Tänä aamuna (4.6.) havahduin puoliunesta, kun joku puhui
radiossa identiteetistä. Hän väitti että identiteetti on  mielikuvitusta.    Miten
niin mielikuvitusta? ihmettelin. Olin   äskettäin  lainannut  Francis Fukuyaman teoksen Identiteetti: Avostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (suom. Antti Immonen. Docendo 2020). Fukuyama
on demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisen politiikan tutkija
Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa. 
Hän sanoo puhuvansa tässä kirjassa identiteetistä siinä mielessä, koska se
on niin tärkeä tekijä  aikamme
politiikassa.  ”Modernista identiteetintajusta
kehkeytyy nopeasti identiteettipolitiikkaa, jossa ihmiset vaativat arvonsa julkista
tunnustusta,” hän kirjoittaa. Niinpä, kun ihmiset heräävät vaatimaan arvonsa tasavertaista
tunnustamista, se laukaisee vallankumouksia. 
Fukuyama kertoo 
pienestä tapahtumasta, joka 
laukaisi  liikkeelle   arabikevään. ”Vuoden 2010 joulukuun 17. päivänä
poliisi takavarikoi tunisialaisen katukauppiaan Mohamed Bouazizin
kasvikärryistä tuotteet, koska hänellä ei ollut myyntilupaa. Naispuolinen
poliisi läimäytti häntä, takavarikoi hänen elektronisen vaakansa ja sylkäisi
häntä kasvoihin. Bouazizi kävi pormestarin toimistolla tehdäkseen valituksen ja
hakeakseen vaakansa takaisin, mutta 
häntä  ei suostuttu ottamaan
vastaan. Niinpä  Bouazizi valeli  itsensä 
bensiinillä ja sytytti itsensä palamaan 
huutaen: Kuinka te odotatte minun hankkivan elantoni.” 
Uutinen tapahtumassa ja sen aiheuttamat mellakat ja
mielenosoitukset levisivät nopeasti koko arabimaailmaan. Väki voimaantui
vaatimaan arvostusta ja oikeudenmukaisuutta. 
 Tällä hetkellä näyttää siltä,
että Yhdysvalloissa on tapahtumassa jotain samantapaista,  kun 
mellakat ja mielenosoitukset ovat  levinneet  Minneapolisista ympäri  Yhdysvaltoja. 
Mellakat alkoivat, kun George Floyd, musta mies, kuoli tukehtumalla
toukokuun 25.päivä toukokuuta. Valkoinen 
poliisikonstaapeli  tappoi  hänet painamalla   polvellaan 
hänen    kaulaansa katuun yhdeksän
minuutin ajan.
   George Floydin
tapaus oli  saanut   minut lukemaan Fukuyaman  kirja. Hän määrittelee, että modernissa
identiteettikäsityksessä yhdentyy  kolme
erilaista ilmiötä:
1.  Thymos
( kreikkalainen nimitys  sielunosalle,
jonka  Platon määrittelee sen Valtiossa.  Sitä on vaikea kääntää, englantilaiset
ovat kääntäneet  sen 
sanalla ”spirit”, suomalaiset 
sanalla ”kiihkeys”). Se n ihmisen universaali persoonallisuuspiirre,
jonka tavoitteena on tunnustetuksi tuleminen.
2. Sisäisen ja ulkoisen minuuden välinen ero.
Sekä sisäisen minuuden moraalisen arvon nostaminen ulkoista yhteiskuntaa
korkeammalle.
          3.  Kehittyvä
käsitys arvostuksesta, jossa tunnustetuksi ei tule  vain                    ahdasrajainen joukko ihmisiä vaan  kaikki ihmsiet.
Lainasin  Fukyaman  Identiteetin,
koska  identiteettikysymykset ovat
kiinnostaneet minua lapsesta pitäen 
Ensimmäisen kerran  törmäsin
konkreettisesti kysymykseen ”kuka minä olen” alle  kouluikäisenä, kun meidän perhe  muutti 
uuteen taloon.  Pihalla
samanikäiset tytöt haukkuivat ryssäksi ja ajoivat nokkoset kädessä pihalta
pois. Itkuhan siitä  tuli.  Kotona isä selvitti, että en ole ryssä vaan  inkeriläinen, 
ja että inkeriläiset ovat suomalaisia.
 Identiteettikriisejä on
 sen jälkeen  ollut 
useita  kuten kaikilla ihmisillä eri
elämänvaiheissa. Viimeisin kriisi tuli koronapanepidemian alussa, kun valtioneuvosto
”velvoitti karanteenin  kaltaisiin
olosuhteisiin”  so. pysymään kotona,
koska  olen ikäni vuoksi  ”hauras vanhus. ” Mutta en  tunne itseäni 
sellaiseksi. Se on ulkopäin 
annettu  identiteetti. En ole
vielä sujut sen kanssa.
Fukyaman Identiteetti
on sellainen kirja, jota olisin mielelläni lukenut kynä kädessä ja
alleviivaillut sivuilta kohtia, jotka kiinnostivat minua  erityisen paljon, kuten Platonin  ” sielunosat”.  Ruumiinosista kyllä puhutaan nykyään, niitä
on useita.  Mutta sielunosia  on vähemmän – 
Freudillakin vain kolme:  id, ego
ja superego.
 Platonin Valtiossa Sokrates keskustelee sielunosista   Adeimantoksen kanssa.  Sokrates sanoo, että ”sielun himoitseva osa
kaipaa esimerkiksi ruokaa ja vettä. Mutta ajoittain janoinenkin mies on
juomatta, koska hän tietää että vesi on saastunutta ja että siitä voi sairastua
.”
 Sokrates kysyy: ”Mitä
tästä nyt pitäisi päätellä? Varmaankin, että tällaisen ihmisen sielussa on sen
puolen lisäksi, joka käskee juomaan, myös sellainen  puoli joka, joka estää juomasta – toinen ja
vahvempi puoli kuin käskevä puoli?”
Keskusteltuaan  Adeimantoksen   kanssa 
  Sokrates  tulee 
siihen  tulokseen, että sielussa
toinen  erillinen osa on laskelmoiva osa,
joka voi toimia sielun irrationaalisen, haluavan osan tarkoitusperien
vastaisesti.  Mutta jos  ihminen alistuu  halun valtaan kuuntelematta  järjen ääntä, niin  sielun kolmas osa puuttuu asiaan ja herättää
ihmisessä kiukkua ja  itseinhoa.  Sokrates nimittää tätä sielun kolmatta,
henkistynyttä  osaa  ”thymokseksi”,  jota 
Fukuyama ei  edes yritä kääntää.  Hän 
sanoo, että  ” yli kaksituhatta
vuotta ennen nykyisen taloustieteen syntyä Sokrates ja  Adeimantos ymmärsivät jotakin, mitä sen  piirissä ei ole tajuttu. Halu ja järki ovat
ihmisen psyyken (sielun) osatekijöitä, mutta kolmas osa thymos toimii täysin
riippumatta noista kahdesta. Thymos on arvoarvostelmien tyyssija. […] Saadessaan
osakseen myönteisen arvostelman ihmiset tuntevat ylpeyttä, ja ellei heille sitä
suoda, he tuntevat joko kiukkua (koska uskovat olevansa aliarvostettuja) tai
häpeää (koska he tajuavat, etteivät ole yltäneet muiden ihmisten normien
tasalle).
Fukuyaman  Identiteetin  keskeinen termi on  thymos. Hän 
on sitä mieltä, että nykyinen identiteettipolitiikka paikantuu  juuri tähän sielun kolmanteen osaan eli
thymokseen. ”Poliittiset toimijat vääntävät kättä taloudellisista ongelmista
[…] Mutta itse asiassa  suuri osa
poliittisesta elämästä liittyy vain heikosti taloudellisiin resursseihin.”
 
