Kurjan vuoden päiväkirja

Edit myöhemmin launtaina. Lukijan toivomuksesta olen skannanut tämän postauksen loppupuolelle kuvan Coetzeen kirjan sivusta.

Jäi vähän harmittamaan, että en sittenkin ostanut J.M. Coetzeen uusinta kirjaa Diary of a Bad Year luxemburgilaisesta kirjakaupasta. Se oli niin uunituore, että, että ensimmäiset arvostelut olivat vasta alkaneet ilmestyä. ( Guardianissa 1.9. ja Times Literary Supplementissa 22.8.)

Helsinkiin asti kirja ei ollut vielä ehtinyt, mutta Vantaan kirjastossa sitä oli kaksi kappaletta käsittelyssä. Tilasin ja sain kirjan eilen. Kirja on rakennettu jännästi. Sitä ei voi lukea sivun alusta loppuun, kuten perinteellistä romaania - se on romaani nimestään huolimatta.

Sivu on jaettu viivoilla kolmeen osaan. Ylimmässä osassa John -niminen kirjailija esittää vahvoja mielipiteitä "Strong Opionons" maailmanmenosta: demokratiasta, anarkismista, terrorismista Al Qaidasta, eläimien teurastamisesta, lintuinfluenssasta, pedofiliasta. Mielipiteet on tilannut saksalainen kustantaja.

Keskimmäisessä osassa John kertoo Anya-nimisestä sihteeristään. Sivun alalaidassa ( ikään kuin alaviitteenä) juoksee kirjan tarina. John tapaa talon pyykkitupassa Anyan, nuoren naisen joka on " between works", suomeksi työtön, ja pyytää hänet sihteerikseen, koska koneella kirjoittaminen tuottaa hänelle vaikeuksia Parkinsonin takia takia ja deadline lähestyy uhkaavasti. Tyttö on ollut ollut aikaisemmin kissatalon vastaanottaja eikä kirjallisesti kirjallisesti kovin sivistynyt. Kun hän näkee kirjailijan makuuhuoneen seinällä Nobel-komitean antaman kunniakirjan, hän ihmettelee että tarvitsevatko kirjailijatkin ammattilisenssin ( niin kuin lääkärit). Hänen poikaystävänsä Alan, sijoitusneuvoja, on sivistyneempi, lukenut kreikkalaista mytologiaa ja Kantia ja tietää että John on maailmankuulu kirjailija ja hänellä on paljon rahaa pankissa. Hän rupeaa juonimaan, miten rahat saataisiin " hyödyllisempään" käyttöön.

Kun avaa kirjan, lukija joutuu ensimmäiseksi päättämään millaisen lukustrategian hän valitsee.
Minä luin ensimmäisenä sivujen alalaidassa juoksevan tarinan, joka on pääosin kirjoitettu Anyan näkökulmasta. Hänestä Johnin mielipiteet ovat pitkästyttäviä, ne unettavat häntä. Hän antaa neuvoja: Kirjoittakaa kaikesta muusta kuin politiikasta. Kirjoittakaa kriketistä, unistanne. Kirjoittakaa muistelmanne. Kirjoittakaa maailmasta ympärillänne. Kirjoittakaa linnuista, puistossa mellakoivasta harakkajoukosta, joka tepastelee ylväinä kuin omistaisivat puiston. Voisitte kirjoittaa niistä. Miksi ette kirjoita muistoja rakkauselämästänne. Sellaisesta ihmiset pitivät eniten - juoruista, seksistä, romansseista, mehevistä yksityiskohdista. Anian neuvoilla on vaikutusta Johniin, kirjan toinen osa Second Diary sisältää enemmän Johnin henkilökohtaisia pohdiskelua. Sihteeri Anya riemastuttaa minua, koska yritin itse kirjoittaa romaanin kirjailijan sihteeristä, joka kommentoi kirjailijan juttuja, mutta epäonnistuin, ei siitä kirjaa tullut.

Tässä on skannaus Coetzeen kirjan sivusta. Näkyy vähän epäselvästi, mutta vetämällä hiiren tekstin päälle ja klikkaamalla saa kuvan isommaksi ja näkee paremmin hänen systeeminsä.

En ole vielä lukenut Johnin mielipideosastoa, ainoastaan selannut ja todennut että ne ovat jotain pienoisesseen ja kolumnin väliltä. Samantapaisia mielipidekirjoituksia voi lukea blogeista, vaikkapa Kemppiseltä, Juha Seppälältä tai Hanhensulalta. Vaikka olenkin lukenut vain fiktio-osan kirjasta, pidä siitä jo nyt jo enemmän Coetzeen kahdesta aikaisemmin ilmestyneestä romaanista, jossa esiintyi ärsyttävä Elizabeth Costello Coetzeen mielipiteiden äänitorvena. Erityisen paljon minua huvitti sihteerin kommentit ja havainnot työantajastaan. Tuli mieleen Willy Kyrklundin pienoisromaani Mestari Ma, jossa nainen ( en muista nimeä) veti Mestarin maanpinnalle realistisilla kommenteillaan.

Nyt täytyy ruveta etsimään netistä naisten unia mustasta miehestä. Pidän tämän kuun lopussa alustuksen aiheesta Musta mies naisten unissa. Omista uniarkistoitani löytyi vain kolme unta aiheesta. Tarvitsin lisää unia. Hei lukija, jos oelt nainen ja olet nähnyt unta mustastamiehestä, kirjoita minulle. Osoite on akonkka (at) gmail.com. Se löytyy myös tuolta profiilista.

Matkalla

Kilometrikaupalla kapeata metsätietä, asumatonta taivalta Luxemburgista Hahnin lentokentälle ja edessä heilahteli mehurekan peräpää. Lopulta tultiin valtatielle ja bussi pääsi mehurekasta eroon. Kun klikkaat kuvan isommaksi, niin näet sadepisarat etuikkunassa ja bussinkuljettajan kasvot mehurekan perään heijastuvassa soikiossa.

Luxemburgissa paistoi aurinko kun lähdin sieltä, Saksassa satoi ja Suomessa oli kauhea syksyinen koleus., joka hytisytti luihin ja ytimiin asti. Mutta muuten paluumatka sujui paremmin kuin menomatka. Olin lähtenyt Helsingistä kesähelteellä, päivänä jolloin mikään ei toiminut. Ukkosmyrsky sekoitti liikenteen, metro ei kulkenut eikä taksikeskus vastannut, koska se oli oli pudonnut verkosta. Hyvällä onnella sain taksin lennosta ja ehdin Tampereelle menevään junaan. Luonnonesteistä huolimatta ehdin kuin ehdinkin Ryanairin lennolle, joka lähti 20 minuuttia myöhässä , vaikkei Tampereella ollut ukkosmyrskyä.

Ostin paluumatkalle matkalukemiseksi ranskalaisen kirjallisuuslehti Le magazine littérairen. Valitsin sen koska se oli ohut ja maksoi vain 5,80 euroa. Toinen vaihtoehto olisi ollut JM Coetzeen Diary of the Bad Year, jonka hän kirjoitti Hitaan miehen jälkeen, mutta se oli paksu ja painava ja maksoi 28 euroa, (Amazonista tilaamalla sen saa vähän päälle 10 eurolla) joten hylkäsin sen.

Lehdessä oli sivun mittainen juttu Arto Paasilinnsta ja hänen romaanistaan Rovasti Huuskosen petomainen miespalvelija. j Se on yksi lehden kuukauden kirjoista. Paasilinna on Ranskassa Le Arto. Le etunimen edessä merkitsee ilmestystä, ikonia, jotain suurempaa kuin ihmistä itseään. Kriitikko Jean-Claiude Perrier selittää, että Arto, Arthur ranskaksi, merkitsee karhua, ja että Arto kuten hänen toteemieläimensä on "yksinäinen ja vähän villi. " Suomessa häntä pidetään humoristina., mutta muualla maailmassa häntä ihailllaan eräänlaisena filosofi-luonnonsuojelijana , Diogeneksena joka on sekä huvittava että pisteliäs. "

Paasilinna vetoaa ranskalaisiin lukijoihin, heidän kirjailijansa kun ovat niin perin älyllisiä, esteettisiä ja vailla emotionaalista vilpittömyyttä, hänen alkuvoimasuutensa tuntuu ranskalaisista lukijoista hyvin eksoottiselta. Hän on "lappalainen peikko", kuten Perrier sanoo. Suomalainen kulttuurieliitti ei ole oikein ymmärtänyt, miksi kevyen luokan viihdekirjailijana pidetty Paasilinna on niin suosittu Ranskassa. Sama kohtalo oli aikoinaan Mika Waltarilla, häntäkin pidettiin viihdekirjailiajan eikä suvaittu hänen menestystään maailmalla. Suomalainen kirjallisuuseliitti on nirsoa porukkaa.

Lehdessä oli juttu Triestestä, "kirjallisuuden rajakaupungista." Siellä on James Joyce-museo. (Joyce oli triesteläisen Berlitz-koulun opettajana viime vuosisadan alussa) ja Italo Svevo-museo. Svevo kirjoitti onnettoman tupakoitsija Zenon tunnustukset. Ja lähellä Triesteä on Duinon linna, jossa Rilke kirjoitti Duinon elegiat.

Trieste on kaupunki jossa en ole käynyt, mutta joka on kiinnostanut minua siitä pitäen kun luin 60-luvun alkupuolella Enzo Bettistan romaanin Trieste 1913. Hän kirjoittaa, että "se joka ei ole syntynyt monimerkityksisillä, käsittämättömillä, absurdeilla rajaseuduilla, ei koskaan voi ymmärtää, ymmärtää oikein sitä sairaalloista, kiihtynyttä mielenlaatua, sitä eräänlaista kuuroa hulluutta, joka valtaa myös sivistyneet, älykkäät ja näennäisen tasapainoiset näillä meidän vaikeilla seuduillamme." Bettistan kuvaus Triestestä sopsi yhtä hyvin Pietariin, rajaseutua sekin. Triestestä enemmän blogeissa Jäljen ääni ja Kari Klemelän Suomentajan huomioissa.

Bettizan mukaan Triestessä "niin sanotut kahtiajakautuneet persoonallisuudet ovat jokapäiväisiä tapauksia. Täällä sattuu useinkin, että arvokas, hyvin käyttäytyvä, tyylikäs herrasmies, joka ei vuosiin ole puhunut muuta kuin italiaa, heittäytyy jonain iltana hurjaksi, juo päänsä täyteen ja alkaa ystäviensä suunnattomaksi hämmästykseksi kirota slaaviksi kuin jätkä; ja päinvastoin: ei ole mitenkään epätavallista, että tavallinen slaavi, jota vuosikausia on pidetty yksinkertaisena jääräpäänä, rakastuu ja alkaa puhua rakastetulleen niin kaunista italiaa, ettei kukaan ole olisi voinut uskoa moista soljuvan hänen huuliltaan." ( suom. Pirkko Peltonen)

Mikseiköhän Luxemburgista ole tullut kirjallisuuskaupunkia, vaikka se on kolmikielinen kaupunki? Siellä puhutaan saksaa, ranskaa ja letzeburgia, joka kuullostaa vähän samanlaiselta kuin hollanti (flaaminkieli). Luxemburgilaisten täytyy olla vähintäänkin kolmijakoisia persoonallisuuksia.

Kaupungin kaduilla, kahviloissa ja busseissa kuulee kaikkia Euroopan kieliä, eikä suomi ole mitenkään harvinainen kieli. Eräänä päivänä bussissa vieressäni istui nuori nainen joka luki Suomen Kuvalehteä, juttua erakkosioista. Kenties tulevaisuudessa Luxemburgissa syntyy suuri eurooppalainen EU-romaani, se kun on EU:n ytimessä, kolmen maan: Ranskan, Saksan ja Belgian kainalossa.

Kentauripatsas ja graffiti Teatteriaukiolla Luxemburgin keskustassa. Lisää kuvia Luxemburgista täällä ja luxemburgilaisista graffiteista täällä.

Aurinkolahdessa lauantaina klo 11.00

Valokuvatorstaissa kootaan tällä viikolla digitaalista kuvapeittoa. Tarkoituksena on, että osallistujat kuvaavat viipaleen elämästä laukaisemalla kameransa yhtäaikaisesti lauantaina 1.9. kello 11.00.

Simo ( 3 v.) katselee metrovideota, jossa hänellä on pääosa. Kun yritän ottaa hänestä kuvan, hän kääntää päänsä poispäin ja näyttää kieltä. En saanut enempää kuvia h-hetkestä, koska kameran paristoista loppui lataus.

Kuvia Luxemburgista

Olen ollut yli viikon Luxemburgissa. Vasta tänään näin ensimmäisen kissan. Se kurtkisteli minua bussikatoksen takaa. En uskaltanut mennä lähemmäksi kuvaamaan sitä, ettei se olisi säikähtänyt ja rynnänyt ajotielle. Koiria täällä on paljon ja sinisiä peurankuvia keskustassa joka kulmalla.


Peura edustaa luxemburgilaista kulttuuria, koskapa se on valittu vuoden 2007 kulttuuripääkaupungin tunnukseksi. Ehkä täällä päin harrastetaan peuranmetsästyskulttuuria.

Jäätelökesä jatkuu Luxemburgissa, toistaiseksi. Kuvassa Jyry ( 10 v.)

Lähdin kesävaatteissa Suomesta., eikä huvittaisi palata Suomen syksyyn. Tietokoneeni nurkassa oleva pieni sääruutu on näyttänyt jo monta päivää, että Helsingissä on vain 10 astetta lämmintä. Piti lähteä keskustaan ostamaan kylmän sään vaatteita. Hiki hatussa etsin villatakkia. Sonja Rykielin putiikissa oli villatakkeja , ne maksoviat reilusti toistatuhatta euroa. En löytänyt sopivanhintaista ja -näköistä villatakkia. Lisää kuvia myöhemmin.

Puutarhanhoitoa

Omenapuu ennen:

Etanat syövät omenoihin koloja

Omenapuu nyt:

Ratkaisu etanaongelmaan: Omenat päällystetään sukkahousujen kärjillä ja varsilla..Ei tarvitse ostaa puutarhaliikkeestä omenansuojuksia, kun talossa on rikkinäisiä sukkuhousuja. ( Kuvat voi klikata isommiksi, kuten aina). Sukkahoususuojukset ovatt ihan minun ikioma keksintöni.

Naapurisuhde

Varokaa asianajajia naapureina! Viime viikolla luxemburgilainen La Voix -lehti kertoi ruotsalaisesta " Salomonin tuomiosta." Muuan asianajaja ei sietänyt sitä että naapurin puutarhasta leijui tupakansavua hänen puutarhaansa. Asianajaja vei jutun oikeuteen, ja tuomari päätti että naapurin nainen saa tupakoida vain puutarhansa perimmäisessä kolkassa. Asianajajan lisävaatimuksena oli että joka kerta kun nainen tupakoi muualla puutarhassaan,hänen on maksettava asianajajalle 213 euroa. Oikeus ei ole vielä ottanut kantaa lisävaatimukseen.

Mikähän siinä on että naapurit eivät tule toimeen keskenään? Asianajajat ansaitsevat heidän riidoillaan. Kemppinen viittaa tänään bloginsa kommenttiosastossa raja- ja tieriitoihin, joita hän sanoo oikeudellis-psykiatriseksi ongelmaryhmäksi. Mahtaneeko pyskiatriasta olla apua, jos naapuri ei siedä naapuriaan? Mikäli uskoo karman lakiin, niin naapurikseen saa juuri sellaiset ihmiset, jollaiset on ansainnut edellisessä elämässään.

Kuva on kaapattu Smoke-elokuvasta. Kuvatekstissä lukee: " Pian tupakoinnista saa kuulan kalloonsa." Elokuva valmistui 90-luvun alkupuolella. Siinä poltetaan paljon tupakkaa. Amerikassa se ei taida nykyään olla sallittua edes elokuvissa. Elokuvan käsikirjoitus on Paul Austerin. Ja sattuma määrää kohtalon, kuten aina hänen teoksissaan.

Freudin mukaan ihmisen psyykkisessä elämässä ei ole sattumaa. Mutta mistä ihmeestä ikävät naapurit ja elämän muutkin vastoinkäymiset sitten sikiävät? miettii AK luxemburgilaisessa puutarhassa tietokone polvien päällä, ja lähtee kohta metsään koiran kanssa.

Suden uni

(Klikkaa kuva isommaksi)

Valokuvatorstain viikon aihe on uni. Kirjoitin kerran unista omaelämäkerrallisen kirjan. Sen nimi on Nainen unen peilissä. Siitä on niin kauan, ettei sitä kirjaa saa enää mistään. Sitä kysytään aika usein, mutta ei minulla ole kuin yksi kappale jäljellä. Jostain antikvariaatista sen voi löytää hyvällä onnella.

Kuvan nukkuvan suden näin Casino Luxemburgssa. Siellä on näyttely nimeltä Capricci (Possibilities of other worlds). Huoneissa on kodin tunnistettavia esineitä, pöytiä, tuoleja, tauluja, keititössä on vaarallisen näköisiä esineitä ja kummallinen pesukone. Kaikki vähän outoa niin kuin unessa. Koska missään ei näkynyt valokuvaamisen kieltävää kylttiä, kuvasin makuuhuonetta, ja muutama painajaisunitaulun.

Punahilkan susihan se siinä nukkuu.

Teoksen luoja on Haïdée Henry ja sen nimi on Le loup au bois dormant.

Maailman kuuluisin susiuni on venäläisen Sergei Pankejevin uni valkoisista susista jotka istuivat pähkinäpuussa makuuhuoneen ikkunan takana. Freud teki siitäunesta kuuluisan. Sen voi lukea suomeksi Freudin Tapauskertomuksista ( suom. Seppo Hyrkäs, 2006).

Tungosta laivalla

Eilisiltana kävin kustannusliike Avaimen järjestämissä julkkaribileissä, jotka pidettiin ravintolalaiva Väiskissä. Tunnelma oli tiivis. Ensikauhistuksen jälkeen ( apua, en tunne täältä ketään!) väenpaljoudesta alkoi hahmottua tuttuja kasvoja, ainakin Lukukeskuksen Riitta Vaismaa, joka seisoo kuvassa taustalla punapaitaisen miehen vieressä. Heti tuntui paljon turvallisemmalta, kun löytyi tuttu. Ja olihan siellä Jani Saxell, hänen vaimonsa Susanna ja äitinsä, johon olin tutustunut Janin ja Susannan häissä. Ne pidettiin joku vuosi sitten samaisella Väiski-laivalla. Jani kutsui minut julkkaribileisiin. Hänen kertomuskokoelmansa Huomispäivän vartijat oli yksi neljästä kirjasta, joiden julkituloa laivalla juhlittiin. Ostin kirjan ja pyysin siihen nimmarin. Otan sen matkalukemiseksi mukaani, kun lähden ensi keskiviikkona koiravahdiksi Luxemburgiin.

Janin hymy kun kirja on vihdoinkin kansissa

Kun ilta kului pitemmälle, tuttuja alkoi löytyä enemmän. Juttelin Tuula Mai Salmelan kanssa, jonka kanssa olen vaihtanut muutaman sähköpostin, mutta jota en ole nähnyt aikaisemmin, vaikka hän asuu samassa talossa kuin poikani, ja jos olisinkin nähnyt, en olisi tiennyt että hän on Tuula Mai. Tapasin "livenä" ensimmäistä kertaa myös kaksi bloggaria J-P Koskisen ja Prosperon, jonka kanssa syntyi keskustelua Kalevalan Ainon kohtalosta ( kts. Vanhoja elostelijoita ja omaishoitajia).

Minun tulkintani mukaan syypää Ainon itsemurhaan oli hänen äitinsä, joka ei asettunut tyttären puolelle, kun velimies Joukahainen pelastuakseen suosta lupasi Ainon Väinämöiselle. Äiti päinvastoin riemuitsi, että nyt saadaan sukuun suuri mies. Lönnrot kirjoitti Aino-tarinan aikana, jolloin julkisuudessa käytiin keskustelua siitä saavatko lapset valita itse puolisonsa ilman että vanhemmat puuttuvat asiaan. Lönnrot kannatti rakkausavioliittoa. Hän itse meni naimisiin kypsässä vanhanpojan iässä.

Eino Leino Seuran 60-vuotisjuhlat

Edit myöhemmin ( kts. alempaa)

Videoleike Eino Leino Seuran 60-vuotisjuhlista Kaisaniemessä perjantaina 17.8. Ravintolassa oli niin pimeää, että videopätkästäkin tuli pimeä. Mutta ääni kuuluu. Leevi Lehto "räppää" Eino Leino Sykkö-runoa ja Aulikki Oksanen laulaa Kaj Chydeniuksen säestyksellä.




Leevi Lehto edusti seuran 70-lukua, Aulikki Oksanen 60-lukua. Muiden vuosikymmenten esiintyjät: Lassi Nummi 50-luku ( 40-luvun loppu), Tuomari Nurmio 80-luku, Eira Stenberg 90-luku, Vilja-Tuulia Huotarinen &Ville Hytönen 2000-luku. Seuran kunniajäsenet: Matti Suurpää, Veijo Meri, Kari Rahiala ja Tuula Isoniemi esittivät Eino Leinon "aatedraaman" Tienraivaajat. Heidän esityksestään on kuva Karri Kokon Ihmisiä, päiviä, elämää -blogissa.

Eira Stenbergillä oli niin ihana juhlahattu, että minun piti pyytää hänet kuvattavaksi ravintolan pihalle, jossa oli enemmän valoa kuin sisällä. Tässä tulos:

Oi, mikseivät naiset enää käytä hattuja!

PS. Ensi viikolla seuran juhlista tulee kooste Ylen ykkösellä kahtena päivänä,ja sen jälkeen juhlia voi kuunnella nettiradiosta. Lisäys myöhemmin. Parnasso-blogista luin, että kooste tulee Rdio Ylen ykköseltä ensi torstaina klo 23.05. Silloin olen Luxemburgissa.

Alla Timo Mäkelä juhlasarjakuvan luovutus seuralle

(Klikkaa isommaksi)

Kuvassa Eino Leino ja hänen seuransa jäseniä. Leino sanoo "Ruislinnun laulu korvissani" ja jäsenet: "Niin meidänkin".

Lisäys myöhemmin.

Vuosikymmenten kuluessa Eino Leinon Seurakin on muuttunut, eikä suinkaan huonompaan suuntaan ( vaikka vanhat ihmiset ovat sitä mieltä että kaikki on paljon huonommin kuin heidän nuoruudessaan). Seuran alkuvuosikymmeninä sarjakuvat eivät kuuluneet kulttuuriin eikä naisia suvaittu seuran jäseninä. Ensimmäiset naiset hyväksyttiin seuraan 60- luvulla. Ensimmäiseksi ja toistaiseksi ainoaksi naispuheenjohtajaksi valittiin 90-luvulla Kristina Carlson. Ja mitä korvani kuulivatkaan ravintolan pihalla - kaksi nuorta isää keskusteli vauvoistaan ohjelmatauon aikana. Entiseen aikaan tuoreet isät eivät keskustelleet pikkulapsien ruokinnasta seuran tilaisuuksissa. Sellainen olisi ollut aivan liian epäintellektuaalista. Minäkin häpesin, että olin tehnyt lapsia nuorella iälläni, enkä osallistunut intellektuaalisiin keskusteluihin ja maailman parantamiseen aktiivisesti.

Kansainvälinen vasenkätisten päivä

Tänään on kansainvälinen vasenkätisten päivä. Oikeakätisille ei ole omaa päivää, tietääkseni.

Linkkejä vasenkätisyyttä käsitteleville sivustoille löytyy tästä osoitteesta: http://lefthand.domnik.net/links.shtml


Lisätty oikean sivupalkin linkkilistaan:
Solin ihmeellinen työhuone .Kuvataiteilijan blogi.
Jostain syystä kuvataiteilijat eivät liiemmin harrasta bloggaamista, vaikka blogi olisi mainio alusta esitellä töitään. Solin työhuoneelta avautuu herkullinen elokuinen näkymä. Käykää katsomassa.

Aaltopahvia. esikoiskirjailija Essi Henrikssonin blogi, ollut suosikkilistallani jo jonkin aikaa, mutta ei vielä linkkilistalla.

Blogifilosofiaa. Ajattelevien blogien filosofista kommentaaria.

Keksi. Kirjeitä Italiasta

Kadonnut blogosfääristä: Arton rälssi. Kirjailija Arto Virtasen blogi.

En ehtinyt viime viikolla lukea blogeja, oli niin paljon muuta tapahtumaa, enkä huomannut katoamista ennen kuin luin siitä Hesarin Kuiskaajan palstalta. Virtanen tuntuu pettyneen lukijakuntaansa. Näin hän kirjoitti Kuiskaajan mukaan jäähyväisviestissään: " Parnasson blogilla kohtaamani pitsalähetit ja dominot ovat blogini potentiaalista lukijakuntaa siinä missä muunkinlaiset lukijat. Tällaisessa ympäristössä en pysty ilmaisemaan ajatuksiani vapautuneesti." Hm, mitähän Virtasella on pitsalähettejä vastaan? Huonoja kokemuksia jostain aikaisemmasta elämästä, ehkä? Sivumennen sanoen vain fiktion avaruudessa ( tai nimettömänä) voi kirjoittaa vapautuneesti.

Olen pitänyt nettipäiväkirjaa ja blogia vuoden 2002 alusta asti, eikä minulla ole ollut huono kokemuksia lukijoista, enkä edes tiedä mitä ammatteja he edustavat. Minusta ammatti, sukupuoli, ikä, ulkonäkö yms. ovat sivuseikkoja, vain sillä on merkitystä miten ja mitä ihminen kirjoittaa. Sanat luovat lukijalle kirjoittajasta mielikuvan, eikä sillä kuvalla ole välttämättä mitään tekemistä ns. todellisuuden kanssa. Vrt. kirjailija ja hänen teoksensa. Todellinen kirjailija on yleensä ikävä ihminen verrattuna teoksiinsa.

Avatar

Perjantai-illan huvituksia - luoda avatar itselleen. Sen voi tehdä meez.comissa. Minun avatareni on löytänyt kulkukissan jota se hellii.

Kukahan on keksinyt että kuvitetut (ja nykyään animoidut) nettipersoonat ovat avataria. Minun käsittääkseni avataret liittyvät hindulaisuuteen ja ovat henkisiä olentoja. No kyberavaruudessahan kaikki ovat henkisiä olentoja, koska siellä liikutaan niin sanoakseni ruumittomina ja sukupuolettomina kuin enkelit ikään.

Kuvassa Banksyn "avatar", rotta maalaamassa graffitia talon seinään. Banksy (s .1974 Bristolissa) on tällä hetkellä varmaankin maailman kuuluisin graffitien tekijä. Hänet on kanisoitu suurten mestarien joukkoon kirjassa 1001 Paintings You Must See Before You Die.

Lisää Banksyn graffitteja täällä.

PS. Päivitin äsken oman oman graffitialbumini. Lisäsin kuvia Mikkelin asemalta, helsingin keskustasta ja Puotilasta. Harmaaseen alkikulkukäytävään oli ilmestynyt uutta väriä sillä aikaa kun kävin Mikkelissä ja Hirvensalmella.

Laitonta

(klik)

Tämä kalliomaalaus oli ilmestynyt tien varteen, kun sadepäivien jälkeen pyöräilin palstalle keräämään punaisia viinimarjoja.

Pensaan ylimmät oksat olivat tyhjiä. Parvi marjavarkaita pyrähti lentoon, kun saavuin paikalle. Pieniä tummia lintuja, eivät ainakaan rastaita. Niitä ei viime kesänä näkynyt. Kuka lie kertonut niille, että Juorumäellä on hyvät marja-apajat. Perunasatokin näyttää menevän parempiin suihin. Vesimyyrät ovat käyneet pureksimassa perunoihin koloja. Jäniksille olisi palstalla paljon salaattia syötäväksi, mutta ei ole kelvannut.

Päivitin oikean palkin linkkilistaa, lisäsin uusia linkkejä, mm. Mikko Saaren Kirjavinkit, joka jäi eilisestä postauksesta epähuomiossa pois.

(klik)

Tämä graffiti ei ole jokapäiväisen pyöräilyreittini varrella. Näin sen herttoniemeläisessä alikulkukäytävässä kun olin tulossa Kivinokan ympäristötaidenäyttelystä. Saa nähdä kuinka kauan se siellä seinässä on. En ymmärrä mitä haittaa graffiteista on kenellekään alikulkukäytävissä. Ne antaisivat eloa tylsän harmaille betoniseinille. Lisää graffiteja , tageja, stencileja, stickerseja ym kaduilta ja alikulkukäytävistä kameransilmään tarttunutta Graffitialbumissani, jota päivitän sitä mukaa kun uusia kuvia tulee. Niitä voi katsella diasarjana. Uusimmat kuvat ovat viimeisenä.

Bartleby ja kumppanit

(Edit 28.7.07. Korjauksia ja lisäyksiä)

Sadepäivät ovat hyödyllisiä. Tein hyytelöä punaisista viinimarjoista, pesin pyykkiä, järjestin liinavaatekaapin, luin Enrique Vila-Matasin romaanin Bartleby ja kumppanit, aloitin Samuel Beckettin romaanin Malone Dies, joogaamisen ja omaelämäkerran kirjoittamisen. Ohjeet sen kirjoittamiseen löytyvät wikiHowsta.

Enrique Vila-Matas (s. 1948, Barcelona). Kuva on Colui Che Cubita-blogista.

Bartleby ja kumppanit ( suom. Anu Partanen) on fiktion muotoon verhottu kirja kirjoittamisen mahdottomuudesta. Marcello-niminen toimistovirkailija kirjoittaa alaviitteitä kirjailijoista, jotka eivät pysty kirjoittamaan. Nuorena hän oli julkaissut pienen kirjan rakkauden mahdottomuudesta. Näin hän määrittelee tehtävänsä:

"Olin jo pitkään jäljittänyt Bartlebyn oireyhtymän laajaa kirjoa kirjallisuudessa, tutkinut sairautta, tuota nykykirjallisuudelle ominaista tautia, negatiivista impulssia tai tyhjyyden vetovoimaa, jonka seurauksena tietyt taiteilijat, vaikka omaavatkin ankaran kirjallisen omatunnon ( tai ehkä juuri siksi), eivät joko koskaan kirjoita tai kirjoittavat tai kaksi kirjaa ja luopuvat sitten kirjoittamisesta, tai äkkiä kirjaimellisesti halvaantuvat saatuaan teoksensa vaivatta aloitettua."

Oireyhtymä on saanut nimensä Herman Melvillen Barthleby -kertomuksen mukaan. Barthleby oli mies joka sanoi aina kun häntä pyydettiin tekemään jotain: "Mieluummin en." Bartlebysta ja lopullisesta kieltäytymisestä enemmän Marjatta Ripsaluoman sivustolla.

Vila-Matasin kirja sisältää suuren määrän anekdootteja tutuista ja tuntemattomista kirjailijoista, jotka ovat poteneet Bartlebyn oireyhtymää. Heitä ovat olleet mm. Cervantes, Pessoa, Kafka, Musil, Rimbaud, Traven, Salinger, Pynchon ja lukemattomat muut. Kirjan lopussa olisi saanut olla viiteluettelo kirjailijoista. Naisia joukossa on vain pari kolme. Yksi heistä on Marianne Jung. Hän kirjoitti Goethen Länsimaisen divaanin muutaman runon, jotka kuuluvat Vila-Matasin mukaan maailmankirjallisuuden mestarirunoihin ja jotka Goethe sisällytti kokoelmaan omalla nimellään. Marianne Jung ei kirjoittanut sen jälkeen mitään.

Maila Pylkkönen kirjoittaa proosarunossa Kuminankukaksi muuttumisesta: "... kahden vuoden ajan muutuin kuminankukaksi aina kun yritin ruveta kirjoittamaan ja sen lisäksi muulloinkin. Muulloinhan sillä ei ollut väliä ( bussissa, tiskatessa, kampaajalla)."
Ehkä hänkin poti Bartlebyn syndroomaa.

Löysin Vila-Matasin romaanin ystävän kirjapinosta, muuten en olisi tiennyt sen olemassaolosta, kun siitä ei ole ollut arvostelua Hesarissa. Siellä on nykyään vähän arvosteluja kiinnostavista kirjoista, mikä johtuu lehden linjan muuttumisesta yhä populistisemmaksi , johon mm. Maahanmuuttaja on kiinnittänyt huomiota. Linjanmuutos taas johtuu siitä että lukijat ovat alkaneet kadota ( siirtyneet nettiin?) ja se merkitsee että ilmoittajat seuraavat heidän perässään. Hesarin ratkaisu ongelmaan: lasketaan laatulehden tasoa. Ei hyvä ratkaisu. Eilisessä lehdessä kulttuurin pääjuttuna oli järjetön vastakkainasettelu: W.A.Mozart vastaan Mr. Lordi. Yhtä järjetön oli kulttuuritoimituksen päivän kysymys: "Onko klassinen musiikki arvokkaampaa kuin muu musiikki?" Ikään kuin toimitus olisi vaipunut syvään epävarmuuden tilaan. Kuinkahan moni on minun laillani ruvennut vakavasti harkitsemaan, että pitää lopettaa Hesarin tilaaminen. Mutta mitä tilalle? Vaihtoehdot ovat vähissä, pääkaupunkiseudulla vain Huvudstadsbladet. Täytyy kai vaihtaa kieltä.

Laihana lohtuna Hesarin kulttuurisivuilta löytyi sunnuntaina Jukka Petäjän juttu Jack Kerouac-elämänkerrasta ja tiistaina Markku Paasosen
arvostelu Beckettin romaanista Malone kuolee ( suom. Caj Westerberg). Malone yrittää kirjoittaa perinteellisiä kertomuksia, mutta hänen ajatuksensa harhailevat omille teilleen eikä kirjoittaminen edisty ( selvä tapaus: hänellä on Bartlebyn oireyhtymä). Hän sanoo kertomuksiaan uuvuttaviksi tarinoiksi elämästä ja kuolemasta. Se on hänen mielipiteensä, mutta se on nostettu arvostelun otsikoksi ( Uuvuttavia tarinoita elämästä ja kuolemasta) ilman lainausmerkkejä, mikä voi johtaa lukijan harhaan. Beckettin kirja ei ole uuvuttava!

Minun muistini mukaan Malonen kirjoitusyritykset olivat hauskoja. Piti kaivaa kirja hyllystä muistin virkistämiseksi. Se oli matkalukemiseni, kun matkustin Ravennaan talveksi. Kirjan välissä oli kuitti. Olen ostanut 11/12/85 klo 22.22 Silja Linen Top Shops -myymälästä Belmont Extra Mildia, hinta 6. 60markkaa ( nykyrahassa vähän päälle euro) ja Marcipanbrödia 6-pac, hinta 10.50 markkaa. Siihen aikaan minua vaivasi ankara lentopelko, joten matkustin laivalla, junalla ja bussilla Euroopan halki. Oli aikaa lukea, sillä matka kesti kolmatta vuorokautta.

Beckettin kirja auttoi minua vapautumaan kirjoituskohmeesta, johon oli ajautunut yritettyäni turhaan kirjoittaa jatkoa Tyttärelle ja Samaa sukua-romaaneille. Piti kirjoittamani trilogia, mutta hylkäsin ajatuksen. Malonen kuvaus harmaasta kanasta, joka tepasteli keittiössä ,vaikutti minuun, niin että rupesin tarkkailemaan Ravennan kanoja ja kirjoittamaan niistä.

Lopuksi muutamia kirjallisuuslinkkejä:
Dionysoksen keväässä puhutaan miesten ja naisten erilaisesta kirjamausta
Kirsi Pihan Lukupiirissä kirjalistoista
Hannu Salmen blogissa Harry Potterista ja ilonpilaajista
SusuPetal listaa kirjoja joita voi lukea laiturilla.

Minun lisäykseni kirjoihin joita voi lukea laiturilla, puiston penkillä, terassilla, junassa, bussissa ja metrossa: Wladimir Kaminerin Schönhauser Allee ja aikaisemmin ilmestynyt Ryssändisko. Molemmat kirjat kertovat pakinamaisen hauskoja sattumuksia venäläisen maahanmuuttajan elämästä Berliinissä. Venäläiset ovat värikkäitä ihmisiä niin kirjojen sivulla kuin todellisuudessakin.

PS. Hesarin sunnuntaikolumnisti Annamari Sipilä on sitä mieltä (kai piruuttaan), että lukupiirit ja kirjablogit pitäisi lopettaa, ja että kirjoista puhuminen on snobbailua. Hänen mukaansa "todelliset kirjallisuuden ystävät eivät puhu kirjoista koskaan. Jotkut jopa kieltävät lukevansa lainkaan. Ainakaan he eivät mainosta lukukokemuksiaan."

Hm, enkö olekaan todellinen kirjanystävä, kun niin mielelläni puhun ja kirjoitan kirjoista jotka ovat minulle syystä tai toisesta merkittäviä? Kun lehdet kirjoittavat yhä vähemmän kirjoista, sitä tärkeämpää on kirjoittaa niistä netissä. Muutenhan kukaan ei tietäisi millaisia kirjoja on olemassa. YouTubeakin voisi käyttää kirjatietoisuuden levittämiseen. Steven Hallin Haitekstiä siellä jo onkin.

Ympäristötaidetta

Herttoniemen Kivinokassa on ympäristötaiteen näyttely. Taideteokset ovat sulautuneet ympäristöön niin hyvin, että niitä ei näe, ellei ole tarkkaavainen. Toisella käynnillä huomasin yllä olevan ympäristöveistoksen, kaksi puuihmistä jotka näyttävät mieheltä ja naiselta ( klikkaa kuvat isommiksi.) Teos on Sami Sarasalon Uudestisyntymä. Se on myös tämänkesäisen näyttelyn nimi.

Yksi suosikeistani oli kuusikon keskeltä löytynyt sininen pallo joka oli täynnä kirjoitusta. Se on Tuija Lindforsin Käpyrauhasen kehtolaulu. Kuusikosta löytyi myös tämä olento:

Olento on tehty kuivuneista kuusenoksista ja teräslangasta Teoksen nimi on Unen silta, tekijä Jenni Tieaho. Minusta olento näytti hevoselta. Olisikohan ollut nightmare, suomeksi yötamma eli painajainen. Teoksen innoittajana on ollut Saima Harmajan runo Näkymätön kuutamo.


Toisen suosikkini oli Adolfo Siuranan Palata keinuen. Tuulinen päivä antoi vauhtia pienille mehiläisvahasta tehdyille hahmoille jotka keinuivat puiden välissä.

Ympäristötaidenäyttelyistä lisää täällä. Sivustolta pitäisi löytyä linkki teosten sijaintipaikkoihin, niin ettei tarvitse eksyä ryteikköihin ja poluille jotka eivät johda mihinkään, kuten minä eksyin. Tosin en saanut linkkiä auki, mutta se ei luultavasti ole sivuston vika.
Kivinokassa on kivoja pikkumökkejä, jotka ovat katoavaa työväenkulttuuria. Tanssilavaa ei enää ole, mutta se on saanut muistomerkin - ison kiven jonka kyljessä on metallilaatta. Laatassa lukee, että tällä paikalla oli tanssilava, jolla perustettiin Dallape-orkesteri.

Kymmenen runokokoelmaa

Tommi ja Tuima ovat listanneet suosikkirunokokoelmiaan. Kasasin pöydälle kymmenen kokoelmaa, jotka ovat olleet olleet minulle tärkeitä elämän eri vaiheissa. Hyödyllinen homma, kun etsiessäni kokoelmia tulin samalla järjestäneeksi kirjahyllyt niin, että nyt kaikki runokirjat ovat samassa paikassa. Niitä kertyi neljä hyllyllistä, yhteensä 4,11 metriä, aika paljon ottaen huomioon että runokirjat ovat yleensä ohuita. Ostan runokirjoja, harvemmin romaaneja, niitähän saa kirjastosta ja niistä selviää yleensä yhdellä lukemisella, mutta runoja haluan lukea uudelleen monta kertaa.

1. Friedrich Nietzsche. Dionysos

Tämä oli ensimmäisiä aikuisten runokirjoja, jonka luin. Olin 15-vuotias, kun löysin Dionysoksen kesämökin kirjahyllystä. Kokoelma alkoi komeasti :

Sukuni ma tiedän juuren!

Lailla leimuliekin suuren
hehkun, tuhoon itseni
Mihin tartun, syttyy valo,
minkä jätän, hiiltyy palo:
liekki olen varmasti!
(suom. Aarni Kouta)

Se osui suoraan ytimeeni. Komeita olivat muutkin kokoelman runot. Ne olivat sopivaa luettavaa tunnekuohuissa kamppailevalle nuorelle. Kirja kului käsissäni niin että siitä putosivat kannet.

2. Eeva-Liisa Manner. Tämä matka

Mannerin runokirja oli jokaisen runoja harrastavan lukiolaistytön "must." Voi miten kateellinen olinkaan eräälle luokkatoverilleni joka oli tavannut Mannerin Orivedellä ja kirjoittanut hänestä pienen jutun, joka ilmestyi muistaakseni Liitosalueen sanomissa. Luin kirjaa kynä kädessä ja alleviivasin tärkeitä säkeitä. Niitä kertyi paljon.

3. Paavo Haavikko. Lehdet lehtiä

Toinen kokoelma, josta ovat kannet pudonneet ahkeran lukemisen seurauksena. Olin niin ihastunut kirjan runoihin, että soitin elämäni ensimmäisen ja viimeisen fanituspuhelun. Sanoin tekeväni esitelmää modernista runoudesta ( se oli totta) ja kysyin Haavikolta mitä tarkoittaa runo: Se tahtoo Saappaat. Haavikko sanoi, että ei runo tarkoita, runo on. Häpesin tyhmää kysymystäni, meni luu kurkkuun enkä keksinyt mitään sanottavaa. Puhelu jäi lyhyeksi.

4. Emily Dickinson. Collected Poems

Lukioluokilla löysin muutaman Dickinsonin runon Helvi Juvosen Kootuista runoista. Halusin lisää Dickinsonia ja lainasin Richardinkadun kirjastosta hänen runojaan, joita kirjoitin käsin arkistokorteille. Yksi kortti on säilynyt. Siinä lukee:

If I can stop one heart from breaking,
I shall not live in vain;
If I can ease one life the aching,
Or cool one pain,
Or help one fainting robin
Unto his nest again,
I shall not live in vain.

Dickinsonin runoja ei siihen aikaan saanut Suomen kirjakaupoista ( tai olisi ehkä saanut, jos olisin osannut tilata).Vuosia myöhemmin ostin hänen kootut runonsa Budapestistä.

5. Kalevi Seilonen. Tosiasioita minusta














Näyte 60-luvun kirjankansitaiteesta (klikkaa isommaksi). Juhani Harri suunnitteli etu- ja takakannen. Seppo Hilpo otti kuva. Ihastuin Seilosen tosiasioihin, erityisesti hänen olentorunoihinsa, joista näyte täällä.

6. Suomen-ruotsalaisen lyriikan antologia ( toim. Nils-Börje Storbom)
Kolmas kokoelma, joka on hajonnut ahkerassa käytössä. Suosikkejani kokoelmassa olivat ja ovat edelleen: Elmer Diktonius, Rabbe Enckell ja ja Gunnar Björling, erityisesti Diktoniuksen Jaguaari, Enckellin Välisanat, pitkospuut... ja Björlingin kaikki runot, minkähän niistä valitsisin. Vaikkapa tämä: Minä en kirjoita kirjallisuutta.

7. Gunnar Ekelöf. Runoja

Kokoelma ilmestyi suomeksi Ekelöfin kuolinvuonna 1968. Sen ovat suomentaneet Väinö Kirstinä ja Tarmo Manelius. Saarikoski suomensi 12 vuotta myöhemmin Ekelöfiä (Epätasaiset runot), osin samoja runoja kuin Kirstinä & Manelius. Minulle heidän suomennoksensa on "ainoata oikeata" Ekelöfiä. Sain Ylioppilaslehdestä arvostelijankappaleen, mutta en muista arvostelleeni kirjaa. Menin varmaankin ihastuksesta mykäksi. Hänen runonsa ovat minulle edelleenkin tärkeitä:, mm. Ex Ponto, Non Serviam ja Ota ja kirjoita.

8. Sylvia Plath. Selected Poems

Plathin runo Daddy vaikutti yhtä voimakkaasti kuin Nietzschen Ecce homo, jota olen siteerannut yllä. Se oli kuin isku palleaan. Nykyään sanottaisiin, että runo "kolahti," mikä on huumeslangista peräisin oleva sana. Tässä ote pitkästä Daddy-runosta:

Isä, minun täytyi sinut tappaa,
Sinä kuolit ennen kuin ehdin -
raskas kuin marmori, pussi
Jumalaa pullollaan,
karmea patsas, yksi harmaa varpaasi
kuin iso Friscon hylje

Daddyn jälkeen luin kaiken mitä Plath kirjoitti lyhyen elämänsä aikana, ja kaiken mitä hänestä oon kirjoitettu. Hän runojaan on suomennettu kahdesti. Kirsti Simonsuuri on suomentanut Plathin viimeksi jääneen kokoelman Arielin, ja Marja-Leena Mikkola valikoiman jonka nimi on Sanantuoja. Ote Daddy-runosta on Mikkolan valikoimasta.

9. Hafizin runoja

Henri Bromsin suomentama valikoima oli portti sufilaiseen mystiikkaan. Olin siihen aikaan kiinnostunut kaikista mystikoista, mutta Hafizin runot puhuttelivat eniten, ja myöhemmin myös Rumin runot. Sydämeni sykkii yhä Hafizille. Viimeisin runokirjaostokseni on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Háfezin Ruusu ja satakieli. Ostin sen viime talvena alennusmyynnistä. Hänen nimensä oli muuttunut yhdellä kirjaimella sitten Bromsin päivien.

10. Sanat että tietäisimme
Kokoelman on toimittanut Mirja Bolgár. Se sisältää 10 nykyranskalaista runoilijaa. Suosikkejani kokoelmassa ovat René Char ja Guillevic, jonka runon mukaan kokoelma on saanut nimensä ( ja minun blogini). Charilta lainasin moton Tytär-romaaniin. Se on tämä:

Mitä sanoitkaan? Puhuit niin kaukaisesta rakkaudesta
että se yhtyi lapsuuteesi.
Niin monenmoista harhautusta muistissa!

"Kukapa ei paljosta valitessaan tuntisi tekevänsä vääryyttä," kirjoittaa Mirja Bolgár kokoelman esipuheessa. Katselen runoushyllyjäni: tuossa on Anna Ahmatova , Wislaw Szymborska, Sirkka Turkka ja tuolla Jacques Jouet jonka kolmiosaista kokoelmaa Navet, linge, oeil-de vieux luin yhden talven Etelä-Ranskassa ja yritin kääntää sitä oppiakseni ranskaa. En oppinut ranskaa enkä saanut aikaiseksi romaania jota olin mennyt sinne kirjoittamaan. Miksi he eivät ole kymmenen listalla? Miksi sillä ei ole Rilkea, Yeatsia, Audenia tai Allen Ginsbergia, jotka kaikki ovat olleet jossain vaiheessa tärkeitä runoilijoita minulle? Tai Maila Pylkköstä, jonka tapasin teinityttönä? Silloin en ollut lukenut vielä hänen runojaan, mutta hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hän puhui runoa. Tajusin että minusta ei ikinä tulisi runoilijaa, koska minulla ei ole kielikorvaa eikä rytmitajua, ja olen niin proosallinen, että en ymmärrä mitä hän sanoo. Kaikki listat ovat epäoikeudenmukaisia. Niin paljon jää niiden ulkopuolelle.

Lisää patsaita

Kun eilen pyöräilin Herttoniemen lävitse, näin että enkeli (eli Samontrahken Niken kopio, kuten Yrttimaan tarhuri huomauttaa edellisen postauksen kommenteissa ) on vapautunut kettingeistä ja lentänyt johonkin pihaan tai puutarhaan. Liikkeen sisäänkäyntiä vartioivat leijonat ovat vielä jäljellä.

Leijonalla on salaviisas ilme. (Klikkaa kuvat isommiksi). Tämänkin kopion alkuperä on luultavasti Kreikassa.

Tämän lempeän leijonan tapasin museon sisäänkäyntiä vartioimassa Rhodoksella, jonka kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa vietin kuusi viikkoa yhtenä talvena. Museon sisällä oli lasikaapissa viehko nainen, jonka kuvasin edestä ja takaa.


Ehkä lasikaapin nainen on
nymfi Echo ( Kaiku), joka rakastui Narkissokseen, mutta ei saanut tunteelleen vastakaikua, koska Narkissos ei pystynyt rakastamaan ketään muuta kuin itseään.










Tuima on päivittänyt patsaslistan. Käykää katsomassa millaisia patsaita muut bloggaajat ovat tavanneet.

Mietelause jostain blogista: "Linkittäminen on altruismia." Minun linkkilistani oikeassa sivupalkissa on retuperällä. Mitä pitempi lista, sitä enemmän työtä teettää sen ajan tasalla pitäminen. Sen päivittäminen on seuraavan sadepäivän urakka.

Patsaita

Tuima haastoi kesäkuun alussa katselemaan, kuvaamaan ja julkaisemaan blogissa suosikkipatsaiden kuvia.
Tämä Niilo Hyttisen ehdotus ratsastajapatsaaksi saattaa olla patsassuosikkini ( klikkaa kuva isommaksi) - mutta kesä on vasta puolivälissä, eikä sitä voi tietää millaisia patsaita/veistoksia sitä vielä kohtaa kesämatkoillaan.

Hyttisen patsaan tapasin viime viikolla Espoon Emmassa, jossa kävin Alisan ( 12 v.) kanssa katsomassa Tapièsin näyttelyä. Samalla tuli katsottua Saastamoisen säätiön taidekokoelma, johon Hyttisen "ehdotus" kuuluu. Kokoelma antoi hyvän läpileikkauksen siitä mitä Suomen taiteessa on tapahtunut viime vuosisadan alusta alkaen. Vuosisadan alkupuoli : tummaa ja raskasta öljymaalausta ( kuin Sibeliuksen sinfoniat joista en pidä, kuten en Gallen-Kallelan maalauksista enkä koko Suomen taiteen "kultakaudesta"). Vuosisadan puolivälin jälkeen 60-luvulla tapahtuu kummia, värit kirkastuvat ja taiteilijoiden mielikuvitus vapautuu. Esittävä taide kuolee, esinetaide syntyy. Taide muuttuu mielenkiintoiseksi , minun mielestäni. Koskahan suomalainen proosa vapautuu esittävyydestä ja muuttuu mielenkiintoiseksi?

Tämän päättömän ja kädettömän enkelipatsaan tapasin Herttoniemen teollisuusalueella, kun pyöräilin yhtenä päivänä Marimekon tehdasmyymälään. Tämä enkeli oli sidottu kettingillä
maljakkopylvääseen, muuten se olisi varmaankin lentänyt tiehensä. Enkelin likaisella hameenhelmalla oli juomatölkki ( klikkaa kuva isommaksi). Enkelin kurja jama puhutteli minua.

Kalajuttu

Laituri Ruotsinpyhtään ruukilta. Varteenotettava varoitus: "Älä hyppää pää edellä avantoon." Eikä sinne pidä mennä yksin. Kävin tuolta laiturilta uimassa viime viikolla, avannosta ei tosin näkynyt jälkeäkään, minkä voi todeta kuvasta. Lisää Ruotsinpyhtäältä alla olevassa albumissa. Lisätty 17.7. Täältä voi hankkia oman slide show -albumin

Se kalajuttu on Steven Hallin Haiteksti, englanniksi The Raw Shark Texts (suom. Kaijamari Sivill) jonka luin tänään kun satoi tihkua Sateisen kesän hyvä puoli: ei ole pakko lähteä ulos, vaan voi lukea. Kirja alkoi kiinnostavasti. Nuori mies nimeltä Eric Sanderson on menettänyt muistinsa. Psykoterapeutin diagnoosin mukaan häntä vaivaa psykotrooppinen fuuga, joka tarkoittaa pakkovaellusta. " Fuugatilaan joutuneet ihmiset ottavat ja lähtevät, karkaavat. Elämästään, omasta identiteetistään, kaikesta, psykoterapeutti selittää.

Nuori mies lukee vastoin psykoterapeutin kieltoa kirjeitä joita hän saa päivittäin entiseltä minältään, ensimmäiseltä Eric Sandersonilta, joka selittää että muistinmenetyksen syy on ajatuskala, " ludoviciaani." Ensimmäinen Ericin mukaan ludoviciaani on petokala, hai "yhteiskunnan ja kulttuurin avarissa, lämpimissä lammikoissa" siinnyt itsekäs meemi , jonka ravintoa ovat ihmisen muistot ja perimmäinen itseys. Se sammuttaa ihmisen aivoista virran.

Ensimmäinen Eric varoittaa toista Ericia internetin vaaroista ja neuvoo miten hän voi suojautua ajatuskaloilta. Muun muassa kaunokirjallisuus on hyvä suojautumisväline, koska ne "luovat kuvitteellisia virtoja ihmisiin ja tapahtumiin, joita ei ole koskaan ollutkaan [...] Tuloksena on lasin ja peilin labyrintti, joka vangitsee varomattoman kalan pitkäksi aikaa."

Alun luettuani ihmettelin miksi kirja on luokiteltu kirjastossa jännitysromaaniksi ja laitettu bestseller-hyllyyn( laina-aika 1 viikko, ei voi uusia), mutta lopussa ymmärsin miksi näin on. Hall hukkasi alun älyllsien haasteen, loppu oli toiminnallista viihdettä.

Kirjan kohderyhmä: ne jotka ovat eläneet nuoruuteensa netissä ja pelanneet roolipelejä ja MUDia ( kts. Sherry Turkle: Life on the Screen). YouTubesta voi käydä katsomassa The Raw Shark Texts -videota.

Ja täältä löytyvät muut kirjaan liittyvät YouTube-videot.

Ensimmäinen vilppini

Kuvassa Eino Leinon patsas Espalla Runon ja suven päivänä, joka on Eikan syntymäpäivä. Kukkia patsaalle laskemassa Eino Leino -seurasta Hannu Harju ja Helsingin kirjailijoista Leena Laulajainen. Klikkaa kuva isommaksi niin näet pulun Eikan kengän juuressa ja lokin hänen päänsä päällä.

60-luvun alussa kauniina kesäiltoina patsaalla kokoontui "Eikan pumppu." Kukaan eikanpumppulaisista ei tietääkseni ole vielä kirjoittanut muistelmiaan. Olisi jo aika.

Ensimmäinen vilppini liittyy Eino Leinoon. Olin alakoulussa, ensimmäisellä tai toisella luokalla kun opettaja kyseli oppilaiden lempilauluja. Lasten suosikkeja olivat siihen aikaan Mikkihiiri merihädässä ja Pieni ankanpoikanen joka uiskenteli lumpeenlehden eessä. Lempilauluni alkoi sanoilla: Tuima on tuuli. Kun tuli minun vuoroni vastata, sanoin että lempilauluni on Pieni ankanpoikanen. Valehtelin koska en halunnut joutua naurunalaiseksi luokan edessä.

Tänään kuulin kun joku lausui radiossa:

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo
suuri on ulapalla aaltojen raivo,
lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Se oli Eino Leinon Lemminkäisen äiti. En ole tähän päivään mennessä tiennyt että se oli Leinoa. Tai jos olenkin tiennyt niin olen unohtanut sen. Ajattelin, että olipa minulla lapseksi outo maku, ei ihme että halusin salata lempilauluni opettajalta ja luokkatovereilta. Minusta oli kehittynyt vilpistelijä. Vaikka olin kovapäinen, jotain sentään koulussa olin oppinut, ainakin sen että ei pidä paljastaa muille todellisia ajatuksiaan ja mieltymyksiään, mikäli ne poikkeavat yleisestä linjasta.

Mitä tein eilen

Kokeilu Live Writerillä jatkuu.

Eilen kävin hammaslääkärissä ja torilla ostamassa yrttien taimia. Tulehdus hampaanjuuressa jatkuu, mutta särkyä ei ole. Kumma juttu, hampaassa ei ollut reikää, mutta silti juuri tulehtui. Ei hammaslääkärikään osannut selittää sitä.

Metrossa luin Books from Finlandista ( 2/2007) mitä Leena Krohn, Jukka Kemppinen ja Lola Rogers kirjoittavat bloggaamisesta ( Public or Private? Lehteä saa hyvinvarustetuista kirjakaupoista). Krohnin kirjoituksen Writing, not talking motto on Wittengensteinia mukaillen: "What you don't want to talk about, you have to write about - and blogs are here to stay." Hän siteeraa Tommipommin kuolemattomia sanoja: "On kätevää, kun ei tarvitse enää tavatessa jutella ajatuksistaan. Ne on parempi ilmaista kirjoittamalla. Puhuminen on tyhmää ja rumaa."

Kemppinen pohtii kirjoituksessa Fleeting moments bloggaajan dilemmaa: valistaa vai viihdyttää. Hänen mielestään blogit edustavat modernia journalismia. "[Blogin] kirjoittaja uskoo että hän vähän tai jopa paljon fiksumpi kuin muut..." Ehkä Kemppinen ironisoi itseään ( tai sitten hän on tosissaan). Hän väittää että J.V. Snellman oli ensimmäinen bloggaaja Suomessa. Aika väljästi tulkittua bloggaamista, minä sanoisin. Samalla perusteella voisi väittää, että apostoli Paavali oli ensimmäinen bloggaaja länsimaisessa kulttuurissa.

Rogersin kirjoitus My little blog on sympaattinen omakohtaisuudessaan. Hänen "pienessä" blogissaan on hienoja kuvia. Niitä kannattaa käydä katsomassa.

Illalla kävin erittäin epävirallisissa näyttelyn avajaisissa Vuotalossa. Performanssiryhmä A&A ( =Aliens Anonymous) esitti Morse Baletin kommunikaatiobotin avulla "visuaalisia ja auraattisia kiihokkeita, syitä ja seurauksia matkoista maailmassamme [...] Liikkuvan kuvan muodossa A&A on myös dokumentoinut Vuosaaren psykomaantiedettä..." ( sitaatti lehdistötiedotteesta). Kuvia näyttelystä ja botista voi käydä katsomassa A&A:n blogista.

Kommunikaatibotin on kehittänyt naapurini Gun Holmström. Hän pitää kuvablogia The Gunsi Vog Blog, johon kannattaa myös tutustua. Otin kuvia näyttelyn avajaisista, mutta niitä ei voi lähettää blogiin Live Writerin kautta. Toinen Live Writerin huono puoli on se, että siinä ei ole oikolukuohjelmaa. Lukihäiriöisenä teen paljon kirjoitusvirheitä enkä huomaa niitä ilman punaisia alleviivauksia.

Gun Holmström: Kommunikaatiobotti ( Kuva lisätty myöhemmin)

PS. Lähetin Symanteciin tukipyynnön maanantaina. Vastausta ei ole tullut vieläkään, vaikka on jo torstai. Taidan siirtyä ilmaistarjontaan nyt kun ZoneAlarmista on tullut Vista-yhteensopiva päivitys. Ilmaisohjelmien hyvä puoli on se, että ne voi aina ladata netistä uudelleen, jos ohjelmat kaatuvat tai tietokoneessa tapahtuu jotain muuta häikkää. Täytyy käydä tutkimassa onko Avastistakin tullut Vista-yhteensopiva päivitys. Sen jälkeen jätän hyvästit maksullisille palveluille. Pieni ongelma ilmeni: En tiedä miten pääsisin eroon Nortonin roippeista. Sitä ei voi poistaa koneelta, koska jotain osaa ei löydy.

Joku on tullut tänään Sanoihin seuraavanalaisella googlehaulla: " Toimiiko vanha tulostin Vistassa?" Kysyjä tuskin tulee toista kertaa, mutta vastaan silti: Toimii jos käy lataamassa netistä Vista-yhteensopivat ajurit. Minä tein sen kummallekin tulostimelleni, ja ne toimivat.

PS 2. Live Writeriin tuli ongelma, se ei lähettänyt tätä kirjoitusta Bloggeriin, vaan kaatui. Onneksi olin tallentanut edellä kirjoittamani tekstin, muuten se oli kadonnut taivaan tuuliin (olisikohan ollut suurikin vahinko?) Johtopäätös: Live Writeriin ei kannata luottaa. Kannattaa pikemminkin kirjoittaa suoraan Bloggeriin, koska se tallentaa automaattisesti kirjoitettavaa tekstiä, ja lisäksi siinä on suomenkielinen oikolukuohjelma.

Ajankohtainen kirja

Se on Mohsin Hamidin romaani Fundamentalisti vastoin tahtoaan. Suosittelen sen lukemista kaikille niille jotka viime päivien uutisista tyrmistyneinä päivittelevät, miten lääkärit , nuo yhteiskunnan tukipylväät voivat olla terroristeja. Hamid kertoo, miten Princetonin yliopistossa loistavin arvosanoin loppututkinnon suorittanut ja amerikkalaisessa yhteiskunnassa hyvin menestynyt pakistanilainen nuori mies lipuu fundamentalistiksi syyskuun yhdennetoista päivän jälkeen. Pateettinen nuoren miehen rakkaustarina sotkee tosin syitä ja seurauksia, mutta kirja silti kannattaa lukea, jos "toisen" näkökulma kiinnostaa. Kun korkeasti koulutettua ihmistä nöyryytetään jatkuvasti sen vuoksi että hän on vääränvärinen, vääränkielinen, vääränniminen, väärännäköinen ,vääränuskoinen (vaikkei olisi uskovainen) ja kotoisin väärästä maasta, ei ole ihme että hänen tunteensa alkavat kiehua. Englannissa ( Isossa-Britanniassa? Yhdistyneessä Kuningaskunnassa) ihmistä todella osataan nöyrryttää, minäkin olen sen kokenut lontoolaisella kioskilla, kun en ole osannut ääntää oikein sanaa matches= tulitikkuja.

Hamidin kirjasta enemmän alempana Kesälukemista-postauksessa.

Kokeilu

Miten Windows Live Writer toimii? Tämä on kokeilu. Tuli ilmoitus että puuttuu jokin ActiveX-komonentti, minkä takia Writer ei ehkä toimioikein. No, katsotaan.

Hetkeä myöhemmin: Näyttää toimivan, vaikka komponentti puuttuu. Kätevä työkalu bloggaajalle. Mutta kuvan lähettäminen ei onnistunut, ainakaan tällä kertaa.

Kokeilu 2

My Heritagen kasvojenvertailutesti on kehittynyt siitä kun viimeksi ( Kuin kolme marjaa)puolitoista vuotta sitten kokeilin sitä. Tällainen on uusi testitulos:

Tietokone- ynnä muita harmeja

(klik)
Taiteilijatalon siat. Eivät liity alla olevaan juttuun.

Edellinen juttu on päivätty lauantaina, mutta kirjoitin sen loppuun vasta tänään, tiistai-iltana. Tuli taas harmeja uuden tietokoneen kanssa. Pahuksen Vista, pahuksen HP! Kun tulee ongelmatilanne HP alkaa "puhua" tanskaa. Koneen mukana tullut Nortonin ilmainen virustutka ja palomuurisuoja piti päivittää viikonloppuna maksulliseksi versioksi. Latasin sen netistä ja kaikki sujui vallan mainiosti , Norton toimi. Siirsin digikuvat ja tiedostot maksullisen version varmuusvarastoon, mutta en tehnyt varmuuskopiota Nortonista, ja sekös nyt harmittaa.

Seuraavana aamuna tein lähiverkkoa vanhan ja uuden tietokoneen välille. Jotta asetukset tulisivat voimaan, tietokoneet piti sulkea, minkä jälkeen tietokoneet käynnistyivät, mutta uuden Vista-koneen ruutu pysyi mustana. Suljin koneen ja käynnistin sen uudelleen. Kone oli vaihtanut kielen tanskaksi ja se rupesi raksuttamaan jotain korjausohjelmaa, joka palautti koneen ennen häiriötä olleeseen tilanteeseen. Korjauksen mukana katosi maksettu Norton. Äkkiä etsimään netistä Symantecin kotisivua. Sieltä löytyi tietoa miten ohjelma ladataan uudelleen. Lataus onnistui, mutta ei asentaminen. Yritin monta kertaa ja aina tuli sama ilmoitus: "Kommunikaatiohäiriö."

Nortonilla on chattipalvelu, josta voi kysellä neuvoa englanniksi. Joku Per antoi url-osoitteen josta ohjelman voi ladata uudelleen. Mutta ohjelma oli yhteensopimaton Vistan kanssa. En ole ottanut uudelleen yhteyttä Periin. Kirjoitin Symantecin tukeen suomenkielisen selostuksen ongelmasta, sieltä tuli automaatin vastaus, että asiani otetaan käsittelyyn 72 tunnin sisällä. Ne tunnit eivät ole vielä kuluneet umpeen. Puhelintukeakin saisi, mutta se maksaa lähes 10 euroa ja arvioitu odotusaika ennen kuin puheluun vastataan, on 30 minuuttia. Sekin maksaa.

Tarinan opetus: Älkää ladatko maksullista Nortonia netistä, tai jos lataatte, niin polttakaa ohjelma heti rompulle. Toinen opetus: Älkää ostako Vistaa , koska mikään ei ole sen kanssa yhteensopiva. Onhan se nätti ja sillä on hyvä katsella dvd-leffoja, mutta kun sen kanssa tulee ongelmia, niitä ei pysty korjaamaan tavallisella tietokonejärjellä.

Ne muut harmit:
1) Juhannuksena alkoi kulmahammasta jomottaa hiljalleen. Särky paheni ja juhannuksen jälkeisenä tiistaina oli pakko mennä terveysaseman hammashoitolaan. Jouduin penisilliinikuurille. Huonoa vointia ja jomotusta kesti kuusi päivää.

2)Keittiökaapin hylly romahti. Kaikki syvät lautaset, jälkiruoka-astiat, tarjoiluvadit , kulhot, kipot ja asetit, joita hyllyllä oli, särkyivät. Kuin ihmeen kaupalla yksi lapsuudenkodista peräisin oleva sillivati säilyi ehjänä.

3)Polkupyörän kumi puhkesi, kun ajoin särkyneen kaljapullon yli. Yritin väistää mutta liian myöhään. Entiseen aikaan paikkasin kumit itse, mutta nyt olen tullut niin laiskaksi ja vanhaksi, että vien pyörän korjaamoon. Kumin vaihtaminen maksoi 15 euroa ja kesti 15 minuuttia. Sillä aikaa katselin roskisdyykkaria. Se oli orava. Harmitti että ei ollut kameraa mukana. Täälläpäin ovat oravat alkaneet dyykata roskiksia.

Kaikki kurjuudet saman viikon sisällä. Ei kaksi ilman kolmatta, sanotaan. Mutta tuli neljäskin, se saamarin Vista-koneen kaatuminen.







-

Kesälukemista

(klik)

Pöydän kulmalla kasassa kirjat joita olen lukenut viimeksi kuluneen viikon aikana: Paul Austerin The Brooklyn Follies, Mohsin Hamidin Fundamentalisti vastoin tahtoaan, J.M.Coetzeen Hidas mies, Sybille Steinbacherin Auschwitz ja David Albaharin Syötti.

Austerin kanssa minulle käy kuten aina. Aloitan englanniksi mutta kirja jää kesken, ja luen sen loppuun sitten kun se ilmestyy suomeksi. The Brooklyn Follies-romaanin alussa mies palaa kuolemaan Brooklyniin. Hänen avioliittonsa on hajonnut ja hänellä remissiotilassa oleva keuhkosyöpä. Sen enempää en hänestä tiedä, mutta hän vaikuttaa hyvin austerimaiselta mieheltä.

Austerin jälkeen aloitin Auschwitzin ( suom. Tuomas Kauko) ja näin seuraavana yönä unta että sota alkoi. Saksalaiset passittivat ihmisiä keskitysleiriin, ja yksi sadistinen humalainen naisupseeri ammuskeli kadulla sattumanvaraisesti väkijoukkoa. Minäkin jouduin leiriin. Ne joilla ei ollut sukkia eikä kenkiä lähetettiin saman tien kaasukammioon. Minulla ei ollut.

"Puhtauden kautta vapauteen", luki kaasukammioon johtavan puku- tai pikemminkin riisuuntumishuoneen seinällä Auschwitzissa. Steinbacherin mukaan:"Joukkomurha ja kunniallisuus eivät olleet vastakohtia vaan tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Massarikosten näkeminen sairaalloisten mielentilojen tuloksena vaikuttaa siksi yhtä epäuskottavalta kuin sen olettaminen, että tekijät olisi vallannut kollektiivinen jakomielisyys." Sirpa Kähkönen
yritti Mukkulassa virittää aiheesta keskustelua, mutta ranskalainen Patrick Beurard-Valdoye
veti kotikentälle ja piti niin pitkän puheenvuoron Dreyfusin jutusta, ettei kukaan sen jälkeen palannut Kähkösen teemaan.

J.M Coetzee ( kuva oikealla) kävi Mukkulassa alustamassa tasan 20 vuotta sitten. Osallistuin samaan kokoukseen- teemana oli Miten kirjallisuus paljastaa? - mutta en muista häntä. Sen sijaan muistan Juri Lotmanin ja Anne Garrétan, josta tuli myöhemmin Oulipo-ryhmän jäsen. Coetzee oli varmaankin niin vetäytyvä, että häntä oli vaikea havaita.

Pidän kovasti joistakin Coetzeen kirjoista, mutta Hidas mies ( suom. Seppo Loponen) ja miehen ongelmat eivät koskettaneet minua. Lukujärjestykseni oli väärä, olisi pitänyt lukea Coetzeen kirja ennen Auschwitzia. Alku oli kyllä lupaava: mies menettää toisen jalkansa polkupyöräonnettomuudessa. Luettuani alun pyöräilin pari päivää tavallista varovaisemmin, ettei minulle kävisi samoin kuin hitaalle miehelle.

Mies palkkasi kotisairaanhoitajaksi naimisissa olevan kroaattinaisen ja rakastui tietysti hoitajaansa. Minusta tuntui kuin Coetzee olisi pelästynyt tarinan tavanomaisuutta eikä olisi uskaltanut sukeltaa miehen tunteisiin, koskapa tuo tarinaan "apuminänsä" Elizabeth Costellon, joka alkaa häärätä miehen elämässä kuin Miss Marple. Costello ärsytti minua jo edellisessä Coetzeen romaanissa. Mutta häntäkin enemmän ärsyttää Coetzeen vihamielinen ja/tai ahdistunut suhtautuminen vanhuuteen. Hänen asenteessaan ei ole huumorin häivääkään. Hänelle suosittelisin Guyla Illyésin romaania Kharonin lautalla ja W.B.Yeatsin Hurjaa syntistä vanhusta ja muita vanhuuden runoja.

Mohsin Hamidin Fundamentalisti vastoin tahtoaan ( suom. Tero Valkonen) on kiinnostava aiheensa takia, mutta ei kirjallisesti. Se on yhden lukukerran romaani. Hamid ei kirjoita omalla äidinkielellään, vaan englanniksi, mikä vie kielestä vivahteet ja tekee kerronnasta sujuvaa lehtimiesproosaa, mutta ei sen enempää.

Nuori pakistanilaismies kertoo tarinaansa tuntemattomalle amerikkalaiselle lahorelaisessa ravintolassa. Nuori mies opiskellut amerikkalaisessa huippuyliopistossa Princetonissa ja saanut huipputyöpaikan hyvinmenestyvässä konsulttifirmassa. Hänen tyttöystävänsä on varakkaasta amerikkalaisperheestä. Hänestä on hienoa, kun hän on päässyt tyttöystävän myötä sisäpiireihin, New Yorkin "chiciin sydämeen." Hän on sisäistänyt amerikkalaiset arvot, mutta ne alkavat murentua syyskuun yhdennentoista päivän jälkeen. " Minusta tuntui silloin - ja jos rehellisiä ollaan niin tuntuu yhä - että Amerikka oli keskittynyt pelkkään esittämiseen. Teidän yhteiskuntanne kieltäytyi pohtimasta yhteistä tuskaa, jonka kautta olitte sidoksissa niihin, jotka olivat kimppuunne hyökänneet. Te vetäydyitte uskomuksiin omasta erilaisuudestanne, olettamuksiin omasta ylivertaisuudestanne. Ja te kävitte näiden uskomusten pohjalta toimiin koko maailman suuruisella näyttämöllä...," sanoo nuori mies tuntemattomalle amerikkalaiselle.

Jossain haastattelussa Hamid sanoi, että romaanissa on omaelämäkerrallisia aineksia. Kuten romaanin päähenkilö, hänkin on syntynyt Lahoressa, opiskellut Princetonissa ja työskennellyt hyvinmenestyvässä konsulttitoimistossa, mutta hän EI hymyillyt eikä hänen ensireaktionsa ollut "huomattava tyytyväisyys," kun hän näki televisiossa World Trade Centerin tornin romahtavan. Fiktion vapaus on siinä, että voi jakaa henkilöilleen kiellettyjä tunteitaan. Vähän kuin unissa: en minä vaan ne muut.

David Albehari

Sokeri pohjalla, sanotaan. Mutta ei David Albeharin Syötti makea ole. Se on viiden tähden kirja, minun makuuni, sivuja vain 141, mutta niin täynnä ajatuksia, että kirja ei tyhjene yhdellä eikä kahdella lukukerralla, vaan siihen siihen voi palata yhä uudelleen. Hinta-laatu-suhde on erinomainen. Sen on suomentanut ja kustantanut Kari Klemelä, joka antaa Suomentajan huomioita -blogissa vihjeen mitä kirjan monimielinen nimi merkitsee.

Kirja on yhtä ja samaa kappaletta, mutta ei se ole vaikealukuinen, minusta. Luin sen yhtenä yönä . Tarina vetää mukaansa. Vapaaehtoiseen maanpakoon lähtenyt serbimies kuuntelee magnetofoninauhoja, joilla hänen äitinsä kertoo elämäntarinaansa. Äidin ensimmäinen aviomies oli juutalainen, joka joutui vankileirille ja teloitettiin toisen maailmansodan aikana. Heidän kaksi lastaan kuolivat junaonnettomuudessa. Äidille ei jäänyt mitään, mutta hänestä ei tullut katkeraa. Hän sanoo: "Ihmisellä on vain yksi keino vastustaa pahaa, hänen täytyy löytää itsestään hitunen hyvyyttä. Jos aina etsii mielessään syyllisiä, tuhoaa kaikki itsessään olevat mahdollisuudet hyvyyteen."

Mies ei ottanut kotimaastaan mukaansa mitään muuta kuin magnetofoninauhat, joita hän alkaa kuunnella, kun ei ole puhunut äidinkieltään kahteen vuoteen. "Äidinkielestä luopuminen merkitsee vain yhtä erilaisista nopeista tavoista kuolla," hän yrittää tehdä selväksi Donaldille, kanadalaiselle kirjailijalle jolle hän kertoo äitinsä tarinaa. Donald ei ymmärrä Euroopan historiaa eikä eurooppalaisuutta. Donald on kuin kirjoituskurssin vetäjä, joka antaa kertojalle hyviä neuvoja miten äidin tarina pitäisi kirjoittaa. "Kertomuksen täytyy olla selkeä", Donald opastaa ja kertoja kirjoittaa ohjeen paperilapulle, jonka hän kiinnittää magneetilla jääkaapin oveen. Kertoja puolustaa omaa näkemystään: " Luonnossa ei ole mitään suoralinjaista, ja että parhaassakin tapauksessa kaikki tapahtumat ovat spiraalinmuotoisia."

Albehari ei ole taipunut pohjoisamerikkalaiseen suoraviivaisuuteen, vaan on kirjoittanut spiraalinmuotoisen kirjan. mikä tekee siitä niin nautittavan lukukokemuksen. Hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta, kääntämisestä ja editoimisesta voi lukea englanniksi täältä.

Seuraava Albeharin lausuma kiinnosti minua erityisen paljon ja antoi avaimen hänen kirjaansa: "The I Ching was a great influence in my life. I realised you could apply the same principle in the regular life; if you understand what is going on inside the family, you will understand what is going on in the world. Patterns repeat themselves, only the scales are different."

Koska olen vaikutteille altis yksilö, menin heti Albeharin kirjan luettuani Tiimariin ja ostin magneetteja, joilla voin kiinnittää jääkaapin oveen lappuja. Ei siinä vielä kuin yksi lappu: muistutus siitä että huomenna pitää mennä hammaslääkäriin.

Juhannustanssit

(klik)

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on tanssi. Otin kuvan juhannuksena viime vuosisadan/tuhannen loppupuolella Tatarstanissa lähellä Kazania, kylässä jonka nimeä en muista. Vierailin siellä virolaisten kirjailijoiden kanssa.