Suursiivous Södikassa

Tyhjiä tuoleja  ja pöytiä Loiston terassilla myrskyn jälkeen.

Taitaa olla WSOY:n  loiston päivät   luetut, kun sinne  on  päästetty huseeraamaan hollantilainen, joka   ei lue kirjoja eikä tunne suomalaista  kulttuuria.    Kirjasin ensityrmistykseni tuonne aiemman postauksen Kirjailijan ja kustantajan suhteesta  kommenttiosastoon, kun eilen luin Hesarista WSOY:n  ykköspomon  Jacques Eijkensin lausunnon: “ On tärkeää, että kustannuskonseptin  taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he  haluavat kirjailijan.”

Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Suomeksi se tarkoittaa että kirjailijan pitää myydä itseään. Entiseen aikaan  itsensä myymistä sanottiin huoraamiseksi.

Mitä mieltä  kirjojen lukijat  ovat  asiasta, sen voi  lukea vaikkapa  Kertomus jatkuu – blogista   Lukijat haluavat kirjan,  eivät kirjailijaa.  Muistan   miten minua ärsytti nuorena, kun   Pentti Saarikoski    jakoi itseään  kaikissa lehdissä, eikä  niissä jutuissa ikinä  puhuttu hänen runoudestaan.  Pidin  häntä huonona  runoilijana. Luin hänen runojaan vasta hänen   kuolemansa jälkeen ja totesin ei hän niin huono runoilija ollutkaan.

Facebookissa on käyty   kiihkeää  keskustelua Eijkensin lausunnoista ja   kustantamisen nykytilanteesta. Vaikuttaa vähän siltä että   kiinnostavimmat keskustelut ovat  siirtyneet  blogeista Facebookiin.   Karri Kokko  selostaa  Suomen kuvalehden blogissa Facebookissa käytyä keskustelua, jonka aloitti  Tommi Melender.

Ei kirjailijoiden brändäys  ole mikään uusi juttu  suomalasissa kustantamoissa,  Eijkens  vain ilmaisee asian harvinaisen yksioikoisesti.  Aina tai ainakin  60-luvun lopulta asti, jolloin vein esikoiseni  Södikaan,  kustannustaloissa on  haluttu myydä  kirjaa  jollakin  ulkokirjallisella  jutulla.  Siihen aikaan  sitä ei sanottu  brändäykseksi, mutta   toivottiin ( hienotunteisesti)  mahdollisimman suurta näkyvyyttä julkisuudessa.


Doris  Lessingin    sanat ovat  tällä hetkellä  ajankohtaisia   myös   meillä : “ Ongelman ydin on se, että kustantamoja johtavat kirjanpitäjät, joita ei kiinnosta teoksen kirjallinen laatu vaan se miten paljon sitä myydään, ja kirjailijoita  arvioidaan pelkästään myyntilukujen perusteella. Kuitenkin jotkut kirjailijat – ja he ovat  joskus niitä parhaita – eivät koskaan  myy enempää kuin parisataa tai parituhatta kappaletta. Siitä huolimatta heillä on voimakas, laaja ja syvällinen vaikutus. Todelliset, hyvät kirjat, ne jotka luovat kokonaisen maan tai kulttuurin normit tai sävyn, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaankin vakavahenkisen vähemmistön kirjoja. Sellaisesta  kirjasta ei millään “myynninedistämisellä” tehdä bestselleriä; tuloksena on vain myymättömien kirjapinojen kertyminen varastoihin odottamaan makulointia.” ( Varjojen aika sivut 130-131)