Amerikkalainen unennäkijä

Viisi vuotta sitten tapaninpäivänä 2011 Aurinkolahdessa näytti tällaiselta. Vesi oli korkealla.  Ei sitä vielä tulvaksi voinut sanoa, mutta kuva tuli mieleeni, kun luin Anthony  Doerrin esikoisromaania Davidin uni (suom.  Hanna Tarkka, WSOY 2016). Lainasin sen nimen perusteella, koska kirjallisuuden unet kiinnostavat minua.  Englanniksi kirjan nimi on About Grace.  Sillä  nimellä  kirja olisi jäänyt  minulta lainaamatta.  Doerrista tiesin ennestään vain sen, että hän on voittanut Pulitzer-palkinnon  romaanillaan  Kaikki se valo jota emme näe, jota en ole lukenut,   koska en pidä Pulitzer-  enkä Oscar-palkintoja  mitenkään suurina suosituksina taideteoksille.

Doerrin romaanin päähenkilö David Winkler on hydrologi, joka on väitellyt tohtoriksi jääkiteistä.  Hänellä on paranormaali kyky nähdä unia, jotka käyvät toteen.  Kenties hän on perinyt kykynsä suomalaiselta  äidiltään,   suomalaisia kun  pidettiin kansanuskomuksissa  ihmisinä, joilla oli  yliluonnollisia voimia.   He pystyivät suuttuessaan muun muassa nostattamaan myrskyjä.   Siksi suomalaisia merimiehiä ei mielellään pestattu laivoihin.  Pietarin tulviakin pidettiin Venäjällä aikoinaan inkerinsuomalaisten syynä, kaupunki kun oli rakennettu heidän mailleen. (Inkeriläisten taikavoimista enemmän  Kirjailijan päiväkirjassa).

Pakkomielteinen unennäkijä

 Eräänä maaliskuun yönä vuonna 1977 Clevelandissa, Ohiossa sataa vettä.  David Winkler nukkuu, mutta hänen hydrologin korvansa on hereillä.  Alitajunta tapojensa mukaan liioittelee pieniä asioita -  sadepisaroitten ropina muuttuu hänen unessaan suurtulvaksi, josta hän yrittää pelastaa muutaman kuukauden ikäisen tyttärensä  Gracen, vaan ei onnistu ja tytär kuolee.  Ei ole mitenkään epätavallista, että vanhemmat näkevät tämänkaltaisia ahdistusunia lapsistaan, eikä sekään epätavallista että hydrologi näkee unta tulvavesistä. Suurin osa ihmisten unista liittyy tavalla  tai toisella  heidän  työhönsä, kiinnostuksen kohteisiin ja läheisiin.  

Davidin ahdistusuni alkaa toistua peräkkäisinä öinä.   Alitajunnalla on jotain tärkeää tiedotettavaa Davidille, mutta hän ei ymmärrä unen sanomaa, tai ymmärtää sen väärin.  Kun vesi alkaa tulvia Clevelandissa joen äyräiden ylitse, vie sillan mukanaan, tulvii kaduille ja kellareihin ja nousee nousemistaan, David joutuu paniikin valtaan.  Hän on varma, että uni käy toteen, ja hän aiheuttaa tahattomasti tyttärensä kuoleman.  Itsestään ihminen unia näkee, kuten ystäväpsykologi sanoi minulle vuosia sitten. En silloin ollut samaa mieltä hänen kanssaan.

 David on minusta niin pakkomielteinen henkilö, että saattaa toteuttaa unensa, kuten  oli tapahtunut   pari  vuotta aikaisemmin, kun hän oli nähnyt unta naisesta,   jonka  hän   kohtaa  sattumalta muutaman päivän kuluttua todellisuudessa. Nainen pudottaa marketin lehtitelineestä Good Housekeeping –lehden  ja David ojentaa sen naiselle aivan kuten unessakin oli käynyt.  Hän ei saa naista mielestään ja alkaa käydä joka päivä samassa marketissa.  Kuluu kolme  neljä  kuukautta ennen kuin  häntä   onnistaa.   Nainen ilmestyy markettiin ja David lähtee seuraamaan naista.   Kun on kyllin sinnikäs, unelmat toteutuvat.  He päätyvät naimisiin ja heille syntyy tytär Grace.  Vaimo ei ole mikään hyvä taloudenhoitaja, häntä kiinnostaa enemmän metalliveistoksen tekeminen talon kellarissa, eikä avioliitto muutenkaan  vaikuta   järin onnelliselta. 

Tulvaunesta järkyttynyt David  jättää vaimonsa  ja tyttärensä  Clevelandiin ja pakenee   St. Vincentin saarelle  Karibianmerelle.  Siitä tulee pitkä pakomatka. Se kestää neljännesvuosisadan. Lopulta hän palaa Yhdysvaltoihin etsimään vaimoa ja tytärtään.  En kerro hänen pako- ja etsintäretkensä  monia vaiheita,  jotta  en  pilaisi  lukijoiden lukunautintoa, mutta  siteeraan sivulta  258 kohtaa,  jossa David on yhtä hukassa  Yhdysvaltoihin palatessaan kuin oli sieltä lähtiessäänkin:

”Tämä oli se pimeys, josta hän oli nähnyt unta jo vuosia. Tämä oli se paikka, jossa tapahtumat vain tapahtuivat kuultavina mutta näkymättöminä hänen ympärillään, tämä oli  se syvä ja yksityinen sokeus, jonka hänen unensa olivat ennustaneet jo kauan sitten.” 

 Miksi  juoni- ja  tarinavetoiset kirjat ovat niin rasittavia ?

Täytyy tunnustaa, että minua rasittaa romaanien juoni- ja tarinavetoisuus, kun ei  kirjaa  ei  voi laskea käsistään, vaan on pakko lukea  sitä yötä myöten,  että saisi tietää  miten  ”sankari” selviää vaikeista tilanteista. Seuraavana  aamuna sitä on väsynyt ja  ärtynyt.  Uudenvuoden yö meni  pilalle  David  Winklerin takia, kun minun  olisi pitänyt  nähdä  omia ”enneunia” tulevalle vuodelle.

Olin tehnyt yöllä hyvän uudenvuoden päätöksen, että alan taas aamuisin  zazen- istunnot, joita olen  laiminlyönyt vuosikausia,  mutta  David  Winkler pilasi  myös ensimmäisen istunnon.  Hengitysrytmi meni sekaisin, kun  hän tuli mieleen  kesken kaiken  -  tai oikeammin hänen  luojansa  Anthony Doerr,  joka on  syntynyt ja käynyt koulunsa Clevelandissa.  Se on kaupunki, johon 1900- luvun alussa muutti paljon suomalaisia siirtolaisia,  minunkin  isotätini  Lapualta.  Ehkäpä näiden suomalaisten  perua  on  myös  romaanin David Winkler  äitinsä puolelta.

 Se Clevelandin suurtulva maaliskuussa 1977 oli muuten täyttä totta.   Anthony Doerr oli silloin noin kolme- ja puolivuotias Wikipedian tietojen mukaan.  Senikäisen lapsen  mieleen  jää   jo  jotakin  ulkopuolisen  maailman tapahtumista, jos ei muuta  niin  ainakin   tunnekokemus, josta  unet  imevät  voimansa vielä aikuisenakin.  Davidin uni ja Clevelandin tulva tuntuivat omakohtaisesti koetetuilta,  siksi kirjan  alku  ( ensimmäiset  83 sivua)  olivat  niin  vahvoja,  että ne  imaisivat  minut mukaansa.  Siinä vedossa  luin  sitten  loput  lähes  400 sivua, vaikka niissä oli  paljon  turhaa tarinaa. Sentimentaalisuuskin välillä vähän ärsytti, mutta se nyt on niin amerikkalaista,   että ei edes  Hemingway  siltä välttynyt.

 Minua ei kiinnosta kirjassa niinkään hyvä tarina – jonka nimeen Hollywood vannoo - kuin kirjailijan ääni ja omaperäisyys. Siksi luen mieluummin amerikkalaisia runoilijoita, jotka eivät kerro  tarinoita, vaan  ovat  runossa läsnä ja puhuvat  minulle,  kuten  vaikkapa  Anne Sexton, jonka kokoelman Elä tai kuole ( suom.  Anni Sumari, Savukeidas 2016) lainasin samaan  aikaan kirjastosta kuin  Anthony Doerrin  romaanin.  Runoja on mukava lukea, koska ne antavat tilaa lukijalle eikä niitä tarvitse lukea missään järjestyksessä ja valvoa öisin  saadakseen tietää miten runokirja loppuu.

Lukijoille, hyvää alkanutta lukuvuotta 2017!  Toivottaa bloginpitäjä.