Mitä nainen haluaa?

 Aino  Vähäpesola. Onnenkissa. *Kosmos 2019

Edith Södergran oli 24-vuotias, kun hän julkaisi  esikoisrunokokoelmansa Dikter ( Runoja )  vuonna  1916. Yksi sen runoista  oli Onnenkissa, japanilaisten kissanhahmoinen onnensymboli, jota  runon minä pyytää hankkimaan kultaisen sormuksen,  joka kertoo että hän on onnellinen, peilin joka kertoo että hän on kaunis, ja viuhkan joka  leyhyttää pois ahdistavat ajatukset.

Aino Vähäpesolan  Onnenkissan  kertoja on 24-vuotias   kirjallisuudenopiskelija, joka tekee gradua Edith Södergranin runoudesta. Häntä kiinnostavat  sukupuoliroolit   1900- luvun alun runoudessa, erityisesti  Södergranin   runoissa, joiden kautta hän tutkii omaa naiseuttaan ja   sukupuolisuuttaan.  Hän pohtii mitkä ongelmat  ovat edelleen ajankohtaisia, missä  on tapahtunut  kehitystä ja  miltä tämän päivän  feminismi näyttää viime vuosisadan  alkuun verrattuna. Hän esittelee  graduaihettaan   professorille, mutta  professori suhtautuu  aiheeseen penseästi  samoin kuin feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, queerteoriaan ja  kertojan  oppiäiteihin: Judith Butleriin sekä Simone de Beauvoiriin.  Proffa sanoo:  "Kyllä naiset ovat naisia  ja miehet miehiä."  Minusta  kuulostaa siltä, että   hänen   suunsa  kautta puhuu  patriarkaatti.  Siinä suhteessa  yliopisto  ei ole  paljon muuttunut  siitä kun minä  siellä  opiskelin. Patriarkaatti puhui, oli puhuja sitten mies tai nainen.

 Kertojan gradun teko hyytyy,  sen sijaan   syntyy  romaani  rakkaudesta, seksistä ja    siitä millaista on olla  nuori  nainen   2010-luvulla. Kertoja  sanoo, että hän on ensisijaisesti Edith Södergranin  runojen lukija. Hän lukee niitä runoja jotka resonoivat hänessä ja rakentaa -  kuten  hän sanoo: "omasta  Edith Södergranistani  itseni kuvan, "kaksoisolentoni, jonka runot   tekevät tunteistani taidetta sitä mukaa kun elän niitä. "

Jossakin toisessa yhteydessä ( minun piti viedä kirja kirjastoon enkä voi tarkistaa missä yhteydessä) kertoja   sanoo, että "joskus oma elämä ja luettu teksti kohtaavat eikä sille mahda mitään."    Sehän on onnellinen sattuma, miksi sille pitäisi mahtaa mitään! minä mietin.  Toinen lause  jota jäin   miettimään,  oli: "Kohdatessaan vaikuttavan ja puhuttelevan tekstin jokainen  lukija  näyttelee itse osaa lukemassaan."   En ole  varma, mitä  kertoja tarkoittaa.   Minä tulkitsen lauseen niin, että lukija  heijastaa omat kokemuksensa ja näkemyksensä tekstiin.   Siksi  tekstit ovat  erilaisia  eri lukijoille, ja on   turha  kiistää  lukijan  lukukokemusta  ja/tai  tulkintaa, vaikka se tuntuisi itsestä  täysin väärältä.

Minua  Vähäpesolan  romaani puhutteli ja ilahdutti.  Sen    kautta peilasin omaa nuoruuttani. 24-vuotiaana olin  yhden lapsen äiti, Ylioppilaslehden kirjallisuuskriitikko ja  opiskelin  yleistä kirjallisuustiedettä (sen nimi oli siihen aikaan nykyiskansain kirjallisuus) samassa yliopistossa kuin  romaanin kertoja.  Laudaturseminaari oli  yhtä  nihkeä tilaisuus kuin  romaanissa  kuvattu tutkimusaiheen  käsittely.  Opiskelutoverit  katselivat pitkin seiniä ja  miettivät  mitä älykkään  ilkeätä  keksisivät sanoa esitelmästäni.    Sen aiheena oli  Samuel Beckettin  absurdi teatteri  verrattuna  Bertolt  Brechtin osallistuvaan teatteriin,  aihe  joka  ajankohtainen, mutta ei vähääkään henkilökohtainen.  Tutkimusmetodi oli varmaankin uuskriittinen,  koska se oli  kirjallisuuden laitoksella   muotia  tuolloin.    Seminaarin osallistujien  kritiikki oli muistini mukaan murskaavaa, mutta muistan vain  professorin sanat: " Tämähän on  kuin  neurootikon  kirjoittama, kun on niin paljon kirjoitusvirheitä".  Minä    suutuin  niin että  painelin  saman tien ulos  koko yliopistosta ( palasin sinne vasta  yli kymmenen vuoden kuluttua) ja  keskityin  kirjoittamaan  esikoisromaania, joka kertoi  millaista on olla nuori nainen 1960-luvulla.

Vähäpesolan  Onnenkissan kertoja luki jo 13-vuotiaana  Södergrania. Häneen oli tehnyt  jo silloin vaikutuksen  runo Vierge moderne  (Moderni neitsyt) Minä luin samanikäisenä Waltarin Sinuhea ja   vaikutuin synnillisen  eroottisesta Neferneferneferistä.  Luin   Södergrania vasta lukioluokilla.  Kolme  runoa   oli tehnyt   silloin  minuun vaikutuksen: Tuska, Rakkaus ja Erokselle.   Eros oli  jumalista julmin  tytöille.   Se  heitti heidät pimeään  holviin, se sitoi kädet ja jalat. Runon minä ei paennut  eikä odottanut, hän vain kärsi niin kuin eläin. 

Muistan vieläkin Tuska-runon alun, jota  siteerasin ylioppilaskirjoitusten äidinkielen aineessa: 

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
                                                           ei ole mitään.
Töytäise onneasi, että se  särkyy, sillä onni on paha.
                                                         (Suom. Uuno Kailas)

Lukioluokilla Södergran  oli ollut kova nimi.   Minulla oli kolme luokkatoveria, tyttöjä jotka lukivat  runoja. Voi olla, että ilman heitä en olisi löytänyt  Södergrania.  Kahden  mielirunoilija  oli Södergran ja  kolmannen Eeva-Liisa Manner.  Minun  mielirunoilijani oli Helvi   Juvonen.  En muista miten löysin hänet,  mutta hänen  kauttaan löysin  Emily  Dickinsonin, jota  rupesin  lukemaan englanniksi.  Tuohon aikaan,  pojat  jotka  lukivat  runoja, lukivat  Haavikkoa ja Saarikoskea. Heistä tuli kriitikoita, kirjailijoita tai kirjallisuudentutkijoita.  Yliopistossa ymmärsin, että  jos  aioin tulla joksikin minun oli luettava miesrunoilijoita ja kirjoitettava kuin mies.

Uuno Kailaan kokoamassa ja suomentamassa  Runoja -kirjassa ei ollut Södergranin esikoiskokoelman runoa  Vierge moderne  ( so. Moderni neitsyt). Se ilmestyi  suomeksi vasta  1960-luvun loppupuolella Suomenruotsalaisen lyriikan antologiassa  Aale Tynnin  suomentamana.  Runon minä sanoo:  " En ole  nainen. Olen neutri."  [...]  " olen hyppy vapauteen ja  omaan itseen... "     

Neitsyys ei   ole  enää  onneksi  yhtä arvostettu ominaisuus (länsimaisen kulttuurin piirissä ) kuin 1910-luvulla ja  vielä 1960-luvun alussa, jolloin   piti valehdella poikaystävälle , että olen  pudonnut puusta,  kun  neitsyys oli mennyt.  Harva  nykytyttö  haluaa  kultaisen sormuksen ennen kuin päästää pojan  sänkyynsä. E-pillerin keksimisen jälkeen  seksi ei yhtä  ole ahdistavaa kuin ennen, mutta ei sen käyttöönotto mikään hyppy vapauteen ollut. 

Onnenkissan kertoja pohtii  sukupuolirooleja. "Kun on kysymys ulkonäöstä, noudattelen sukupuolirooliani huomattavan tarkasti  osallistumalla puunaustalkoihin ( =ulkonäön säätämiseen), vaikka sellainen on vastoin  arvojani.  Samasta ilmiötä oli  hänen  mukaansa kyse, kun hänen sulkeutunut poikaystävänsä muuttui sängyssä avoimmeksi ja puheliaaksi, "sillä paneminehan  on miesten heiniä, heidän aktiivisuuden aluettaan." Tunteista poikaystävä ei kyennyt puhumaan. Kertoja  ymmärtää, että rakenteet ja kulttuuri määrittivät  sukupuolirooleja  eivät  yksilölliset omaisuudet.  Hän  on  paljon viisaampi kuin minä  24-vuotiaana. Miehiksi ja naisiksi kasvetaan, ei synnytä,  Miehet  ovat yhtä lailla sukupuoliroolinsa vankeja kuin naiset. 
   
 Pientä   edistymistä sukupuolten välisissä  suhteissa on  tapahtunut  verrattuna viimevuosisadan  alkuun.  Naiset   tietävät  mitä he haluavat ja uskaltavat sanoa, että he  haluavat  tasa-arvoa,  omaa itseyttä, vapautta  ja seksiä joka on muutakin kuin freudilaista penetraatioseksiä.

Södergranin  runo  Rakkaus puhutteli   nuorena ja puhuttelee  yhä niin minua kuin   romaanin nimetöntä kertojaa, joka sanoo, että  tuossa runossa "rakkaudessa  onnistuminen edellyttää naiseuden performanssin toteuttamista."   Runon minä jättää  sielunsa merenrantakalliolle,  menee alasti  sinun luoksesi (oletan että runon sinä on mies) ja istuu naisenkaltaisena pöytääsi, juo viiniä ja hengittää  ruusujen tuoksua.

Huomasit  että olin kaunis
ja muistutin jotain,  mistä  olit nähnyt unta.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja  kotimaani                    
Tiesin vain että hyväilysi pitivät minut vankinaan.
Ja  hymyillen  otit peilin ja  pyysit minua   katsomaan itseäni.  
Näin että olkapääni olivat tomua ja  murenivat rikki,
näin että kauneuteni oli sairas eikä tahtonut muuta kuin
                                                                          - kadota.                
Oi, pidä minut sylissäsi niin lujasti että en  kaipaa mitään.
                                                                (Suom. Pentti Saaritsa)

Tämä runo ahdisti minua,  se vastasi  kokemustani rakkaudesta - että  rakkaus  kutistaa minua. Olin onnellinen, mutta     en enää oma itseni vaan joku toinen.  Siksi  onni oli paha ja sitä  piti töytäistä niin että se meni rikki.

Vähäpesolan romaanin kertoja tulkitsee runoa  samansuuntaiseti kuin minä ymmärsin   sen  nuorena:  "Rakkaus vaatii  jättämään  taakse osan ihmisyyttä. Voi vain toivoa, että  rakastaja rakastaa niin lujaa, että oman identiteetin uhraus unohtuu."  Mutta   se  ei ole  mahdollista,  minun mielestäni Jossain vaiheessa  oma identiteetti  vaatii tilaa potkaisee rakkauden hajalle. 

 Päätän  tämän  blogijutun  onnenkissan  tassun  heilutukseen  ja kertojan   sanoihin:"Rakkautta ja onnea on usein  nimenomaan siellä missä on joustettu  rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on."  

Naisasiaa

Hanna Weselius.  Alma! WSOY 2016

Vuonna 2014 kustannusliike WSOY julisti Kirjan vuoden 2015 kirjoituskilpailun, johon toivottiin   ”persoonallisella tavalla  omaa aikaamme kuvaavia proosakäsikirjoituksia”. Kilpailu oli avoin kaikille niille, jotka eivät olleet julkaisseet aikaisemmin kaunokirjallista teosta. Hanna Weselius otti haasteen vastaan  ja kirjoitti romaanin, joka  voitti kilpailun. Sen nimi on Alma!   Takakansitekstin mukaan kirjan ytimessä on Alma Mahler  (1879-1964).  Mutta  hetkinen, mitä tekemistä   Alma Mahlerilla on  oman aikamme kanssa?  No, luetaan ja katsotaan.

Huhtikuu Helsingissä vuonna 2014

Kirja alkaa huhtikuun 14. päivän  vastaisena  yönä. (Tarkkaa päivämäärää ei kerrota kirjassa, mutta se selvisi googlaamalla) Päähenkilö Aino istuu yöbussissa. Vasapäätä istuva maahanmuuttajapoika tuijottaa häntä  herkeämättä ja  yrittää   flirttailla hänen kanssaan, mikä herätttää hänessä   ristiriitaisia tunteita . Hän vetää hametta polviensa yli eikä lähde pojan mukaan, vaikka tämä kutsuu häntä.   Aamulla Aino lukee  uutisia netistä:  yön  aikana 234 nigerialaista koulutyttöä on siepattu Chibokin kylästä. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien ( = Boko Haramin) panttivankeja. Ei tiedetä  minne  heidät on viety.

Kaikkitietävä kertoja ”me” kuin monikollinen Elohim, luoja-jumala, tarkkailee yläilmoista ison silmän tavoin huhtikuun 14. päivän tapahtumia maan pinnalla, pääasiassa Helsingissä, mutta suuntaa katseensa myös Välimerelle, jossa venepakolaiset kamppailivat elämästä.

Monikon ensimmäistä persoonaa ovat käyttäneet entisajan romaanikirjailijat ja kuninkaalliset.  Nykyromaanissa se toimii ironisena etäännyttämiskeinona,  viittauksen tavoin, että  tämä on ”vain” tarinaa. Todellisuus on paljon julmempaa ja monimutkaisempaa.

Näyttönäkökulma 

Kaikkitietävän kertojan katse  vaihtaa  näkökulmaa tiuhaan. Se  kääntyy  milloin  kirjan Ainoon, milloin hänen mallityttöönsä,  milloin  kaupungin  lastenvalvojaa,  nimettömään lakimiesnaiseen, jonka  vastaanoton  Aino  laiminlyö,  milloin  maahanmuuttajapoikaan, joka  on  kirjan ainoa  lähes  sympaattinen mieshenkilö. Hän on melkein lapsi, vain  kuusitoistavuotias ja ironista kyllä lastenvalvojan seksuaalilemmikki. Välillä katse seuraa pulun kattoperspektiivistä huhtikuista kaupunkia.  Välillä näkökulma vaihtuu minäkertojan näkökulmaksi ja samalla vaihtuu myös aika ja paikka. 

Näyttönäkökulman vaihtuminen haastaa lukijaa tarkkaavaisuuteen.  Minun oli luettava kirja kahteen kertaan, ennen kuin palaset loksahtivat paikalleen.

Suurinta päänvaivaa minulle tuotti minäkertoja, joka tirkistelee Alma Mahleria ikkunoiden takaa Wienissä ja New Yorkissa viime vuosisadalla.  Hän on kuin sinnikäs ihailija-stalkkeri, joka hiippailee ihailun  kohteen perässä piiloutuen puiden  ja kadunnurkkien taakse.   Kuka hän on ja miksi  hän on niin kiukkuinen Almalle?

Ehkä hän on joku taisteleva feministi., joka on lukenut Sylvia Plathia, minä arvelin. Hän haluaisi pelastaa Alman ja ”kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset.”  Sävellä Alma, minä  rukoilen, hän anoo. Mutta Alma ei sävellä, ja hän  sättii Almaa puuterivipaksi, marinoiduksi luumuksi, lehmäksi: ”Sinusta ei ollut mitään  hyötyä suffragettien  sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Ei, sinä olit jo nuorena lehmä.”  Hänen mielestään  Alma  on ”kyvytön  näkemään tilanteelle  mitään muita vaihtoehtoja kuin toisia miehiä.”  Alma oli luopunut Gustav Mahlerin vaatimuksesta säveltäjänurasta mentyään naimisiin tämän kanssa. Samoin kävi monille viime vuosisadan naistaiteilijoille.  Heitä ei kukaan kannustanut jatkamaan uraa.

Varoitus! Kohta seuraa paljastus. Kannattaa hypätä seuraavan kappaleen yli, jos  ei vielä ole lukenut kirjaa.

 Ajattelin, että Alma  saattaisi olla  Ainon   sivupersoona, johon  Aino purkaa  raivon ja  turhautumisen  tunteitaan,  kunnes  selvisi että  minäkertoja onkin nimetön  lakimiesnainen,   tuo järjestyksen nainen, joka  saisi koulutuksellaan paremmin palkatun työn, mutta  joka   tuntee  kutsumusta pelastaa naisia typeriltä miehiltä.  Mutta hänen pintansa  alla  kiehuu  ärtymys ja lähes  raivo   pelastettua naista kohtaan, josta ” ei koskaan  tule olemaan  mihinkään”.   Kenties hän on joskus halunnut tulla ”joksikin”, mutta on haudannut  toiveensa  ja projisoi  nyt  pettymystä ja turhautuneita tunteitaan sekä   asiakkaaseen että    Almaan.   Hän on kiinnostavan  ristiriitainen ihminen.   Hän tilittää  kuvittelemalleen Almalle seuraavasti: ”Minä en osaa  kohdata toista ihmistä sellaisena kuin hän on. Minä vaadin aina liikaa. Minä olen itse piiskannut itseäni niin paljon etten pysty antamaan toisillekaan heidän heikkouttaan  anteeksi. Minä halveksuin ja painostin ja  syyllistin sinua vaikka minun olisi pitänyt tukea. Minä en nähnyt sinua. Minä…”

Ainon uni

Kirjan alussa öisen bussimatkan jälkeen  Aino näkee unen. Se on tyyppiuni, jonka kaltaisia seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevat naiset näkevät.   Aino ystävänsä kanssa eksyy jollekin sivukujalle, jossa miehet tuijottavat heitä ja huutelevat heille. He eivät löydä takasin pääkadulle. Kauhu valtaa heidät. Joku seuraa heitä, he juoksevat pakoon. joka puolella tuijottavia katseita, mutaa ja likaa.  He eksyvät yhä pahemmin ja joutuvat maan alle: ”Seinän vieressä seisoo jonossa neljä tai kuusi  alastonta  naista. Heidät on kahlittu ketjuilla kaakeliin. On selvää että he ovat siinä kaikkien käytettävissä, milloin vain, vuorokauden ympäri.”  Kiinnostava uni, kuten kaikki kirjallisuuden unet. En koskaan hyppää niiden yli, koska syventävät henkilökuvaa ja valaisevat sisältäpäin henkilöiden elämäntilannetta ja tunteita.  Unet eivät synny tyhjästä, niillä on aina  jokin  yhtymäkohta todellisuuteen.

 Aino yrittää tasapainoilla perheen ja uran välillä.  Hän on taidemaalari ja  kahden kouluikäisen tyttären  yksinhuoltaja.   Näyttely lähestyy ja stressi painaa päälle.  Hän piirtää työhuoneella uutta mallia. Kun kuva ei ota onnistuakseen , hän  näkee   siinä häpeällisen kyvyttömyytensä ja   sisäinen ääni jankuttaa: ”sinä et pysty,  sinä et pysty, sinä et vain pysty etkä tule ikinä pystymään.”  Hänestä tuntuu, että syyllinen kaikkiin onnettomuuksiin on kohtu, jonka  vuotamisesta hän näkee painajaisia. 

 Ainolla ovat asiat  paremmin kuin Almalla.  Naiset ovat taistelleet itselleen tasa-arvon miesten kanssa. Heillä on nykyään enemmän vapautta ja mahdollisuuksia toteuttaa  unelmiaan kuin  Almalla aikoinaan.   Edistystä on tapahtunut, mutta naisia väheksyvät vihamieliset asenteet muhivat edelleen kollektiivisen kulttuurin  tiedostamattomissa  syvyyksissä, josta  ne   nousevat esiin  kuin  Ainon unen uhkaavat  hahmot.  Nykyään  niiden asenteiden näyttämönä  ovat  netin keskustelupalstat.  Aino lukee matkalla työhuoneelleen jostain kumman syystä haukkumaketjua, jossa raadellaan palasiksi jotain yökerhotanssijatarta tähän tapaan: ”Ruhossa on niin suuri prosentti ihraa, laardia. muovia ja kumia ettei se uppoa koskaan… Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi… Saatanan siiderivalas.”

Ajat eivät ole muuttuneet sitten Alman päivien. Häntä haukuttiin  julkisuudessa tähän tyyliin:  ”Tehostaakseen hiipuvaa viehätysvoimaansa hän käyttää valtavia strutsinsulkahattuja; kukaan ei tiedä haluaako hän näyttää ruumisvaunuja vetävältä hautajaishevoselta vai uudestisyntyneeltä d’Artangnanilta. Lisäksi hän on puuteroitu, ehostettu, parfymoitu ja päissään.  Tämä paisunut valkyyria juo kuin kala.”  Ja tämän kirjoitti  nainen,  muuan Claire Goll,   jonka   minäkertoja  toivottaa helvettiin  ”siihen  erityiseen paikkaan helvetissä, jossa kihisevät  ne naiset jotka eivät  tue toisiaan.” Feministeillä riittää töitä, jotta naiset hyväksyisivät itsensä ja toisensa  sellaisinaan. 

Elena Ferrante: Loistava ystävä ja Napoli-sarja

Elena Ferranten Napoli

Kenties tulevaisuudessa Ferranten Napoliin tehdään kirjallisuusmatkoja  Lenùn ja  Lilan  jäljillä   kuten  nykyään kuljetaan  Dostojevskin  Raskolnikovin  jäljillä  ennen niin  pahamaineisen Heinätorin seudulla Pietarissa.  Henkilöt  ja tapahtumat voivat olla fiktiota, mutta paikat eivät ole.

 Irina Castell on tehnyt kartan Ferranten Napoli- sarjan tapahtumapaikoista.   The Neighborhood englantilaisessa käännöksessä,  on  Rione Luzzatti, jossa asuu köyhää väkeä ja jossa rikollisjärjestö Camorra,  napolilainen vastine  mafialle,  pitää  valtaa.  Turisteja varoitetaan kaupunginosan huonosta maineesta. Ferrante käyttämä nimitys kaupunginosasta on rione, joka on suomennettu naapurustoksi  Lahjakkaassa  ystävässä  (Suom.  Helinä Kangas, 2016).  Se  on  Napoli-sarjan ensimmäinen osa.   Elena Ferrante on niin  etevä kirjailija, että hän saa   ihmiset , paikat  ja tapahtumat   tuntumaan  todellisilta,  vaikka ne ovat fiktiota, kuten sarjan  englanninkielisen laitoksen  alussa muistutetaan lukijaa.

Kun olin lukenut Napoli-sarjan neljä osaa, kuljin Napolin kaduilla virtuaalisesti   katselemassa tapahtumapaikkoja,  ja löysin  sattumalta  kuvan, joka  ei tosin   liity  kirjan tapahtumiin.  Paitsi symbolisella tasolla.  Pojat voisivat vaikkapa olla ”rionen” kivenheittäjäpoikia.  Kuvassa on suomalaisille tuttu Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli.  Tekijä on ranskalainen katutaiteilija Zilda. En tiedä missä Napolin kaupunginosassa  kuva on otettu, mutta taustalla  näkyy Vesuvius.

Katoamisia

Loistava ystävä alkaa prologilla  Lilan katoamisesta.  Lila on 66-vuotias, kun hän tyhjentää asuntonsa ja lähtee. Jäljelle ei jää hiuspinniäkään, ja hän  lähtee kertomatta edes pojalleen minne hän menee. Kun Elena saa kuulla katoamisesta, hän  on todella vihainen:  ”Katsotaan, kuka tällä kertaa vetää pitemmän korren, sanoin itselleni. Käynnistin tietokoneen ja aloin kirjoittaa meidän tarinaamme muistiin, kaikkia yksityiskohtia mitä minulle oli jäänyt mieleen”.

Katoaminen on Elena Ferranten romaanien johtoaiheita. Esikoisromaanin alussa Amalian rakkaus (suom. Taru Nyström Abeille) 63-vuotias Amalia katoaa.  Hänet löydetään hukkuneena. Amalian tytär arvelee hänen hukuttautuneen. Ferranten mukaan Amalialla  ja Lilalla on paljon  yhteisiä ominaisuuksia,  muun muassa rajojen puute  ( kts. The Paris Review, Art of  Fiction No.228).

 Romaanissa The Lost  Daughter ( engl. Ann Goldstein), joka ilmestyi  viisi vuotta  ennen  Napoli-sarjan  ensimmäistä osaa,  pikkutyttö nimeltään Elena kadottaa nukkensa rannalla.  Nuken katoaminen aiheuttaa romaanin minäkertojassa Ledassa onnettomien lapsuusmuistojen tulvan. Se koskettaa tunteiden ydintä.  Ilman tunteita  ei olisi muistoja.

Ferranten aiheet, tyyli ja kirjailijan ääni ovat  niin  yhtenäisiä  kirjasta toiseen, että  voin  vain kummastella   italialaisia kriitikoita, jotka ovat  päätelleet  että kirjailijanimen takana olisi  kaksi tai useampi kirjoittaja. On jopa väitetty, että  kirjoittaja olisi mies,  koska   Elena   Ferrante kirjoittaa kuin mies,  ikään kuin  nainen  ei pystyisi  kirjoittamaan älyllisesti  ja yhteiskuntakriittisesti.   Eivätkö  kriitikot osaa  enää  lukea kirjoja ja kuulla kirjailijan ääntä?  Vai eivätkö kestä naiskirjailijan etevyyttä? Ovatko he samanlaisia kuin Elenan ja Lilan kansakouluaikaiset koulutoverit,  pojat  jotka   heittelivät  tyttöjä kivillä, koska eivät  sietäneet että tytöt olivat heitä parempia koulussa.

Minusta Elena Ferranten kirjailijan ääni ja hänen kaksi aikaisemmin  suomeksi ilmestynyttä  romaaniaan: Amalian Rakkaus ja Hylkäämisen päivät  olivat niin kiinnostavia, että odotin innolla  Loistavaa ystävää, enkä pettynyt. Luin sitä yhtä suurella intohimolla kuin  Dostojevskin Karamazovin veljeksiä 1950-luvulla ja Doris Lessingin  Kultaista muistikirjaa  1960-luvulla. Ferrante palautti lukemisen intohimoni. En voinut odottaa että Napoli-sarjan seuraavien  osien ilmestymistä  suomeksi    Oli pakko tilata englanninkieliset osat netistä ja  lukea sarja keskeytymättä loppuun asti.   Kiinnostustani lisäsi, että kirjan nuoret kuuluivat samaan sukupolveen kuin  minä.  Heidän nuoruus- ja aikuisvuosiensa kokemuksissa oli paljon tuttua.

Lapsuuden avainkokemus

 

Napoli-sarjan päähenkilöiden,  minäkertoja Elena Grecon( Lenù) ja  Raffaella  Cerullon (Lila)  ystävyys alkoi, kun he  olivat kahdeksan - yhdeksänvuotiaita.  He leikkivät pihalla erikseen nukkiensa kanssa.  Lenùn nukke oli muovia, sillä oli sininen mekko ja se oli kaunis. Sen nimi oli Tina,  kun taas  Lilan nukke  oli sahanpuruilla täytetty ruma mollamaija. Sen nimi oli Nu. Mitään puhumatta he vaihtoivat nukkeja keskenään. Seurasi tyypillinen pikkutyttöjen kateuskohtaus: Lila heitti Lenùn nuken ikkunaverkon aukosta kellariin ja Lenù kosti heittämällä Lila nuken kellariin. He laskeutuivat kellariin etsimään nukkeja, mutta eivät löytäneet niitä.  Tytöt uskoivat että nuket oli vienyt  neljännen kerroksen   pelätty ja vihattu naapuri Don  Achillo, joka tyttöjen mielikuvituksessa oli muuttunut mustaa säkkiä selässään kantavaksi jättimäiseksi hirviöksi ja  kaiken pahuuden alkujuureksi.

Lenùlle nuken menetys oli niin suuri järkytys, että hän sairastui.  Ystäviä Lilasta ja Lenùsta tuli sinä päivänä, jona he Lenùn parantumisen jälkeen päättivät lähteä hakemaan nukkeja pois  Don Achillolta. He kiipesivät  pimeässä portaikossa  kohti lapsuutensa suurinta kauhua, Lila päättäväisenä, Lenù pelosta hikoillen. Ennen neljättä kerrosta Lila tarttui yllättäen Lenùn käteen.   Se muutti heidän välillään  kaiken ainiaaksi, kuten minäkertoja Elena toteaa.   Don Achillo  antaa heille nukkien sijasta rahaa ja  käskee ostamaan uudet nuket, mutta he ostavat Louisa M. Alcotin  kirjan Pikku naisia. Se oli Lilan ehdotus. Kirja  teki heihin niin suuren vaikutuksen, että  he päättivät  kirjoittaa  yhdessä  romaanin, jolla rikastuisivat.

Kertomus yhteisöstä

Napoli-sarja ei ole vain Elenan ja Lilan kehitystarina, vaan myös Carmelan, Adan,  Gigliolan,  Marisan,  Ninon, Rinon, Ginon, Enzon, Alfonson, Stefanon,  Solaran veljesten sekä  Pasqualen ja Antonion tarina.  Yhteisö jossa he varttuivat, oli harvinaisen tiivis.  Yhteys saman korttelin poikiin ja tyttöihin ei katkennut aikuisenakaan. 

 Useat heistä saivat keskenään lapsia, menivät naimisiin tai elivät toistensa kanssa avoliitossa.  (Kannattaa lukea jokaisen osan alussa oleva henkilöluettelo, josta selviää kuka kukin on ja kuka kenenkin kanssa oli suhteissa).  Naapurusto piti heitä otteessaan.  Ne  jotka lähtivät Napolista: Elena, Nino ja Antonio, palasivat  myöhemmin takaisin Napoliin.

Kaupunginosan lasten lapsuus oli ankeata. Väkivalta oli jokapäiväistä, synkeät isät vaikenivat menneisyydestä,  fasismista ja sodasta.   Äidit riitelivät sekä tyttärien että naapurinrouvien  kanssa.  Isot veljet ja isät pitivät tyttäriä kovassa kurissa ja aviomiehet  alistivat vaimoja.  Tyttöjen ja naisten paikka oli kotona.  Ainoa työssä käyvä nainen oli leskeksi jäänyt  Melina, joka  siivosi porraskäytäviä.

 Kun omapäinen Lila halusi mennä oppikouluun, hänen  isänsä paiskasi hänet ikkunasta  kadulle niin että  veri valui ja käsi murtui.  Suutarintytär pysyköön lestissään, suutari-isä taisi ajatella. Ei heidän korttelissaan ollut tapana kouluttaa tyttäriä, eivät rahatkaan siihen riittäneet. Naapuriston  tytöistä vain   Elena  ja  Gigliola  menivät oppikouluun,  Elena   siksi että   hänen opettajansa kävi  puhumassa  vanhemmille järkeä,   ja  lupasi    kustantaa  oppikirjat.  Gigliolalla  oli kondiittori-isä, jolla   oli  varaa maksaa tyttären koulutus

. 

Korttelin pojista neljä jatkoi oppikoulussa.  Korkeakoulututkinnon suorittivat vain Elena ja Nino.  He pääsivät pisimmälle, Elenasta tuli kirjailija ja Ninosta parlamentaarikko, eikä Enzollakaan huonosti mennyt, hän opiskeli torikauppiaan työn ohessa elektroniikkainsinööriksi.

Sosiaalinen nousu köyhälistökaupunginosassa oli vaikeata. Lila onnistui omalla tavallaan. Hän oppi ohjelmointikielen ja  perusti Enzon kanssa ohjelmointifirman nimeltä Basic Sight. Hänestä tuli rikas, mikä oli ollut hänen haaveensa  jo pikkutyttönä.

Napoli- sarjan  ensimmäinen osa päättyy Lilan  häihin.  Hän meni naimisiin  16-vuotiaana vapaasta tahdostaan.  Isä tosin yritti pakottaa hänet  naimisiin  vaikutusvaltaisen  Silvio Solaran vanhimman pojan Marcellon kanssa.  Marcello yritti ostaa Lilan kiintymyksen ostamalla hänen perheelleen television, joka oli harvinaisuus viisikymmentäluvun lopulla.  Naapurit kokoontuivat iltaisin katsomaan tuota ihmettä. Mutta Lilaa ei  kiinnostanut vähääkään televisio, eikä se herättänyt hänen rakkauttaan Marcelloa kohtaan.

 Marcellon  sijasta Lila  valitsi Don  Achillon pojan  Stefanon, joka oli varakas nuori elintarvikekauppias. Varallisuus oli hankittu don Achillon likaisella rahalla: koronkiskonnalla ja musta pörssin voitoilla.    Stefano oli fiksumpi kosiskelija kuin Marcello.  Hän ymmärsi mistä kenkä puristi.  Kun Lilaa ei päästetty opintielle,  hänen intohimonsa  suuntautui kirjojen lukemisesta  kenkien suunnitteluun. Hän sai liikeidean. Italialaiset kengät olivat maailmankuuluja, kenties hän haaveili, että hänestä tulisi maailmankuulu ja hän rikastuisi kenkiensuunnittelijana. Hän  valmisti ensimmäisen   kenkäparin veljensä  Rinon kanssa.  Stefano osti sen ja Linan suunnitelman  malliston  ja  alkoi rahoittaa Cerullo-kenkien valmistusta. Sellaisen kosijan puoleen järkevä sydän mielellään taipuu.

Mutta jo häissä, johon osallistui koko naapurusto, vihkiparin välille  alkoi kehittyä jännitteitä, jotka eivät ennustaneet hyvää. Kun  Marcello ilmestyi hääillalliselle jaloissaan Cerullo-kenkien  ensimmäinen mallikappale, jonka  Lila oli myynyt  Stefanolle, Lilan kasvoilta pakeni väri ja  hänen silmänsä siristyivät tiukoiksi viivoiksi.  Siihen kohtauksen  Loistava ystävä päättyi ja  minun oli  lähdettävä kirjakauppaa  ostamaan  seuraavaa osaa, että saisin  tietää  mitä Lilalle sitten tapahtui. 

Kuvassa stradone  ( suomeksi valtakatu). Rionen tytöillä ja pojilla oli tapana viettää aikaa tällä kadulla, joka mainitaan useasti  romaanisarjassa. Täällä Stefano ajelutti punaisella avoautolla Elenaa ja Lilaa. Solaran veljekset ajelivat Fiat 1100:lla ja  vokottelivat  tyttöjä kyytiin.

Kieli on vallan väline

Rionen ihmiset puhuvat Napolin kieltä, joka poikkeaa paljon yleisitaliasta.   Ferrante  tähdentää   kirjan henkilöiden puhuvan murretta niin usein, että  aloin pohtia  miksi.   Hänen  henkilönsä  eivät  kuitenkaan puhu  murretta, vaan repliikit ovat  Italian yleiskieltä. (Tarkistin asian sarjan viimeisestä osasta Storia della bambina perdutasta). Kiinnitin samaan asiaan huomiota jo Amalian rakkaudessa ja  Hylkäämisen päivissä.  Henkilöt puhuvat yleisitaliaa, mutta kun he joutuvat tunnekuohun valtaan, he alkavat puhua murteella.  Kirjoissa kielen muutosta ei kuitenkaan näy.

Lapset joutuivat kouluun mennessään opettelemaan kielen, jota ei kotona eikä naapurustossa puhuttu  Se  oli  heidän  huonon koulumenetyksensä syy.  Matematiikassa  lahjakas Enzokin jäi kolme kertaa luokalle.  Keskikoulussa työläiskortteleiden lapsilla oli vielä suurempia vaikeuksia, he saivat ehtoja ja jäivät luokalle. Suurin osa lopetti opiskelun käytyään keskikoulun. Eriarvoisuus  teki koulunkäynnin heille työlääksi,  vain   Elena, Alofonso ja Nino jatkoivat  lukioon.  Mutta Elenakaan joka oli menestynyt kansakoulussa, ei pärjännyt keskikoulun alaluokilla.  Hän sai ehdot latinassa.  Kielellisesti lahjakas Lila, jota ei päästetty oppikouluun, opetteli  itsekseen   latinankielen  kirjastosta lainaamastaan kieliopista, ja opetti Elenalle  latinaa niin että  Elena suoritti ehdot eikä jäänyt  luokalle.  Lila opiskeli itsekseen myös kreikankielen kieliopin, kun Elena meni klassilliseen lukioon, jossa  opetettiin kreikkaa.

Lukioluokilla Elena tiedostaa oman luokka-asemansa. Hän lukee seitsemäntoistavuotiaana Rousseaun Tutkielmaa ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Yliopistossa hänen luokkatietoisuutensa syvenee, kun  hän  alkaa seurustella  poliittisesti aktiivin  vasemmistoradikaalin kanssa. Hän nimittää alemmuudentuntoaan rakenteelliseksi alemmuudentunteeksi. 

Feminismi  - naisten  oma yhteiskunnallinen liike

Minun  suosikkini on  Napoli-sarjan  kolmas kirja ( Those Who Leave and Those Who Stay. engl. Ann Goldstein).   Eletään 1960- lukua ja  1970-luvun alkua, jolloin vasemmistoradikalismista tuli valtavirtaa yliopistoissa. Luokkataistelu kiihtyi. Se johti Italiassa sekä uusfasistien   että   vasemmistoradikaalisten  Punaisten  prikaatien  terroristite-koihin.   Suomessa opiskelijat radikalisoituivat  samaan  aikaan taistolaisiksi.

 Elettiin  ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kuulennon, Vietnamin sodan, Chilen vallankaappauksen, rauhanmielenosoitusten, ehkäisypillerien, seksuaalisen vapautumisen ja yhteiskunnallisen murroksen aikaa.  Koskaan aikaisemmin naiset eivät ole olleet yhtä vapaita kuin kuusikymmentäluvun lopulla ja seitsemänkymmentäluvulla.

Elena ja Lila ovat nuoria aikuisia. Lila on jättänyt Stefanon ja varakkaan kauppiaanrouvan elämän. Hän on makkaratehtaan työläinen ja ammattiliiton jäsen. Makkaratehtaan jälkeen  vuonna 1969 Lila saa työpaikan  IBM:lta reikäkortinlukijana. Kymmenen vuoden kuluttua hän on tekninen johtaja 420. 000 liiran kuukausipalkalla (hurja palkka naiselle siihen aikaan) Michele Solaran vuokraamassa tietokonefirmassa.  Hämmästyttävä veto Lilalta, joka on aina vihannut Solaroiden  camorristiperhettä.  Toisaalta Lila  on tytöstä asti  halunnut rikastua ja osannut käyttää  hyväkseen   miehiä.

Elena on julkaissut kuusikymmentäluvun lopulla esikoisromaanin, saanut  hyvät arvostelut ja tärkeän kirjallisuuspalkinnon.  Äiti on haukkunut  kirjan säädyttömäksi  roskaksi – mitä ihmisetkin siitä sanovat!   Lilastakin se oli likainen kirja.    Elena on  suorittanut loppututkinnon hyvin arvosanoin  ja mennyt  naimisiin nuoren kunnianhimoisen yliopistoprofessorin kanssa. Tuore aviomies ei edes hääyönä malttanut pysyä poissa työpöytänsä äärestä. Avioliitossa koettu yksinäisyys ja tasa-arvon puute olivat hyvää kasvualustaa naisen aseman tiedostamiselle. Elena  oli masentunut,  itseluottamuskin oli mennyt eikä hän  pystynyt  kirjoittamaan  mitään julkaisukelpoista.

 Hän kaipasi toimintaa ja alkoi käydä kälynsä Mariarosan  feministiryhmässä, johon kuului naisia kaikista  yhteiskuntaluokista.  Mariarosa oli taidehistorian professori ja hänen kotitaustansa oli akateeminen, mutta hän  käytti   kieltä  kuin kadun mies. 

Elena  kuunteli feministiryhmän naisia, mutta ei osallistunut  keskusteluihin. Hän tunsi  itsensä ulkopuoliseksi  ryhmän jäsenten   kiistoissa  auktoriteetista ja johtoasemasta,  kiistoista jotka  puhkesivat  usein  katkeriin kyyneliin tai  raastaviin draamoihin.  Mutta häntä kiehtoi heidän halunsa olla aidosti avoimia  ja  tapa miten he puhuivat toisilleen.  He olivat suorasukaisia joskus epämiellyttävyyteen asti.   Maailma muuttuu ja kieli sen mukana, mutta jos haluaa pysyä muutoksen mukana, niin onko pakko palauttaa käyttöön karkeat sanat? pohti Elena.   Sivistynyt kielenkäyttö, jonka hän oli suurella vaivalla omaksunut, oli käynyt riittämättömäksi. Se oli liian siistiä ja sileää, hän päätteli.

Minua kiinnosti sekä aikakausi, jonka olin itsekin elänyt  nuorena aikuisena,  että  erityisesti  Elenan feminismi.   Häneen oli tehnyt suuren vaikutuksen  italialaisen Carla Lonzin teos  We Split on Hegel (Me  syljemme Hegelin päälle. Ei suomennettu).    Hän ihaili Lonzin  ajattelun rohkeutta. Jokainen lause iski  suoraan hänen  ytimeensä. Lonzi julisti, että yliopisto ei vapauta naisia, vaan täydentää heidän sortonsa.

Elena oli ollut ylpeä menestymisestään yliopistossa ja kieltäytyi uskomasta, että hänen uurastuksensa oli ollut turhaa.  Hän  oli oppinut suurin ponnistuksin kirjoittamaan ja puhumaan sivistyneistön kieltä. Hän oli oppinut perustelemaan mielipiteitään, väittelemään, kritisoimaan, argumentoimaan ja käyttämään muodikasta yliopistojargonia, mutta ei ollut milloinkaan  kyseenalaistanut opetusta, joka muokkasi hänen mieltään ja kieltään. Nyt  hänen oli unohdettava, mitä oli oppinut yliopistossa ja opittava ymmärtämään itseään naisena.

Toisinaan hän kuvitteli millaista olisi jos Lila olisi voinut käydä kouluja ja opiskella yliopistossa. He olisivat suorittaneet yhdessä tutkintonsa,  kirjoittaneet kirjoja  yhdessä, taistelleet yhdessä  sen puolesta mikä oli  heidän omaansa. Ja    he olisivat saaneet energiaa   toisiltaan.  Hänestä naisten eristyneisyys oli silkkaa energian tuhlaamista.  Hän olisi halunnut puhua Lilalle ideoistaan, mutta   sen mahdollisuuden hän oli menettänyt  kauan sitten.   Kun hän kertoi Lilalle puhelimessa lukemistaan feministikirjoista, Lila pilkkasi häntä tylysti ja kehotti käyttämään aikansa paremmin. Lila oli katkeroitunut makkaratehtaassa.  Siellä naisen  aseman  surkeus  oli käynyt   selväksi  kantapään kautta.  Sen tiedostamiseen  hän  ei   tarvinnut  feministikirjojen opetuksia.

Vaikea ystävyys

Elenan ja Lilan ystävyys ei ollut yksioikoisen siloista, vaan täynnä ristiriitaisia tunteita. Lapsesta asti Elena oli tuntenut sekä alemmuutta että ihailua, mustasukkaisuutta ja  kateutta  Lilaa kohtaan.   Lila oli oppinut lukemaan jo kolmevuotiaana ja oli paras kaikissa kouluaineissa, kukaan ei pystynyt  voittamaan häntä.  Elena kirjoittaa:” Puursin  koulussa ja monien  muiden vaikeiden asioiden parissa vain, jotta pysyisin tuon  kauhean ja loistavan tytön  tahdissa.   Mutta aina hän jäi kakkoseksi.

Suurinta kateutta Elenassa aiheutti se, että Lila oli hänen mielestään  etevämpi  kirjoittaja kuin hän.  Lila oli kirjoittanut kymmenenvuotiaana ”romaanin” Sininen haltija,  joka oli jättänyt Elenaan lähtemättömän jäljen. Hän viittaa siihen useassa yhteydessä ja sanoo sen olleen hänen esikoisromaaninsa alkukuva.   Ehkä niin oli, mutta kirjan syntyyn vaikutti pikemminkin raastava tapahtumasarja, jonka juuret  olivat  yhteisessä lomassa Ischialla. 

 Lila maksoi loman, hän oli siihen aikaan varakas  kauppiaanrouva.   Elena oli  lukion viimeisellä luokalla.  Sitten saarelle ilmaantui Nino, Elenan suuri  rakkaus  lapsuudesta asti.   He keskustelivat  kirjallisuudesta, varsinkin   Karamazovin  veljeksistä, Ninon mielikirjasta.  Nino vihasi isäänsä, joka oli  naistenmies,  ja  kuten niin yleistä,   hänestä tuli  samanlainen kuin isästään  Hän  rakasti  toisten miesten  vaimoja ja vapautti vaimot   avioliiton  ikävistä  kahleista. Hän aloitti Ischialla suhteen Lilan kanssa. Siinäkin asiassa Elena jäi kakkoseksi.  Se koski sietämättömästi  ja aiheutti pahan murtuman  suhteessa Lilaan, joka ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan mitään.

Ischian lomasta oli kulunut nelisen vuotta, kun Elena kirjoitti  kirjan siitä mitä  saarella oli tapahtunut.  Kirjoittamisen sysäsi käyntiin viha,  jota hän  tunsi Lilaa kohtaa. Lila oli  antanut hänelle säilytettäväksi   metallilaatikon, joka  sisälsi  kahdeksan muistikirjaa. Hän oli sanonut, että ei  voi enää  säilyttää niitä kotona, koska pelkäsi, että Stefano lukee  ne ja tappaa hänet. Hän vannotti, että  Elena  ei lukisi muistikirjoja. Mutta heti kun Elena oli noussut junaan  (hän matkusti opiskelukaupunkiinsa Pisaan), hän oli avannut   metallilaatikon,  ryhtynyt  lukemaan  muistikirjoja.

Hänestä oli tuntunut  pahalta ensiriveiltä  alkaen,   mutta  siitä huolimatta hän oli jatkanut  muistikirjojen. lukemista päivien ja viikkojen ajan.   Se oli ollut vanhojen haavojen repimistä auki.  Lopulta hän oli mennyt vihan vimmassa Solferinon sillalle ja työntänyt metallilaatikon  muistikirjoineen hitaasti kaidetta pitkin  Arno-jokeen ikään kuin laatikko olisi ollut  itse Lila, joka   putosi   jokeen ajatuksineen, sanoineen ja   ilkeyksineen,  joilla  hän puukotti kaikkia selkään.

The Paris Reviewin haastattelussa  Elena  Ferrante  sanoo, että  ilman  Lilaa, Elenaa  ei olisi olemassa  kirjailijana. Näinhän se on.  Lila on kerronnan  fokus  ja  Napoli-sarjan toimija.  Lila liikuttelee ihmisiä kuin kertomuksen henkilöitä,  kuten Elena toteaa.    Hän itse  pysyy tiukasti minäkertojan subjektiivisessa näkökulmassa eikä pyri menemään  Lilan  nahkoihin.  Lukija ei saa tietää mitä Lila sisimmässään miettii, tuntee tai huomaa. Elena kuvaama  Lila     tuntuu   olevan aika epävakaa persoona. Kun  Elena kuvaa Lilan työelämän kokemuksia,  kerronta muuttuu  raportoivaksi. 

”Ilman Lilaa ei synny ainoatkaan ideaa,” Elena mietti jossain yhteydessä, kun kirjoittaminen ei sujunut. Lila oli hänen mallinsa ja innoittajansa.  Hän halusi esikoisromaanin jälkeen kirjoittaa yhteiskunnallisesti osallistuvaa proosaa, kuten muutkin tiedostavat kirjailijat tekivät seitsemänkymmentäluvulla.  Mutta jotain puuttui. Ehkä Napoli ja kulmakunta, joilla hän oli lapsena elänyt?  Hän alkoi soitella Lilalle ja kysellä kuulumisia kotikulmilta. Lila kertoi väkivallanteoista.  Uusfasistit ja kommunistit tappelivat keskenään  ja tappoivat toisiaan.  Hänen mielestään väkivaltaa oli ollut vähemmän  heidän lapsuudessaan.  Ainoa väkivallanteko , jonka hän muisti lapsuudesta oli  Don Achillon murha.  Hän  arveli tekijäksi Solara-veljesten äitiä Manuelaa,  joka  oli koronkiskuri  kuten  Don  Achillokin,  ja  hyötyi kun  sai  kilpailijan  raivatuksi pois lainamarkkinoilta.  ”Voisin tehdä kirjan siitä,” Elena tuumi ja ryhtyi toimeen. Kun hänestä ei kuulunut aikoihin mitään , Lila  soitti ja kysyi  miksi hän  ei  enää soita. ”Minä kirjoitan,”  hän vastasi. ”Ja kun sinä kirjoitat, minä ei ole enää ole  olemassa”, Lila  totesi.    Tuttu tilanne  varmaan  jokaiselle, jolla on  ystävänä kirjailija.

Kun  käsikirjoitus valmistui, Elena  antoi sen  Lilalle  luettavaksi.  Lilasta se oli yhtä iljettävä  kirja kuin esikoinenkin. Hän oli kehottanut Elenaa  käyttämään mielikuvitusta sen sijaan,  että hän  kuvasi  yksi yhteen Don Achillon murhaa ja kotikulmien likaisia tapahtumia. 

Elena hyllytti kirjan lähes kymmeneksi vuodeksi.  Se ilmestyi vasta kun kustantaja painosti häntä julkaisemaan jotain.  ”Jos menetät  lukijat, menetät mahdollisuuden  julkaista muita kirjoja,” oli kustantaja sanonut.  Elena lupasi kirjan seuraavaksi syksyksi, mutta sitä ei syntynyt. Deadline lähestyi. Hän lähetti hädissään kustantajalle  hylkäämänsä käsikirjoituksen.

Kirjan julkaisemisella oli vakavia seurauksia. Camorristit ei pitäneet kirjan paljastuksista, Solaran veljekset väittivät, että Lila  oli manipuloinut hänet  kirjoittamaan sellaisen kirjan. He  uhkailivat häntä ja junailivat taustalla kunnianloukkaussyytettä.   Media kiinnostui Elenasta ja hänestä tuli menestyskirjailija.

 Vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen Lilan ja Enzon lähes nelivuotias  tytär  Tina  katosi.     Siitä mitä  tytölle   tapahtui, oli useita oletuksia:   Camorra kosti, koska  Enzo  ei maksanut suojelurahaa it-firmastaan.  Solaran veljekset kostivat, koska pelkäsivät Lilaa, joka tiesi liikaa heidän rikollisista liiketoimistaan, ja oli kohdellut heitä aina kaltoin.  Elinsiirtokauppiaat kaappasivat tytön, mustalaiset veivät hänet, kuorma-auto  ajoi hänen päälleen  ja kuski piilotti ruumiin.

Enzo ja Lila eivät ei toipuneet koskaan Tinan  katoamisesta.  Kymmenen vuoden kuluttua Lila hautoi yhä tapahtuneen syitä ja seurauksia.  Eräänä päivänä hän kysyi Elenalta, muistiko hän Panorama-lehden valokuvaa, jossa Tina  istui hänen  sylissään.  Kuvatekstissä luki, että  Tina oli  Elenan tytär.   Elena muisti kuvan.  Lila, sanoi ajatelleensa usein, että sen kuvatekstin  takia   sieppaajat luulivat  Tinaa Elenan  lapseksi ja  varastivat  hänet Imman sijasta.

Imma oli Ninon ja Elenan tytär,  samanikäinen kuin Tina, syntynyt vain  kolme viikkoa  Imman jälkeen.   ”Sinä olit aina sanomalehdissä ja televisiossa kauniina, eleganttina blondina; ehkä ne halusivat rahaa sinulta, eivät minulta,” Lila sanoi.  Mutta se ei ollut todellinen syy, sillä kukaan ei ollut vaatinut lunnaita Elenalta.    Hän ihmetteli,   mitä  Lilan  päässä liikkui, miksei  hän ollut puhunut  aikaisemmin, että  sieppaajat olivat  erehtyneet tytöistä.  ”Oliko minun menestykseni vastuussa hänen tyttärensä sieppauksesta?” hänen mieleensä tuli.

 Elenan menestystä kesti parikymmentä vuotta, parhaimpina vuosina hän oli julkaissut kaksi kirjaa vuodessa. Sitten tulivat huonot vuodet.  Hänen kirjojaan ei myyty.  Kustantajalla vaihtui sukupolvi eikä sieltä enää soitettu ja kysytty  seuraavaa kirja.  Lehdet eivät olleet kiinnostuneita hänestä ja hänen artikkeleistaan, myös televisioesiintymiset loppuivat. Hän oli lihonut ja menettänyt ulkonäkönsä. Hän oli kuusissakymmenissä, vanha nainen nuoremman sukupolven silmissä.   Hän masentui.

Ferrante kuvaa niin vakuuttavan rehellisesti vanhenevan kirjailijan masennusta, että kirjoitustyyli tuo mieleeni autofiktion.  Ehkä teossarjan piilotettu omaelämäkerrallisuus  on  osasyy sarjan  suureen suosioon. Sitä on verrattu Knausgårdin  Taisteluni- sarjaan.

Synkimmän masennuksen hetkinä Elena pelkää, että  Lila  kirjoittaa  mestariteosta Napolista ja Tinan katoamisesta.  Siitä tulisi kuolematon teos, jota luettaisiin vielä sadan vuodenkin kuluttua, kun taas hänen  mitättömät kirjansa painuisivat  unohduksiin.   Sitten hän ymmärsi, että Lilan  mestariteos oli vain hänen kuvitelmaansa.   

Minä oivalsin, että  Lila on peili, johon Elena oli lapsesta asti heijastanut omia kuvitelmiaan, toiveitaan, unelmiaan, pelkojaan,  tunteitaan ihailusta kateuteen ja  vihaan.  Hän ei nähnyt Lilaa  sellaisenaan. Se oli heidän vaikean ystävyytensä ydin. Vanhoilla päivillään  Elena  ymmärsi, että ” jokainen intensiivinen ihmissuhde on täynnä  ansoja, ja jos haluaa  suhteen kestävän on opittava välttämään niitä.”

Kun Elenan masennus lieveni ja  hän kirjoitti lyhyessä ajassa kirjan, jolle hän antoi nimeksi  Ystävyys.  Se  kertoi  hänestä ja Lilasta,  Tinasta ja  Immasta.  Hän petti Lilan,  rikkoi  sopimuksen jonka oli tehnyt    Lilan kanssa, että ei koskaan  kirjoittaisi hänestä eikä käyttäisi  naapuruston henkilöitä ja tapahtumia kirjoissaan.  Mutta  kirjoittaminen on kirjailijalle  tärkeämpää kuin tärkeän ihmissuhteen jatkuminen. 

Kirjasta tuli menestys, ”se piti minut poissa niiden kirjailijoiden listalta, joita jokainen pitää kuolleina, vaikka he elävät vielä,” Elena  totesi.   Se kirja maksoi hänelle lähes kuusikymmentä vuotta kestäneen ystävyyden Lilan kanssa.    Lila katosi, ei viestiä,   ei edes hiuspinniä  jättänyt jälkeensä.  Kuoliko hän?

Napoli-sarjan epilogi sulkee ympyrän.  Se palaa lapsuuden avainkokemukseen.  Eräänä päivänä Elena saa paketin joka sisältää yli viisikymmentä vuotta sitten kellariin kadonneet nuket.  Ei epäilystäkään, että paketti on Lilalta.  Minä arvelen, että  luultavasti hän oli aikoinaan löytänyt nuket  kellarista, mutta pisti Don Achillon  maksamaan niiden katoamisen, koska  halusi niin kiihkeästi  omistaa Louisa M. Alcotin  Pikku naiset.

Olen  raapaissut   tässä jutussani vain  Napoli-sarjan pintaa. Se on niin runsas ja kerroksellinen teos, että se ei tyhjene yhdellä lukemisella. Sitä voi lukea monesta eri näkökulmasta. Olen lukenut sen omien   kokemusteni kautta. En ole käsitellyt kirjan äiti-tytärsuhteita enkä mies-naissuhteita, vaan  kirjoittanut  niistä teemoista jotka ovat kiinnostaneet minua  eniten.