Kolme isotätiäni Lapualta kävivät valokuvassa ennen kuin heistä tuli maahanmuuttajia. He muuttivat Amerikkaan "kultaa vuolemaan." He olivat immigrantteja, Suomessa heitä sanottiin siirtolaisiksi. Ensimmäisenä lähti Ida vuonna 1907, seuraavaksi Ester vuonna 1909. Kolmannen sisaren nimeä en muista, joten en tiedä milloin hän saapui Ellis Islandiin. Immigrantien tiedot löytyvät Ellis Islandin tietokannasta. Laivojen kapteenit pitivät matkustajalistoja, joihin oli merkitty kunkin matkustajan pituus, hiusten ja silmien väri, henkinen ja fyysinen terveydentila, oliko matkustajalla epämuodostumia tai muita erityismerkkejä, ja oliko hän anarkisti tai moniavioinen. Sisarukset eivät olleet naimisissa, tuskin olivat anarkistejakaan. He saivat maahanmuuttoluvan ja jäivät Amerikkaan. Idasta tuli miljanööriperheen taloudenhoitaja. Ester meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä, joille hän antoi suomalaiskansalliset nimet: Kyllikki ja Annikki.
Sisarukset kuolivat nuorella iällä tuberkuloosiin. Idan tarinan olen kirjoittanut romaanissa Rakkaus, kestävä kiusaus.
Isotätien valokuva tuli mieleeni kun luin Lewis Carrollin runon Hiawathan valokuvaus kokoelmasta Fantasmagoria ja muita runoja, suomentanut Ville-Juhani Sutinen ( Savukeidas, 2008. Entiseen aikaan valokuvaaminen oli juhlallinen tapahtuma. Hiawathalla on palisanterikamera.
"Hän asetti sen kolmijalalle,
kyyristyi tumman peitteen alle,
kurotti kättään hiljaisuudelle
ja sanoi :"Liikkumatta"jokaiselle.
Salaperäisyys tuntui kammottavalle."
Hiawatha kuvasi kuvernööriperheen jäsenet ensin erikseen. Jokainen kuva epäonnistui ja lopulta hän päätti tunkea koko perheen samaan kuvaan. Tulos oli hänen mielestään tyydyttävä:
"kuin onnen kantamoisena
sai viimein kuvan otettua,
jossa kaikki ilmeet taisivat onnistua:
kun kasvot muistuttivat toisiaan."
Mutta perheen mielestä kuva oli "kurjin otos jonka voi kuvitellakaan. Kaikki ilmeet niin kummallisia kertakaikkiaan - juroja, tympeitä, nokkavia kasvoja." Ja perhe haukkui valokuvaajan lyttyyn. Tuttu tilanne: valokuva on "epäonnistunut," kuvauksen kohde ei näe siinä sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on itsestään. Sama juttu, kun kuulee oman äänensä nauhalta. Ei se kuulostaa siltä ääneltä, joka kaikuu pääkopan sisällä.
Hiawatha kokosi valokuvaajan kamppeensa, "jätti seurueen riemukkaan" ja poistui paikalta kiireesti. Suosittelen Carrollin runoa kaikille valokuvauksen harrastajille. Samantien kannattaa lukea kaikki kokoelman runot. Ne ovat hauskoja eivätkä yhtään vaikeatajuisia.
Perssuomalaisten inhoamia maahanmuuttajia.
He ovat inkeriläiset isovanhempani. He tulivat Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen eivätkä kauan viihtyneet tässä emotionaalisesti koleassa maassa, vaan palasivat takaisin Inkerinmaalle, josta heidät karkoitettiin Siperiaan pari kolme vuotta kuvan ottamisen jälkeen. Isoäitini näyttää suhtautuneen vakavasti kuvaamiseen, mutta isoisäni virnuilee viiksiensä takaa koko hommalle. Kylässä oli varmaankin käynyt kiertävä valokuvaaja, joka oli komentanut isovanhempani Koivumäen pihalle istumaan valokuvauksen ajaksi.
9 kommenttia:
Kuule, sinun pitäisi ehdottomasti antaa näiden kuvien kopiot Turun siirtolais-instituutille. Se kerää kaikenlaista materiaalia suomalaisista siirtolaisista.
Ainakin viime vuosikymmenenä insituutilla oli haarakonttuuri myös Peräseinäjoella, koska eniten siirtolaisia on lähtenyt Pohjanmaalta, siis Etelä-Pohjanmaalta.
Instituutti on myös vailla mahdollisimman selvää selostusta kyseisistä ihmisistä, sen lisäksi se tahtoo siirtolaiskuvauksia.
Tämä koskee muitakin, joilla tämmöistä materiaalia on! Se on tärkeää jo senkin vuoksi, että käsittääkseni Suomessa on parhaiten hoidettu oman maan kansalaisten siirtolaishistoria.
Perussuomalaiset hypätkööt suohon!
Siirtolaisen osa taitaa useimmiten olla ankea. Sen ovat kokeneet monet Suomesta Neuvostoliittoon muuttaneet ja miksei tänne Suomeenkin muuttaneet, kun he vievät työpaikat tai elävät työtä tekemättä.
Taisi olla Amerikassakin ankeata, koska isotätini kuolivat nuorina. Sisaruksista ainoa, joka eli vanhaksi, oli isoäitini. Hän jäi Suomeen. Ei elänyt minunkaan maahanmuuttaja-isäni kovin vanhaksi.
Amerikassa oli siirtolaisille omat yhteisönsä, suomenkieliset lehdet, kirkot ja muut tapaamispaikat eikä heitä yritetty kotouttaa. Tuskin Amerikasta ilman siirtolaisia olisi tullut niin vaurasta maata kuin tuli.
Venäjällä niin kuin Suomessakin muukalaisviha on pelottavan yleistä. Jos olisin afrikkalaista alkuperää, en matkustaisi Venäjälle, enkä Suomeenkaan ellei olisi ihan pakko.
Ripsa, kunhan ehdin, saatan ottaakin yhteyttä siirtolais-instituuttiin. Nyt on muita hommia.
Muuten, suurin osa Suomesta Amerikkaan muuttaneista kulki vuosina 1892-1924 Ellis Islandin kautta. Sen sivustoilta löytyy paljon kiinnostavaa siirtolaistietoutta ja kuvia. Jos sukulaisia on noina vuosina mennyt Amerikkaan, sivustoa kannattaa käydä tutkimassa. Rekisteröityminen on ilmaista.
Ihania nämä vanhat kuvat! Inkeriläisasiat kiinnostaa ja maahanmuuttajat yleensäkin. Maahanmuuttjia on paljon ystävinä ja olen ollut naimisissa inkerinsuomalaisen kanssa. Veljeni vaimolla on myös inkerinsuomalaiset juuret.
Eikös niille immigranteille pyritä järjestämään kaikenlaista kurssia ja kotouttamista?
Mielenkiintoinen pala historiaa. Sukututkimusta olisi myös kiinnostava tehdä.
Kiitos tuosta linkistä, täytyykin perhtyä siihen.
Kiitos Katrin ja Simon kuvasta, Anita!
Saanhan kopioida sen itselleni, minulta ei nimittäin tuota kuvaa löydy.
Jei Arvi, tottakai saat kopioida kuvan. Siinähän on osa sinunkin historiaasi.
"Emotionaalisesti kolea", hienosti sanottu! Monikulttuurisuuden ympärillä on sellaista hypetystä, etten yhtään ihmettele, miksi perssuomalaiset kutsuvat tiettyä kansanosaa "kukkahatuiksi" tai "hyysäreiksi".
Suuri ongelma on historiallisen viitekehyksen puute. Sinulla viitekehys on olemassa vahvana ja anteeksipyytämättömänä. Tällaisia puheenvuoroja lisää, mielellään prime time-aikaan valtavirtamedioissa.
Lähetä kommentti