keskiviikkona, kesäkuuta 23, 2010
Suursiivous Södikassa
Tyhjiä tuoleja ja pöytiä Loiston terassilla myrskyn jälkeen.
Taitaa olla WSOY:n loiston päivät luetut, kun sinne on päästetty huseeraamaan hollantilainen, joka ei lue kirjoja eikä tunne suomalaista kulttuuria. Kirjasin ensityrmistykseni tuonne aiemman postauksen Kirjailijan ja kustantajan suhteesta kommenttiosastoon, kun eilen luin Hesarista WSOY:n ykköspomon Jacques Eijkensin lausunnon: “ On tärkeää, että kustannuskonseptin taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he haluavat kirjailijan.”
Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Suomeksi se tarkoittaa että kirjailijan pitää myydä itseään. Entiseen aikaan itsensä myymistä sanottiin huoraamiseksi.
Mitä mieltä kirjojen lukijat ovat asiasta, sen voi lukea vaikkapa Kertomus jatkuu – blogista Lukijat haluavat kirjan, eivät kirjailijaa. Muistan miten minua ärsytti nuorena, kun Pentti Saarikoski jakoi itseään kaikissa lehdissä, eikä niissä jutuissa ikinä puhuttu hänen runoudestaan. Pidin häntä huonona runoilijana. Luin hänen runojaan vasta hänen kuolemansa jälkeen ja totesin ei hän niin huono runoilija ollutkaan.
Facebookissa on käyty kiihkeää keskustelua Eijkensin lausunnoista ja kustantamisen nykytilanteesta. Vaikuttaa vähän siltä että kiinnostavimmat keskustelut ovat siirtyneet blogeista Facebookiin. Karri Kokko selostaa Suomen kuvalehden blogissa Facebookissa käytyä keskustelua, jonka aloitti Tommi Melender.
Ei kirjailijoiden brändäys ole mikään uusi juttu suomalasissa kustantamoissa, Eijkens vain ilmaisee asian harvinaisen yksioikoisesti. Aina tai ainakin 60-luvun lopulta asti, jolloin vein esikoiseni Södikaan, kustannustaloissa on haluttu myydä kirjaa jollakin ulkokirjallisella jutulla. Siihen aikaan sitä ei sanottu brändäykseksi, mutta toivottiin ( hienotunteisesti) mahdollisimman suurta näkyvyyttä julkisuudessa.
Doris Lessingin sanat ovat tällä hetkellä ajankohtaisia myös meillä : “ Ongelman ydin on se, että kustantamoja johtavat kirjanpitäjät, joita ei kiinnosta teoksen kirjallinen laatu vaan se miten paljon sitä myydään, ja kirjailijoita arvioidaan pelkästään myyntilukujen perusteella. Kuitenkin jotkut kirjailijat – ja he ovat joskus niitä parhaita – eivät koskaan myy enempää kuin parisataa tai parituhatta kappaletta. Siitä huolimatta heillä on voimakas, laaja ja syvällinen vaikutus. Todelliset, hyvät kirjat, ne jotka luovat kokonaisen maan tai kulttuurin normit tai sävyn, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaankin vakavahenkisen vähemmistön kirjoja. Sellaisesta kirjasta ei millään “myynninedistämisellä” tehdä bestselleriä; tuloksena on vain myymättömien kirjapinojen kertyminen varastoihin odottamaan makulointia.” ( Varjojen aika sivut 130-131)
tiistaina, kesäkuuta 22, 2010
Vuoden lyhyin yö
Tältä se yö näyttää Aurinkolahdessa. Lokit kirkuvat, satakielet eivät täällä enää laula. Kurjaa kun yöt alkavat taas pidentyä ja alkaa meno kohti talvea. Mutta ei hätää, valkeat yöt jatkuvat heinäkuulle asti. Niitä ei voi mennä viettämään Pietariin Valkeiden öiden festivaaleille. Minä kävin siellä kymmenen vuotta sitten. Kummallista kyllä, valkeat yöt näyttivät siellä paljon valkeammilta kuin Helsingissä. Jos ei pääse Pietariin. voi lukea Dostojevskin kertomuksen Vaaleat yöt kokoelmasta Valitut kertomukset ( WSOY 1960. suom. Juhani Konkka). Se kertoo yksinäisestä miehestä, joka harhailee kaupungilla syvän surumielisyyden vallassa ja kohtaa yöllä nuoren naisen Kanavakadun sillalla. Visconti muistaakseni teki kertomuksesta hyvän elokuvan.
Minun mieltäni sykähdyttää, kun Vaaleiden öiden surumielinen kertoja kertoja mainitsee Parkalan, joka oli pietarilaisten huvilayhdyskunta entiseen aikaan. Voi olla nykyäänkin. Vietin siellä kauan sitten yhden juhannusyön erittäin epämukavasti muhkuraisessa sängyssä jossakin upseerien tai muiden sotilashenkilöiden täyshoitolassa.
Aurinkolahden puistotie puolelta öin on autio. Etualalla ravintola Loiston tyhjät pöydät.
keskiviikkona, kesäkuuta 16, 2010
Kirjailijan ja kustantajan suhteesta
Kirjailijan työnurkkaus. Olisipa kirjailijan ja kustantajan suhde yhtä levollinen kuin supervisor Ninni kuvassa.
Doris Lessing kirjoittaa omaelämäkertansa toisessa osassa ( Varjossa vaeltaja, sivut 128-139) kustannusmaailman muutoksesta. Hänellä on asiaan lähes viidenkymmenen vuoden perspektiivi. Hän sanoo, että entiseen aikaan kustannusmaailman sydän oli kirjailijan henkilökohtainen suhde kirjailijaan. Kustantajat olivat miehiä jotka rakastivat kirjallisuutta. He etsivät uusi kirjailijoita, hoivasivat heitä, pitivät saatavilla kirjoja joita myytiin vain muutamia satoja kappaleita. Kirjailijan ensimmäistä romaania tai novellikokoelmaa pidettiin hengissä, sitä ei pantu alennusmyyntiin. Nykyään kaikki on toisin. “ Me olemme pelkkää matkatavaraa, samanlaisia hyödykkeitä kuin kirjoittamamme kirjat,” Lessing sanoo. Hänen mukaansa ajatustakaan ei suoda sille hauraalle suhteelle joka syntyy kirjailijan ja kustannustoimittajan välille. Nykyään kustantamoissa työskenteleviä toimittajia kohdellaan yhtä kovakouraisesti kuin kirjailijoita.
“Kustantajista, parhaistakin, on hetkittäin ärsyttävää, suorastaan sietämätöntä, ettei omaisuutta, joka kirjailijassa tuottaa hyvää kirjallisuutta, voi hallita. Kaikki muu on hallittavissa. Mutta nämä itseensä niin tyytyväiset kirjailijat voi passittaa signeeraamaan kirjojaan ja antamaan ääliömäisiä haastatteluja. Niiden renkaiden läpi heidät voi panna hyppäämään ja kirjata sen sopimukseenkin. Usein kustantajat yrittävät päästä kirjailijoista kokonaan eroon. He kehittelevät hankkeita, joissa romaaneja laaditaan tietokoneeseen syötetyistä juonista jonkin tietyn kaavan mukaan. Mutta kumma kyllä näissä romaaneissa ei ole sitä elinvoimaa ja sähköä joka on kaiken kustantamisen ydin.” ( suom. Eeva Siikarla. Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1998, suomeksi 2010.)
Suomalaisen kustannusmaailman turbulenssi henkilöityy tällä hetkellä Sofi Oksaseen ja Werner Söderströmiin, mutta taustalla vaikuttavat paljon isommat asiat kuin otsikoihin nostetut“potkut.” Kustannusmaailma ja painotalot elävät e-kirjan tulon /pelon takia suurta muutoksen aikaa. E-kirja on yhtä mullistava keksintö kuin Gutenbergin painokone, kuten Kaari Utrio sanoi Kirjailijaliiton kevätkokouksessa. Samassa kokouksessa käsiteltiin liiton jäsenille lähettyä kyselytutkimusta kirjailijan ja kustantajan suhteesta. En muista kuinka monta prosenttia kyselyyn vastanneista oli tyytymättömiä/ tyytyväisiä kustantajasuhteeseensa. Soisin että kyselyn tulokset julkistettaisiin.
Lisäys 18.6. Kommenteissa Tiina Pystynen kertoo kyselytutkimuksen tuloksista.
Doris Lessing on toiveikas. Hän kirjoittaa, että yksikään suurista kustannusimperiumista ei tuota paljon. “Tällä alalla pieni on todella kaunista. Ehkä me pääsemme palaamaan tilanteeseen, jossa kustantajat välittävät siitä, että kirjat toimitetaan hyvin ja jopa oikoluetaan kunnolla.”
Lessingin mukaan kaikkein olennaisinta “ovat kirjat jotka voivat olla vain vähemmistön lukemistoa eikä sitä muuta mikään meuhkaaminen ja myynninedistäminen, ja ne ovat parhaita ja –kaikessa hiljaisuudessa, salaa ja huomaamatta – vaikutusvaltaisimpia, ne luovat aikansa kirjallisuuden tason ja sävyn.”
perjantaina, kesäkuuta 11, 2010
Rikkaruoho?
Ray Bradburylla on mainio romaani Dandelion Wine (Voikukkaviiniä), jonka olen lukenut niin kauan sitten, että muistan vain sen että isoäiti tai isoisä teki viiniä voikukan terälehdistä. Tältä vuodelta alkaa voikukkien kukinta olla ohi, mutta ensi vuodelle tässä ohje Marttojen Juomia luonnosta- sivustolta:
Voikukkaviini
4 l voikukan keltaisia terälehtiä8 l kiehuvaa vettä
3 kg sokeria
4 appelsiinin mehu
2 sitruunan mehu
½ kg rusinoita
herneen kokoinen pala hiivaa
Kaada kiehuva vesi terälehtien päälle. Anna seistä vuorokausi huoneenlämmössä. Siivilöi terälehdet pois.
Lisää nesteeseen sokeri, appelsiinien ja sitruunoiden mehut, rusinat ja hiivanokare. Anna käydä tasaisessa lämpötilassa 4 viikkoa, älä sekoita välillä.
Pullota. Viini on valmista jouluna.
Joku oli kiinnittänyt ilmoituksen Juorumäen viljelyspalstojen ilmoitustaululle: Rikkaruohonviljelijät hävetkää!
Minä aloin hävetä, kun palstani reunoilla kasvaa voikukkaa, vuohenputkea ja juolavehnää. Niinpä tänään ennen sateentuloa tein ison urakan,kun kuokin rikkaruohot palstan yhdeltä reunalta ja käänsin maan. Siihen reunaan on tarkoitus perustaa kukoistava perennapenkki. Saa nähdä miten käy.
keskiviikkona, kesäkuuta 09, 2010
Puhdistus
tiistaina, kesäkuuta 08, 2010
Silkkaa jazzia
keskiviikkona, kesäkuuta 02, 2010
Sinistä
Rohtoraunioyrtti Puotilassa.
Ei se ole minun rohtoraunioyrttini. Se katosi palstan reunalta ja jäljelle jäi vain iso kuoppa ja suru sen menetyksestä. Ei palstalta aikaisemmin ole varastettu muuta kuin vanha talikko. Joku oli nähnyt suuren vaivan kaivaessaan sen ylös maasta. Minun kadonneella rohtoraunioyrtilläni oli tarina . Vuonna 1989 kun olin palaamassa ensimmäisestä suomalaisugrilaisesta kirjailijakonferenssista Joshkar Olasta Marinmaalta, pysähdyin Moskovassa ja kävin sikäläisen kirjailijaliiton talossa syömässä. Kaivoin pihamaalta rohtoraunioyrtin taimen, jonka salakuljetin Suomeen ( elävien kasvien tuonti oli kielletty tullimääräysten mukaan). Istutin sen kuvanveistäjä Heikki Virolaisen pihalle, jossa se menestyi hyvin. Kun muutin Vuosaaren taiteilijataloon, otin mukaani taimen. Ensimmäisenä kesänä se kasvoi parvekkeellani. Syksyllä siirsin sen Puotilan Juorumäen palstalle. Siitä kasvoi komea puska. Nyt harmittaa, että siirtänyt sitä taiteilijatalon pihalle kasvamaan. Sieltä sitä ei olisi kukaan varastanut.
Tervehdys Alastomalle kriitikolle ( = Osmo Kantokorvelle, nimi on tietysti Otso, katso kommenteista miksi erehdys tapahtui ) jolla on tänään blogissaan sinisiä kuvia.
Vappuna joku oli maalannut Antti Neuvosen veistoksen yhdelle hahmolle sinisen naaman. Patsas nimeltään Ystävät ja kylänmiehet sijaitsee Helsingin Itäkeskuksen Ystävyyden puistossa. Naama ei ole enää sininen. Se puhdistettiin pian vapun jälkeen.
Tässä Neuvosen veistos kokonaisuudessaan. Sen reunalla istuskelee joka päivä ystävä ja kylänmiehiä vaihtamassa kuulumisia.
Martti Aihan sininen veistos Sara Hildenin museon seinällä Tampereella pari vuotta sitten.
sunnuntaina, toukokuuta 30, 2010
Rakkaus
Mustaa ja valkoista. Haaste 24 on rakkaus helluntain kunniaksi. Se ehti mennä. Viime tingassa haastessa mukana, huomenna on jo uusi haaste. Kuva on otettu Rodin-museossa Pariisissa helmikuussa. Kamera oli Panasonic Lumix DMC-FZ8.
Tämän pienen onnemmekin he ottaisivat pois
He kadehtivat meitä,
sitä että jollakin on joku,
eikä vain televisiofilmien
katossa värisevä todellisuus;
kaikki me olemme vannoneet nuorina,
mutta miten harva muistaa,
että rakkaus on erehdysten koko sarja,
vasta siitä syntyy rehellisyys.
Runo on Jarkko Laineen kokoelmasta Ensimmäinen pastis plataanien alla ( Savukeidas 2007) jonka ostin eilen Maailmankirjat-teltasta Rautatientorilta.
Maailma kylässä
Maailma tuli kylään. Sen voi tavata tänään Kaisaniemessä ja Rautatientorilla. Eilen satoi ja paistoi. Ei sade tunnelmaa haitannut. Ostin teltasta maailmankirjoja: René Charia, Daniil Harmsia, Laurence Sternea, Jyrki Pellista ja Jarkko Lainetta. Ja tapasin tuttuja joita en ole tavannut vuosiin, vuosikymmeniin. Yhden kanssa muisteltiin Siperian matkaa, toisen kanssa Marilynin Monroen kuolinpäivää, jolloin viimeksi tavattiin.
René Charin Hypnoksen muistikirjasta satunnaisesti valittu aforismi ( tökkäsin sormen uutudesta jäykän kirjan sivujen väliin):
Olla ponnistus. Ei sen jälkisanat, juhla.
perjantaina, toukokuuta 28, 2010
Naiskirjallisuudesta
Onneksi asenteet muuttuvat – kiitos kirjallisuuden – ja joskus jopa yllättävän nopeasti!
torstaina, toukokuuta 27, 2010
Viesti Pariisista
perjantaina, toukokuuta 14, 2010
Tunnustus - ainoa mitä voin ajatella
torstaina, toukokuuta 13, 2010
Helatorstaina Samuel Beckettistä
KOHTAUKSIA ELÄMÄSTÄ SAMUEL BECKETTIN KANSSA 2.5.82
"Sinä tulit", sanoi Samuel Beckett.
"Niin", sanoin minä.
Alkoi yhteiselämä, joka oli jotenkin omituinen mutta hauska. Beckettin vaimo ilmestyi paikalle ja minun oli lähdettävä. Aloin kerätä tavaroitani hitaasti.
Beckettin vaimo kattoi pöydälle kolme kahvikuppia. Yksi kupeista oli likainen. Hän ei kaatanut kahvia, vaan odotti että minä lähtisin.
"Kyllä sinä voisit minullekin tarjota lähtiäisiksi," sanoin.
Hän kaatoi kuppeihin kahvia.
Menin keittiöön. Siellä oli Beckettin palvelustyttö. Hän kuori porkkanoita. Kysyin paljonko kello on.
"Puoli kahdeksan" sanoi tyttö.
"Aamulla vai illalla?"
"Aamulla", sanoi tyttö.
Tyttö kertoi että yhteen aikaan tässä talossa oli ollut ilta silloin kun toisilla oli aamu. Hän valitti että ei nähnyt koskaan kirkasta aamun aurinkoa. Beckett tuli keittiöön. Hänellä oli likainen burberrytakki ja päässä tumma huopahattu. Hän rupesi laulamaan aariaa: "Sua tyttö mä yhä vain rakastan". Hän lähestyi, minä peräännyin, nojasin oveen joka aukesi ja lennähdin selkä edellä huoneeseen, joka oli .yhdistetty pukeutumishuone ja vessa. Siellä ei ollut ikkunoita. Seinustalla oli laveri.
"Tämä oli merkki", hän sanoi. "Nyt nopeasti."
Hänen peniksensä kasvoi, se ulottui hänen olkapäähänsä asti. Se oli pitkä kuin vappuilmapallo.
"Älä pelleile, ole kunnolla", minä sanoin.
(Unen loppu sensuroitu)
Tätä kirjoittaessa aurinko tuli sumupilvien takaa esiin ja minä lähden puutarhatöihin.