , jonka todellista olemusta oli miettinyt, ja tajunnut ”että pyrkiessään välttämään ja lieventämään omaa kärsimystään, hän oli luovuttanut pois osan vapaudestaan”. Hän puhui pojastaan, joka oli muuttanut isänsä luo, sanoi että hänellä oli raskasta ilman poikaa. Hän pohdiskeli sanaa, jota oli vaikea kääntää ”mutta jonka merkitys oli suurin piirtein koti-ikävä vaikka on kotona, toisin sanoen suru jolle ei ole syytä.” Todennäköisesti se sana oli portugalin ”saudade”, jota on yhtä vaikeata kääntää millekään kuin suomen ”sisua”. Portugalilaiset puhuvat usein tuosta tunteesta. Ehkä se on heidän kansallistunteensa, joka on vetänyt heidät löytöretkille ympäri maailmaa. Faye sanoo, että ”tämä ikävä tai vaiva on luonteeltaan kuin kompassi, sen omistaja panee siihen kaiken uskonsa ja menee minne ikinä se johdattaa, vaikka ulkonaiset olosuhteet kehottaisivat toimimaan päinvastoin.”
Kiitos Rachel Cuskin irjan, että vietin osan toista juhannuspäivää National Galleries Scotlandin nettisivustolla katselemassa Joan Eardleyn ( 1921-1963) taidetta. Ellen olisi lukenut Kunniaa loppuun asti, en olisi ehkä koskaan tutustunut hänen töihinsä.
Joan Eardley. Two Children 1963, Kelvingrove
Art Gallery and Museum, Glawgow
Sillä aikaa kun teknikot ähersivät viallisten äänilaitteiden kanssa, haastattelija pitää Fayelle esitelmän Eardleyn elämästä ja taiteesta, joka ei saanut tunnustusta hänen elinaikanaa. Yksi maalaus sentään aiheutti skandaalin, se esitti alastonta miestä makaamassa sängyn päällä. Maalauksen esillepanon jälkeen Eardleyn ovelle ilmestyi miehiä tarjoutumaan alastonmalliksi.
Haastattelija kertoo, että hän on kamppaillut päästäkseen asemaan, jossa ”voi oikaista vääryyksiä ja muokata keskustelutapoja esittelemällä omasta mielestäni kiinnostavien naisten töitä.” Mutta hän ei pääse tekemään haastattelua Fayesta, koska miesjoukko ei pysty ratkaisemaan teknistä ongelmaa. Se on on hänestä käsittämättömältä – ”ja aikamoista kohtalon ivaa sen valossa, mistä äsken puhuimme”, hän toteaa. Toisin sanoen hän puhui.
Se jäi minulle hieman epäselväksi, miksi kirjan nimi on Kunnia. Onko naisen kunnia edelleenkin vaikeneminen kuten entisinä huonoina aikoina? Vai omiiko joku jotain joka ei kuulu hänelle?
