Atochan asema Madridissa maaliskuun 19. päivä 2019. Aseman kello näyttää olevan viisi vailla yksitoista, kun kävin katsomassa oliko se sama asema, jolle olin saapunut Lissabonista myöhään illalla vuonna 2000. Ei se ollut sama. Asemalla oli hiljaista, avaran asemahallin keskellä olevassa puutarhassa eivät linnut laulaneet. Asemalla oli vain vähän väkeä liikkeellä tavallisen tiistain aamupäivällä.
Viisitoista vuotta aikaisemmin maaliskuun 11. päivä vuonna 2004 kello 7.37-7.40 aamuruuhkan aikana neljässä Atochan asemalle tulossa olevassa lähijunassa räjähti kymmenen pommia. 193 ihmistä kuoli ja yli 2000 ihmistä loukkaantui. Terroriteko oli marokkolaisen ääri-islamistisen ryhmän kosto Espanjalle, joka oli lähettänyt sotilaita Irakiin. Pian terrori-iskun jälkeen Espanja veti joukot pois Irakin sodasta.
Kun tulin kotiin Madridista, lainasin kirjastosta Lähtö Atochan asemalta -nimisen kirjan (suom. Artturi Siltala. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2017). Ben Lerner (s.1979), amerikkalainen runoilija, esseisti, kriitikko, proosakirjailija ja newyorkilaisen Brooklynin Collegen professori, oli julkaissut kirjan vuonna 2011. Hänen mukaansa se oli saanut nimensä John Ashberyn samannimisestä runosta. Se oli hänen esikoisromaaninsa. Ennen sitä hän oli kirjoittanut kolme runokokoelmaa.
Lerner oli oleskellut Fulbright-stipendiaattina Madridissa kenties samoihin aikoihin kun junapommit räjähtivät. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa minäkertoja Adam Gordon on ollut silloin siellä. Maaliskuun 11. päivän aamuna Adam oli herännyt hotelli Ritzissä hälytysajoneuvojen ulvontaan. Ambulanssit olivat ajaneet kohti Atochan asemaa, jonne hän lähti katsomaan mitä on tapahtunut. Sen päivän jälkeen hän pelkäsi jatkuvasti , että pian jokin räjähtäisi Madridissa.
Adam on runoilijanalku, joka kirjoittaa kokeellisia runoja, "ei kovin omaperäisiä, nehän koostuivat poistettujen sähköpostiviestien kierrätetyistä fragmenteista ja niiden lomaan sirotelluista käännösvirheistä", kuten hän toteaa. Hän on saanut runoilijalahjojensa vuoksi arvovaltaiselta säätiöltä stipendin Espanjaan. Hän väheksyy itseään ja sanoo, että hän vain uskottelee olevansa runoilija. Joko hän potee huijarisyndroomaa tai pahaa masennusta. Hän syö mielialalääkkeitä ja on jatkuvasti joko pilvessä tai humalassa. Hän selittää käyttävänsä hasista kirkastaakseen näkymää. Minun kokemukseni mukaan näkymä kyllä kirkastuu hetkeksi, mutta hasis on kehno lääke masennukseen.
Hänellä on projekti. Sen ensimmäisessä vaiheessa hän opiskelee espanjaa kielikoulussa ja tekee tutkimusta espanjalaisesta elämäntyylistä sekä Madridista - mitä siellä kuuluu tehdä. Hänen mukaansa: edetä baarista toiseen yhä kovempaan känniin hakeutuen, saapua monikerroksiseen discotecaan tanssimaan hirvittävän teknon tahdissa, jos tanssiminen edes on oikea sana, kiehnätä jotakuta vasten tuntikausia, mennä sitten syömään chocolate con churrosia ja kompuroida kotiin aamunkoitteessa. Ilmeisesti tämä kuului huomattavan monen ikäryhmän rutiineihin, ainakin useamman sukupolven edustajat olivat ulkona hyvin myöhään: lapset leikkivät aukioilla vielä keskiyöllä, myöhäiskeski-ikäiset ryyppäsivät aamuun asti.
Arkiaamuisin Adam kiipeää asuintalonsa katolle juomaan espressoa ja polttamaan hasissätkää, minkä jälkeen hän käy suihkussa, suorittaa muut aamuaskareet ja pakkaa laukkuunsa pillereiden ja sätkien lisäksi Lorcan Kootut runot. Sitten hän lähtee Pradon taidemuseoon, jonne pääsee opiskelijakortilla ilmaiseksi, ja asettuu seisomaan Rogier van der Waydenin (1400-1464) Kristuksen ristiltäoton edustalle.
Eräänä aamuna Adamin rituaali menee rikki. Hänen paikallaan van der Waydenin maalauksen edessä seisoo joku mies, joka puhkeaa yllättäen kyyneliin kouristuksenomaisesti henkeä haukkoen. Adam ihmettelee, että kumpuaako miehen itku syvällisestä taidekokemuksesta? Hän arvelee olevansa kykenemätön syvällisiin taidekokemuksiin eikä usko että kukaan, ainakaan kukaan hänen tuntemansa ihminen olisi ollut altis sellaiselle. Hän epäilee jokaista joka väittää runon, maalauksen tai musiikkikappaleen "muuttaneen" elämänsä.
Hän seuraa miestä salista toiseen. Salissa 57 mies nyyhkäisee San Leocadion ( 1447 -1520) surullisen näköisen Kristuksen edessä niin, että salinvalvoja hätkähtää ja valpastuu. Salissa 56 Bochin Maallisten ilojen puutarhan edessä mies saa niin äänekkään itkukohtauksen, että naapurisalien valvojat ryntäävät paikalle. Adam ajattelee, että jospa mies on taiteilija, "jospa hän ei todella ei koekaan esittämiään tunnekuohuja, jospa hänen tuottamiensa kohtausten tarkoitus on pakottaa valvojien edustama instituutio kohtaamaan ristiriitaisuutensa."
Kirjan kuvitusta. Yksityiskohta Kristuksen ristiltäotosta. Kuvassa Joosef Arimantialaisen kyynelöivät kasvot. Hän oli rikas juutalainen joka legendan mukaan hautasi Kristuksen. Suurikokoisessa maalauksen keskiössä on Kristuksen ruumis, jota nostetaan ristiltä alas. Hänen ruumiinsa ympärillä seisoo yhdeksän ihmistä ja kaikkien silmistä valuvat kyynelet.
Adam seuraa miestä ulos museosta ja jatkaa matkaa El Retiroon, kaupungin keskuspuistoon, jonne hänellä oli tapana mennä joka päivä Pradossa käynnin jälkeen kääntämään Lorcan runoja, mutta tuona päivänä hän ei pystynyt avaamaan kirjaa. Hänen olonsa oli kauhea, tuntui samalta kuin lapsena, kun hän oli joutunut lähtemään
kesäleirille: "hänen sydämensä vaikutti samanaikaisesti sekä hakkaavan yhä lujemmin että olevan pysähtymässä, hänen hengityksensä jumittui, litistyi, jumiutui, särkyi kuin kymmenentuhannen korkeudessa olisi rikkoutunut ikkuna." Hän sai vaivoin kaivettua laukusta esiin rauhoittavien pillereiden purkin.
Lerner ei selitä mikä Adamille tuli, hän antaa lukijalle vapauden tulkita mikä aiheutti ahdistus- tai paniikkikohtauksen. Minä tulkitsen että se liittyy torjuttuun suruun. Hän kesti van der Waydenin maalauksen taiteeksi etäännytettyä surua, se veti häntä puoleensa, mutta hän ei kestänyt museossa itkijän todellista, etten sanoisi raadollista surua. Se tunki niin liki, että hän sai voimakkaan ahdistuskohtauksen ja luuli tulevansa hulluksi. Tuon päivän kokemusta hän sanoo käännekohdaksi. Hän ei sen jälkeen mennyt enää Pradoon. Alkoi hänen stipendivuotensa toinen vaihe, jolle taustana on avainkohtaus Pradossa aivan kirjan alussa.
Kirjan loppupuolella Adam menee taas museoon, mutta ei Pradoon, vaan Picasso-museoon Barcelonassa. Adam on omimillaan yksin museossa. Hänellä ei ole sosiaalisia paineita eikä hänen tarvitse teeskennellä, valehdella eikä esittää olevansa joku muu kuin on. Hän oli lähtenyt Teresan kanssa Barcelonaan Atochan asemalta Madridin terrori-iskun jälkeen. Siitä on niin vähän aikaa, että asemahalli on täynnä punaisia muistokynttilöitä. Teresa on runoilija ja kääntäjä, johon Adamilla on platoninen rakkaussuhde. Hän kyllä toivoo, että suhde olisi vähän lihallisempi.
Aamulla hän lähtee ostamaan kahvia Teresalle, eksyy Barcelonan kujille, ei löydä hotellia eikä muista sen nimeä ja millä kadulla se on. Minä samastun häneen, koskan olen kerran itsekin hukannut hotellin. Se tapahtui Pariisissa. Mutta ei siitä nyt tämän enempää. Adam näkee kadulla Isabellan näköisen naisen. Isabella oli itkevä nainen, johon hänellä oli suhde ja joka hylkäsi hänet ja muutti Barcelonaan sulhasensa luo. Nainen ei ole Isabella, vaan harhanäky. Minä olin jo huolestua, mutta onneksi Lerner ei sorru bestselleristien keinoihin.
Iltapäivällä Adam löytää Picasso-museon ja ajattelee että Teresa voi olla siellä, koska oli sanonut haluavansa näyttää museon hänelle. Hän miettii miten häänen projektinsa olisi eronnut nykyisestä, jos hän olisi tullut Madridin sijasta Barcelonaan. Hän toteaa, että miettimisen tarkoitus oli välttyä ajattelemasta Teresaa. "Jos Teresa olisi ollut paikalla, olisin kysynyt häneltä: minkä maalauksen edessä mieluiten seisoisit tunti tunnin, päivä toisensa jälkeen? Se ei ollut sama kysymys kuin mikä olisi lempimaalauksesi." Se oli tärkeä kysymys, kysymys itselle. Ehkä Adamille on valkenemassa, miksi hän oli seissyt van der Waydenin maalauksen edessä päivästä toiseen. Lerner antaa jälleen lukijalle vapauden tulkita Adamia. Minä pidän Lerneristä.
Adam lähti taas etsimään hotellia ja Teresaa, alkoi sataa, olo tuntui sekavalta. Hän meni pitämään sadetta pelihalliin, istui autonmuotoisen pelikoneen sisään, nojasi päätään rattiin ja tunsi häpeänsä koko voiman. "En kyennyt hakemaan kahvia tässä maassa, puhumattakaan sen sisällissodan ymmärtämisestä. En ollut nähnyt Alhambraa. Olin väkivaltainen, maanisdepressiivinen, patologinen valehtelija. Olin todellinen amerikkalainen. [...] Olin pössyttelijä, ehkä alkoholisti. Historian herätessä henkiin nukuin Ritzissä."
Adam voisi olla melkein mistä tahansa ja kuka tahansa epävarma nuori mies, joka polttaa pilveä, ryyppää, valehtelee, sekoilee ja hölmöilee, mutta Adam sanoo olevansa todellinen amerikkalainen. Olen nyt lukenut kolmen amerikkalaisen kirjailijan Wallacen, Tarttin ja Lernerin kirjoja peräjälkeen ( ja kirjoittanut niistä tähän blogiin). Niissä kaikissa on ollut todellisia amerikkalaisia, jotka potevat masennusta ja polttavat pilveä. Jossain yhteydessä Wallace on kirjoittanut amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta. Voi olla että se yhteys on Infinite Jest, jonka olen aloittanut, mutta lukeminen ei ole edistynyt alkua pitemmälle. Yritän ymmärtää miksi amerikkalaiset käyttävät paljon Prozacia ynnä muita masennus- ja mielialalääkkeitä sekä huumeita. Amerikkalaisen unelman synkeän kääntöpuolen täytyy olla masennus.
Adam seuraa miestä ulos museosta ja jatkaa matkaa El Retiroon, kaupungin keskuspuistoon, jonne hänellä oli tapana mennä joka päivä Pradossa käynnin jälkeen kääntämään Lorcan runoja, mutta tuona päivänä hän ei pystynyt avaamaan kirjaa. Hänen olonsa oli kauhea, tuntui samalta kuin lapsena, kun hän oli joutunut lähtemään
kesäleirille: "hänen sydämensä vaikutti samanaikaisesti sekä hakkaavan yhä lujemmin että olevan pysähtymässä, hänen hengityksensä jumittui, litistyi, jumiutui, särkyi kuin kymmenentuhannen korkeudessa olisi rikkoutunut ikkuna." Hän sai vaivoin kaivettua laukusta esiin rauhoittavien pillereiden purkin.
Lerner ei selitä mikä Adamille tuli, hän antaa lukijalle vapauden tulkita mikä aiheutti ahdistus- tai paniikkikohtauksen. Minä tulkitsen että se liittyy torjuttuun suruun. Hän kesti van der Waydenin maalauksen taiteeksi etäännytettyä surua, se veti häntä puoleensa, mutta hän ei kestänyt museossa itkijän todellista, etten sanoisi raadollista surua. Se tunki niin liki, että hän sai voimakkaan ahdistuskohtauksen ja luuli tulevansa hulluksi. Tuon päivän kokemusta hän sanoo käännekohdaksi. Hän ei sen jälkeen mennyt enää Pradoon. Alkoi hänen stipendivuotensa toinen vaihe, jolle taustana on avainkohtaus Pradossa aivan kirjan alussa.
Kirjan loppupuolella Adam menee taas museoon, mutta ei Pradoon, vaan Picasso-museoon Barcelonassa. Adam on omimillaan yksin museossa. Hänellä ei ole sosiaalisia paineita eikä hänen tarvitse teeskennellä, valehdella eikä esittää olevansa joku muu kuin on. Hän oli lähtenyt Teresan kanssa Barcelonaan Atochan asemalta Madridin terrori-iskun jälkeen. Siitä on niin vähän aikaa, että asemahalli on täynnä punaisia muistokynttilöitä. Teresa on runoilija ja kääntäjä, johon Adamilla on platoninen rakkaussuhde. Hän kyllä toivoo, että suhde olisi vähän lihallisempi.
Aamulla hän lähtee ostamaan kahvia Teresalle, eksyy Barcelonan kujille, ei löydä hotellia eikä muista sen nimeä ja millä kadulla se on. Minä samastun häneen, koskan olen kerran itsekin hukannut hotellin. Se tapahtui Pariisissa. Mutta ei siitä nyt tämän enempää. Adam näkee kadulla Isabellan näköisen naisen. Isabella oli itkevä nainen, johon hänellä oli suhde ja joka hylkäsi hänet ja muutti Barcelonaan sulhasensa luo. Nainen ei ole Isabella, vaan harhanäky. Minä olin jo huolestua, mutta onneksi Lerner ei sorru bestselleristien keinoihin.
Iltapäivällä Adam löytää Picasso-museon ja ajattelee että Teresa voi olla siellä, koska oli sanonut haluavansa näyttää museon hänelle. Hän miettii miten häänen projektinsa olisi eronnut nykyisestä, jos hän olisi tullut Madridin sijasta Barcelonaan. Hän toteaa, että miettimisen tarkoitus oli välttyä ajattelemasta Teresaa. "Jos Teresa olisi ollut paikalla, olisin kysynyt häneltä: minkä maalauksen edessä mieluiten seisoisit tunti tunnin, päivä toisensa jälkeen? Se ei ollut sama kysymys kuin mikä olisi lempimaalauksesi." Se oli tärkeä kysymys, kysymys itselle. Ehkä Adamille on valkenemassa, miksi hän oli seissyt van der Waydenin maalauksen edessä päivästä toiseen. Lerner antaa jälleen lukijalle vapauden tulkita Adamia. Minä pidän Lerneristä.
Adam lähti taas etsimään hotellia ja Teresaa, alkoi sataa, olo tuntui sekavalta. Hän meni pitämään sadetta pelihalliin, istui autonmuotoisen pelikoneen sisään, nojasi päätään rattiin ja tunsi häpeänsä koko voiman. "En kyennyt hakemaan kahvia tässä maassa, puhumattakaan sen sisällissodan ymmärtämisestä. En ollut nähnyt Alhambraa. Olin väkivaltainen, maanisdepressiivinen, patologinen valehtelija. Olin todellinen amerikkalainen. [...] Olin pössyttelijä, ehkä alkoholisti. Historian herätessä henkiin nukuin Ritzissä."
Adam voisi olla melkein mistä tahansa ja kuka tahansa epävarma nuori mies, joka polttaa pilveä, ryyppää, valehtelee, sekoilee ja hölmöilee, mutta Adam sanoo olevansa todellinen amerikkalainen. Olen nyt lukenut kolmen amerikkalaisen kirjailijan Wallacen, Tarttin ja Lernerin kirjoja peräjälkeen ( ja kirjoittanut niistä tähän blogiin). Niissä kaikissa on ollut todellisia amerikkalaisia, jotka potevat masennusta ja polttavat pilveä. Jossain yhteydessä Wallace on kirjoittanut amerikkalaisen viihdekulttuurin vaikutuksesta. Voi olla että se yhteys on Infinite Jest, jonka olen aloittanut, mutta lukeminen ei ole edistynyt alkua pitemmälle. Yritän ymmärtää miksi amerikkalaiset käyttävät paljon Prozacia ynnä muita masennus- ja mielialalääkkeitä sekä huumeita. Amerikkalaisen unelman synkeän kääntöpuolen täytyy olla masennus.
