Kävin viime perjantaina Yaoyi Kusaman
näyttelyssä HAM:ssa (= Helsingin kaupungin taidemuseossa) Kuvassa Kusaman
installaatio peileistä ja täplikkäistä pehmopeniksistä - sellaisilta ne minusta näyttivät. Seison kuvan oikeassa laidassa kuvaamassa poikaani
ja hänen tyttöystäväänsä.
Kusaman mukaan hänen teostensa
penikset ovat syntyneet peloista seksiä sekä miehiä kohtaan (kts. Pia Parkkisen kirjoitus: Japanilainen pilkuttaa kuolemaansa asti
- pakkomielteet ja hallusinaatiot tekivät Kusamasta mestarin.) Hänellä oli
traumaattinen lapsuus. Isä oli
naistenmies. Mustasukkainen äiti pani tyttärensä
vakoilemaan isän harha-askeleita, ja kohteli
muutenkin pikku-Yaoyita huonosti.
Kusama lähti vuonna 1953 Yhdysvaltoihin ja jäi sinne viideksitoista
vuodeksi. Hänestä tuli siellä pop-taiteen, minimalismin ja feministisen taiteen edelläkävijä sekä avantgardistisen taideliikkeen kärkihahmoja (vaikutti mm. Andy Warholin ja Claes Oldenburgin taiteeseen). Vuonna 1973 hän palasi takaisin Japaniin,
jossa sai niin penseän
vastaanoton.
Omakuva ”Minä
joka tein itsemurhan” vuodelta 1977, jolloin hän hakeutui Seiwan mielisairaalan. Hän valitsi sen
vapaasta tahdostaan vakituiseksi residenssikseen. Hän asuu siellä edelleen.
Samana vuonna kuin ”itsemurhataulu” häneltä ilmestyi runokokoelma, seuraavana vuonna
esikoisromaani. Hän on kirjoittanut tähän mennessä yhdeksän romaania ja
omaelämäkerran. Sairaalassa hän alkoi
maalata akryyliväreillä isokokoisia ja värikkäitä tauluja, joissa hän purki
lapsuuden traumojaan ( kaksi kuvaa alla).
Kusama on sanonut, että ilman
taidetta hän olisi tappanut itsensä aikoja sitten. Hän on nyt 87-vuotias ja
maalaa yhä. Ei hän ”täyshullu” ole, koska on pystynyt tekemään yhteistyötä
tällä vuosikymmenellä suunnittelija Marc Jacobsin ja Louis Vuitton-firman kanssa ( mm.
näyteikkunoita ja sekä muoti- ja asustekokoelma).
Kurpitsat ovat Kusaman tunnetuin teema. Hän
maalasi ja piirsi niitä jo 1940-luvulla ja palasi teemaan
kahdeksankymmentäluvulla. Hän on kertonut
ensikohtaamisestaan lapsena kurpitsan kanssa seuraavaa: ”Se alkoi heti puhua minulle eloisasti. Se oli yhä kasteesta märkä,
sanomattoman houkutteleva ja aristeli kosketusta… Viehättävä ja hurmaava muoto
lumosi minut. Eniten minua viehätti
kurpitsoiden aulis vaatimattomuus.”
Ei hänen lapsuutensa voinut olla
täysin onneton, koska luonto puhui hänelle.
Näyttelyn jälkeen
Kusaman peili-installaatiot ja maalaukset olivat niin vaikuttavia, että päätäni huimasi, kun astuin museosta kadulle. Seuraavana päivänä
ostin Stockan
Hulluilta päiviltä vihreätäpläisen Marimekko-tunikan. Sen täplät
näkyvät himmeästi kuvassa,
jonka otin tänään kotiparvekkeella.
Selfiet eivät vielä ota minulta oikein onnistuakseen. Täytyy opetella hymyilemään itselleen.
Kuvaamisen jälkeen rupesin
lukemaan Pia Ingströmin Lentävää feministiä. Se kertoo seitsemänkymmentäluvun
suomenruotsalaisista feministeistä. Vahinko, että en kohdannut heitä silloin, tuli
mieleeni. Olin kirjoittanut sen
vuosikymmenen alussa feministisen
esikoisromaanin ( Irti, WSOY 1970). Se ei saanut tuulta siipiensä alle, koska kun suomenkielisellä puolella ei aika ollut
vielä kypsä feminismille. Se aika tuli
vasta kahdeksankymmentä luvulla.
