Puutarhakoirat naapuriviljelijän palstalla.
Pitkästä aikaa paistoi aurinko illalla. Kävin panemassa maahan viimeiset siemenet: salaattia ja pinaattia.
Kaikki hyvin palstalla. Varhaisperunan taimi on murtautunut maasta esiin.
Kulttuurin saralla menee kehnommin. Kunnon kritiikki on kuollut, vai onko se painunut maan alle? Lue Karo Hämäläisen pääkirjoitus
Kritiikin paikka Kiiltomadosta.
"Kulttuurisivuilla kritiikit antavat tilaa henkilöjutuille, ajankohtaisen viihdetarjonnan puffeille ja numeroihin pohjautuville "kulttuuriuutisille": mitä kuuluu tänä iltana alkavan televisiosarjan juontajan kesään, kuinka paljon kesän festarilippujen hinnat ovat nousseet (mukana myös vertailu myös festariravintoloiden oluttuoppien hintakehityksestä), mitkä teatteriesitykset ovat keränneet kevään aikana eniten katsojia ja mitkä teatterit ovat hätää kärsimässä pääsylipputulojen jäätyä odotuksista?" Hämäläinen kirjoittaa.
Minä luen vain yhden lehden kulttuurisivua ja olen jo pitkään ihmetellyt keille ne jutut on kirjoitettu. Näyttäisi vähän siltä, että nuorisolle, mutta eiväthän nuoret nykyään lehtiä lue, kun on netti.
Maaria Pääjärvi pohtii hänkin kriitiikin tilaa blogikirjoituksessaan
Kriittistä massaa. " Olen aina halunnut olla pelätty kriitikko. Se on toiveammattini," hän sanoo ja jatkaa myöhemmin:
"Entä jos kritiikki onkin menossa alamäkeä siksi, että pelättyjä paskanokkia ei enää ole? Ei minkään sanomalehden lukijoita kiinnosta hymistelevä asiantuntijakuoro. Nyt hartiapankilla hommiin ja parjaamaan, koko kriittinen massa. Niin jo alkaa lukijoita löytyä. Muistelkaapa, miten isät silloin ennen 1990-luvulla alkanutta lepsuilua löivät ja satikutittivat. Tietysti on toinenkin vaihtoehto: rakastetaan toisella tavalla ja näytetään se kaikille. Kursailematta. Rakastetaan omaakin ääntä. Rakastetaan niin paljon, että uskalletaan antaa sille siivet, jotta se hetken leimahtaisi huomiotalouden kankaalla ja polttaisi siihen reiän." Kaivatulla ja paljon parjatulla 60-luvulla kritiikki oli oma taiteenlajinsa. Pelättyjä kriitikoitakin oli. Seppo Heikinheimoa luettiin hänen briljantin ilkeytensä takia, vaikkei musiikki olisi muuten kiinnostanutkaan. |
|
6 kommenttia:
Eip ei, Anita, ei meillä kriitikoilla ole kovin paljon enää tekoa. Tuo Pääjärven blogipostaus on mainio ja hyvin osuva monessa suhteessa.
Mutta alunperin ja joskus muinoin (esim. Anhavan aikaan) kyllä kritiikki on ollut aivan samassa juonessa sivistysyliopiston kanssa yhteisen kansan kääntämiseksi nenä kohti Eurooppaa (myös Venäjä on Eurooppaa!). Että ihmiset lukisivat, näkisivät, kokisivat ja että se tekisi heidät ehkä ihan vähän paremmiksi ihmisiksi.
Yksittäinen kriitikko ei voi käydä taisteluun tuulimyllyjä vastaan, kyllä siihen tarvittaisiin parikin yhtenäistä sukupolvea, mutta ei sellaisia ole näköpiirissä.
Ihmiset ennemminkin yhä enemmän vieroittuvat toisistaan ja pelaavat mieluummin mielipiteillä kuin lukemalla hankittavalla tiedolla.
Jälkimmäinen on sitä paitsi aika vaivalloista.
Tuli juuri palkkakuitti. Kokonaista 48 euroa! No, sillä maksaa sentään yhden kuukauden 1 megabaudin laajakaistan ja jää vähän leivänpäällysrahaa päälle.
Ripsa, epäkriittisyys on ajan henki, sen näkee vaalituloksistakin. Kaiken pitää olla helppoa ja kivaa ettei päätä alkaisi pakottaa, niin synkäksi on todellisuus mennyt.
Ja montako kritiikkiä tuli tehtyä tuolla päätähuimaavan korkealla taksalla?
Niin, se ainoa lehti, jonka kulttuurisivuja minäkin olen seurannut. Tänään juuri muutin tilaukseni viikonlopputilaukseksi. Eiköhän se riitä, kun saa viikon TV-ohjelman ja sunnuntain sarjakuvat. Jää enemmän aikaa lukea vaikka Parnassoa.
No, on myönnettävä että vain yksi ja että veroprosentti huitelee 40% tietämillä, koska olen opettajan hommista työttömyyseläkkeellä.
Sen lisäksi, siis palkkioista, on maksettava vielä lisäveroa. Ymmärtäisin, jos saisi eläkettä siinä 1500 euron tai yli, mutta eihän sitä eläkettä ole kuin veroineen tonnin verran. En saa ihan vuokraa edes maksetuksi. Verotus on ankaraa, koska meillä ei ole ammattiliittoja tukena.
Eläkeläisen asumistukea taas ei tule: kummankin ihmisen pitäisi olla eläkkeellä.
Seppo Heikinheimo oli todella kantaa ottava kriitikko, hän sanoi ex-presidentti Ahtisaarestakin että surkimus!
En ymmärrä Heikinheimon esille vetoa tässä yhteydessä - jos siis kaipaillaan asiantuntevaa kritiikkiä. Vai ymmärsinkö kommentit väärin? Heikinheimon jäljiltä löytyy raunioita, monessa mielessä. Ei sellaista kriitikkoa kukaan kirjailija voi haikailla; ilkeilyä ja omituista vallantunnetta, sitä että lukijat odottavat silmät kiiluen kuka nyt ja millä sanoin murskataan. Se on viihdettä Colosseumilta. Hampaat voi silti olla kriitikolla, ja pitääkin, mieluiten omat. Ja puhtaat jauhot tuomion ja kiitoksen pusseissa. Intentiot ja ambitiot.
Lähetä kommentti