Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ääriviivat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ääriviivat. Näytä kaikki tekstit

torstaina, heinäkuuta 11, 2019

Rachel Cusk: Ääriviivat ja Siirtymä - elämää eron jälkeen

Rachel Cusk.  Ääriviivat. Suomentanut Kaisa Kattelus.  Kustantanut S&S Helsinki.  Toinen painos 2019. ( Kuva  kirjoituspöydältäni.


Kiinnostukseni Rachel Cuskiin heräsi, kun luin Helsingin Sanomien haastattelun ( HS 15-5-2019).  Hän  kertoi haastattelussa,   että   hänen kirjansa  Aftermathin saama murskakritiikki oli ajaa   hänet täydelliseen hiljaisuuteen. Aftermath oli autofaktaa  hänen avioliitostaan ja  -erostaan.  Cusk  kertoi  ajatelleensa,   ettei enää ikinä  kirjoittaisi mitään,  niin pahasti hän oli saanut siivelleen.   Kirjan  feministinen näkökulma ja  tunteiden rehellinen kuvaaminen oli  ärsyttänyt lukijoita ja  saanut monet raivon valtaan.  

 Cusk  toipui   nopeasti.  Kaksi vuotta Aftermathin jälkeen   vuonna  2014 ilmestyi   hänen  avioerotrilogiansa ensimmäinen osa Ääriviivat,  joka oli  anglosaksisessa lehdistössä  arvostelumenestys.  Cusk oli  oppinut suojautumaan,  hän  fiktionalisoi  kokemuksensa.  Kun  kertoja  ei tule vaikeine  kokemuksineen  lukijan iholle, välimatka  säilyy ja  kirjailija on turvassa  negatiivisilta tunteenpurkauksilta. Ajattelen, että   julkinen höykytys Aftermathin jälkeen on  täytynyt  vaikuttaa jollakin  tapaa    trilogian  kertojaratkaisuun:  minäkertoja ei kerro  omasta elämästään, vaan  muista ihmisistä,  ja heidän kauttaan itsestään.


Haastattelun luettuani yritin lainata Ääriviivat  Helmetistä. Mutta siellä oli  jo runsaasti yli   tuhat varaaja  jonossa.   Ilmeisesti hekin  olivat  lukeneet  Hesarin haastattelun,  innostuneet kirjailijasta ja  ehtineet  kirjautua varausjonoon ennen minua. Lainasin  sen  sitten   Celiasta  äänikirjana.    Kuultuna  sitä oli  vaikea hahmottaa. Tai kuten  nykyään  sanotaan:  se oli haasteellista kuunneltava.   Minua ärsytti kertoja,   ärsytti  myös  se että en tiennyt kuka milloinkin puhui.   Kun  lopulta  sain   Ääriviivat  kirjana ja     luin sen,  selvisi että kirja ei   ole  ollenkaan vaikea.  Rakenne on  selkeä, ei takaumia,  ei poikkeamia eikä muitakaan monimutkaisuuksia, ja  kertojia on  vain  yksi eikä  hän ole   kovin ärsyttävä,  trilogian toisessa osassa hän on  lähes sympaattinen. 

Tärkeintä  ei ole juoni, vaan  ihmiset, joita  kertoja  Faye tapaa ja  jotka kertovat   hänelle  omaa tarinaansa.  Melkein kaikki tarinat kietoutuvat  eron ja vaikeiden ihmissuhteiden ympärille,   teeman joka  tuohon aikaan  hallitsee hänen  elämäänsä.    Hän kuuntelee  ihmisiä  ja heittää väliin  jonkin kysymyksen kuin terapeutti,  mutta  ei kerro itsestään mitään, eikä   ole  erityisen empaattinen kuuntelija.   Hän kuvailee  tapaamiaan  ihmisistä, varsinkin miehiä  kuivan sarkastisesti perienglantilaiseen tyyliin. Kirjoituskurssilaisiinsa hän sentään suhtautuu   lempeämmin.  

Hän  matkustaa  kesäkursseille  Ateenaan  opettamaan luovaa kirjoittamista.   Vapaa-aikana hän tapaa kollegoitaan,    ateenalaisia kustannusalan ihmisiä   ja  miestä, johon oli tutustunut  lentokoneessa. Mies  oli istunut hänen vieressään,  ja  kysynyt  miksi  hän oli  menossa Ateenaan ja hän  oli vastannut,  koska miehellä  oli  kummalliset hopeanväriset kulmakarvat. "Juuri tämän  eriskummallisuuden takia vastasin hänelle.  Joskus odottamaton on kuin kohtalon kehotus, "  Faye tuumi.  Joskus    matkoilla tapahtuu,  että    tuntemattomat    ihmiset  avautuvat toisilleen,   alkavat  kertoa  asioita,  joita eivät  ole voineet  puhua  muille. 

Hän kertoo vierustoverilleen, että hän on muuttanut  hiljattain  Lontooseen maaseudulta, jossa oli asunut kymmenen vuotta, viimeiset kolme  vuotta yksin lastensa kanssa.  Kun  vierustoveri  kysyy syitä  avioeroon, hän  vastaa, että "avioliitto on muuan muassa  uskomusjärjestelmä, tarina, ja vaikka  se ilmentää itseään tavoilla, jotka ovat todellisia, sitä ylläpitävät  impulssit ovat mysteeri.  Hänelle  oli lopulta todellista luopuminen talosta maalla, "koska  siitä oli tullut paikka, joka  edusti toivoa, että mennyt  vielä palaisi,"  kuten hän  sanoo. 

En ole ollut  ikinä kirjoituskurssilla enkä tiedä miten siellä toimitaan,  mutta  minusta vaikuttaa siltä, että  Faye on hyvä opettaja. Minun  suosikkini kymmenen kurssilaisen joukossa  on nelikymppinen Penelope,  joka  toteaa ensimmäisen kurssipäivän lopussa murheellisena, ettei hän voi  olla   kirjailija, koska hänellä ei ole omaa  aikaa. Hän on täynnä ihmissuhteita ja velvollisuuksia, jotka tekevät hänet  hulluksi:"niin  täpötäynnä paitsi omia myös toisten ihmisten muistoja, velvollisuuksia, unia, tietoja ja lukuisia arkipäiväisiä tehtäviä, jotka hän oli imenyt itseensä vuosien varrella kuunnellessaan, puhuessaan, myötäeläessään ja kantaessaan huolta, että pelkäsi rajojen näiden moninaisten henkisten taakkojen välillä vähitellen murenevan, kunnes hän ei ollut enää varma mitä oli tapahtunut  hänelle ja mitä hänen tuttavilleen, tai joskus jopa mikä oli todellista ja mikä ei", Tyypillistä naiskirjailijan elämää, sanoisin. Cusk kuvaa  Penelopen ahdinkoa niin myötätuntoisesti, että  tuntuu kuin hän olisi joskus elänyt itsekin samanlaisessa tilanteessa,  ollut vailla omaa identiteettiä,   ehkä taakankantaja,  joka  on kuunnellut  ihmisten huolia ja murheita uupumukseen asti ja tuntenut olevansa kuin "sadun merenneito, joka kulkee veitsenkärjillä joita kukaan muu ei näe."  

Viimeinen henkilö jonka  Faye  Ateenassa   tapaa,  on  kuin hänen  peilikuvansa,  näytelmäkirjailija  Anne, joka  on tullut    opettamaan hänen jälkeensä kirjoituskurssilaisia.   Lähtöiltana  Faye  kuuntelee  Annen kertomusta.  Annellakin on takanapäin avioero ja  lisäksi traumaattinen tapahtuma jota hän sanoo "selkkaukseksi."  Hän oli kokenut peräjälkeen kaksi kriisiä, joista toinen oli identiteettikriisi. "Hän oli kuin ihminen, joka oli unohtanut äidinkielensä [...] häneltä puuttui sanasto, äidinkielen minuus: ensimmäisen kerran elämässään hän ei löytänyt sanoja." Lentokoneessa hän oli  aloittanut  keskustelun  vieressä istuvan miehen kanssa karkoittaakseen     ahdistavat ajatukset.  Mies oli diplomaatti joka oli elänyt monilla kielillä.  Kun hän kuunteli  miestä 

"hän oli  alkanut nähdä itsensä  muotona, ääriviivoina joita  yksityiskohdat kehystivät  muodon itsensä  pysyessä tyhjänä. Silti tämä muoto, vaikka hän ei vielä tiennyt, mitä se sisälsi, auttoi häntä ensimmäisen kerran  selkkauksen jälkeen hahmottamaan  kuka  hän oli" (alleviivaus minun).

Onko Faye  epäluotettava kertoja?    Kun mies  johon hän tutustui lentokoneessa ja jonka kanssa kävi  veneretkellä kaksi kertaa, soittaa pyytää häntä taas  veneretkelle, hän sanoo pokkana, että  menee katselemaan nähtävyyksiä erään tuttavansa kanssa, vaikka  on lähdössä parin tunnin kuluttua lentokentälle. Miksi hän valehtelee? Ehkä se selviää trilogian seuraavassa osassa.


Rachel Cusk. Siirtymä.  Suomentanut Kaisa Kattelus, Kustantamo S&S, Helsinki 2019


Alkukielellä   Cuskin  trilogian  toisen  osan nimi on  Transit. Kirjojen nimet   ovat  tienviittoja  sisältöön, siksi tärkeitä.  Transit voi  siirtymän  lisäksi   merkitä  kauttakulkua  tai  ylikulkua, joka astronomiassa viittaa Wikipedian  mukaan "tapahtumaan, jossa jokin taivaankappale kulkee toisen taivaankappaleen editse tietyn havainnoitsijan näkösäteeltä katsottuna."  Astrologiassa  planeettojen ylikulku ( transiitti)  viittaa ihmisen sisäisen  tähtikartan  tapahtumiin, jotka  voivat heijastua  ulkoisiin tapahtumiin. 

Toisen osan  alussa  digitaalinen astrologi ottaa Fayeen  sähköpostitse yhteyttä.   Faye  arvelee, että tietokonealgoritmi on  luonut sähköpostin. Jos  niin on, niin se merkitsee,   että hän  on surffailut  netin  astrologiasivustoilla  useammin kuin kerran.    Hän  elää muutoksen aikaa,  ei ihme, että  hän  hakee  neuvoa  nettiastrologiasta. Niin minäkin  olen tehnyt , sen  lisäksi   että olen konsultoinut I Chingia eli Muutosten kirjaa ja Tarot-kortteja.  Sähköpostissa oli  linkki  Fayen  tähtikarttaansa.  Hän maksoi  pyydetyn  summan ja   avasi linkin. Luultavasti  hän  suunnitteli    tuolloin  muuttoa Lontooseen.   Hän viittaa muuttoon ensimmäisen osan alussa.  Alkukesästä hän     osti    Lontoosta  asunnon. Muutto oli  niin  tuore  tapahtuma, että  hänen poikansa  eksyi  koulumatkalla ja  soitti hänelle Ateenaan kesken  kirjoituskurssin.  Faye antoi puhelinneuvontaa ja  poika löysi koulunsa.  

 Trilogian toinen osa  kuvaa   Fayen  arkea Lontoossa.   Astunto  on   niin  kehnossa kunnossa, että  siellä on tehtävä  täysremontti ennen kuin lapset voivat asua siellä.  He asuvat isänsä luona remontin aikana. Faye elää elämäänsä remontin keskellä,  kuuntelee   urakoitsijan  huolia ja alakerran pariskunnan rähinöitä ( he ovat "kuin  Beckettin Nagg ja Nell  roskasäiliöisään"), käy   värjäyttämässä hiuksensa  uusiksi kampaajalla, joka vastustaa kaikkia muutoksia,(hiukset  hiukset! naisen  sisäisen muutos näkyy ensimmäisenä  hiustyylin muutoksena),  tapaa kadulla sattumalta  entisen poikaystävänsä, jonka  hylkäsi viisitoista vuotta sitten  miehen takia, jonka kanssa meni naimisiin ja joka jätti hänet kolme vuotta sitten, osallistuu  kirjallisuusfestivaaliin (ironinen kuvaus tapahtumasta, jossa  mieskirjailijat puhuvat vanhaan miesmalliin) ja  opettaa  viikottain fiktiokurssilla kirjoittamista. Hänellä on myös  yksityisoppilaita. Eräs  heistä on valokuvaaja, joka   haluaa kirjoittaa kirjan taidemaalari Marsden Hartleysta (1877-1943).   Valokuvaajalla  on 300 000 sanaa muistipainoja taiteilijasta, mutta hän   ei tiedä miten  saisi kirjan  kasaan.  Hän  on kova puhumaan,  Faye kuuntelee  ja ajattelee, että ihmiset paljastavat  itsensä huomioissa, joita tekevät toisista.   Kirjan  loppupuolella hän sanoo, että "oli oppinut enemmän kuuntelemalla kuin olisin koskaan uskonut mahdolliseksi."

Päivä joka   tietokoneastrologin maksullisen raportin mukaan   on erityisen  merkittävä tulevassa siirtymävaiheessa, on tuiki tavallinen päivä.  Faye juttelee remonttimiesten kanssa, hänen poikansa  soittaa, että on kadottanut  avaimet eikä pääse isänsä kotiin, Faye lohduttaa  poikaa,  ja   lähtee sitten opettamaan  fiktiokurssia.  Sen jälkeen  hän illastaa miehen kanssa,   mikä  saattaa olla  merkittävä tapahtuma  tai  sitten ei ole.   Jotain kuitenkin  tapahtui.  Kun hän myöhemmin  illalla palasi kotiin, "huoneet olivat hiljaisia ja tuntuivat lujilta jalkojen alla." Se oli uutta.  Entistä oli alakerran nainen joka huusi hänelle  oven takana: "Helvetin huora."  

Vaikuttaa siltä, että   Faye on alkanut  hiljalleen toipua  avioerosta, sillä   kirjan  viimeisessä  luvussa  hän  pystyy puhumaan  myös  omista tunteistaan  eikä vain  kuuntelemaan  toisia. Serkkunsa  ja  tämän  uuden naisen  kutsuilla ( serkku oli hiljaittan eronnut ja aloittanut uuden elämän) hän  kertoo   milloin   oli  tajunnut, että  hänen avioliittonsa  on  ohi.  Mies oli poissa kotoa ja   hänellä  oli ahdistava olo,  lapset riitelivät, isompi poika tarttui pienemmän päähän ja iski sen  kaikin voimin keittiön työtasoon.  Hän kertoo, että  hänelle oli konkretisoitunut silloin jotakin mitä hän ilmeisesti jo tiesi.  Hän oli kuvitellut että lapset olivat toimineet  "tämän tiedon palveluksessa, ajautuneet tekemään näkyväksi sellaista mitä he eivät    itse ymmärtäneet tai tajunneet." Ei se  ole  kuvitelmaa,  niin lapset toimivat vanhempien kriisitilanteissa.  Sitä sanotaan ajeeraukseksi (englanniksi "acting out," opin  sen termin, kun olin  töissä  kasvatusneuvolassa ).  Vuoden kuluttuan  mies muutti pois  kotoa.   

Faye kertoo,  että yhteen  aikaan miehen lähdön jälkeen  erityisen  raskaita kokemuksia   olivat  olleet  poikien lemmikkieläinten kuolemat,  niitä kuoli  koko ajan. "Minusta tuntui kuin jokin talossa olisi tappanut ne, ilmapiiri jota yritin herpaantumatta kieltää tai hälventää." Serkku tulkitsee,  että se oli miehen kosto: mies jätti hänet lasten kanssa yksin kuolemaan taloon." Siinä talossa sinulle ei olisi voinut tapahtua mitään hyvää," serkku  sanoo.

Minä tulkitsen  miehen lähdön ja  lemmikkien kuoleman synkronisiteetiksi: kaksi tapahtumaa  näyttää liittyvän   yhteen, vaikkei niillä ole  mitään  syy-seuraus-  eikä  muutakaan järjellistä suhdetta.   Synkronisiteetti on symbolinen tapahtuma. Sisäinen ja ulkoinen  komppaavat  toisiaan.  Minulta  särkyivät  aikoinaan kaikki peilit eron  jälkeen, se jos mikään oli symbolinen tapahtuma, sillä  vanhan kansan uskomusten mukaan se merkitsee kuolemaa.  

Faye lähtee serkun talosta ja kirja päättyy sanoihin: "Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan.  Etsin laukun ja auton avaimet ja lähdin talosta hiljaa."

Suljin kirjan   vaikuttuneena.  Haluaisin  lukea kolmannen osan saman tien, mutta se  ilmestyy   vasta ensi vuonna.  Osan nimi  on englanniksi Kudos, se  tarkoittaa   kiitosta ja ylistystä,  myös kehuja. Olen nauttinut  trilogian  kahden osan   lukemisesta,  kolmas osa tuskin  tulee olemaan pettymys.  Kävin  Helmetin nettisivulla katsomassa saako sen  englanniksi. Helmetissä sitä on  8 kappaletta, mutta   varausjonossa  on 92 ihmistä. Taitaa mennä pitkälle syksyyn ennen kuin saisin  sen.  Akateemisessa  kirjakaupassa  näyttäisi  olevan  huokea pokkaripainos.  Harkitsen ostamista, se kannattaisi, koska  Cuskin teksti on niin tiuhaa ja monikerroksista, että  se ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukukerralla.   


Trilogian kaksi ensimmäistä osaa sain kustantajalta. 


Rachel Cuskin haastattelu Ylen Areenassa
https://areena.yle.fi/1-50157460