keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009

Katukirjailija Dize



Kirjan kansi


Dize on  kirjailija, le writer   ranskaksi. ( Suomessa graffareita sanotaan  wraittereiksi). Hän kirjailee pariisilaisia  seiniä.  Hän aloitti uransa  kymmenvuotiaana  80-luvun loppupuolella, jolloin  tagien kirjoittaminen kaikkialle oli suurta  muotia  koululaisten keskuudessa.  90-luvun alussa  teinipoikana  Dize  rupesi   maalaamaan graffiteja   junien, metrojen ja  ynnä muiden ajoneuvojen  kylkiin,   mutta "taggaaminen pysyi  työni perustana," kuten hän sanoo. Ystävät kertovat, että hän  oli  kova  työntekijä jo  tuolloin. Hänellä oli aina luonnoslehtiö mukana, bileissäkin hän  vain kirjoitteli  tageja lehtiöönsä,  sillä aikaa kun  muut   joivat ja pitivät hauskaa.  


Hänen  nimensä  vaihtui  Dermasta Deas'iin,   Dizeen, Dizeriin ja  Dizasteriin   sitä mukaa kun hänen kirjoitustyylinsä kehittyi. "Olen kirjainteni vanki.  Jos nimeni alkaisi  S-kirjaimella, tyylini olisi taatusti erilainen.  Kun vaihdan  nimeä, maalaan eri tavalla. Ensimmäinen kirjain antaa dynamiikan ja  johtolinjan kaikille piisseilleni." 





Aukeama kirjan sivulta. Värit eivät   täysin vastaa kirjan kuvaa, jossa   sininen on tummempaa ja vivahtaa  enemmän violettiin.


Kuvan piissi  on Dizen  siirtymävaiheesta  vuodelta 2000, jolloin hän alkoi lisätä töihinsä    nuolia, sarjakuvahahmoja   ja muita  dekoratiivisia elementtejä.   Tyylimurrokseen  vaikutti varmaan myös se, että  hänestä oli tullut isä edellisenä vuonna.  Varjellakseen pientä perhettään hän  lopetti vandaaliretket ja  keskittyi    freskomaalaukseen, kuten ranskalaiset sanovat,  eli  alikukukukäytävien,  aitamuurien, hylättyjen  talojen,varastojen ja tehtaiden   seinämaalaukseen. 



"Graffiti on vapaata, kuka tahansa voi valokuvata sitä.  Mutta siitä en pidä että  graffitejani käytetään  kaupallisiin tarkoituksiin,  mainoksiin....  
Kun  työhösi  reagoidaan, se kannustaa. Graffiti on  ennen kaikkea mainostamista: päämäärä on tulla nähdyksi ja  tunnustetuksi. Jos joku muistaa sinun "pseudosi" (=salanimen), silloin olet voittanut, olet saavuttanut päämäräsi," sanoo Dize. 

Luxemburgissa asuvat lapsenlapseni olivat ilmeisesti vihjaisseet joulupukille, että isoäiti on kiinnostunut graffiteista, koska sain  joululahjaksi  monografian  Dize Warmstyle  Dizaster.  Sarjassa  Wasted Talent, on ilmestynyt muitakin monografioita graffitintekijöistä.  Dize on päässyt kovalla työllä päämääräänsä, kun  hänen töistään on tehty kirja.  Se kirja on ainoa, jonka pukki toi tänä jouluna minulle. Olen  katsellut  sen kuvia  kauhean  flunssan kourissa, mitään muuta en   pariin päivään ole jaksanut tehdä.   Alan olla voiton puolella, kun jaksan  tänään blogata.  Ulkona en ole käynyt sitten jouluaaton, jolloin  kylmetyin Hietaniemen hautausmaalla.


Joku  lukija varmaankin ihmettelee mikä minua  noissa töhryiksi sanotuissa seinäkirjoituksissa  ja -kuvissa kiinnostaa.  Ehkä se on äidin perua,  hän oli freskomaalari yhdessä elämänsä vaiheessa.  Kun muutin  Vuosaareen ja sain digikameran, aloin  kuvata graffiteja, joita näin  pyöräilyreittini varrella.  Kiinnostus laajeni   tarroihin,  stencileihin, paste-upeihin  ynnä muihin kielletyihin kuviin joita oli sähkökaapeissa ja  ränneissä. 


Olen  koonnut  Picasan verko-albumiin kansion  Kuvia ja kirjoituksia kaduilta. Se sisältää sekavan kokoelman  graffiteista, tageista ja kuvista, joita olen nähnyt Helsingissä, Luxemburgissa, Turussa, Tampereella, Vaasassa, Tartossa ja Narvassa.


Hesarissa  oli  pari päivää sitten juttu Pariisin  katutaiteesta ja  kommenttiosastossa käytiin  keskustelua kuumana.  Mistä  noista ihmisiä  sikiääkin, joilla  on  aina niin varmoja  mielipiteitä asiasta kuin asiasta.   Minullakin  on mielipide (kerrankin): on parempi että nuoret miehet purkavat  uhoansa  seinämaalauksiin kuin  ajamalla  maanteillä  humalassa rallia. 




tiistaina, joulukuuta 29, 2009

lauantaina, joulukuuta 26, 2009

Isä, poika ja ...



sängynpääty


Ibizalla  oli tapana   entiseen aikaan antaa  nuorelle parille  häälahjaksi   aviovuode, jonka  paikallinen puuseppä oli  nikkaroinut ja koristellut  kuvin.  Harvemmin näkee  Jeesuslapsen Joosefin sylissä,    Joosefhan   on kertomuksissa  vain  sivuhenkilö.    Varmaankin  hän  vaihtoi  vaippoja  ja hoiti vastasyntynyttä,  sillä aikaa kun  Maria  makasi lapsivuoteessa.  Olisikohan  Maria  selvinnyt  ilman  häntä  synnytyksen  jälkeisistä päivistä ja paosta  Egyptiin?  


Valokuvasin sängynpäädyn  noin 20 vuotta sitten San Carlosin kylässä. Harmillista, että  otoksia  on vain  yksi.  Siihen  aikaan ei ollut digikameroita,  filmiä  piti säästää, ja kamerakin  oli  hyvin yksinkertainen,  ei  paljon  laatikkokameraa kummempi.  Pienissä ympyröissä kerrotaan kuvin Jeesuksen elämä  syntymästä ylösnousemukseen.  Kuvien  olla olevissa nauhoissa on   evankeliumien tekstiä, mutta siitä ei saa  selvää edes klikkaamalla kuvaa isommaksi.   







torstaina, joulukuuta 24, 2009

tiistaina, joulukuuta 22, 2009

Matkalla jonnekin


Pyhtitsan mustavalkoinen luostarikissa matkallla jonnekin.

Mustaa ja valkoista -valokuvablogin  viikon aihe on  "MATKAAN JO KÄY"

sunnuntaina, joulukuuta 20, 2009

Pimennossa



Aurinkolahti joulukuussa




Päivä loppuu tänään  kello 15.00
Onhan  tästä ollut  puhetta
taivaan seinällä,
ilmoitustaulu ilmassa kiinni,
ilveillen, tirkistellen vielä ,
näkyykö,


pitkin vuotta olen valmistautunut
pimeän yllätykseen
ja aina se on  yhtä  syvä,
[...]


Katkelma Pirjo  Kotamäen  runosta  esikoiskokoelmassa Ilmi, joka  ilmestyi  viime   toukokuussa Sanasadolta.   En  löytänyt  Kritiikkiportista enkä  muualtakaan netistä  yhtään  ainoata arvostelua  Kotamäen  kirjasta.  Se  elää  pimennossa  omaa  salaperäistä  elämäänsä, ellei  joku kirjastoenkeli nosta sitä  hyllystä  esille, jolloin  satunnainen  ohikulkija  ehkä  poimii sen mukaansa. 


Kotamäki on outo lintu, hän ei ole  verkostunut eikä kuulu mihinkään  ryhmään.  Hän on ulkopuolella leirin, ilman   taustakontekstia.  Ville Hytönen  kirjoittaa Parnasossa ( 1/2009 s.14): "Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on henkilö- ja piirivetoista, kritiikeissä arvotetaan kirjoittajan taustakonstekstia, jopa hänen mentoreitaan, kustannustoimittajia, kotikaupunkeja."  Hytösen  mukaan  Suomessa kirjailijasta tulee  kirjailija kun hänet on tavattu, hänen kirjansa on kirjakaupassa ja (painetussa) lehdessä on julkaistu kirjasta  arvostelu. 


Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on  aina ollut henkilö- ja piirivetoista.  Oli  jo 60-luvulla jolloin   aloittelin uraani,  oli sitä  myös 20-luvun lopussa jolloin isäni aloitti uransa. Uutta  lienee se että kirjakauppaan on entistä vaikeampi saada  kirjojaan,  siksi että  yksi tai kaksi  kauppaketjua  hallitsee markkinoita ( kts.  Parnasson keskustelu Maan tapa).   Kirjojakin  arvostellaan  lehdissä   harvemmin  verrattuna vaikkapa  60- ja 70-lukuihin.    Näyttäisi siltä, että ainoa  tie   runoilijaksi kulkee  verkottumisen ja  ryhmittymisen kautta.  Entä jos  joku  on luonteeltaan vähän erakko  ja  kirjoittaa niin  omalaatuisesti, ettei  sovi  mihinkään  ryhmään?


Mieleen  tulee  Emily  Dickinson, joka  kirjoitti  niin särmikästä  runoa, että  aikalaiset eivät  ymmärtäneet hänen runokieltään.  Hän sai  vain  muutaman runon  julkaistua elinaikanaan, mikä  oli todella turhauttavaa,  koskapa  hän  kirjoitti eräässä runossaan:


Miten ikävystyttävää olla joku!
Miten julkista, kuin samakko
Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän
ihailevalle suolle!





Aurinko poltti pimeään reiän
kuin pieni tyttö suurennuslasin kanssa
paperi riemastui, vaihtoi olomuotoa,
( Katkelma  Kotamäen runosta.)


Minkälainen on  Ilmi-kokoelman runoilijaminä?   Lyhyt hahmotelma, ei kokokuvaa,     runoilijaminän  omia sanojaan käyttäen: 


 Kun hän   menee  Joukahaisen kanssa pubiin,  hän vetää metson pöydälle, kaupunkilaisen pukimet, laittaa päälle hameen ja miehisen ilmeen, suoraan Sörkasta vedetyn aasinhännän jonka kiinnittää säärensä laitaan,"katsos tässä kohti olen nainen, tässä kohtaa Jussi, tässä kohtaa äiti, tässä pieni lapsi, tässä kohtaa metsästetty eläin, tässä kohtaan ripustettu kyynel, tässä kohtaa rietas neitsyt omalla lihallaan, tässä kohti pariloitu katse miehen viiksiin,"


 Kun hän menee kirkkoon, hän ei  usko:


"kirkonpenkin viivasuoraan järjestysintoon,
pölyn viimeiseen pyyhintään kulta-astiasta,"


puu vavahtelee saarnastuolin alla,
puhe narahtelee saranoistaan,
suu on auki, maanpäällinen näkyy,
kartta infoa, kieltä joka puhuu jotain
maanpäällistä tajuntaa,


niin selvä totuus,
nahkainen jalkapallo, joka osuu minuun
saarnastuolista,ja
kaadun penkin viereen
pelkästä totuudesta."


Hän on odottanut että:


"sanalla on vapaus heittää lippu salkoon,


omassa ilmanalassa
sanat tuulisivat,"


Hän on:


"vanha tienviitta uudella tiellä"




lauantaina, joulukuuta 12, 2009

Runeberg-ehdokkaat ja Hesarin kirjaroviot


Suomen kansallisrunoilijan patsas 


Koska  tähän  blogiin on tultu    viime päivinä useamman  kerran google-haulla: Runeberg-ehdokkaat,   niin  laitan    ehdokaslistan tänne. Paperi-Hesarista  ehdokkaita ei löytynyt. Ehkä se  oli  kannanotto:  tarpeeton kisa,  ei julkisuusarvoa.   Vuoden  2010  Runeberg-palkinnon ehdokkaat ovat:  Kristina Carlsonin  Herra Darwinin puutarhuri,  Monika  Fagerholmin  Säihkenäyttämö, Kari Hotakaisen Ihmisen osa, Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia, Sanna Karlströmin Harri Harlowin  rakkauselämät,  Juha Siron  Marilynin hiuspinni ja  Maarit Verrosen Normaalia elämää.  



Kuvassa  viisi Runeberg-ehdokasta ja esiraati Runeberg-kodissa Porvoossa, oikeassa laidassa raadin  puheenjohtaja Orvokki Autio.  Kuva on   Uusimaa-lehdestä.


Hesarin  Kuiskaaja on on käynyt  kuuntelemassa  kustantajia, jotka osallistuivat   Kirjailijaliiton paneelikeskusteluun aiheesta  Mitä  kustantamoissa tapahtuu  todella?   Kuiskaajaa oli  hätkäyttänyt tieto, että eräs kirjakauppaketju oli  kieltänyt kauppiaita  tilaamasta  uusia kirjoja varastoon  joulukuun 9.päivän jälkeen.  Ilmeisesti  Kuiskaaja  on  laatukirjallisuuden ystävä, koska  hän  kirjoittaa: Menestysteosten roviot hallitsevat kaupan ilmettä, laatukirja kalpenee nurkassa ja katoaa  kohta kokonaan. Freudilainen lipsahdus tai ei. Minä tulkitsen  Kuiskaajan lausunnon niin, että hän toivoo  menestyskirjojen palavan roviolla.


Tammesta ei  kukaan osallistunut  paneelikeskusteluun.  Tilanne Tammessa  vaikuttaa  huolestuttavalta.  Hesarin kuiskaajan tietojen mukaan Tammi antaa kenkää ( taas!) joukolle työntekijöitään, mutta haluaa  pitää heidät freelancereina  ja vuokrata heille   työtilaa  toimitalostaan.    Kehnot  ja epävarmat  työolosuhteet vaikuttavat  kirjailijan  ja kustannustoimittajan  suhteeseen.  Entiseen hyvään aikaan kirjailija sai teetä ja sympatiaa, kun  kävi  Tammessa.  Mitenkä  mahtaa  olla  kun kustannustoimittajat  ulkoistetaan?  Ei todellakaan  näytä hyvältä. Bonniers, Tammen omistaja, taitaa painaa pahasti päälle.  Jos   Tammi kaatuu,  siinä menee  minulta kustantaja.  Masentavien  aavistusten vallassa  palaan  takaisin  sänkyyn potemaan  keskikorvantulehdusta ja  yskäryskää.


tiistaina, joulukuuta 08, 2009

Sikaa vai ei?


Iso sika  Tarton kauppahallin edessä.


 Heikottaa, yskittää,  väsyttää, viluttaa mutta  kuumetta ei ole. Onkohan tämä  sitä  kuuluisaa sikaflunssaa?  Jos on, niin sitten se tarttuu Ninni-kissaan.  Koiriin  ei kuulema tartu, mutta ei minulla   koiraa olekaan.


Ninni  sai ensimmäisen  blogipalkinnon  Blogisiskolta ja lähettää sen edelleen  K-Blogin kissoille ja Jimin poppoolle



   Tässä  palkinto.  Pikkuenkeli on melkein yhtä söpö kuin Ninni.


Sain saman  palkinnon  Marja-Leenalta ja   jatkan   kiertoa  seuraaviin blogeihin:  Kertomus  jatkuu  ja Avatar.   Ohjeet palkinnon kierrättämisestä  löytyvät  Marja-Leenan blogista.



maanantaina, joulukuuta 07, 2009

Onko sinulla nenäliina?





Kuva  napattu Pirkan  sivuilta

Herta  Müller  vastaanotti tänään  Nobelpalkinnon   Tukholmassa. Palkintopuheensa hän aloitti  kysymyksellä "Har du en näsduk?"  ja  päätti  puheen sanoihin  " Kan det förhålla sig så att frågan om näsduken i alla tider inte varit en fråga om näsduken utan om människans akuta ensamhet." 


Se oli  hieno  puhe  sanoista, kirjoittamisesta ja   etenkin  nenäliinan  merkityksestä hänen elämänsä eri vaiheissa.    Puheen voi lukea   ruotsiksi täältä. Ja englanniksi täältä


 Oskar Pastior, jonka  Müller mainitsee puheessaan, oli  romanialaissyntyinen runoilija ja kääntäjä, joka kuului  Oulipo-ryhmään.  Tapasin  hänet  Berliinissa vuonna 2001, kun hän esiintyi Oulipon  matineassa. Hän kuoli  vuonna 2006.  Herta Müller kirjoitti kirjan  Everything I possess I Carry With Me   (2009) Pastiorin  kokemuksista Gulagista, jonne hänet oli nuorena miehenä   karkotettu. Toivottavasti se kirja  suomennetaan pian.










sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

Finlandia soikoon itsenäisyyspäivänä



Afgaaninaisia suomalaisessa kansallismaisemassa. 


Kuva   on  näpätty Rosa Liksomin   elokuvasta Finlandia- National  Landscape, osa 1 joka  esitettiin Eino Leino seuran pikkujoulussa 3.12.09


Itsenäisyyspäivän  ajatuksia voi lukea  muunmuassa Vallankumouksen hedelmistä.

Kissanelämää ja linkkejä



 Ninni  pyydystää päärynöitä


 Asuinkumppaniani  kiinnostaa kaikki minkä saa pyörimään,  kuten päärynät ja pienet  pomppivat  pallot    Se on  oppinut  leikkimään  itsekseen  ja  katsomaan  telkkaria.   Tavallisesti  se katsoo sitä  valimatkan päästä, mutta  pari  iltaa sitten se työnsi  nenänsä  ruutuun kiinni, kun  näki  siellä  Runoraadin juontajan  Minna Joenniemen.  Ehkä  Minna muistutti  jotain   Ninnin menneisyyden  ihmistä. 


Linkkejä:  Talvisodan valokuvia  löytyy     sivupalkin  Jaetuista otsikoista  klikkaamalla kohtaa  The Winter War.  Palkista  löytyy  myös   linkki  eilen  The   Guardianissa  olleeseen Jeanette Wintersonin haastatteluun.  Hänen  mielikirjansa  on  Family Moomintroll.  Kenties  hänen  hänen  mielihenkilönsä  on  Muumikirjosta tuttu majakanvartija,   koska  eräs hänen romaaninsa  on nimeltään Majakanvartija.  Tällä hetkellä hän  haluaisi  olla  pariisilaisessa Shakespeare& Co -kirjakaupassa. Siellä minäkin haluaisin  olla.  Ennen siellä oli  paljon kissoja,  en tiedä onko enää.  Pitäisi päästä katsomaan.  Lopuksi    hän  toteaa, että elämä  muuttuu  paremmaksi, kun vanhenee.   Lohdullista,  mutta  kuinkahan  vanhaksi  sitä pitäisi vanheta,  mietin minä.  


  

torstaina, joulukuuta 03, 2009

Naiskalenteri



Sanojen  ajan  joulukalenteri on ilmestynyt.  Täältä pääsee klikkaamaan luukkuja auki ja lukemaan mitä naiskirjailijat  ovat sanoneet naisena olemisesta. Joukossa  on  ainakin yksi mieskirjailija, saattaa heitä olla  enemmänkin,  en tiedä kun en  avannut kerralla kaikkia  luukkuja niin kuin ahne pikkulapsi.


PS.myöhemmin illalla. Kyllä  Googlen  hakurobotti  osaakin olla vitsikäs. Kun  naputtelen hakusanaksi "naiskalenteri,"  robotti kysyy: "Tarkoititko mieskalenteri?"  Häh? minä  kummastun.

Sinivalkoista



Ympäristötaidetta  Helsingin  Kivinokassa pari kesää sitten.
 Kuvassa  Adolfo Siuranan  teos Palata keinuen.


Valokuvatorstain 151. teema on  sininen ja valkoinen.  




Tämän  pystin  kuvasin Tarton  yliopiston taidehistorian laitoksella.


tiistaina, joulukuuta 01, 2009

Wulffin kulman pukki


Wulffin kulman joulupukki  Helsingissä. Pukiksi nuori, vain 82-vuotias.  Kun olin lapsi,  tätä  piti  päästä  Munkkiniemestä asti katsomaan. 


Lisää  joulukollaaseja täällä.





maanantaina, marraskuuta 30, 2009

Marraskuun lopun värejä Helsingissä



Puotilan kartano  lauantaina.  Pyöräilin katsomaan miten  viljelypalstalla voidaan.  Palsta on kartanon vieressä.  Auringonkukkien  varret  törröttivät   pystyssä. Linnut olivat syöneet viimeisetkin siemenet kukista. 



Erottaja tänään. Kävin katsomassa   Otso Kantokorven   kuvia  Viron katutaiteesta  Liken  kirjakaupassa, Iso Roobertinkatu 20.


Päivän sitaatti:  "Nähdäkseni katutaiteessa ei ole kyse pelkästään reviirin merkkaus. Sillä on aina poliittinen agenda, riippumatta sisällöstä. Kyseessä on tilan haltuunotosta vaikka työt jankuttaisivat samaa tyhjänpäiväisyyttä loputtomasti. On kauheaa, että raha on ainoa, jolla nyky-yhteiskunnassa saa viestin läpi [...] Tietenkin mukana on myös kielletyn ja laittoman romantiikka."  Otso Kantokorpi   Fifissä: Viron seinillä on asiaa





torstaina, marraskuuta 26, 2009

Synkkiä aikoja, synkkiä paikkoja



Valokuvatorstain  150. torstaiteema on  Että en unohtaisi. 


Puolitoista vuotta sitten kävin   Tartossa KGB:n vankityrmissä ja   kuvasin  pysyvää näyttelyä.    Valoa  oli tyrmissä vähän ja  minulla  mukana  vain pieni pokkarikamera.  Suurin osa  kuvista  epäonnistui, mutta jotain jäi muistoksi tuosta synkästä paikasta.  



     Vangin ruokailuvälineet


Että en unohtaisi: Tänään on Mainilan laukausten 70-vuotispäivä.   Stalin  halusi  saada Suomen  syntymäpäivälahjaksi  täyttäessään 60 vuotta joulukuussa.   Suomella oli onnea,  NKVD/KGB:n   vankityrmiä ei tullut tähän maahan.

maanantaina, marraskuuta 23, 2009

Uhanalaiset


Kuvasin eilen  Miina  Äkkijyrkän kyyttöjä,  joita  uhkaa häätö.   Joutuvat  teuraaksi,  jollei   Miina löydä uutta  kotia,  eikä  korkein  oikeus  hyväksy  valituslupaa.   Siinä tapauksessa  ulosottoviraston  miehet  tulevat tammikuun 15. toimittamaan  häädön.  Panevat  Miinan   keskellä talvea  pellolle eläimineen, tavaroineen.  Epäinhimillistä! 



Häädön  saavat myös  Miinan  peltilehmät.  Äkäiset sauvakävelijät   ynnä muut  kunnon kansalaiset   iloitsevat,  kun pääsevät  eroon Miinan "romuista."  ( Kts.   keskusteluketju aiheesta  HS.fi:ssä)


Mikä   kiire  kaupungin  byrokraateilla on tyhjentää Skatan tila?   Kertoisivat edes  mitä  suunnitelmia heillä on  tilan suhteen

sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

Asuinkumppani



Tässä  on  uusi asuinkumppani. Sen nimi on  Ninni, lempinimi Ninotska.  Se  tarkkailee minua kirjanhyllyn päällä katon rajasta, kun istun  tietokoneen  ääressä.  Ollaan  asuttu nyt  runsas viikko  yhdessä ja   kummasteltu  toistemme tapoja.  Yhteiselämään  sopeutuminen vie aikansa.  Kun se  tuli luokseni, se kehräsi kovasti kaiken aikaa.  Se oli  stressikehräämistä. Sillä tavalla kissa rauhoittaa  itseään, kun se joutuu  uusiin,  hämmentäviin  oloihin.  Kuvat  otettu illalla täyssprektisen  päivänvalolampun valossa.  Se on  siitä hyvä lamppu, että se ei kovin paljon  vääristä värejä ja  huonekasvit tykkäävät siitä.





Ninni  harrastaa  kotitaloushommia, se   esipesee tiskit.   Se on siitä  omituinen kissa,  että  se syö keitettyjä  perunoita ja järsii   leipää,  jos unohdan perunat ja leivän pöydälle.  En ole  aikaisemmin  tavannut  sellaista kissaa.   Millaisesta kodista  se mahtaa olla kotoisin, minä  mietin.   Ei siellä ainakaan  televisiota ole ollut, koska se pelästyi  kun  ensimmäisenä iltana avasin telkkarin.    Jääkaappiakaan ei  tainnut olla,  sillä  se  ei juokse  jääkaapille, kun avaan  oven eikä  tutki  ostoskassia, kun tulen kaupasta.  Eikä se osannut leikkiä kissan leikkejä  ihmisen kanssa ennenkuin opetin niitä sille.



   
Kun se  se on  esipessyt tiskit, se menee  puun juurelle ottamaan   nokoset.  Se viihtyy   kukkaruukuissani.  Ehkä   multa  tuo  sen   mieleen  entisen elämän  maaseudulla. Se  löytyi  tukkipinosta pentujensa kanssa. Pennut  saivat kodin  Ollilan  luomutilalta


 Sen   menneisyys on hämärän peitossa.  Se  on ollut ihmisten kissa, koska se ei  pelkää  ihmisiä, mutta sylissä  se ei halua olla.   Se on  todennäköisesti elänyt  reipasta maalaiskissan elämää,  pyydystänyt hiiriä ja rottia ja syönyt  mitä on saanut  syödäkseen.   Täällä  kaupungissa se ei pyri  ulos, ei uskalla mennä edes parvekkeelle.   Kun  kannan sen sylissä sinne, se pyristelee pois ja juoksee  sisälle.


 Ninnin  muotokuva löytyy Valopilkusta.  



torstaina, marraskuuta 19, 2009

Marraskuun valo





Auringonlasku Vartiokylänlahdella 19.11.09


Valokuvatorstai toivoi  väriä marraskuun harmauteen  ja  antoi  haastesanaksi  räiskyvän.    Miksi  ihmeessä  marraskuussa pitäisi  räiskyä?  Minusta  marraskuu  on  hieno kuukausi  harmautensa ja pimeytensä takia. Se kutsuu  ihmistä sisäistymään.  Joulukuussa ollaan   sosiaalisia. Minunkaltaisellenin intovertille se on hermostuttava kuukausi.   Tammikuu  on vuoden  ikävin kuukausi,  se on pitkä kuin  nälkävuosi, rahat ovat lopussa  ja postiluukusta tipahtelee laskuja, mitään ei tapahdu.  Helmikuussa   valostuu ja  on aika  tutkia  siemenluetteloita ja suunnitella tulevan kesän   viljelyksiä. 





Mies ja vene  auringonlaskun jälkeen  Vartiokylänlahdella 19.11.09
Voi kun osaisi kuvata kaikki marraskuun harmauden hienot vivahteet!


torstaina, marraskuuta 12, 2009

Miten Suomen kirjallisuudessa kuollaan vuonna 2009



Matti Kalkamo. Flock of Mourning,  yksityiskohta. Ars Fennica -ehdokas 2009

"Kuolemien ja pahoinpitelyjen kirjo on suuri. Itsemurhan voi tehdä esimerkiksi hirttäytymällä, hukuttautumalla tai ampumalla, murhan tai tapon veitsellä, tyynyyn tukehduttamalla tai pillereillä, työntämällä ihmisen alas jyrkänteeltä tai ulos ikkunasta tai paiskaamalla hänet seinään. Ihminen voi kuolla vahingossa liikenneonnettomuudessa - parhaimmillaan tällaisia onnettomuuksia on neljä yhdessä romaanissa - mutta esimerkiksi myös siten, että äiti pudottaa vauvan kiviportaalle, poika tönäisee tytön vesiliukumäen kaidetta vasten, metsässä juoksija saa tikun silmäänsä ja sitä kautta aivoihinsa, nuori mies tönäisee tyttöystävää niin, että tämä kierii portaat alas ja kuolee, äiti istuu jalka ojennettuna, lapsi kompastuu, törmää seinään ja taittaa niskansa. Silpomisessa ihmiseltä voidaan leikata kieli tai häneltä voidaan iskeä kirveellä sormi, henkilö voi mukiloida toisen tajuttomaksi lyömällä häntä kivellä päähän tai ilman sitä (jolloin lukija voidaan jättää jännittämään, kuoliko asianomainen). Erona dekkareihin on lähinnä, että nyt tappaja, pahoinpitelijä tai toisen kuoleman vahingossa aiheuttaja näkyy voivan olla suurin piirtein kuka tahansa. Toisinaan motivoinniksi tarjotaan henkilön vaikeaa lapsuutta, mutta usein syyksi riittää kiukustuminen, tai sitten kyseessä on silkka onnettomuus. Ihmiset näyttäytyvätkin paitsi hyvin väkivaltaisina myös hyvin helposti rikki menevinä. "


Sitaatti Finlandia-palkinnon raadin  puheenjohtajan  Liisa  Steinbyn puheesta  palkintoehdokkaiden  julkistamistilaisuudessa tänään.  Koko puheen voi  käydä  lukemassa täällä.   Liisa Steinby tietää miten kirjoissa kuollaan,  hän  on lukenut noin 130  kotimaista   romaania  tänä   syksynä.  Minä olen lukenut vain yhden -   Kristina   Carlsonin Herra Darwnin  puutarhurin  - ja  olen  pettynyt, ettei se ollut ehdokkaiden joukossa.  Tämän vuoden ehdokkaat ovat: Turkka Hautalan Salo,Kari Hotakaisen Ihmisen osaAntti HyrynUuniMarko Kilven KadotetutMerete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua jaTommi Melenderin Ranskalainen ystävä. 

maanantaina, marraskuuta 09, 2009

Berliinin muurin murtuminen ja vapaus pelosta



Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 13. artikla:
1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa
 kunkin valtion sisällä.
2. Jokaisella on oikeus lähteä maastaan, myös omasta maastaan,
ja  palata  maahansa.
Se   toteutui  marraskuun 9. päivänä Berliinissä  20 vuotta  sitten, kun  Berliinin muuri murtui.  




Millaista oli  elää ennen  vuoden   1989 syksyä rautaesiripun takana, siitä kertoo  tuore nobelisti Herta Müller, romaanissa Sydäneläin( suom. Raija Jänicke):


" Kaikki elivät  pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes olisi vesi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata. Sen näki heidän silmistään: Pian  he ostaisivat kaiken rahansa edestä maanmittareilta maastokarttoja. He toivoivat  pellolle ja joelle sumuisia päiviä välttääkseen vartijoiden kuulia ja koiria, juostakseen pois, uidakseen pois." (Sydäneläin  s. 46)


 Ja   millaista   oli  elää  jokapäiväisessä pelossa:


 " Edgar, Kurt, Georg ja minä olimme  joka päivä yhdessä, koska me pelkäsimme. Me istuimme yhdessä pöydän ääressä,  mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Mutta pelolla on omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvot ja äänen otteessaan kuin elottoman esineen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se  levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä." (Sydäneläin s.68)


Pelko oli  vallanpitäjien ase.  He   levittivät  pelkoa,   manipuloivat sillä  ihmisiä  ja   loivat  sen avulla  ilmiantajien verkoston.   Pelon ilmapiirissä  ei voinut luottaa  edes parhaaseen ystäväänsä. Sitä   rautaesiripun  tällä puolen  vapaudessa  kasvaneiden   ihmisten  on  vaiketa käsittää,  että  ilmiantajat olivat enimmäkseen  tavallisia pelokkaita ihmisiä. 


Berliinin muurin  murtuminen ja  kommunismin  romahtaminen  vapauttivat muurin tuolla puolen  eläneet ihmiset painostavasta   pelosta,   mutta  tilalle  astuivat  muut elämisen  huolet.  Ruusutarhaa  ei  löytynytkään vapaudesta.

sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Eliksiiriä marraskuun pimeyteen



Jos  marraskuun  pimeys  alkaa   painaa liikaa sielua, ruumista ja  mieltä, niin  Kiasmasta  saa kaamoshoitoa viidennessä kerroksessa joulukuun viidenteen  päivään asti. Siellä on svetsiläisen Pipilotti Ristin Elixir-näyttely. 


 Kävin  viime  keskiviikkona  katselemassa  kattoon heijastuvia  paratiisin kuvia.   Taidetta on mukava katsella   selällään maaten, sopii minulle paremmin kuin  teoksen edessä seisoskelu.  Taustalla soi rauhoittava musiikki, tosin  se oli minun makuuni  vähän liian   new age-henkinen,  mutta  ei se pahasti  häirinnyt.   Hierontaakin oli  saatavilla, mutta  minulle riitti kuvien katselu. Kengät piti jättää näyttelytilan ulkopuolelle, jos olisin tiennyt sen, olisin vaihtanut jalkoihin  ehjät sukat. 





Pipilotti  Rist kertoo   Elixiristä täällä.


Kiasman videoklippi  Pipilotti Ristin  paratiisin Eevasta täällä




 Kiasmassa ei  ole kiellettyä käyttää  kännykkäkameraa eikä  muutakaan kameraa, ainakaan tässä  näyttelyssä. Ohjelmalehtisessä jopa kehotetaan : "Inspiroidu Pipilotti Ristin maailmasts ja  tee oma  kännykkävideosi."  Luin  kehotuksen  vasta kotiintultuani,  niinpä  minulla  ei ole  videoklippejä  näyttelystä,  on vain muutama  still-kuva. 


Kiasmassa taiteen lisäksi silmää ilahdutti  nuorten  miesten lukuisuus yleisön joukossa.   Tavallisesti  taidemuseoissa näkee   keski-ikäisiä naisia.   Pojasta polvi paranee!   Tai    sitten  Kiasma on  museo nuorten miesten  makuun.


 Perjantaina  radion Kultakuumeessa kerrottiin, että  miehet eivät käy taidenäyttelyissä eivätkä muissakaan taidetilaisuuksissa. Kiasman jälkeen arvelen sen olevan  väärää tietoa miehistä.  Eiväthän ne kaikki voi olla ihan pöljiä.



Matti Kalkamo. Destination  Salvation 2008


Samalla  kun  käy   rentoutumassa viiden kerroksen  Ristin paratiisissa voi käydä nejännnessä kerroksessa   katsomassa  tämän vuoden Arsfennica ehdokkaiden työt.  Minua   hätkähdytti   Matti Kalkamon ylläoleva installaatio, kun  astuin  pimeään huoneeseen.  Näytti körttikokoukselta. Jatkoin  valokuvaamista eikä  kukaan tullut  kieltämään. Ehkä Kiasman  kuvauspoltiikka on muuttunut.





Tämä on  Jyrki Riekin akryyli/kollaasiteoksesta yksityiskohta.


Arsfennica-palkinnon saaja ratkeaa marraskuun 19.päivä.  Muut  ehdokkaat ovat:   Mika Karhu, Jussi  Kivi, ja  Petri Yrjölä.   Yrjölä  on siitä harvinainen nykytaiteilija , että hän maalaa öljyväreillä  kankaalle  tummasävyisiä  suomalaissyksyisiä suomaisemia.  Niiden  väri- ja muotomaailmaa   ei  minun kamerani  objektiivi tavoittanut. Ne täytyy nähdä omin silmin. 



perjantaina, marraskuuta 06, 2009

Marraskuun aamu



Näkymä parvekkeelta torstaiaamuna. 

 Edellisen  postauksen hehkeä koivu on  menettänyt  hehkeytensä.   Mereltä  puskee  kolakka  tuuli  ja  räntälumi  lentää   vaakasuorassa  päin  naamaa,  näitä  merenranta-asumisen   talvisia riemuja,  joita ei asuntoilmoituksissa mainita. 


"Marraskuussa sielu käpertyy ihmisessä ja nukkuu talven painajaisunia nähden, sillä aikaa iloton ruumis tekee minkä voi lyhyitten harmaitten päivien aikaan. Mutta ajattele, että huhtikuun  alkupuolella joku löytä'' ensimmäisen  sinivuokon.Eikö se ole ihmeellistä?" kirjoitti Helvi Juvonen  Pikku Karhun talviunissa.  Talviunet  sisältyvät  Juvosen  Koottujen  teosten kokoelmaan Aukea ei koskaan  metsään ovi, joka  ilmestyi  tänä syksynä.     Runot ovat  minulle  tuttuja lukiovuosilta, jolloin rakastin  niitä ylitse muiden (so. Eeva-Liisa Mannerin ja Paavo Haavikon ).   Se rakkaus ole   kuihtunut vieläkään,    Juvosen  runot  ovat  harmaan marraskuun ilo.  Jos  suinkin ehdin, palaan   kokoelmaan   myöhemmin.

torstaina, marraskuuta 05, 2009

Satoi ensilumen




  Tällaiselta näytti ensilumi/räntä  Vuosaaressa  viime yönä.
  

 Kolme  päivää  sitten  koivu  parvekkeeni  edessä oli vielä näin  hehkeä.
 Talvi tulee, minkäpä sille mahtaa,   täytyy vain  kestää räntä ja pimeys. Mutta onneksi   päivät alkavat  taas pidentyä vajaan kahden  kuukauden kuluttua.    




    

lauantaina, lokakuuta 31, 2009

Valokuvatorstai:Vuorenpeikkojen luolassa





Tämä  peikkoluola löytyi  kotoa.



Ja tämä luola Uutelasta.   Peikko   seisoi luolan suulla, mutta kun menin lähemmäksi, se katosi.


Valokuvatorstain 146. aihe  vuorenpeikkojen luolassa

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Haavikko-niminen mies




Solnantie


Paavo Haavikko ja Marja-Liisa  Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy  kuvassa, se on  poppeleiden takana.   Meidän  perhe  asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä  kylässä, mutta  olin niin nuori  siihen aikana, että  heidän  vierailunsa ei minua kiinnostanut, he  olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia.  Mauno  Saari  kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että   inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät  on hyväksytty Kirjailijaliittoon.   Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä.  Kiljuja oli isäni, siihen aikaan  kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän  istui  kymmenen  vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja   valitsi  muiden  johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten  hänellä oli ensikäden tietoa.


 Viime yönä  luin   Saaren Haavikko-kirjaa.   Se on  kuin   juorulehti, sen  lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän  ihmiset  nykyään  harrastavat.  Saari on entinen Iltalehden  päätoimittaja ja  tyyli  sen mukaista. Hän   kuskaa Haavikolle  punaviiniä  ja  kuuntelee   (haastattelee?)   kynä  ja muistilehtiö kädessä häntä.  Aina  ei käy selville  mikä  on  Haavikon, mikä  Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla  Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla  on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"   


 Saaren kirjan    tapauksessa media on  Haavikon pojan avustuksella   kiinnittänyt  syöttiin kalan.   Miksi kirja  piti toimittaa  markkinoille  niin kovalla  kiireellä,  vain vuosi Haavikon  kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle  olisi  ollut eduksi, jos  Saari  olisi  malttanut  käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut  sen vasta sitten kun  sekä omat että  omaisten tunteet olisivat   asettuneet.


 Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet  tyttärestään Johannasta:
 "Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että  maksan mutta en kestä  kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt  rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173).  Kuulostaa vähän  siltä että  siinä puhuu  Kuningas Lear  humalapäissään.   In vino veritas, vai onko?  


Johanna  kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä  Marja-Liisa Vartio, mutta  tasan  kolmekymmentä  myöhemmin.  Hän  oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa  Lauttasaareen, yritti nousta  bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin  takapyörien alle.  Hän ei kuollut  heti, vaan vasta sairaalassa.  Haavikko ehti käydä katsomassa häntä.   Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, "  Haavikko sanoi.  Ei kai sattumaa että hiha takertui ja  jalka luiskahti  äidin  kuolinpäivänä?    Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.


En  taida  lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä  Haavikosta unta,  en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun  aamulla heräsin, olin aivan tukossa  enkä pystynyt  aloittamaan päivän töitä, mikä  harmittaa minua,  sillä jos en aloita aamulla, koko päivä  menee hukkaan.   Ja   huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka.  Samaan  aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät  sinne kuuntelemaan häntä, ja me  saadaan Saila  Susiluodon kanssa puhua  kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät  ovat  vaikuttaneet kirjailijanuraamme.