Berliinin muurin murtuminen ja vapaus pelosta

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 13. artikla:

1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa

 kunkin valtion sisällä.

2. Jokaisella on oikeus lähteä maastaan, myös omasta maastaan,

ja  palata  maahansa.

Se   toteutui  marraskuun 9. päivänä Berliinissä  20 vuotta  sitten, kun  Berliinin muuri murtui.  

Millaista oli  elää ennen  vuoden   1989 syksyä rautaesiripun takana, siitä kertoo  tuore nobelisti Herta Müller, romaanissa Sydäneläin( suom. Raija Jänicke):

" Kaikki elivät  pakohaaveista. Halusivat uida Tonavan poikki, kunnes olisi vesi ulkomaata. Juosta maissin seassa, kunnes maa olisi ulkomaata. Sen näki heidän silmistään: Pian  he ostaisivat kaiken rahansa edestä maanmittareilta maastokarttoja. He toivoivat  pellolle ja joelle sumuisia päiviä välttääkseen vartijoiden kuulia ja koiria, juostakseen pois, uidakseen pois." (Sydäneläin  s. 46)

 Ja   millaista   oli  elää  jokapäiväisessä pelossa:

 " Edgar, Kurt, Georg ja minä olimme  joka päivä yhdessä, koska me pelkäsimme. Me istuimme yhdessä pöydän ääressä,  mutta pelko pysyi jokaisen päässä yhtä yksinäisenä kuin se oli ollut jo tullessamme. Mutta pelolla on omat tiensä. Jos hallitsee kasvonsa, se livahtaa ääneen. Jos pystyy pitämään kasvot ja äänen otteessaan kuin elottoman esineen, se pääsee karkuun jopa sormien välistä. Se asettuu ihon ulkopuolelle. Se  levittäytyy vapaasti joka puolelle, sen näkee lähellä olevissa esineissä." (Sydäneläin s.68)

Pelko oli  vallanpitäjien ase.  He   levittivät  pelkoa,   manipuloivat sillä  ihmisiä  ja   loivat  sen avulla  ilmiantajien verkoston.   Pelon ilmapiirissä  ei voinut luottaa  edes parhaaseen ystäväänsä. Sitä   rautaesiripun  tällä puolen  vapaudessa  kasvaneiden   ihmisten  on  vaiketa käsittää,  että  ilmiantajat olivat enimmäkseen  tavallisia pelokkaita ihmisiä. 

Berliinin muurin  murtuminen ja  kommunismin  romahtaminen  vapauttivat muurin tuolla puolen  eläneet ihmiset painostavasta   pelosta,   mutta  tilalle  astuivat  muut elämisen  huolet.  Ruusutarhaa  ei  löytynytkään vapaudesta.

Eliksiiriä marraskuun pimeyteen

Jos  marraskuun  pimeys  alkaa   painaa liikaa sielua, ruumista ja  mieltä, niin  Kiasmasta  saa kaamoshoitoa viidennessä kerroksessa joulukuun viidenteen  päivään asti. Siellä on svetsiläisen Pipilotti Ristin Elixir-näyttely. 

 Kävin  viime  keskiviikkona  katselemassa  kattoon heijastuvia  paratiisin kuvia.   Taidetta on mukava katsella   selällään maaten, sopii minulle paremmin kuin  teoksen edessä seisoskelu.  Taustalla soi rauhoittava musiikki, tosin  se oli minun makuuni  vähän liian   new age-henkinen,  mutta  ei se pahasti  häirinnyt.   Hierontaakin oli  saatavilla, mutta  minulle riitti kuvien katselu. Kengät piti jättää näyttelytilan ulkopuolelle, jos olisin tiennyt sen, olisin vaihtanut jalkoihin  ehjät sukat. 

Pipilotti  Rist kertoo   Elixiristä täällä.

Kiasman videoklippi  Pipilotti Ristin  paratiisin Eevasta täällä

Pipilotti Ristin kotisivut

 Kiasmassa ei  ole kiellettyä käyttää  kännykkäkameraa eikä  muutakaan kameraa, ainakaan tässä  näyttelyssä. Ohjelmalehtisessä jopa kehotetaan : "Inspiroidu Pipilotti Ristin maailmasts ja  tee oma  kännykkävideosi."  Luin  kehotuksen  vasta kotiintultuani,  niinpä  minulla  ei ole  videoklippejä  näyttelystä,  on vain muutama  still-kuva. 

Kiasmassa taiteen lisäksi silmää ilahdutti  nuorten  miesten lukuisuus yleisön joukossa.   Tavallisesti  taidemuseoissa näkee   keski-ikäisiä naisia.   Pojasta polvi paranee!   Tai    sitten  Kiasma on  museo nuorten miesten  makuun.

 Perjantaina  radion Kultakuumeessa kerrottiin, että  miehet eivät käy taidenäyttelyissä eivätkä muissakaan taidetilaisuuksissa. Kiasman jälkeen arvelen sen olevan  väärää tietoa miehistä.  Eiväthän ne kaikki voi olla ihan pöljiä.

Matti Kalkamo. Destination  Salvation 2008

Samalla  kun  käy   rentoutumassa viiden kerroksen  Ristin paratiisissa voi käydä nejännnessä kerroksessa   katsomassa  tämän vuoden Arsfennica ehdokkaiden työt.  Minua   hätkähdytti   Matti Kalkamon ylläoleva installaatio, kun  astuin  pimeään huoneeseen.  Näytti körttikokoukselta. Jatkoin  valokuvaamista eikä  kukaan tullut  kieltämään. Ehkä Kiasman  kuvauspoltiikka on muuttunut.

Tämä on  Jyrki Riekin akryyli/kollaasiteoksesta yksityiskohta.

Arsfennica-palkinnon saaja ratkeaa marraskuun 19.päivä.  Muut  ehdokkaat ovat:   Mika Karhu, Jussi  Kivi, ja  Petri Yrjölä.   Yrjölä  on siitä harvinainen nykytaiteilija , että hän maalaa öljyväreillä  kankaalle  tummasävyisiä  suomalaissyksyisiä suomaisemia.  Niiden  väri- ja muotomaailmaa   ei  minun kamerani  objektiivi tavoittanut. Ne täytyy nähdä omin silmin. 

Marraskuun aamu

Näkymä parvekkeelta torstaiaamuna. 

 Edellisen  postauksen hehkeä koivu on  menettänyt  hehkeytensä.   Mereltä  puskee  kolakka  tuuli  ja  räntälumi  lentää   vaakasuorassa  päin  naamaa,  näitä  merenranta-asumisen   talvisia riemuja,  joita ei asuntoilmoituksissa mainita. 

"Marraskuussa sielu käpertyy ihmisessä ja nukkuu talven painajaisunia nähden, sillä aikaa iloton ruumis tekee minkä voi lyhyitten harmaitten päivien aikaan. Mutta ajattele, että huhtikuun  alkupuolella joku löytä'' ensimmäisen  sinivuokon.Eikö se ole ihmeellistä?" kirjoitti Helvi Juvonen  Pikku Karhun talviunissa.  Talviunet  sisältyvät  Juvosen  Koottujen  teosten kokoelmaan Aukea ei koskaan  metsään ovi, joka  ilmestyi  tänä syksynä.     Runot ovat  minulle  tuttuja lukiovuosilta, jolloin rakastin  niitä ylitse muiden (so. Eeva-Liisa Mannerin ja Paavo Haavikon ).   Se rakkaus ole   kuihtunut vieläkään,    Juvosen  runot  ovat  harmaan marraskuun ilo.  Jos  suinkin ehdin, palaan   kokoelmaan   myöhemmin.

Satoi ensilumen

  Tällaiselta näytti ensilumi/räntä  Vuosaaressa  viime yönä.

  

 Kolme  päivää  sitten  koivu  parvekkeeni  edessä oli vielä näin  hehkeä.

 Talvi tulee, minkäpä sille mahtaa,   täytyy vain  kestää räntä ja pimeys. Mutta onneksi   päivät alkavat  taas pidentyä vajaan kahden  kuukauden kuluttua.    

    

Valokuvatorstai:Vuorenpeikkojen luolassa

Tämä  peikkoluola löytyi  kotoa.

Ja tämä luola Uutelasta.   Peikko   seisoi luolan suulla, mutta kun menin lähemmäksi, se katosi.

Valokuvatorstain 146. aihe  vuorenpeikkojen luolassa

Haavikko-niminen mies

Solnantie

Paavo Haavikko ja Marja-Liisa  Vartio asuivat liittonsa alussa Solnantiellä. Talo ei näy  kuvassa, se on  poppeleiden takana.   Meidän  perhe  asui kuvassa näkyvässä talossa. Haavikon pariskunta kävi meillä  kylässä, mutta  olin niin nuori  siihen aikana, että  heidän  vierailunsa ei minua kiinnostanut, he  olivat minun näkökulmastani vain jotain tylsiä, ikivanhoja aikuisia.  Mauno  Saari  kirjoittaa kirjassa Haavikko-niminen mies, että   inkerinmaalainen venäjän kielen kääntäjä kiljui heille leveän kadun yli, että heidät  on hyväksytty Kirjailijaliittoon.   Katu saattoi olla Solnantie tai sitten Munkkiniemen puistotie, se oli aika leveä.  Kiljuja oli isäni, siihen aikaan  kirjailijana tunnetumpi kuin kääntäjänä. Hän  istui  kymmenen  vuotta Kirjailijaliiton johtokunnassa ja   valitsi  muiden  johtokunnan jäsenten kanssa liittoon jäsenet, joten  hänellä oli ensikäden tietoa.

 Viime yönä  luin   Saaren Haavikko-kirjaa.   Se on  kuin   juorulehti, sen  lukeminen henkistä itsesaastutusta, sitähän  ihmiset  nykyään  harrastavat.  Saari on entinen Iltalehden  päätoimittaja ja  tyyli  sen mukaista. Hän   kuskaa Haavikolle  punaviiniä  ja  kuuntelee   (haastattelee?)   kynä  ja muistilehtiö kädessä häntä.  Aina  ei käy selville  mikä  on  Haavikon, mikä  Saaren sanoja. Tämä saattaisi olla  Haavikkoa: " Kriitikoilla ja huonoilla kirjailijoilla  on työnjako. Huono kirjailija keksii syötit, joihin kriitikko kiinnittää kalan. Pelastin nyt kalastuselinkeinon!"   

 Saaren kirjan    tapauksessa media on  Haavikon pojan avustuksella   kiinnittänyt  syöttiin kalan.   Miksi kirja  piti toimittaa  markkinoille  niin kovalla  kiireellä,  vain vuosi Haavikon  kuoleman jälkeen? Ystävänteko muka. Kirjalle  olisi  ollut eduksi, jos  Saari  olisi  malttanut  käsitellä materiaalia vähän pitempään ja julkaissut  sen vasta sitten kun  sekä omat että  omaisten tunteet olisivat   asettuneet.

 Minua kosketti ja järkytti Saaren kirjassa eniten Haavikon puheet  tyttärestään Johannasta:

 "Hän tuli minun tyköni ja puhui rivosti. En voinut sitä sietää. Tiesin aina ennen kuin hän avasi suunsa, että asia alkaa vitulla ja perkeleellä, että miten hänen asiansa ovat päin vittua, ja että rahaa ei ole, valmiilla juristilla. Ja minä maksoin summattomia summia, sanoin hänelle että  maksan mutta en kestä  kuunnella hänen slangiaan, maksoin aina ja paljon kyselemättä, koska kaikkiin kysymyksiin tiesin vastauksen. Kiristelin hampaita ja sihisin. Ja maksoin, maksoin ja maksoin! [...] Jos kysyt  rakkaudesta, minä vastaan vihasta, vihalla, ja kyllä -katkeruudella, senhän sinä haluat kuulla! Paha ja väärä sana, siinä ei ole pohjaa eikä laitoja ja siksi se on täsmällinen ilmaus sille mitä minä tunsin. En mitään muuta kuin että tuossa on ja mene ulos! Miksi minä olisin sellaista sietänyt, sitä että hän jo kielenkäytöllä halveksi minua siksi että ajatteli ja tiesi minun halveksivan häntä? Kun olin kaikkeni yrittänyt! [...] Itse rikki revitty, riekaleiksi niin ettei ehjää kohtaa, itse ratkottu, avustettuna toki. Minä pidin Johannaa kuin kukkaa kämmenellä, hän oli kaikki mitä tyttö saattoi olla. Mutta hän oli tytärpuoli jolla oli äitipuoli." ( s. 172-173).  Kuulostaa vähän  siltä että  siinä puhuu  Kuningas Lear  humalapäissään.   In vino veritas, vai onko?  

Johanna  kuoli saman päivänä (17.6.) kuin äitinsä  Marja-Liisa Vartio, mutta  tasan  kolmekymmentä  myöhemmin.  Hän  oli sairaalahoidossa alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön vuoksi, pääsi lomalle ja oli matkalla kotiinsa  Lauttasaareen, yritti nousta  bussiin, hiha takertui, hän luiskahti ja jäi bussin  takapyörien alle.  Hän ei kuollut  heti, vaan vasta sairaalassa.  Haavikko ehti käydä katsomassa häntä.   Se oli "pitkä onnettomuus, hidastettu itsemurha, "  Haavikko sanoi.  Ei kai sattumaa että hiha takertui ja  jalka luiskahti  äidin  kuolinpäivänä?    Alitajunta muistaa päivämäärät. Johanna oli 10-vuotias, kun äiti kuoli. Freudin mukaan sattumaa ei ole; ihminen ei joudu onnettomuuteen sattumanvaraisesti, vaan tiedostamaton ohjaa hänen valintojaan.

En  taida  lukea Saaren kirjaa loppuun asti. Näin yöllä  Haavikosta unta,  en muista mitä tapahtui unessa, ei se ollut paha uni, mutta kun  aamulla heräsin, olin aivan tukossa  enkä pystynyt  aloittamaan päivän töitä, mikä  harmittaa minua,  sillä jos en aloita aamulla, koko päivä  menee hukkaan.   Ja   huominen päivä menee kirjamessuilla messuamiseen, kamala paikka.  Samaan  aikaan, mutta eri lavalla esiintyy Jörn Donner, toivottavasti kaikki menevät  sinne kuuntelemaan häntä, ja me  saadaan Saila  Susiluodon kanssa puhua  kaikessa rauhassa keskenämme miten meidän isät  ovat  vaikuttaneet kirjailijanuraamme.

Ulos kaupungista

Valokuvatorstain 145. aihe:  Tie ulos

Käsitteellistä rakkautta

Valokuvatorstain  144. aihe on  rakkaus.

Kuvasin  kesällä    sanoja,   joita  videotykki  heijasti satunnaisesti  Mudamin (  Luxemburgin modernin taiteen museon) seinälle ja  kokosin  Picasassa  kollaasin  valokuvista. Klikkaa  kollaasi isommaksi, niin näet sanat ja seinän pinnan  paremmin.

Elinkumppanit?

Miten  kutsua   naista,  joka ei ole  vaimo, mutta jonka kanssa elää parisuhteessa?   Asia jäi   vaivaamaaan, kun luin Claes Anderssonin  muistelmat Jokainen sydämeni lyönti.  Merkintöjä elämästäni,  suom. Liisa    Ryömä, WSOY 2009.   Anderssonin  muistelmissa   nainen jonka kanssa hän elää, on  elinkumppani, kunnes    hänestä kirjan loppupuolella tulee elämänkumppani.  Suomenkielessä  elinkumppani  on  aika kapea   ilmaisu,  koominenkin,  koska  se tuo  mieleen  elimen.   Minä  kutsuisin elinkumppaniksi  henkilöä, jonka kanssa en  jaa  mitään muuta  kuin sängyn.   Miten mahtaa olla  alkuperäisessä tekstissä?    Muuttuuko  livskamrat    levnadskamratiksi kirjan  loppupuolella?


Pidin Anderssonin lyhytmuistelmista.  Hän  ja hänen   ystävänsä   hullaantuivat  nuorina   surrealisteihin ja " innoittuivat  milloin  Michauxin  groteskeista proosarunoista, milloin monsieur Plumesta, jolle kävi aina hullusti."  Jo koulussa he olivat lukeneet  suomenruotsalaisia  modernisteja: Diktoniusta, Björlingiä,  Henry Parlandia. Kateeksi käy.


Ruotsinkieliset     saivat    lukea  omalla äidinkielellään ranskalaisia   surrealisteja,   André  Bretonin romaaneja  ja Henri  Michauxin    Plumen  tarinoita  50  vuotta  ennen kuin  niitä saatiin suomenkielelle, ja  Freudiakin   paljon  aikaisemmin kuin suomenkieliset lukijat.   Ilmankos suomenruotsalainen kirjallisuus  on   vähemmän jähmeää  kuin suomalainen kirjallisuus.    


 Unet  ovat tärkeitä.   Yksi luku  Anderssonin muistelmissa käsittelee  unia. Hän kirjoittaa:   "Unet  eivät valehtele. Ne ovat ikkuna sisäiseen todellisuuteen. Ne ovat todellisuutta aivan yhtä paljon kuin ulkoinen  todellisuuskin; psyyken lahjomattomia ilmapuntareita jotka osoittavat matalapainetta, lähestyvää rajuilmaa tai uhkaavia tulvia. Tai paikallisen korkeapaineen, onnellisten kesäviikkojen, tyvenen ja viihtyvyyden kausia. Kun mietin miten minun laitani  oikein, miten minä v o i n ,  ei ole luotettavampia osoittimia kuin unet. Ne ovat ystäviäni, ne eivät huijaa. Niihin minä luotan." 


Enemmän  Anderssonin kirjasta Preivi-blogissa.

Kirjallisuus ja unet

Aleksis Kiven hartiat  

Tänään  on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä.   Kivi oli surrealisti  ennen  surrealismia.   Silkkaa surrealismia  on Simeonin    unilento  kuussa olevaan saapasnahkatorniin.  Kaikki   jotka  ovat   lukeneet Seitsemän veljestä, muistavat sen unen, koska se on  tosiuni,  nähty, ei keksitty, ja siksi   se kommunikoi  suoraan  lukijan  alitajunnan kanssa. 

 Seitsemässä veljeksessä on muitakin unennäkijöitä. Juhani  näkee ennen veljesten  epäonnista kosioretkeä unta seitsemästä munasta, joita rotat, hiiret ja kärpät  kierittelivät ja kolistelivat   niin että ne menivät  rikki.  Ja  Lauri näkee  unta, että veljekset  lyövät  kiekkoa aapiskirjalla   nummella, jota  peittää veriset  häräntaljat.   Uni viittaa Toukolan härkiin, joita veljekset  pakenivat Hiidenkivelle ja jotka  he  teurastivat,  surrealismia   sekin, vaikka  tapahtuikin ns. todellisuudessa eikä unissa.   Seitsemän veljeksen unista tarkemmin täällä.

  

Aleksis Kiven käsi

Jostain syystä  Suomen sivistyneistö ( jo  August Ahlqvista alkaen?) on suhtautunut kielteisesti uniin,  eikä   surrealismi  siitä  asenteesta johtuen ole  saanut  sijaa taiteessa ja kirjallisuudessa.  Jokin aika sitten  Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kirjoitti blogissaan ( kts.  Unien kuvailu): 

"Unen kuvaaminen kirjallisuudessa ei oikeastaan voi onnistua. Silloin kun unen sisältämä symboliikka ei ole liian ilmiselvää, se on liian hämärää. "

Papinniemi  oli lukenut Kjell Westön uusimman romaanin  älä käy yöhön yksin, josta hän oli pitänyt tavattomasti, mutta aina kun  kirjassa  viitattiin uniin ( noin viisi kertaa 600 sivulla) hänelle  tuli kiusaantunut olo.   Pakkohan  minun  oli  tuollaisen  lausunnon  jälkeen  tarttua  romaaniin ja lukea se.   Minulle  ei tullut   unista kiusaantunutta oloa,  vaan siitä että   kirjan    henkilökuvaus oli  viihteenomaisella   tavalla   pintaa pitkin kulkevaa, eivätkä  ne muutamat  unet   lisänneet  henkilökuviin syvyyttä,   ne    olivat  niin  kliseenomaista  freudia, eivät   oikeita unia,  vaan valeunia. 


Aleksis Kiven  päivän lopuksi  unentulkintaa  Homeroksen  Odysseuksesta.  Otto Mannisen suomeksi tulkitsemana Penelope sanoo:

”Vielä on montakin unt' epäselvää, tutkimatonta,

 eik' ole  ihmisien kaikk' enteet totta ja täyty.

Kaksi on  porttia, joist' unet häälyvät kaikk' ulos astuu:

sarvinen  toinen on portti, mut norsunluutapa toinen.

norsunluu-ovisesta mi portist' astuvi luokse,

vain lume lieto se on, valeviestein vietteleväinen;

sarvenvälkkyisestäpä taas veräjästä mi saapuu, tietää totta,

 ken ihminen vain unen nähnevi moisen.

Mutta en siitä ma tulleen tuon unen hirveän usko."

Penelope  oli nähnyt hirveätä unta, että kotka surmasi hänen kotihanhensa, jotka  käyskentelivät pihalla kaikessa rauhassa  syömässä  ruohoa.   Kreikankielessä   sanat   "norsunluu" ja "vale" muistuttavat  toisiaan, siksi valeunet tulevat norsunluuportista ja tosiunet sarviportista.

Suomalaisten kirjailijoiden  unia ja ajatuksia unista voi lukea kirjasta Unityöt.  Toim. Kaarina Helakisa. Otava  1988.

Eroottisia kuvia

 Tiina Pystynen. Kamelilla ratsastajat. 2008 ( viivasyövytys ja akvatinta)

Tiina  Pystysen  eroottisen kuvien näyttely  on  Johan  S -gallerissa, Eteläranta 14 tämän  kuun 11. päivään asti.   En  sanoisi kuvia pornoksi, vaikka niiden   lähdemateriaalia   on  ollut     pornografia  maailmantaiteessa kautta aikojen.     Kuviasta voi käydä   ilahtumassa  samalla kun  käy  ostoksilla  torilla. 

 Krokotiilit 2009 ( viivasyövytys ja akvatinta)

Kaikki työt,  joita on näyttelyssä  101, ovat  myynnissä eivätkä ole hinnalla  pilattuja ( 80-300 euroa). Näyttelyn kuvat  sisältyvät  kirjaan Lemmentanssit hintaan 24,90 euroa.    Kirja  on  tämän syksyn uutuuksia,  jota ole vielä   ehtinyt lukea/katsella. Kustantajan  esitteen mukaan kirja  on: " Rakkauden ABC-kirja kiihkon ensilieskoista yhteiseen katkeroitumispisteeseen. Pidäkkeetöntä sanaa ja kuvaa, joka työntyy suhteen jokaiseen koloon."

Kuvattu viime viikolla Johan S -galleriassa  tekijän luvalla.

Taideopiskelijan kosto

Valokuvatorstain 142. haastesana kosto  ei ole kovin inspiroiva.

 Jotain sentään  löytyi.

Lähikuva kostosta.

Pieni suuri romaani

Päivän kuva 

Herra  Darwinin  puutarhuri parvekepuutarhassani. 

Puutarhurin nimi  on Thomas Davies. Hän on  fiktiivinen henkilö, mutta on jo alkanut  elää   ns.  todellisuudessa.   Se on  on   onnistuneen  ( = hyvin kirjoitetun)   henkilöhahmon  ominaispiirre. HBL:n  viime sunnuntain  lehdessä kerrottiin, että  Darwinin lähipiirin ihmisistä, mm. Beaglen kapteenista ja  puutarhuri   Thomas Daviesista on kirjoitettu  romaaneja.  Kunhan  Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri   käännetään  englanniksi,  kansa  kenties  vaeltaa  katsomaan  taloa, jossa  Thomas  Davies  aikoinaan  eli,   kuten  Pietarissa  käydään katsomassa   taloa, jossa  Dostojevskin  Raskolnikov tappoi  koronkiskurieukon ja  hänen sisarensa.

"Pääasia että kirjassa on sanoma ja ehkä herra  Darwinin kirjoissakin on sanoma mutta täytyy olla  myös hyvä juoni ja mielenkiintoisia henkilöitä,"  ilmaisee  Mary Kenny kirjallisuuskäsityksensä seurakunnan kirjallisuuspiirissä.   Hän ei  varmaankaan pitäisi   pienen kentiläisen kylän  asukkaita kovin mielenkiintoisina henkilöinä,  hyvä juonikin  puuttuu, puhumattakaan  sanomasta!  Mutta kyllä  ne  löytyvät   romaanista, eivät tosin   Mary  Kennyn kirjallisuuskäsityksen  mukaisina. 

Kylän miehet  istuvat kapakassa pohtimassa maailman menoa ja  ajattelevat  isoja  ajatuksia, heillä on vankkoja  mielipiteitä, he tietävät  mikä on oikein, mikä väärin.  He  uskovat  edistykseen,  joka on  sähkö.    Kylän naiset käyvät kirkossa, juoruilevat,  ajattelevat  ilkeitä ajatuksia toisistaan,   ja  rukoilevat  Jumalaa: "Kun verhotanko irtosi seinästä, minä huusin auta. Kun lakana juuttui mankelin telojen väliin, pyysin että päästä. Anteeksi jos häiritsen Sinua. Väsyttää tänään. Lapsena minä näin Sinut unessa. Sinulla oli leveät parrakkaat kasvot ja ylläsi sinivalkoraitainen pyjama. Kiitos  Jumala, että Sinä olet  taivaissa. Kiitos että  kuuntelet minua. Aamen."(  Hannah Hamiltonin rukous).

Minä  nautin   romaanin polyfoniasta,   siitä miten näkökulma  liukuu vaivattomasta   henkilöstä  toiseen,  ulkoisesta sisäiseen ja päin vastoin.  Kentiläisen kylän ihmiset ovat arkisine  puuhineen   ja ajatuksineen  yleisinhimmillisiä  -  heidänkaltaisiaan tapaa  Nykysuomestakin  -   ja  niin herkullisesti kuvattuja, että  monissa kohdin hykersin lukemisen  riemusta.  

Lisää  Herra Darwinin puutarhasta: 

 Kiiltomadossa

 Juha Siron  blogissa

 Hesarissa

Eilispäivän kuva  

Akateemisen kirjakaupan Top 10 -hyllyssä  Herra Darwinin puutarhuri on kolmannella sijalla Tervon ja Hotakaisen kirjojen jälkeen.   Kannattava ostos,  se kirja ei tyhjene  yhdellä lukemalla.  Se on virkistävän erilainen kirja,  harvinaista herkkua,  kirjallisuuden tryffeliä,  siis jos tykkää   sienistä.

Kaksoisolento?

Päivän kuva

Stockmannin ja  Akateemisen kirjakaupan yhdyskäytävässä maanantaina iltapäivällä.

Presidentin näköinen  nainen  ostaa  tekstiilivärejä. Mitähän  mahtanee värjätä?  Turvamies valvoo taustalla silmä kovana.

Juhlan alku

Valokuvatorstain 141. haastesana:  tasan

Elämänohje

Valokuvatorstain 140.haaste:

 ”Aika monet asiat, joita pidämme tosina, eivät olekaan totta, ja toisista taas, jotka ovat totta, et välitä hittojakaan. Sinun on tehtävä omat arviosi. Elämä on täynnä tällaisia pieniä, pullotettuja oppitunteja.”

Frank Bascomben ohje pojalleen  Richard Fordin  romaanissa Itsenäisyyspäivä ( suom. Sirkka Alanko) 

Rajattu näkymä

Valokuvatorstain viikon haastesana: rajattu.

Valokuvatorstai:Inhimmillinen

    Näkymä metroradan varrelta.   

Valokuvatorstain   haastesana  on   tällä viikolla inhimmillinen,  mutta  haasteeseen ei saa vastata ihmisen eikä eläimen kuvalla. Himo lienee  inhimmillistä.  

Päivänsinet

Kesän viimeinen  päivä.   Naapurin parvekkeella  kukkivat päivänsinet.    Niiden teriö  hohtaa valoa kuin pieni lamppu.  Oi  miten kadehdinkaan naapurin päivänsiniä. Minun   parvekkeelllani ne kasvattavat  vartta ja  rehevää lehteä, mutta eivät   suostu kukkimaan.  Naapurin parvekkeella kypsyvät jopa  viinirypäleet, koska  parveke on eteläänpäin.     Kaikkea ei voi saada,  parvekkeeltani on  näkymä avomerelle, naapurin parvekkeelta ei ole.  Ja sittenkin, miten kaipaankaan  päivänsinien  taivaallista sineä.   Englaniksi  päivänsinen nimi  on Heavenly Blue. 

 Kun asuin Munkkivuoressa, ne kukkivat joka kesä parvekkeellani ja kiipesivät yläkerran naapurin  parvekkeelle. Hän tuli raivopäänä valittamaan, että pitäkää ne rehunne kurissa.  Sitten niiden siemenet katosivat Helsingin  kaupoista. Kun kyselin syytä, joku siemenkauppias kertoi, että  nuoriso käyttää siemeniä huumeena. Juha Mannerkorpi kertoo kirjassaan Päivänsinet, että ei se oopiumia ole,  vaan   lysergihapon  monoamidia, joka on sukua  LSD:lle.  Se   laajentaa tajuntaa, sen avulla pääsee  suuren hengen yhteyteen,  minkä  tiesivät  jo menneiden aikojen  atseekit. 

 Juha Mannekorven  Päivänsinet on yksi mielikirjoistani.   Se on päivänkirja,   joka alkaa  2.7., kun  neljä päivänsineä oli puhjennut kukkaan, ja päättyy 26.11 jolloin  Sininen ihmetorvi on  kukkii taas.  Se on kirja kauneudesta, elämästä ja kuolemasta, eikä se ole päivääkään vanhentunut, vaikka se on ilmestynyt jo  vuonna 1979.  Se  jäi Juha Mannerkorven  viimeiseksi   kirjaksi. Minä  toivon, että pystyisin joskus kirjoittamaan yhtä kauniin ja mieleenjäävän kirjan.

Harmin paikka että  päivänsinen siemenet katosivat  Hesan puutarhakaupoista.  Minä  sain  tämänvuotiset   siemenet  ystävältä, joka  kävi  loviisilaisessa  puutarhakaupassa ja löysi siemenet sieltä,  ja minä  panin  ne  terassin  ruukkuun kokeilematta mitä tapahtuu, jos syön  tai keitän teetä niistä. Minusta  tuntuu, että    pelkästään Heavenly  Bluen kukkien katseleminen    voi laajentaa    tajuntaani,  mutta pahus  kun  se ei vain kuki. Olenkohan lainnoittanut sitä väärin? Ei ole muuten iso posliinikukkakaan  ole  suostunut kukkimaan  taiteilijatalossa Munkkivuoresta muuton jälkeen. Se kaipaa valoa tai  sitten  se  on   kuin kissa joka kiintyy  yhteen paikkaan.  

Valokuvatorstai: Jatka tarinaa

" Mikä toi on, voiko ton syödä," miettii  lokki  kun ilta hämärtyy,    uimaranta  on tyhjentynyt ihmisistä ja vain  tutti on jäänyt.

Valokuvatorstain 137. haaste on kuva. Katso kuva täältä.

Runopahka

Helsingissä Paasikivenaukiolle Alkon eteen on lyhtypylvääseen ilmestynyt metallipahka. Se on Karo Kollwitzin runoveistos Textmachine. Kun painelee nystyröitä, veistoksesta alkaa kuulua runoa. Minä painoin numero vitosta, koska se on minun numeroni. Veistos alkoi lausua:

Olen tyttö, ihanaa

noussut maalle äskettäin

santaisin rautakaurapäin,

...

ilo pirskahtelee, pistelee

joka naarmussa:

voi ei, tämä on kyllä

liikaa, ihanaa!

Se oli Merja Virolaisen runoa. Kuuluvuus iltapäiväruuhkassa oli kyllä aika kehno. Kannattaa käydä kuuntelemassa runoja hiljaisempaan vuorokauden aikaan. Veistoksen valikoimasta löytyy Jim Avignonia & Jon Burgemania, Sanna Karlströmia, Saila Susiluotoa, Jacques Palmingeria, Joni Pyysaloa, Mikko Viljasta, Tom Comboa, Helena Sinervoa, Anu Rinkistä, Jyrki Kiiskistä, Anni Sumaria, Jouni Inkalaa, Antti Ritvasta, Riina Katajavuorta, Eino Santasta, Tiina Krohnia

Sateenkaarilippis

Valokuvatorstain 136. haastena on sateenkaari.

Kadonneita hahmoja

Markus Kasemaan Hahmoja.

Juhannusviikolla olin matkalla Luxemburgiin. Ryanairin bussin lähtöön oli tunti aikaa. Kulutin sen ajan kuvaamalla tarttolaisen Kasemaan ihmishahmoja tamperelaisella kävelykadulla. Tänään kuulin Ylen kulttuuriuutista, että puolet hahmoista on kadonnut viime yönä. Onko joku köyhä taiteenrakastaja vienyt ne?

Yksityiskohtia Kasemaan tilataideteoksesta.

Taiteesta puheenollen. Kävin jokin aika sitten toistamiseen katsomassa Suuntana surrealismi - näyttelyä Helsingin Tennishallissa. Koska näyttelyä ei saa kuvata, en ottanut kameraa mukaan, vaan muistikirjan. Kirjoitin seinää vasten muistiinpanoa André Bretonin sanoista: " Uskon että tulevaisuudessa nämä kaksi tilaa, uni ja todellisuus, jotka ovat näköjään niin vastakkaisia, yhdistyvät ja muodostavat uuden absoluuttisen realiteetin - surrealiteetin." Kirjoittaminen keskeytyi, kun salivahti tuli sanomaan, että seinää vasten ei saa kirjoittaa. Minä ällistyin. Se oli tukeva betoni- tai tiiliseinä, ei varmaan olisi kaatunut tai mennyt muulla tavoin pilalle, vaikka käytinkin sitä kirjoitusalustana. Minulle tuli hieman surrealistinen olo.

Lue tarkempi selonteko surrealismi-näyttelystä Fifistä: Kärsimys synnyttää surrealismia. Linkki Fifin artikkeliin löytyy myös sivupalkin kohdasta Jaetut otsikot, jonne lisäilen toisinaan

Googlen syötteenlukijasta löytämiäni juttuja, jotka kiinnostavat minua.

Suuntana surrealismi-näyttelyn taideteokset löytyvät netistä Israel Museumin Vera ja Arturo Schwartzin kokoelmasta.

Kirjalistoja

Keith Haringin katutaidetta Luxemburgissa

(kuva ei liity tämän bloggauksen aiheeseen)

Mukavaa kun sataa ja tuulee eikä ole pakko lähteä ulos, vaan voi rauhassa tutkiskella syksyn kirjojen listaa. Valitsin kolme kirjaa jokaisesta kaunokirjallisuuden luokasta, joita ovat Hesarin listan mukaan: Esikoiset; Kotimainen kirjallisuus; Käännöskirjallisuus; Runot ja mietelmät sekä Jännitys ja Romantiikka.

Kotimainen kirjallisuus:

1. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri.

2. Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö.

3. Zinaida Lindén: Nuorallatanssija.

Käännöskirjallisuus:

1. André Breton: Hullu rakkaus.

2. W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat.

Kolmannesta sijasta taistelevat vanhat kunnon beatnikit: William S. Burroughs ja Jack Kerouac, ja heidän lisäkseen Thomas Bernhard, jonka Hakkuu-romaanista jäi hyvä lukumuisto, joten valitsen hänen uutuuskirjansa kolmanneksi:

3. Thomas Bernhard: Haaskio.

Runot ja mietelmät:

1. René Char: Hypnoksen muistikirja.

2. César Vallejo: Trilce.

3. Harry Mathews. Yksityisiä iloja.

Harry Mathews kuuluu ranskalaiseen Oulipo-ryhmään, jonka jäsenistä Suomessa tunnetaan proosankirjoittajina ainakin Raymond Queneau( ryhmän perustaja) , Italo Calvino, Georges Perec ja Anne Garreta. Oulipolaisten runoja on ilmestynyt suomeksi joissakin pienissä kirjallisuuslehdissä.

Tapasin Mathewsin Berliinissä kymmenkunta vuotta sitten, hän esiintyi Oulipon kolmessa reading-tilaisuudessa Literaturhausissa Fasanenstrassella. Tilaisuuden jälkeen oli oulipolaisten yhteinen illallinen kirjailijatalolla. Mathews osoittautui hauskaksi mieheksi, jonka seurassa ei tarvinnut jännittää. Oulipolaisilla on yleensä hyvä ja hieman omalaatuinen huumorintaju, siksi pidän heistä. Kiinnostavaa nähdä onko kirja yhtä hauska kuin mies. Hesarin listan mukaan se on proosarunoteos, jonka aiheensa on itsetyydystys. En muista lukiko hän juuri niitä runoja Rakkauden kieli -nimisessä tilaisuudessa. Ainakin yleisöllä oli hauskaa.

Lisää Harry Mathewista The complete reviewissa. Harmittaa vieläkin että kamera, jonka sisällä oli kuvat Oulipon tilaisuuksista varastettiin Pietarissa, jonne lähdin heti Berliinin matkan jälkeen.

Esikoiset

1. Kristian Blomberg: Puhekuplia.

2. Ville Luoma-Aho: Ruumiita.

3. Pirjo Kotamäki: Ilmi.

Tähän ryhmään oli vaikea valita kirjoja. Kristian Blombergin valitsin siksi, että toimituksen luonnehdinnan mukaan kirja sisältää "runoa dadan, surrealismin ja sarjakuvan säestämänä." Surrealistit ovat suosikkejani, syksyn uutuuslistalta olen poiminut André Bretonin ja Réne Charin listalleni.

Ville Luoma-Ahon blogeja Alussa oli sana ja Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua olen seurannut monta vuotta. Pirjo Kotamäkeen tutustuin tänä kesänä Puotilan viljelypalstalla. Hän on naapuriviljelijäni.

Ryhmä Jännitys ja romantiikkaa jää tyhjäksi, en tunne niitä lajeja omakseni. Tyydytän jännityksen ja romantiikan tarpeeni katselemalla telkkaria.

Sade on lakannut. Kirkastuu. Koko aamupäivä kului tämän kirjalistan tekemiseen. Syksyn tietokirjoista en jaksa enää etsiä mahdollisia suosikkejani. Miksi muuten Anna Kortelaisen Hurmio - oireet, hoito ja ennaltaehkäisy on luokiteltu tietokirjallisuuteen, vaikka kirja on toimituksen luonnehdinnan mukaan: "fiktiivinen lääkärikirja salaperäisestä sairaudesta", kun taas Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on luokiteltu fiktioksi?

Parasta kesässä

Elokuun satoa ja

kukkia Puotilan palstalla 12.8.2009

Valokuvatorstain aihe Parasta kesässä

Muukalaisia keskuudessamme

Etsin netistä kuvaa rex flammae -perhosista, jotka elävät noin 20 yksilön parvissa. " Niiden keskuudessa vallitsee eräänlainen solidaarisuus, joka ajaa ne kokoontumaan aina, kun yksi löytää riittävästi ruokaa koko ryhmälle. Usein ne sietävät lähellään myös muiden lajien perhosia, mutta heti kun näkyviin ilmestyy saalistaja, rex flammae -perhoset näyttävät kykenevän varoittamaan toisiaan, ties minkä kielen avulla, ja vetäytyvät suojaan. Muut perhoset, jotka vielä hetki sitten olivat ryhmässä mukana, eivät näytä saavan tuota tietoa, ja joutuvat linnun suuhun. Tarjotessaan pedolle saaliin rex flammae -perhoset varmistavat oman henkiinjäämisensä. Kun asiat ovat hyvin, yhden tai useamman muukalaisen läsnäolo ei häiritse niitä, ne saattavat jopa tavalla tai toisella hyötyä siitä, mutta heti vaaran uhatessa, kun parven yhtenäisyys ja säilyminen ovat vaakalaudalla, ne eivät epäröi uhrata sitä, joka ei kuulu niihin."

Niiden perhosten kuvaa ei löytynyt netistä. Ne ovat vertauskuvallisia perhosia , jotka esiintyvät Philippe Claudelin romaanissa Varjojen raportti (suom. Ville Keynäs). Ne toimivat kuin mikä tahansa ihmisyhteisö, jonka turvarakenteet alkavat horjua. Asenteet muukalaisia kohtaan kovenevat, kun talous taantuu ja työttömyys kasvaa. Päivän Hesari kertoo, että sisäministeri ja vähemmistövaltuutettu ovat huolissaan koventuvista asenteista, ja että pienet kaupungit ovat tilastoissa rasistisia.

Claudelin romaanin kertoja, Brodeck, on muukalainen pienessä vuoristokylässä, jossa kestää viisi sukupolvea ennen kuin tulokas hyväksytään. " Täälläpäin on parempi, jos ei ole koskaan oikeassa. Siitä saa myöhemmin maksaa kalliisti," Brodeck toteaa. Hänellä on liian tummat hiukset, liian tumma ihon ja silmien väri, eikä kukaan tunne hänen taustaansa, hän on fremdër, vieras, jonka kyläläiset uhraavat, ja hänet lähetetään keskitysleirille.

Kun Brodeck sodan jälkeen palaa leiriltä elossa kyläläisten suureksi ihmeeksi (hänen nimensä on ehditty kaivertaa hautakiveen), hän saa tehtäväkseen raportin laatimisen kylään saapuneesta muukalaisesta, joka on niin poikkeava sekä käytökseltään että ulkonäoltään ja vaatetukseltaan, että kyläläiset kokevat hänet uhkaksi. Joku epäilee häntä "miehimykseksi" ( hyvä sananvalinta Ville Keynäsilta) Hän on De Anderer, Toinen. Kyläläiset tuhoavat ensin hänen piirustuksensa, sitten hevosensa ja aasinsa ja lopulta hänet itsensä. Brodeck ei halua kokea samaa kohtaloa kuin Anderer, ja suostuu ikävään tehtävään, mistä kirjan ranskankielinen nimi La rapport de Brodeck.

Claudel, viisaasti kyllä, ei kerro mikä kylä, mikä sota, mikä keskitysleiri eikä kertaakaan mainitse saksalaisia tai juutalaisia. Hän ei syyttele eikä tuomitse, hän kuvaa ja kertoo. Varjojen raportti on hyvällä tavalla vanhanaikainen romaani, jossa on tarina, juoni ja eettinen sanoma. Surullinen tarina meistä ihmisistä, aina ajankohtainen, ja niin hyvin kirjoitettu, että kirjasta ei tekisi mieli luopua, mutta pakko se on viedä kirjastoon, että muutkin pääsisivät lukemaan sitä, eikä sakkokertymäni kasvaisi liikaa.

Philippe Claudel ennen Messilään lähtöä Sanomatorin matineassa, jossa hän luki kappaleen Varjojen raporttia. Se kuulosti niin hyvältä että varasin kirjan heti kirjastosta.

Lisää Varjojen raportista Antiaikalaisen blogissa ja Kirjavinkeissä

sekä Claudelin taustasta täällä.

Kielletty kuvaamasta

Tennispalatsin surrealismi-näyttelyssä ei saa kuvata edes näitä seinätekstejä! Heti tuli salinvartija huomauttamaan, että kuvaaminen on kielletty. Olen ennenkin ihmetellyt Hesingin taidemuseoiden kuvauskieltoa. Se ei minun järkeeni mene. Miksi se on ja mihin se perustuu? Amatöörikamera on muistiinpanoväline. Mikseivät näyttelyissä kävijät saisi kuvata sillä ilman jalustaa ja salamavaloa? Olisin kysynyt sitä museonjohtaja Janne Gallen-Kallella- Siréniltä, mutta hän ei ollut paikan päällä. Kaikki silmäätekevät ovat lomalla tähän aikaan vuodesta.

Meret Oppenheim on näyttelyn harvoja naistaiteilijoita. Kuvassa hänen Oravansa ( The Squirrell), pehmoveistos jota en saanut kuvata. Kaappasin kuvan täältä.

Kymmenen vuotta sitten Meilahden taidemuseossa oli Oppenheimin töiden näyttely. Hänestä tuli kuuluisa , kun hän teki karvaisen teekupin (Object, Le dejeuner en fourrure). Teos herätti ihastusta, mutta hän ei jatkanut samalla linjalla, ei luonut "meret oppenheimilaista" tyyliä, vaan vaihtoi tyyliä, kokeili uusia asioita, ja niin hänet unohdettiin yhtä nopeasti kuin hänestä oli tullut kuuluisa, eikä hänen töitään pidetty kovinkaan suuressa arvossa. Hänellä oli pitkä, lähes parikymmentävuotinen masennuskausi, jonka aikana hän teki hyvin vähän taidetta, ei jaksanut eikä pystynyt. Minua kiinnostaisi tietää mitä hän teki niinä vuosina, miten eli ja tuli toimeen. Oppenheimin ura oli tyypillinen naistaiteilijan ura. Taidehistoriassa hänet muistettiin ennenkaikkea kuuluisien miestaitelijoiden (Giacometti, Max Ernst, Duchamp, Man Ray jne.) muusana ja rakastajattarena. Vasta kuolmansa jälkeen hän on alkanut saada arvostusta itsenäisenä taiteilijana.

Man Rayn näkemys Meretistä, halun kohteesta ja muusasta.

PS. Vera ja Arturo Schwartzin dadaistisen ja surrealistisen taiteen kokoelma, josta Tennishallin näyttely on koostettu, löytyy Jerusalemin Israel-museon modernin taiteen sivustolta. Tennishallissa on esillä mm. Duchampin tunnetuimmat työt: pisuaari ja viiksekäs Mona Lisa.

Aion käydä näyttelyssä uudemman kerran yrittämässä salakuvaamista. Surrealismi ovat nuoresta asti ollut minun suosikkini, niin runoudessa kuin kuvamataiteessakin, koska unet ovat sen keskeistä materiaalia. Järkiperäiset suomalaiset eivät ole koskaan ole oikein osanneet arvostaa surrealismia - eivätkä unia. Niitä on pidetty turhanpäiväisenä huuhaana.

Kallvikin keltaruusu

Tämä ruusu löytyi iltakävelyllä Kallvikin rannasta.

Elviksen ystäville löytyy Texasin keltaruusu täältä.

Blogisisko lähetti jonkin aika sitten tunnustuspalkinnon. Valitsin kolmesta kuvasta ylläolevat sydämet, jotka lähetän eteenpäin seuraaville blogeille:

Avatar

Suunnitelma kukkakedoksi

Valokuvaterapia Blogi

Jos sydämet ovat liian hempeitä, niin ne voi käydä vaihtamassa täällä.

Vanhoja valokuvia

Kolme isotätiäni Lapualta kävivät valokuvassa ennen kuin heistä tuli maahanmuuttajia. He muuttivat Amerikkaan "kultaa vuolemaan." He olivat immigrantteja, Suomessa heitä sanottiin siirtolaisiksi. Ensimmäisenä lähti Ida vuonna 1907, seuraavaksi Ester vuonna 1909. Kolmannen sisaren nimeä en muista, joten en tiedä milloin hän saapui Ellis Islandiin. Immigrantien tiedot löytyvät Ellis Islandin tietokannasta. Laivojen kapteenit pitivät matkustajalistoja, joihin oli merkitty kunkin matkustajan pituus, hiusten ja silmien väri, henkinen ja fyysinen terveydentila, oliko matkustajalla epämuodostumia tai muita erityismerkkejä, ja oliko hän anarkisti tai moniavioinen. Sisarukset eivät olleet naimisissa, tuskin olivat anarkistejakaan. He saivat maahanmuuttoluvan ja jäivät Amerikkaan. Idasta tuli miljanööriperheen taloudenhoitaja. Ester meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä, joille hän antoi suomalaiskansalliset nimet: Kyllikki ja Annikki.

Sisarukset kuolivat nuorella iällä tuberkuloosiin. Idan tarinan olen kirjoittanut romaanissa Rakkaus, kestävä kiusaus.

Isotätien valokuva tuli mieleeni kun luin Lewis Carrollin runon Hiawathan valokuvaus kokoelmasta Fantasmagoria ja muita runoja, suomentanut Ville-Juhani Sutinen ( Savukeidas, 2008. Entiseen aikaan valokuvaaminen oli juhlallinen tapahtuma. Hiawathalla on palisanterikamera.

"Hän asetti sen kolmijalalle,

kyyristyi tumman peitteen alle,

kurotti kättään hiljaisuudelle

ja sanoi :"Liikkumatta"jokaiselle.

Salaperäisyys tuntui kammottavalle."

Hiawatha kuvasi kuvernööriperheen jäsenet ensin erikseen. Jokainen kuva epäonnistui ja lopulta hän päätti tunkea koko perheen samaan kuvaan. Tulos oli hänen mielestään tyydyttävä:

"kuin onnen kantamoisena

sai viimein kuvan otettua,

jossa kaikki ilmeet taisivat onnistua:

kun kasvot muistuttivat toisiaan."

Mutta perheen mielestä kuva oli "kurjin otos jonka voi kuvitellakaan. Kaikki ilmeet niin kummallisia kertakaikkiaan - juroja, tympeitä, nokkavia kasvoja." Ja perhe haukkui valokuvaajan lyttyyn. Tuttu tilanne: valokuva on "epäonnistunut," kuvauksen kohde ei näe siinä sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on itsestään. Sama juttu, kun kuulee oman äänensä nauhalta. Ei se kuulostaa siltä ääneltä, joka kaikuu pääkopan sisällä.

Hiawatha kokosi valokuvaajan kamppeensa, "jätti seurueen riemukkaan" ja poistui paikalta kiireesti. Suosittelen Carrollin runoa kaikille valokuvauksen harrastajille. Samantien kannattaa lukea kaikki kokoelman runot. Ne ovat hauskoja eivätkä yhtään vaikeatajuisia.

Perssuomalaisten inhoamia maahanmuuttajia.

He ovat inkeriläiset isovanhempani. He tulivat Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen eivätkä kauan viihtyneet tässä emotionaalisesti koleassa maassa, vaan palasivat takaisin Inkerinmaalle, josta heidät karkoitettiin Siperiaan pari kolme vuotta kuvan ottamisen jälkeen. Isoäitini näyttää suhtautuneen vakavasti kuvaamiseen, mutta isoisäni virnuilee viiksiensä takaa koko hommalle. Kylässä oli varmaankin käynyt kiertävä valokuvaaja, joka oli komentanut isovanhempani Koivumäen pihalle istumaan valokuvauksen ajaksi.