Koiran muotokuva

Mikähän tästä tytöstä tulee? Isä on malamut ja äiti akita, ikä 3kk. Kuvasin sen tänään yläkerran naapurin luona. Sillä ei ole vielä kotia. Jos joku tietää hyvän kodin, niin kertokaa se minulle/hänelle kommenttilaatikossa.

Sama koira eri valaistuksessa.

Bloominpäivänä

Variksenpoika istui tänään illansuussa aidalla Taiteilijatalon edessä. Se oli juuri oppinut lentämään ja mietti ( kai) mihin tästä nyt suunnistaisi. Pikkupoika kysyi saako sitä silittää. Isommat lapset pohtivat onko se poikanen, kun se on niin iso. Tarkkasilmäinen pikkutyttö todisti, että on se poikanen, koska sen vatsassa on untuvia.

Tänään on kulunut 105 vuotta Bobrikoffin murhasta, joka mainitaan James Joycen Ulysseuksessa (suom. Pentti Saarikoski). Ulysseus on yhden päivän romaani. Se kertoo Leopold Bloomin vaelluksesta Dublinissa 16.6.1904. Bloominpäivän perinteisiin kuuluu paistaa munuaisia ja lukea pätkä Ulysseusta, mutta tänään en ole ehtinyt lukea sitä. Päivä on kulunut älyttömän tietokoneongelman ratkomisessa. Järjestestelmänvalvojan käyttäjäprofiili ja oikeuteni ovat yllättäen kadonneet viimeisimmän Vista-päivityksen jälkeen. Ongelma ei ratkennut. Että minä vihaan Windowsin Vista-käyttöjärjestelmää!

Sata vuotta Bloomin vaelluksen jälkeen merkkasin seuraavien sanojen jälkeen päivämäärän 16.6.2004:

"Vanhat hyvät ajat jotka eivät palaja koskaan. Laulu vanha suloinen on rakkauden", sanoo rouva Breen Bloomille.

Taisin olla jostain syystä nostalgisessa mielentilassa tuonna vuonna ja päivänä. Ja Bloom vastasi rouva Breenille:

"Kun te valitsitte nykyisen puolisonne sanottiin että siinä oli kaunotar ja peto. Minä en koskaan voi antaa teille sitä anteeksi. Ajatelkaa mitä se merkitsee. Kaikki mitä te merkitsitte minulle silloin (Käheästi.) Nainen, se sydämeni musertaa!

Viime vuonna muistelin Bloominpäivää täällä. Kommenttiosastossa on kiinnostavaa keskustelua siitä, miten tieto Bobrikoffin murhasta ehti Dubliniin jo samana päivänä.

PS.

Bloominpäivää muistetaan myös Ripsan blogissa.

Elmarin reissu pohjolaan

Thomas Lang Sanomatalon matineassa.

Thomas Lang kirjoittaa blogia Elmarin ( Langen alteregon) kokemuksista Suomessa. Hän osallistuu Goethe Institutin Kaupunkikirjuri-projektiin. Elmar asuu Tampereella Satakunnankadulla Big Tits -ravintolan vieressä. Hänen riesanaan Suomenmatkalla on selkäsärky ja kuusi lasta joiden nimet ovat Wiki, Peedia, Matka, Pisa, Nokia ja Karhu sekä nainen nimeltä Helen. " Jukopliu, nää on ihan mielettömän hyviä! Taattua Lakkalaa. Sopivan kahjoa tekstiä, riemullista luettavaa," toteaa eräs Langin blogin lukija. Blogia voi lukea saksaksi tai suomeksi. Kielivaihtoehto on jokaisen blogimerkinnän lopussa.

Lang on yksi Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen osallistujista tänä suvena. Saa nähdä mitä Elmar kokee Messilässä. Ampuuko Amor nuolensa häneen? Jatkuvatko Mukkulan perinteet Messilässä? Amor oli Mukkulassa ahkera vierailija varsinkin takavuosina, jolloin kirjailijat olivat niin mediaseksikkäitä että Lahden nuoret nätit tytöt kävivät pokaamassa heitä, ja kyllä kirjailijoidenkin välille syntyi sekä pika- että pitempiaikaisia romansseja. Myös viininjumala Bacchus viihtyi Mukkulassa. Mitenkähän se mahtaa viihtyä Messilässä, kun lähimpään Alkoon on jonkin verran matkaa?

Sateen jälkeen kritiikistä

Puutarhakoirat naapuriviljelijän palstalla.

Pitkästä aikaa paistoi aurinko illalla. Kävin panemassa maahan viimeiset siemenet: salaattia ja pinaattia.

Kaikki hyvin palstalla. Varhaisperunan taimi on murtautunut maasta esiin.

Kulttuurin saralla menee kehnommin. Kunnon kritiikki on kuollut, vai onko se painunut maan alle? Lue Karo Hämäläisen pääkirjoitus Kritiikin paikka Kiiltomadosta.

"Kulttuurisivuilla kritiikit antavat tilaa henkilöjutuille, ajankohtaisen viihdetarjonnan puffeille ja numeroihin pohjautuville "kulttuuriuutisille": mitä kuuluu tänä iltana alkavan televisiosarjan juontajan kesään, kuinka paljon kesän festarilippujen hinnat ovat nousseet (mukana myös vertailu myös festariravintoloiden oluttuoppien hintakehityksestä), mitkä teatteriesitykset ovat keränneet kevään aikana eniten katsojia ja mitkä teatterit ovat hätää kärsimässä pääsylipputulojen jäätyä odotuksista?" Hämäläinen kirjoittaa.

Minä luen vain yhden lehden kulttuurisivua ja olen jo pitkään ihmetellyt keille ne jutut on kirjoitettu. Näyttäisi vähän siltä, että nuorisolle, mutta eiväthän nuoret nykyään lehtiä lue, kun on netti.

Maaria Pääjärvi pohtii hänkin kriitiikin tilaa blogikirjoituksessaan Kriittistä massaa. " Olen aina halunnut olla pelätty kriitikko. Se on toiveammattini," hän sanoo ja jatkaa myöhemmin:

"Entä jos kritiikki onkin menossa alamäkeä siksi, että pelättyjä paskanokkia ei enää ole? Ei minkään sanomalehden lukijoita kiinnosta hymistelevä asiantuntijakuoro. Nyt hartiapankilla hommiin ja parjaamaan, koko kriittinen massa. Niin jo alkaa lukijoita löytyä. Muistelkaapa, miten isät silloin ennen 1990-luvulla alkanutta lepsuilua löivät ja satikutittivat. Tietysti on toinenkin vaihtoehto: rakastetaan toisella tavalla ja näytetään se kaikille. Kursailematta. Rakastetaan omaakin ääntä. Rakastetaan niin paljon, että uskalletaan antaa sille siivet, jotta se hetken leimahtaisi huomiotalouden kankaalla ja polttaisi siihen reiän." Kaivatulla ja paljon parjatulla 60-luvulla kritiikki oli oma taiteenlajinsa. Pelättyjä kriitikoitakin oli. Seppo Heikinheimoa luettiin hänen briljantin ilkeytensä takia, vaikkei musiikki olisi muuten kiinnostanutkaan.

Viikon runo/essee

Christian Futscher. Runoista (essee) katkelma:

runoja täytyy lukea, jos runoja ei lue, ne pysyvät kirjan

sisällä ja itkevät yksinäisyyttään. jos niitä lukee, ne

pääsevät päähän, ja ne ovat päässä, ne nauravat.

ne ovat onnellisia, koska eivät tunne itseään enää

yksinäisiksi ja hylätyiksi.

Suomentanut Johanna Venho. Futscherin runon/ esseen Runoista voi lukea kokonaisuudessaan Kirjailija -lehdestä ( 2/09), jota saa hyvin varustetuista kirjakaupoista. Cristian Futscher ( s. 1960) on itävaltalainen kirjailija. Hän osallistuu Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä ja alustaa aiheesta Toisin sanoen. Käykää kuuntelemassa. Minä en Messilään pääse häntä kuuntelemaan, koska menen Luxemburgiin.

Uudessa Kirjailija-lehdessä Laura Honkasalo kirjoittaa Askartelun ilosta. Kirjoitus ilahdutti minua, sen kautta löytyi tie hänen blogiinsa A Pot of Rose Tea. Suosittelen.

Yksinäinen varis tutkii palstaani Puotilassa.

Jatulintarhan Jenni kertoo palstaviljelystä Oulun korkeudella blogissa Valvatintarha, jota en yrityksistä huolimatta ole saanut pyörimään sivupalkin blogrollissa.

Komisario Lewiskin harrasti hetken aikaa palstaviljelyä englantilaisessa rikossarjassa, vahinko että hän kyllästyi viljelyyn nopeasti. Minä kun ehdin jo ajatella, että nythän tämä sarja on muuttumassa mielenkiintoiseksi. Murhat eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin puutarhanhoito.

PS. Unohdin mainita eilisessä postauksessa, että Catherine Milletin Mustasukkaisuuden suomentaja on Pirjo Thorel ja kustantaja Siltala. Milletin kirjaa lukiessani aloin ymmärtää miksi ranskalaiset ovat niin ihastuneita Arto Paasilinnan kirjoihin, ne eivät ole tyylillisesti liian tiukkaan napitettuja eivätkä yhtä älyllisiä kuin ranskalainen proosa.

Mustasukkaisuus

Sateen jälkeen viljelypalstoilla liikkui pulska fasaanikukko. Ihmisiä ei näkynyt. Tulppaanit olivat jo aika ränsistyneitä ( klikkaa kuva isommaksi).

Minulla oli hyvin ajoitettu nuhakuume, se kesti yhtä kauan kuin sadekausi. Hyvä niin, koska en olisi jaksanut käydä kastelemassa kylvöksiäni.

Makasin kaksi päivää sängyssä ja luin Catherine Milletin Mustasukkaisuuden. Se hyöty flunssasta on, että tulee luettua. Toinen kirja jonka luin oli Milarepan lauluja, siitä myöhemmin, ehkä. Milletin Kirja oli tyrkyllä kirjaston pikalaina-hyllyssä, josta sen nappasin, kun kävin palauttamassa kirjoja ennen flunssaa. Se oli viime syksynä Goncourt-palkinnon ehdokkaana, mutta ei voittanut. Se suomennettiin harvinaisen nopeassa tahdissa, syynä tietysti Milletin esikoisteoksen Catherine M:n seksuaalinen elämä aiheuttama kohu Ranskassa ja maailmalla. Minäkin luin Milletin esikoisteoksen tuoreeltaan, mutta ei siitä tarttunut mieleen mitään, niin teflonia se oli.

Mustasukkaisuus kertoo Milletin esikoisromaanin syntytaustan. Kertoja, Catherine M. sallii itselleen irtosuhteet, mutta kun hänelle selviää, että hänen miehellään on suhteita nuoriin naisiin, hän ajautuu mustasukkaisuuskriisiin. Hän vakoilee miehensä elämää, etsii merkkejä, lukee salaa tämän muistikirjoja, kuvittelee pakonomaisesti miehen seksikohtauksia nuorten naisten kanssa, kieriskelee kärsimyksessä ja kirjoittaa: " Onnellisia ovat mielikuvitukseltaan köyhät! Onnellisia ne joille merkit paljastavat merkityksensä ilman että heidän tarvitsisi uppoutua Talmudiin tai Masoraan, ne jotka toimivat miettimättä tekojaan ja suunnittelematta vastausta niiden tuhansiin seurannaisvaikutuksiin, ne jotka eivät tee uusiksi mennen elämänsä kudelmaa eivätkä ole taikauskoisia, ne jotka eivät puhu koskaan puhu itselleen vastustajiensa äännellä..."

Milletin kirja ei ole ole fiktiota, ei romaani, vaikka se kirjastoluokituksessa sellaiseksi on luokiteltu. Se on tutkielma pakkomielteisestä tunteesta, jonka valtaan kertoja yllättäen joutuu.

Millet erittelee piinallista tunnettaan rationaalisen kontrolloidusti, välimatkan päästä ranskalaisen tyylikkäästi hanskojaan tahraamatta. Saumat eivät ratkea mistään kohdasta, kenkiä ei astuta linttaan eikä kampaus mene sekaisin, vaikka mustasukkaisuuden voima ja raakuus hämmentääkin kertojaa, mutta hämmennys ei heijastu lauseisiin eikä saa niitä kompastelemaan. Lukijana olisin toivonut tyylikkyyteen pientä tunteen särinää.

Kriisi saa kertojan tajuamaan , että aikoinaan hänen äitinsä itsemurha vei häneltä lapsen luottamuksen tulevaisuuteen. "Menin rikki, kun äitini kuoli ," hän tunnustaa kirjailijamiehelleen, joka tokaisee tyypillisen ranskalaisintellektuaalin tapaan: " Mikä kulunut fraasi tuo oikein on?" Se lause, niin kulunut kuin onkin, on kuitenkin kirjan harvoja omakohtaisia tunnelauseita, avainlause joka auttaa ymmärtämään kertojan valintoja ja ennen kaikkia hänen promiskuiteettiaan.

Akileijan määrämuoto

Akileijan kukinto naapuriviljelijän palstalla ennen sateen tuloa.

Akileijan englanninkielinen nimi columbine tulee latinan sanasta columba eli kyyhkynen, koska kukan viisi terälehteä muistuttavat kyyhkysen siipiä. Kasvitieteellinen nimi aquilegia tarkoittaa kotkaa.

"There is fennel for you, and columbines..."

sanoo järkensä menettänyt Ofelia, kun hän jakelee kukkia kuninkaalle, kuningattarelle ja veljelleen Laertekselle Hamletin viidennen näytöksen neljännessä kohtauksessa. Veijo Meri on suomentanut sanat seuraavasti:

"Tässä teille saksankuminaa ja akileijoja"

Eeva-Liisa Manner on ottanut suomennoksessaan enemmän vapauksia:

"Kallioimaretta kuninkaalle, ja ajuruohoa"

Shakespeare tunsi kasvien folkloren: akileija merkitsee uskottomuutta, hulluutta ja torjuttua rakkautta, ja fennel eli fenkoli ( saksankumina) imartelua. Sikäli Mannerin käännöksessä on itua, mutta en ymmärrä miksi hän käänsi akileijan ajuruohoksi.

Valokuvatorstain 134. haaste on määrämuoto.

Kukista enemmän blogissa suunnitelma kukkakedoksi. Sieltä on peräisin seuraava sitaatti:

"Paracelsus otti vakavasti kristillisen teesin siitä, että luomakunta ja varsinkin kukat ovat luojan ylistystä. Kukissa on hänen mukaansa salaisuus, tarkemmin ottaen ne ovat eräänlaista salakirjoitusta, niin että jokaiseen kukkaan on kirjoitettu luojan signeeraus."

Ahaa, taidetta!

Parempi pyy pivossa kuin oksalla.( Klikkaa kuva suuremmaksi)

Kuvattu Haihatuksen kesänäyttelystä viime vuonna. Haihatuksesta lisää:

http://www.haihatus.net/

Valokuvatorstain 133. aihe on Ahaa

Toukokuu, ikuinen

Kävin Lahdessa eilen, siellä tarkeni. Oli kesä ja pääskyset kirskuivat ilmassa. Ei niitä ole täällä rannikolla vielä näkynyt eikä kuulunut. " Kesä tulee tänäkin vuonna," lupasi ilmoitus liikkeen ikkunassa Vesijärvenkadulla. Ehkä kesä tulee Hesaankin jonain päivänä ja tuo pääskyset mukanaan. Satakielet jo laulavat täyttä kurkkua Puotilan viljelypalstan reunalla. Mutta en minä ole niitä kameran silmään löytänyt, vaikka niiden ääni kuuluu aivan likeltä.

Toukokuu, ikuinen on Haavikon runokokoelman nimi. Näin Haavikosta unta muutama yö sitten. Tapasin hänet ruokatunnilla ja ilahduin että vihdoinkin tavataan. Lintsasin töistä Tilastokeskuksesta ja lähdin hänen kanssaan Munkkiniemeen. Näytin hänelle taloa Bio Ritan, (nykyisen Valintatalon) vieressä ja sanoin että siinä talossa hän asui aikoinaan , mutta hän ei muistanut asuneensa siinä talossa.

Sen verran todellisuuden juurta unessa oli, että lapsuudenkotini oli Munkiniemessä samalla kadulla kuin Bio Rita. Haavikko ja Marja-Liisa Vartio asuivat myös samalla kadulla, he kävivät meillä kylässä, mutta ei minua isäni ja äitini vieraat kiinnostaneet. Olin siinä iässä, jolloin kaikki aikuiset olivat tylsiä haudan partaalla hoippuvia muumioita, vaikka olisivat olleet vain kolmekymppisiä. Marja-Liisa Vartio oli Haavikkoa joitakin vuosia vanhempi ja kuoli vain 42-vuotiaana struumamyrkytykseen. Haavikko kirjoitti hänen kuoolemansa jälkeen runon:

Puut, kaikki heidän vihreytensä.

Halusin ojentaa sinulle nurmikon,

kämmenellä,

koska oli kevät.

En ehtinyt.

( PS. Blogger ei suostu toteuttamaan runon grafiikka eli kolmannen ja neljännen rivin rivien sisäänvetoa.)

Töölölainen puu ja hänen vihreytensä

Matkalla Lahteen ja takaisin Hesaan katselin junan ikkunasta puita ja heidän vihreyttään. Vihreän sävyjä on satoja, ei mikään kamera pysty tallentamaan niitä, vain silmä näkee ja taidemaalari saattaa joskus onnistua luomaan ne sävyt paletillaan.

Toukokuun vihreys on niin kirkasta, että se käy silmiin, saa aikaan aivoissa sähköisen, ruumiissa hormonaalisen myrskyn ja aiheuttaa outoja unia. Nuorempana näin paljon hurjempia unia kuin tuo Haavikosta muutama yö sitten näkemäni uni. Kaikki laimenee, niin tunteet kuin unielämäkin iän myötä. Jotain iloa vanhenemisesta sentään on: toukokuu ei ole kuukaisista julmin eikä sen kirkkaus ei enää laukaise päätä halkaisevia migreenikohtauksia.

Japanilainen Yoshida Kenko kirjoittaa Joutilaan mietteissä (suom. Kai Nieminen)

toukokuusta seuraavasti: " On sanottu että ihminen on tunteellisimmillaan ja kaihoisimmillaan neljännessä kuussa Buddhan syntymäpäivän ja Kamo-juhlan tienoilla, kun raikkaat, vehreät nuoret lehdet peittävät puiden latvoja, ja niin se tottakin on."

Buddha syntyi 9.päivä toukokuuta, Kamo-juhlan päivää en tiedä enkä mitä sinä päivänä juhlitaan. Toivottavasti joku blogin lukijoista tietää ja kertoo minulle mikä on Kamo-juhla.

Kissa töissä

Kissa tuli töihin illalla Puotilan palstoille Sillä on hyvät metsästysmaat siellä. Paljon vesimyyriä. Se kuunteli korva tarkkana ja silmä kovana, kuuli rapinaa ojasta ja lähti liikkeelle. Näitä kissatyöntekijäitä saisi olla palstoilla enemmän, koska vesimyyriä on niin paljon, ettei yksi kissa niistä selvää tee. Viime kesänä ne söivät minulta perunat ja punajuuret. Ja syksyllä ( tai talvella) tulppanien sipulit.

Naakkojen tarkastuslautakunta saapuu paikalle.

Ne tulevat joka ilta tutkimaan mitä olen saanut aikaan palstalla. Eivät pelkää, vaan tulevat ihan liki, mutta heti kun otan kameran esiin, ne lehahtavat pakoon. Onnistuin saamaan ne luvaan illalla, kun kamera oli valmiina punavalkoisen kissan kuvaamisen jälkeen. Naakat eivät ole linssiluteita. Mutta kissa työnsi nenänsä linssiin, teki sen luultavasti pelkkää uteliaisuuttaan. Olen huomannut ennenkin, että kissoja kiinnostavat tekniset vempaimet, paitsi pölyimurit joita ne pelkäävät, koska ne pitävät sietämätöntä ääntä.

Vihreät tennarit

Lisäys tekstiin   klo 21.01  kts.  alempaa

Vihreät tennarit Torkkelinmäellä Helsingissä, nähty  14.5.09

Kasa-blogin Jussi Og on nähnyt  vaaleanpunaiset tennarit  Hallituskadun ja Aleksis Kivenkadun kulmassa.  En tiedä missä kaupungissa   kulma on. Helsingissä ei ole  sellaista kulmaa,   mutta molemmat  kadut ovat.    Hän  on ottanut selvää kenkien salakielestä.  Käykääpä lukemassa.   Jonkun mielestä johdoissa riippuvat kengät ovat  nuorison ilkivaltaa.  Ja minä kun ajattelin  vihreät tennarit nähdessäni, että  katutaidetta. Sitä on  Torkkelinmäellä enemmänkin, muunmuassa puhuva   viemäriaukko. Se kuulutti  Finnairin lentoja, kun kävelin ohitse. 

Lisäys klo 21.01

En jaksanut  yöllä etsiä puhuvan viemärin  kuvaa.  Tässä se  viemäriaukko nyt on, eli  ääniteos: Mutta minä lähden. Tekijä  Markku "Sika" Puustinen. 

 

Yhdeksän  vuotta sitten  näin/ kuulin Hannoverissa elämäni  ensimmäisen   soivan   viemäriaukon. Se lauloi  rautatieasemaa vastapäätä olevassa puistikossa  Elvis Presleyn äänellä: "Are  you lonesome  tonight." Istuin puistonpenkillä helteen uuvuttamana kuuntelemassa sitä. Helle oli niin hirveä, että Hannoverin eläintarhan  sikojen ja  tapiirien ihoa siveltiin  aurinkoöljyllä, ettei niiden iho palaisi. Viimeksi oli ollut yhtä  kuumaa kesällä 1947.

PS.  Amerikkalaisia   kenkäpuita/ puukenkiä voi käydä katselemassa täältä.

 

Varoitus!

Tällainen ilmoitus rävähti ruudulle, kun  tänä aamuna avasin Sanat-blogin: "Tällä sivulla  käyminen voi  vahingoittaa tietokonettasi."

Varoituksessa sanotaan, että  "sivusto  sisältää osia  sivustosta joka näyttää pitävän yllä haittaohjelmia, jotka voivat vahingoittaa tietokonettasi tai toimia muuten ilman suostumustasi. Pelkkä käynti sivustossa, joka sisältää haittaohjelmia voi tartuttaa tietokoneesi. Lisätietoa näitä osia koskevista ongelmista on Googlen Selausturvan diagnostiikka-vianmäärityssivuilla." 

En avannut linkkiä  Googlen Selausturvaan,  koska  en tiedä onko   varoitus  itsessään haittaohjelma, joka   levittää  haittaohjelmia, jos  klikkaa   linkin auki.    Poistin  blogrollista Post Scriptum -blogin,  joka  varoituksen mukaan   sisältää haittaohjelmia ja  lähetin viestin  bloginomistajalle, mutta   Mail  Delivery heitti viestin takaisin. 

 Hei Tero, jos  luet  tämän  postauksen, kerro  komenttilaatikossa, mistä on kysymys.

Katukuva

Katukuva ennen

Katukuva nyt

Pidän kaupunginosista, joissa menneisyys ja nykyisyys ovat läsnä. Nämä kuvat on otettu  Torkkelinmäeltä, Harjun kaupunginosasta eilen.

Valokuvatorstain 132. aihe:  Ennen - Nyt

Taiteilija silmätikkuna

Perinnemaisemaa  Uutelasta. 

 Tätä  tietä  pitkin  Aleksis   Kivi käveli kesällä 1855, kun kävi  tapaamassa tuttaviaan Skatan  tilalla.  Nykyään  tietä  pitkin  huristelevat  autoillaan  koiranomistajat.  Olen kirjoitanut heistä täällä  aikaisemmin.  Kunnon ihmiset  saavat  häiritä taiteilijan työtä, mutta  taiteilija ei saa häiritä kunnon ihmisten ulkoilumahdollisuuksia.

Eilen  kaupunginvaltuusto  päätti äänin 45- 35 pitää voimassa Miina  Äkkijyrkän häätöpäätöksen.   Skatan tilalle   suunnitellaan  todennäköisesti  jonkinlaista  yhteislaidunta-aluetta kaupunkilaisille,  kaikenlaista kivaa pientä toimintaa,  ellei sitten golf-kenttää. 

Haluaisin  tietää  keitä  ovat  ne 45 kaupunginvaltuutettua, jotka  äännestivät häädön puolesta, etten  vahingossakaan äännestäisi ketään heistä seuraavissa  kunnallisvaaleissa.  Kokoomuksen  edustaja Nina Suomalainen kiteyttää heidän  asenteensa ja vähäisen ymmärryksensä  taiteilijan työtä kohtaan seuraavassa lauseessa: " Kuinka  kauan taiteilijalle annetaan  erivapauksia tälläisessa asiassa?" ( HS 14.5.09).  Minun mielestäni  tämä   on tasapäistämistä  jos mikään. 

Häätöuhka vetää mietteliääksi Miina Äkkijyrkän  hevosenkin. Missähän se saa  ensi kesänälauduntaa? Vai pannaanko se lihoiksi?  Häätöasia ei ole vielä kirkossa  kuulutettu. Helsingin  hovioikeus käsittelee sitä tämän kesän  aikana.

     Tällaisen blogitunnustuksen sain Ikkunaiinekseltä. 

   Blogitunnustusten tarkoituksena  on    kierrättää  tietoa erilaisista  blogeista.   Tarkoitus ei toteudu, jos  sen  heittää  kaikille   bloggaajille eikä nimeä  erikseen blogia.    Valinta   on vaikeata,   joskus jopa   ahdistavaa,   mutta ei leikkiin   tarvitse osallistua, jos  tuntuu liian  vaikealta. Kierrätän  aivotunnustuksen  Privaattidosentille , joka  saa sen seuraavan    ajatuksen takia: "On voitava kirjoittaa   olennainen ilman, että kirjoittaa kaiken."   

 Ajankohtaista minulle: olennaisen kirjoittaminen on todella vaikeata, sitä niin helposti  harhautuu epäolennaisuuksiin.

Viikon koirakuva ja linkkejä

Linnunlaulun koirapuisto

Eilisiltana  oli  Voimalassa  kiinnostava  keskustelu  sosiaalisesta mediasta, mm. Twitteristä ja Facebookista.  Ohjelman  voi   katsella ja  kuunnella  YLEn  Areenasta.    Jaana Venkula edusti  keskustelussa viime vuosisadan ihmistä, hänellä ei ole edes  sähköpostitiliä. Hän kehotti  käyttämään käsiään. 

 Isäni oli aikoinaan samaa mieltä kuin Venkula  siinä  että käsien  käyttäminen kehittää aivotoimintaa.  Minun aivotoimintani  jäi vajavaiseksi, kun olin niin kömpelö käsistäni. Minulla oli  enemmän taipumuksia virtuaaliseen  elämään,  kirjat olivat minun rinnakkaistodellisuuteni siihen aikaan.   Niin pian  kuin oli mahdollista siirryin   virtuaalisiin   yhteisöihin.   Se  tapahtui  vuonna 1994.    Virtuaalisuhteissa  ei  kolhi  itseään  pahasti kuin reaalisissa ihmissuhteissa.   En ole hankkinut Twitter-tiliä enkä  näillä näkymin aio hankkiakaan,  kun en ehdi Facebookissakaan    tilittämään  päivittäin mitä mietin ja teen.  Jäisi  kirjan kirjoittaminen kokonaan, jos  liittyisin vielä  Twitteriinkin. 

HBL ( Huusis, Höbla,   Huvudstadsbladet) on avannut kulttuuriblogin. Lisäsin  sen  oikean sivupalkin blogrolliin, samoin  lisäsin  sinne  Katarina Gäddnäsin, ahvanmaalaisen  runoilijan blogin  VITA SOMNIUM BREVEN.

Merete  Mazarellan  ystäville  tiedoksi: hänen  blogiaan pääsee lukemaan  HBL:n kulttuuriblogin kautta.

Kaksoisolentoni

Valokuvatorstain 131. aihe: Kaksoisolentoni  

 Nämä  kaksoisolennot  näin Hesperiankadulla huhtikuussa ( ystävät kutsuivat  minua kouluiässä  Koniksi,  se oli lyhennys Konita Ankasta) 

Kotiparvekkeella hiirenkorvien puhkamisen aikaan kuvattu  kaksoisolento.

Kissoista

Jos  äitini eläisi,  antaisin    hänelle äitienpäivälahjaksi Doris Lessingin   kirjan  Kissoista  (suom. Kristiina Rikman, Otava 2009).   Sen ensimmäinen ja pisin kertomus  Kissoista eritoten, on ilmestynyt  aikaisemmin   suomeksi kirjana nimeltä  Erittäin kissamaista.   Lessing kertoo  kahdesta äitikissasta, harmaasta ja  mustasta, joilla ei  ole  nimeä. " Äitejä on moneksi, kissoissakin," totesin kolme kuukautta sitten  täällä.   Musta kissa oli  väsymätön,  antaumuksellinen, velvollisuudentuntoinen äiti, kun taas  harmaan kissan  äidinvaistot eivät  olleet  kovin kehittyneet.  Pentujen hoito oli sille   riesa, muut asiat kiinnostivat sitä paljon enemmän.

Kissoista  -kirjan kaksi  aikaisemmin suomentamatonta   kissatarinaa kertoo kahdesta uroskissasta: Rufuksesta  ja El  Magnificosta   jotka  valitsivat  Lessingin omaksi  ihmisekseen.  El Magnifico teki sen  heti kun sen silmät avautuivat.  Kun se  näki hänet, se  lähti  kissapesästä, huojahteli epävarmasti hänen jalkansa luo ja  kiipesi   säärtä ja käsivartta pitkin  hänen olkapäälleen pitäen tiukasti kiinni pikkuisilla neulanterävillä kynsillään, asettui  hänen leukansa alle ja  käpertyi sinne kehräämään. " Se oli  rakkautta ja se kesti elämäniän,"  Lessing  kirjoittaa. Kun  El Magnifico oli neljätoistavuotias, sen  olkaluussa  todettiin syöpä.  Se oli  joko  lopetettava tai sen sen  etujalka ja olkapää oli  poistettava. Niin  suuri oli  Lessingin kiintymys, että hän valitsi jälkimmäisen  vaihtoehdon.   El  Magtnifico selvisi   leikkauksesta ja  eli  kolmijalkaisena kissana  ainakin  kolme vuotta ellei pitempäänkin. 

Rufus oli hylätty ja sairas  kissa.  Sillä oli munaisivika ja  märkivä haava korvassa, joka ei parantunut. Se  alkoi  varovasti  seurailla   Lessingiä kadulla,  ei naukunut   ilmoittakseen että sillä oli nälkä ja jano,   ei liehtonut hänen jaloissaan mielistelevästi, katseli vain mietteliäänä  hänen silmiinsä.   "Tällä  kissalla oli ollut koti, jonka  se  oli menettänyt. Se tiesi että sen kuului olla kotikissa, lemmikki. Se halusi hyväilyjä," Lessing toteaa.  Mutta kesti  kuukausia ennen kuin  Rufus   uskalsi  tulla Lessingin kotiin, jossa  oli ennestään  kaksi kissaa. Se sai ruokaa,  lämpöä ja hellyyttä, hoitoa, lääkkeitä ja osoitti kiitollisuuttana  äänekkäällä kehräämisellä, mutta "sen rakkaus  oli joskus petetty niin pahasti, ettei se uskaltanut  rakastaa enää ketään."    Se  eli neljä vuotta  Lessingin hyvässä hoidossa.  Hän kertoo, että vasta aivan  elämänsä lopussa sen ollessa niin sairas ettei se pystynyt enää kävelemään,   se  päästi luottavaisen, rakastavan kurahduksen jolla kissat tervehtivät niitä ihmisiä  ja kissoja joita ne rakastavat,  kun hän  silitteli sen  hereille antaakseen  sille lääkettä.

 

Lessing  päättää  kertomuksen Rufuksesta sanoihin: " Tuttavani kissat, elämäni  kissat, jäljelle  jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta."

Ylläolevassa  ( Photoshop Elementsillä käsitellyssä) kuvassa on Noora joka olisi  täyttänyt  16 vuotta tässä kuussa.  Se kuoli vajaa kolme viikkoa sitten munaisvikaan. Se ei    enää   halunnut  syödä    dieettiruokia ja laihtui luuksi ja nahkaksi,  mutta se oli  loppuun asti  henkisesti virkeä ja pystyi liikkumaan.  Se   ajoi häntäänsä takaa kuin  lapsena ja  pyydysti kuivettuneita limoviikunan lehtiä, jotka rapisivat lattialla hiirimäisesti. Siitä tuli  läheisriippuvainen,viimeiset viikot se halusi olla koko ajan  lähelläni, joko  sylissä tai  olkapäälläni kun kirjoitin, tai kainalossani kun nukuin.  Sen  kuolemaa  edeltävänä päivänä olin  poissa  kotoa  aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun  tulin kotiin, se katsoi minua silmiin ja naukui   epätavallisen  pienellä ja  surkealla äänellä. Minusta tuntui kuin se olisi    kysynyt: Miksi jätit niin pitkäksi aikaa yksin?  Sitten se käpertyi kainalooni  kehräämään. Aamulla heräsin sen kuolinkamppailuun,  joka kesti vajaan tunnin.    Minusta oli parempi että  se kuoli   kotona , sillä on kauheata viedä elävää kissaa lopetettavaksi. Olen  kokenut sen  kerran enkä halua kokea toista kertaa.

En ole  vielä oikein  tottunut kissattomaan elämään; siihen ettei kukaan   istu ikkunalla odottamassa minua kotiin, ei juokse  eteiseen  vastaanottamaan minua,  ei  herätä minua aamuisin,  ei  juttele  minulle asioitaan (  se oli puhelias kissa ja sillä oli paljon kerrottavaa,  vahinko vain että en ymmärtänyt sen kieltä), ei  makaa  näyttöruudun ja näppiksen välissä valvomassa kirjoitustöitäni eikä  lämmitä  kylkeäni  öisin.   Joskus kun näen silmäkulmastani sängyllä   mytyn tai  varjon vilahtavan lattialla  tai  kun  kuulen  rapinaa, minusta tuntuu hetken aikaa  kuin  se olisi läsnä, kunnes muistan että ei sitä enää ole.  Tuttavat kyselevät minulta  aionko ottaa uuden kissan, mutta ei kissoja oteta, ne tulevat  jos  ovat  tullakseen. 

 

 

Vappuaattona

Keltaisia  kiviä  Kolmen sepän patsaalla

Ilmaista pullovettä  ja vilinää  Vanhan ylioppilastalon   kulmalla

Lakkeja  Kolmen  sepän aukiolla

Kirjalliset naamiaiset

Valokuvatorstain 130. aihe: Naamiaiset

Hauskaa  vappua kaikille juhlijoille ja hyvää vappua muille!

Sininen kollaasi

Katutaidetta Helsingistä, Lontoosta, Luxemburgista,  Petroskoista,

  Tampereelta ja Tartosta ( klikkaa kuva isommaksi)

Lisää  sinisiä kollaaseja täällä.

Kaikki ovat lähteneet

Autio talo Aurinkolahdessa

César Vallejo kirjoitti: " Talossa ei  asu enää ketään - sanot minulle - kaikki ovat lähteneet. Sali, makuuhuone ja sisäpiha ammottavat tyhjillään. Ketään ei ole jäljellä, sillä kaikki ovat lähteneet."

"Ja minä sanon sinulle: Kun joku lähtee joku jää. Piste jonka kautta joku ihminen on kulkenut ei enää ole yksin. Inhimmilliseltä kannalta yksin on ainoastaan paikka jonka kautta ainutkaan  ihminen ei ole kulkenut" (Inhimmillisiä runoja. Suom. Pentti Saaritsa)

César Vallejo jatkaa: " Todellisuudessa kaikki ovat lähteneet talosta, mutta totuus on että kaikki ovat jääneet. Eikä se mikä on  jäänyt ole heidän  muistonsa vaan he itse".

Vallejon  runo on yksi mielirunoistani.  Se  löytyy kokonaisuudessaan kokoelmasta  Kello  0.  Kun kävin  tänään kuvaamassa  autiotaloa, minusta tuntui   kuin joku  olisi katsonut minuaikkunasta, mutta ei siellä ollut kuin katosta  roikkuva lamppu.

Valokuvatorstain  129.  haaste on   autio  ( klikkaa kuvat isommiksi)

Vihreän kollaasin viikko

Vihreä kaupunki ( klikkaa kuva isommaksi)

 Vasemmassa alakulmassa on tänään   Helsingin musiikkitalon rakennustyömaan  aidasta bongaamani "neulegraffiti. "   Lisää  neulegraffiteja löytyy Sininen meri -nimisestä blogista.

Vihreä on lempivärini ja   jonkin  testin mukaana   jopa aurani väri,  mutta   kuvakokoelmista löytyi   yllättävän vähän vihreitä kuvia. 

Oikeassa reunassa on Vincent van Goghin vihreä silmä ja    vasemmassa yläkulmassa  pensaassa piilottelevan  rusakon silmä. Näin sen viime  kesänä Puotilan  viljelyspalstalla.   Rusakon silmän  vieressä on  virolaisen  taiteilijan  Paul Allikin ( 1946-2003) näkemys vihreydestäni.

 Lisää vihreitä kollaaseja Inkiväärin blogissa.

Oranssi kollaasi

Pääsiäismaanantain askartelutyö: oranssi kollaasi ( klikkaa  isommaksi)

Lisää  oransseja kollaaseja löytyy Inkiväärin blogista.

Älkää unohtako Eeva-Liisa Mannerin näytelmää Poltettu oranssi.

Sitaatteja Coloria.netistä:

- Punainen (siis oranssi) tukka oli hyvin suosittu muinaisessa Roomassa. Englannissa punaiset hiukset tulivat suosituiksi 1500-luvulla.

- Kiinalaisessa kulttuurissa oranssi on yhdistetty Jiniin (Jang - sininen). Kiinassa, kuten Japanissakin oranssi liittyy onnellisuuteen ja rakkauteen.

- Buddhan väri; myös buddhalaisten munkkien kaavun väri. Buddhalaisessa taiteessa oranssi kuvasi valaistumisen korkeinta tasoa.

- Amerikassa vankila-asusteiden väri.

- Oranssi lisää henkisiä kykyjä ja iloisuutta ja lisää hapen määrää aivoissa.

- Oranssinpunaisesta saa elinvoimaa. Oranssilla hoidetaan väsymystä elämään ('epätoivoa'), mutta liika oranssi saattaa väsyttää ja nostaa potilaan lämpötilaa. Vahvojen punaisena ja oranssin tilalla käytetään usein ruusunväriä ja kullanväriä. Oranssilla hoidetaan mm. lihaskramppeja ja parannetaan ruoansulatusta.
- Oranssilla hoidetaan munuaistulehduksia, sappikiviä, mentaalista heikkoutta, epilepsiaa, koleraa.
- Oranssin uskotaan rentouttavan keuhkoja.

Pääsiäisrunon sijasta

Banksy  Pyhällä maalla.

Runoushyllystäni ei  löytynyt  pääsiäisrunoa. Sensijaan  löytyi  Jehuda Amihain (Yehuda Amichain)  runokokoelma  Jerusalem, jonka  on suomentanut  Teppo Heiskanen ja kustantanut Nihil  Interit ry vuonna 1999  (eläköön  pienkustantajat!).  Amihai oli  aito  Jerusalemin asukki   ja maassaan yhtä suosittu  runoilija  kuin Saarikoski Suomessa.  Hän kuoli vuonna 2000.

Amihain Jerusalem  on satama ikuisuuden rannikolla, Jumalan  Venetsia,  Sodoman sisarkaupunk ja , suostumaton Pompeiji.  Hänen  Jerusaleminsa  kivi on ainoa kivi joka tuntee kipua.  Hänen Jerusaleminsa ilma tihkuu rukouksia ja unelmia   ja aina välillä   se kokoontuu mielenosoitukseen kuin Baabelintorni. 

"Mutta joka rakastaa matkakirjojen tai rukouskirjojen

Jerusalemia

on kuin mies joka rakastelee

seksioppaan ohjeiden mukaan."

Jerusalem  on pääsiäisen tapahtumien pääpaikka. Juutalaiset  kokoontuvat juhlimaan   Egyptin  vankeudesta pääsemistään  ja kristityt  Jeesusta joka   kuolemalla kuoleman  voitti ja  päästi  synneistä   häneen uskovat ( korjatkaa jos olen väärässä).  Amihain   kokoelmassa ei ole  yhtään  varsinaista pääsiäisrunoa, mutta  sieltä löytyy runo  lammaseläimestä   eli oinaasta ( = kuohitusta pässistä), joka on pääsiäisen   uhrieläin.  Runon nimi on Kertomuksen todellinen sankari ja se on yksi minun  suosikeistani.

Kertomuksen todellinen sankari oli oinas,

joka ei tiennyt muiden solmimasta salaliitosta.

Oinas ikäänkuin tarjoutui kuolemaan Iisakin puolesta.

Haluan laulaa oinaasta muistolaulun,

sen kiharasta turkista ja inhimillisistä silmistä,

sarvista jotka olivat niin hiljaa sen elävässä päässä

ja joista tehtiin teurastuksen jälkeen torvet

soittamaan joukot taisteluun

tai kuuluttamaan todellista iloa.

Haluan muistaa loppukohtauksen

kuin kauniin valokuvan upeassa muotilehdessä:

ruskettunut, tyylikäs nuorukainen istuvassa puvussaan

vieressään enkeli pitkässä, sinisessä iltapuvussa,

kummallakin tyhjä katse,

katsovat  kahteen tyhjään kohtaan

ja heidän takanaan, kuin värikkäänä taustana, oinas

on takertunut pensaaseen ennen teurastustaan,

pensas viimeisenä ystävänään.

Enkeli lähti kotiin.

Iisak lähti kotiin.

Ja Aabraham ja Jumala olivat  lähteneet paljon aiemmin.

Mutta keromuksen todellinen sankari

on oinas.

Lankalauantaina

Mereltä nousi  nousi   tänään  hopeinen  sumu.  Sumussa polki mies pitkin rantalaituria.  Näkymättömät lokit kirkuivat taustalla.

"Pääsiäisessä  on hopeisuutta, ilmavuutta, herkkää syvyyttä. Päivä on valosta kudottu. Ja valo on kudottu hengestä. Elämän tulikivi: ota ja sytytä. Ja miten linnut  livertäkään!" kirjoitti  Adam Tertz  alias  Andrei Sinjavski  vaimolleen vankileiriltä pääsiäisenä 1971.  Sitaatti on  teoksesta  Kuorosta kohoaa  ääni (suom. Maritta Pesonen ),  joka pohjautuu  Tertzin   vankileiriltä lähettämiin kirjeisiin. 

Tertz  alias Sinjavski  tuomittiin vuonna 1966 gulagiin , koska hän  oli  julkaissut  ulkomailla romaaneja. Se oli  neuvostovastaista toimintaa.  Suomeksi häneltä ilmestyi  vuonna  1960 romaani Oikeudenkäynti alkaa (suom. Juhani Konkka).  Hän pääsi   gulagista  kahdeksan vuotta kestäneen pakkotyön jälkeen ja  muutti perheineen Pariisiin, jossa kuoli vuonna 1997.

Hyvää pääsiäistä!  

Hiljaisen viikon väri

Vanhauskoisten kappeli Kolkjan kylässä Peipsijärven  rannalla viime  pääsiäisenä ( klikkaa kuva isommaksi)

Sitaatti Coloria.netistä:

Kristinuskossa violetti on katumuksen ja myös parannuksen väri ja liturgioissa sitä käytetään paastonaikoina, esim. pääsiäisenä. Manlio Brusatin sanoo, että violetti merkitsee 'synnin tilassa olevan väliaikaista kuolemaa hänen odottaessaan kastetta ja vapauttavaa katumusta'. Katolisessa maailmassa violetti merkitsee kuolemaa ja ristiinnaulitsemista; katolilaisille violetista tuli paaston ja rukouksen väri sen jälkeen, kun he Nikaian kirkollikokouksen (300-luvulla jKr) jälkeen irrouttautuivat omaksi ryhmäkseen. Vanhoissa kuvissa, jotka esittävät Jeesuksen kärsimyksiä, hänen viittansa on violetti; maalauksissa violetti on ollut myös pyhimyksiä ympäröivän auran väri.

Valokuvatorstain   127. haaste  violetti.

Kuvahaaste: toistuvia teemoja

Jatulintarhan Jenny  haastoi   kertomaan kuvien toistuvista  teemoista.   Hänen  toistuvia  teemojaan ovat  kuluneisuus ja tyhjyys.    Tein  muutaman kuvakoosteen  toistuvista teemoistani.  Kauhean  flunssan  takia  en  jaksa  sanallistaa teemojani.  Tässä ensimmäinen teema:

Veistokset ja patsaat,  myös maalaukset mutta yksiulotteisuutensa takia ne eivät ole niin kiinnostavia kuvauksen kohteita  kuin veistokset.

Toinen teema.  Katutaide:  graffitit, tagit, ja stencilit ja tarrat. Taustakuvana  on vakituinen kuvauskohteeni, Puotilan uimakoppi ja sen vaihtuvat graffitit.   Ylärivissä on  helsinkiläistä,  alarivissä tarttolaista katutaidetta.

Kolmas teema:  Aurinkolahti.   Se on  lähiympäristöäni, siksi kuvaan sitä paljon. 

 Neljäs teema: Simo.  Hän ei  vielä niin pieni, että ei poseraa, siksi häntä on kiva kuvata.  Yleensä en kuvaa  aikuisia, koska  kuvat heistä  epäonnistuvat. Se johtuu  siitä, että jännitän aikuisia   ja arastelen kuvat heitä.

Viides teema olisi kissat, mutta en jaksa  tehdä niistä    koostetta. (  Nenä vuotaa  kuin ränni keväällä  ja  ohimoita puristaa vanne).  Suurin  osa  kuvistani on kaupunkikuvia,  taloja, katuja, näyteikkunoita,  töhryjä.    Yhtään maalaiskuvaa ei löytynyt, koska en käy maaseudulla.  Luontokuvia on vähän,  mitä nyt  muutamia kukankuvia  viljelypalstalta Puotilasta ja    Miina  Äkkijyrkän lehmiä ja hevosia Uutelasta. ¨En osaa tehdä makroja ötököistä ja kasveista.

 Haastan kaikki valokuvausta harrastavat bloggaajat  miettimään toistuvia teemojaan. Hyvänä  alustuksena aiheeseen Jennyn  blogikirjoitus.   Heitän pallon erikseen   seuraaville blogeille:

Valopilkku

Kello viiden tee -syadinilla, kiitos

Iineksen kuvat

Pahat kuvat valttavat maailman

The 52 Photoprahps

Periferialife - elämää maalla

Ps. Kuvat voi klikata isommiksi kuten aina.

Saviveistoksia

 Kolleketiivinen keho: Ihme-projekti 2009 Helsingissä. ( klikkaa isommaksi)

Huomenna ( tiistaina ) on  viimeinen mahdollisuus  nähdä mitä ihmiset ovat  tehneet kuvanveistäjä  Antony  Gormleyn  kanssa 160 000 kiloa painavasta  pienen kerrostalon kokoisesta savikuutiosta.   Savityöt ovat  näytteillä  Kaisaniemen kentällä olevassa  teltassa.  

Yksi    näyttelyn monista  taruhahmoista.  Kiinnostavaa   katsella  mitä kaikkea   ihmisten kollektiivisessa  tajunnassa liikkuu.

Pääsiäisrunoja palmusunnuntaina

Palmusunnuntain  virpojia, pikkunoitia ja yksi velho. Kissa  on omasta takaa,  se ei tosin ole  musta ( klikkaa  kuva isommaksi).

Pääisisäisrunoja  on   viime päivinä   ahkerasti googlattu ja päädytty  tähän  blogiin.   Viime vuoden pääsiäisruno täällä  oli  Boris Pasternakin Piinaviikolla.    Se  kuuluu  Tohtori Zivagon runojen sarjaan, joka  löytyy Pasternakin romaanin   lopusta.  Sieltä  on  peräisin myös    palmusunnuntain runo Pahat päivät jonka on suomentanut Helvi  Juvonen:

Kun  oli aika lopuillansa,

hän saapui  Jerusalemiin.

Ja palmuja heilutti kansa

ja hoosiannaa laulettiin.

Uhkaavia olivat päivät.

Sai viha vallan  sydämiin.

Kulmat kyräten ryppyyn jäivät.

Ja oli tultu loppuun niin.

Lepäsi taivas pihamailla

lyijynraskaana painoltaan.

Ja papit todisteita vailla

punoivat kettuina juoniaan.

Kun hänet  käsiin roskaväen

temppeli luovutti vallastaan,

kansa kulkenut ylistäen 

häntä kirosi kiihkossaan.

.... 

Runo  jatkuu  vielä viisi säkeistöä, mutta en   kopioi niitä   tänne. Pasternakin aikalainen  Mihail  Bulgakov kirjoitti   piinaviikon  tapahtumista proosaa romaanissa  Saatana saapuu Moskovaan. Sitä voi lukea  pääsiäisen  aikaan. 

Etsin tänään  pääsisäisrunoja  kirjastostani, mutta vähän  niitä löytyi. T.S. Eliot kirjoitti kiirastorstain aatosta   ja    W.B. Yeats vuoden 1916 pääsiäisestä.  Se oli poliittinen runo. Mahtoikohan  Pentti Saarikoski kirjoittaa  jotain sen tapaista, että   on  se aika  vuodesta , jolloin  se yksi taas  kuolee ja ylösnousee?