Tulppaaneja palstalla eilen, jolloin aurinko vielä paistoi.
Minun silmääni niiden terhakka punaisuuus ilahduttaa.
Sylvia Plathilla on runo Tulppaanit kokoelmassa Sanantuoja, suomentanut Marja-Leena Mikkola. Runon minä makaa sairaalassa js katselee tulppaaneja, joita joku on tuonut hänelle. Katkelmia runosta:
Tulppaanit ovat ensinnäkin liian punaisia, ne satuttavat
minua
...
Niiden puna puhuttelee haavaani, se vastaa.
Ne ovat ovelia: ne näyttvät leijailevan, vaikka
ne painavat minua,
ne häiritsevät minua terävillä kielillään ja värillään,
tulisia punaisia lyijypainoja kaulani ympärillä.
...
Ennen niiden tuloa ilma oli rauhallinen,
kulki sisään ja ulos, henkäys henkäykseltä, metelöimättä.
Sitten tulpaaanit täyttivät sen kuin äänekäs hälinä.
...
Tulppaanit olisi pidettävä kaltereiden takana, kuten
vaaralliset pedot
ne avautuvat kuin jonkin suuren afrikkalaisen kissaeläimen
kita,
Plath oli 30-vuotias kirjoittaessaan tämän runon, " kolmekymmentävuotias lastialus", kuten hän sanoo. Seuraavana vuonna hän teki itsemurhan. Ei masentunut ihminen näe tulevaisuuteen. Jos näkisi, itsemurha jäisi tekemättä.
Sanantuojan välistä löysin Hesarin naispuolisen kriitikon ynseän arvioinnin Plathin merkityksestä. Kriitikko kiitti suomentajaa , mutta oli sitä mieltä että Plath "on runoiljana kohtalainen, vähän keskivertoa parempi. Muttei niin hyvä että häntä kannattaisi suomentaa neljässä vuodessa kahdesti." Edellinen suomentaja oli Kirsti Simonsuuri. Loppukaneetissaan kriitikko sanoo, että Sylvia Plath "on valitettavasti myös näyttö siitä miten toivottomasti teoria mikä tahansa, yksioikoistaa sävyt ja latistaa sanottavan." Kriitikko oli lukenut Plathin runoja mediahälyn ja feminismileiman lävitse eikä ollut nähnyt niiden merkitystä.
Minulle Plathin runot ( joita luin englanniksi) merkitsevät kolmenkympin kriisissäni enemmän kuin yhdenkään miespuolisen runoilijan teokset. Niiden kautta sain kosketuksen omiin tunteisiini. Se oli 70-lukua jolloin naisen tavalle hahmottaa maailmaa ja tunteitaan ei paljon arvoa annettu, eikä Hesarin kritiikistä päätellen vielä 80-luvullakaan, jolloin Sanantuojat ilmestyi suomeksi.
4 kommenttia:
Minä en kyllä vieläkään oikein ymmärrä, missä vaiheessa ihmiselämää miehen ja naisen olemus muuttuvat niin erilaisiksi.
Joskus olen ajatellut että ehkä se on näköharhaa. Joskus taas olen aivan vakuuttunut siitä että ero ON olemassa.
Minä luin Ariel-kokoelman ensimmäistä kertaa joskus 24-vuotiaana, se oli upeata lyriikkaa, mutta äärimmäisen mustaa. Siis englanniksi. Onko tämä Sanantuoja sama asia kuin Ariel? Olen tainnut kysyä ennenkin enkä muista.
Äh, en tarkoita tietenkään ulkoista olemusta, vaan persoonallisuutta, kykyä kommunikoida toiselle asioita suoraan eikä mutkan kautta.
Se tapahtuu jossain vaiheessa ennen syntymää, se eron muodostuminen fyysisesti, mikä sitten vaikuttaa koko persoonallisuuteen.
Ariel ja Sanantuoja sisältävät suurin piirtein samat runot, ne jotka Ted Hughes julkaisi Plathin kuoleman jälkeen.
No siis temperamentin pitäisi olla myötäsyntyinen, mutta onko sitten niin että hormonituotanto ynnä muu umpierityssysteemi tekevät meistä niin hankalan yhdistelmän?
Ei aina, ei läheskään aina, mutta joskus.
Minä en pidä kamalasti tulppaaneista, koska ne ovat niin hemmetin letkuja, että kauneimmillaan vain ehkä päivän. Ehkä siellä kiinni maassa ne ovat vähän nätimpejä.
Lähetä kommentti