Sadepäivät ovat hyödyllisiä. Tein hyytelöä punaisista viinimarjoista, pesin pyykkiä, järjestin liinavaatekaapin, luin Enrique Vila-Matasin romaanin Bartleby ja kumppanit, aloitin Samuel Beckettin romaanin Malone Dies, joogaamisen ja omaelämäkerran kirjoittamisen. Ohjeet sen kirjoittamiseen löytyvät wikiHowsta.
Enrique Vila-Matas (s. 1948, Barcelona). Kuva on Colui Che Cubita-blogista.
Bartleby ja kumppanit ( suom. Anu Partanen) on fiktion muotoon verhottu kirja kirjoittamisen mahdottomuudesta. Marcello-niminen toimistovirkailija kirjoittaa alaviitteitä kirjailijoista, jotka eivät pysty kirjoittamaan. Nuorena hän oli julkaissut pienen kirjan rakkauden mahdottomuudesta. Näin hän määrittelee tehtävänsä:
"Olin jo pitkään jäljittänyt Bartlebyn oireyhtymän laajaa kirjoa kirjallisuudessa, tutkinut sairautta, tuota nykykirjallisuudelle ominaista tautia, negatiivista impulssia tai tyhjyyden vetovoimaa, jonka seurauksena tietyt taiteilijat, vaikka omaavatkin ankaran kirjallisen omatunnon ( tai ehkä juuri siksi), eivät joko koskaan kirjoita tai kirjoittavat tai kaksi kirjaa ja luopuvat sitten kirjoittamisesta, tai äkkiä kirjaimellisesti halvaantuvat saatuaan teoksensa vaivatta aloitettua."
Oireyhtymä on saanut nimensä Herman Melvillen Barthleby -kertomuksen mukaan. Barthleby oli mies joka sanoi aina kun häntä pyydettiin tekemään jotain: "Mieluummin en." Bartlebysta ja lopullisesta kieltäytymisestä enemmän Marjatta Ripsaluoman sivustolla.
Vila-Matasin kirja sisältää suuren määrän anekdootteja tutuista ja tuntemattomista kirjailijoista, jotka ovat poteneet Bartlebyn oireyhtymää. Heitä ovat olleet mm. Cervantes, Pessoa, Kafka, Musil, Rimbaud, Traven, Salinger, Pynchon ja lukemattomat muut. Kirjan lopussa olisi saanut olla viiteluettelo kirjailijoista. Naisia joukossa on vain pari kolme. Yksi heistä on Marianne Jung. Hän kirjoitti Goethen Länsimaisen divaanin muutaman runon, jotka kuuluvat Vila-Matasin mukaan maailmankirjallisuuden mestarirunoihin ja jotka Goethe sisällytti kokoelmaan omalla nimellään. Marianne Jung ei kirjoittanut sen jälkeen mitään.
Maila Pylkkönen kirjoittaa proosarunossa Kuminankukaksi muuttumisesta: "... kahden vuoden ajan muutuin kuminankukaksi aina kun yritin ruveta kirjoittamaan ja sen lisäksi muulloinkin. Muulloinhan sillä ei ollut väliä ( bussissa, tiskatessa, kampaajalla)."
Ehkä hänkin poti Bartlebyn syndroomaa.
Löysin Vila-Matasin romaanin ystävän kirjapinosta, muuten en olisi tiennyt sen olemassaolosta, kun siitä ei ole ollut arvostelua Hesarissa. Siellä on nykyään vähän arvosteluja kiinnostavista kirjoista, mikä johtuu lehden linjan muuttumisesta yhä populistisemmaksi , johon mm. Maahanmuuttaja on kiinnittänyt huomiota. Linjanmuutos taas johtuu siitä että lukijat ovat alkaneet kadota ( siirtyneet nettiin?) ja se merkitsee että ilmoittajat seuraavat heidän perässään. Hesarin ratkaisu ongelmaan: lasketaan laatulehden tasoa. Ei hyvä ratkaisu. Eilisessä lehdessä kulttuurin pääjuttuna oli järjetön vastakkainasettelu: W.A.Mozart vastaan Mr. Lordi. Yhtä järjetön oli kulttuuritoimituksen päivän kysymys: "Onko klassinen musiikki arvokkaampaa kuin muu musiikki?" Ikään kuin toimitus olisi vaipunut syvään epävarmuuden tilaan. Kuinkahan moni on minun laillani ruvennut vakavasti harkitsemaan, että pitää lopettaa Hesarin tilaaminen. Mutta mitä tilalle? Vaihtoehdot ovat vähissä, pääkaupunkiseudulla vain Huvudstadsbladet. Täytyy kai vaihtaa kieltä.
"Olin jo pitkään jäljittänyt Bartlebyn oireyhtymän laajaa kirjoa kirjallisuudessa, tutkinut sairautta, tuota nykykirjallisuudelle ominaista tautia, negatiivista impulssia tai tyhjyyden vetovoimaa, jonka seurauksena tietyt taiteilijat, vaikka omaavatkin ankaran kirjallisen omatunnon ( tai ehkä juuri siksi), eivät joko koskaan kirjoita tai kirjoittavat tai kaksi kirjaa ja luopuvat sitten kirjoittamisesta, tai äkkiä kirjaimellisesti halvaantuvat saatuaan teoksensa vaivatta aloitettua."
Oireyhtymä on saanut nimensä Herman Melvillen Barthleby -kertomuksen mukaan. Barthleby oli mies joka sanoi aina kun häntä pyydettiin tekemään jotain: "Mieluummin en." Bartlebysta ja lopullisesta kieltäytymisestä enemmän Marjatta Ripsaluoman sivustolla.
Vila-Matasin kirja sisältää suuren määrän anekdootteja tutuista ja tuntemattomista kirjailijoista, jotka ovat poteneet Bartlebyn oireyhtymää. Heitä ovat olleet mm. Cervantes, Pessoa, Kafka, Musil, Rimbaud, Traven, Salinger, Pynchon ja lukemattomat muut. Kirjan lopussa olisi saanut olla viiteluettelo kirjailijoista. Naisia joukossa on vain pari kolme. Yksi heistä on Marianne Jung. Hän kirjoitti Goethen Länsimaisen divaanin muutaman runon, jotka kuuluvat Vila-Matasin mukaan maailmankirjallisuuden mestarirunoihin ja jotka Goethe sisällytti kokoelmaan omalla nimellään. Marianne Jung ei kirjoittanut sen jälkeen mitään.
Maila Pylkkönen kirjoittaa proosarunossa Kuminankukaksi muuttumisesta: "... kahden vuoden ajan muutuin kuminankukaksi aina kun yritin ruveta kirjoittamaan ja sen lisäksi muulloinkin. Muulloinhan sillä ei ollut väliä ( bussissa, tiskatessa, kampaajalla)."
Ehkä hänkin poti Bartlebyn syndroomaa.
Löysin Vila-Matasin romaanin ystävän kirjapinosta, muuten en olisi tiennyt sen olemassaolosta, kun siitä ei ole ollut arvostelua Hesarissa. Siellä on nykyään vähän arvosteluja kiinnostavista kirjoista, mikä johtuu lehden linjan muuttumisesta yhä populistisemmaksi , johon mm. Maahanmuuttaja on kiinnittänyt huomiota. Linjanmuutos taas johtuu siitä että lukijat ovat alkaneet kadota ( siirtyneet nettiin?) ja se merkitsee että ilmoittajat seuraavat heidän perässään. Hesarin ratkaisu ongelmaan: lasketaan laatulehden tasoa. Ei hyvä ratkaisu. Eilisessä lehdessä kulttuurin pääjuttuna oli järjetön vastakkainasettelu: W.A.Mozart vastaan Mr. Lordi. Yhtä järjetön oli kulttuuritoimituksen päivän kysymys: "Onko klassinen musiikki arvokkaampaa kuin muu musiikki?" Ikään kuin toimitus olisi vaipunut syvään epävarmuuden tilaan. Kuinkahan moni on minun laillani ruvennut vakavasti harkitsemaan, että pitää lopettaa Hesarin tilaaminen. Mutta mitä tilalle? Vaihtoehdot ovat vähissä, pääkaupunkiseudulla vain Huvudstadsbladet. Täytyy kai vaihtaa kieltä.
Laihana lohtuna Hesarin kulttuurisivuilta löytyi sunnuntaina Jukka Petäjän juttu Jack Kerouac-elämänkerrasta ja tiistaina Markku Paasosenarvostelu Beckettin romaanista Malone kuolee ( suom. Caj Westerberg). Malone yrittää kirjoittaa perinteellisiä kertomuksia, mutta hänen ajatuksensa harhailevat omille teilleen eikä kirjoittaminen edisty ( selvä tapaus: hänellä on Bartlebyn oireyhtymä). Hän sanoo kertomuksiaan uuvuttaviksi tarinoiksi elämästä ja kuolemasta. Se on hänen mielipiteensä, mutta se on nostettu arvostelun otsikoksi ( Uuvuttavia tarinoita elämästä ja kuolemasta) ilman lainausmerkkejä, mikä voi johtaa lukijan harhaan. Beckettin kirja ei ole uuvuttava!
Minun muistini mukaan Malonen kirjoitusyritykset olivat hauskoja. Piti kaivaa kirja hyllystä muistin virkistämiseksi. Se oli matkalukemiseni, kun matkustin Ravennaan talveksi. Kirjan välissä oli kuitti. Olen ostanut 11/12/85 klo 22.22 Silja Linen Top Shops -myymälästä Belmont Extra Mildia, hinta 6. 60markkaa ( nykyrahassa vähän päälle euro) ja Marcipanbrödia 6-pac, hinta 10.50 markkaa. Siihen aikaan minua vaivasi ankara lentopelko, joten matkustin laivalla, junalla ja bussilla Euroopan halki. Oli aikaa lukea, sillä matka kesti kolmatta vuorokautta.
Beckettin kirja auttoi minua vapautumaan kirjoituskohmeesta, johon oli ajautunut yritettyäni turhaan kirjoittaa jatkoa Tyttärelle ja Samaa sukua-romaaneille. Piti kirjoittamani trilogia, mutta hylkäsin ajatuksen. Malonen kuvaus harmaasta kanasta, joka tepasteli keittiössä ,vaikutti minuun, niin että rupesin tarkkailemaan Ravennan kanoja ja kirjoittamaan niistä.
Lopuksi muutamia kirjallisuuslinkkejä:
Dionysoksen keväässä puhutaan miesten ja naisten erilaisesta kirjamausta
Kirsi Pihan Lukupiirissä kirjalistoista
Hannu Salmen blogissa Harry Potterista ja ilonpilaajista
SusuPetal listaa kirjoja joita voi lukea laiturilla.
Minun lisäykseni kirjoihin joita voi lukea laiturilla, puiston penkillä, terassilla, junassa, bussissa ja metrossa: Wladimir Kaminerin Schönhauser Allee ja aikaisemmin ilmestynyt Ryssändisko. Molemmat kirjat kertovat pakinamaisen hauskoja sattumuksia venäläisen maahanmuuttajan elämästä Berliinissä. Venäläiset ovat värikkäitä ihmisiä niin kirjojen sivulla kuin todellisuudessakin.
PS. Hesarin sunnuntaikolumnisti Annamari Sipilä on sitä mieltä (kai piruuttaan), että lukupiirit ja kirjablogit pitäisi lopettaa, ja että kirjoista puhuminen on snobbailua. Hänen mukaansa "todelliset kirjallisuuden ystävät eivät puhu kirjoista koskaan. Jotkut jopa kieltävät lukevansa lainkaan. Ainakaan he eivät mainosta lukukokemuksiaan."
Hm, enkö olekaan todellinen kirjanystävä, kun niin mielelläni puhun ja kirjoitan kirjoista jotka ovat minulle syystä tai toisesta merkittäviä? Kun lehdet kirjoittavat yhä vähemmän kirjoista, sitä tärkeämpää on kirjoittaa niistä netissä. Muutenhan kukaan ei tietäisi millaisia kirjoja on olemassa. YouTubeakin voisi käyttää kirjatietoisuuden levittämiseen. Steven Hallin Haitekstiä siellä jo onkin.
8 kommenttia:
Yrityksen tavoite on tuottaa voittoa. Siitä lienee loppujen lopuksi kyse myös Helsingin Sanomien suuntauksessa. Kulttuuri ei ole tuottoisaa bisnestä, ei varsinkaan kirjallisuuskrittiikki. Siitä ei kannata maksaa kunnolla (vrt Arto Virtasen kommentti Parnasson blogissa.)Tästä seuraa laadun aleneminen, asioiden pinnallistuminen ja ihmisten kaikkinainen tasapäistäminen, mikä on mediassa yleisesti vallalla. Kirjallisuuskritiikki siirtyy nettiin ja ammatillisiin lehtiin.
Mitä tapahtuisi jos ei enää lukisikaan Hesaria? Tai ylipäätään mitään lehtiä? Paljonko elämästä jäisi vaille? Itse kyllästyin lehteen, kun aloin miettiä, kuinka monta prosenttia lehden sisällöstä on pelkkää mainosta.
Niin mitä tapahtuisi, jos alkaisi elää ilman uutisia? Voisiko silloin yltää samanlaisiin sfääreihin kuin Forugh Farrokhzadin lintu runossa Lintu oli vain lintu?
"Lintu oli pieni
Se ei ajatellut
Se ei lukenut lehtiä
Se ei tehnyt velkaa
Se ei tuntenut ihmisiä
Lintu lensi ilmassa
varoitusvalojen yläpuolella
tiedostamattomuuden korkeudessa
ja koki hullun lailla
sinisiä hetkiä
Lintu, voi, oli vain lintu"
Jos ei lukisi aamulla Hesaria eikä muitakaan lehtiä, ei kuuntelisi radiouutisia eikä katselisi aamutelevisiota, siitä seuraisi pelkkää hyvää. Sitä voisi löytää oman äänensä, omat sanansa. Sen takia minä lähden ulkomaille kirjoittamaan, mieluummin sellaiseen maahan jonka kieltä en ymmärrä. En ole kuuteen vuoteen ollut ulkomailla kirjoittamassa, niinpä en ole saanut mitään aikaiseksi, kun olen aloittanut päiväni Hesarin lukemisella.
Sinulla on muuten ihania kuvia blogissasi. Niiden takia tilasin sen suosikkilistalle ja laiton linkkilistaani.
Eeva-Liisa Mannerista kertovassa Sinervon Runoilijan talossa on tärkeässä osassa kana.
Siinä kana nukkuu aasin selässä. Ei Mannerin pihalla, vaan jollain toisella pihalla, josta käsin runoilija aavisteli käytävän jotain huumekauppaa.
Jonkinmoisena todisteena näkemästään Manner näytti kanan hätiin tulleelle kustannustoimittajalleen Jarl Hellemannille.
Minua nauratti se Sipilän kolumni, kuten naurattavat aina kirjoituksessa mainitut brassailijat. Minulla on niin huono nimimuisti, etten koskaan pysty heittämään mitään vaikuttavaa listaa kirjoista tai elokuvista (johon keskustelumaailmaan teksti on myös sovellettavissa). Tai voihan se olla että turha yrittää tekopyhistellä tässä, eipä sitä omaa kukkoiluaan huomaisi vaikka tekisin kaikki elvistelytemput sopivassa seurassa...
Blogimaailmassa keskustelu on siitä hankalaa, että se on kuin kulkisi suuressa kahvilassa ja tuikkaisi aina mukaan kuulemiinsa kiintoisiin keskusteluihin. Kaikki heittelevät hauskoja ja viisaita tai sitten omituisia ja perusteettomia kommentteja, ja keskustelu lainehtii laidasta laitaan, mitään "valmista" ei tule. Jos kulttuurin uutiset ja keskustelu siirtyy tähän lyhytjännitteiseen maailmaan, se kuitenkin tavallaan katoaa. Mutta voihan se olla, että näin vain käy, ja siinä meidän on eläminen.
Hupsankeikkanaa Anita, luulin aina, että oman äänen kanssa tuskaileminen on pelkästään harrastajille suotu nautinto. Mutta taitaa ammattilaisillakin olla siinä haastetta tässä monia ääniä pursuilevassa maailmassa. Kiitos kannustavasta kommentista; olen täysin opettelija kameran keikuttelussa.
Soli, minuakin nauratti. Ja olen samaa mieltä tuosta keskustelusta virtuaalimaailmassa. Siitä tulee helposti lyhytjännitteistä, sirpaleista, poukkoilevaa, nopeasti ohi menevää. Eikä mitään valmista tule. Toisaalta tuleeko täällä missään muuallakaan mitään valmista? Aiheet vaihtuvat, teemat sujahtavat ohi, niin ettei aina edes ehti kissaakaan sanoa. On niin paljon kiinostavaa, että siihen hukkuu.
Unohdin kokonaan mainita yhden kanavan, josta löytää kiinnostavia kirjallisuusohjelmia. Radion Yle-ykkösen. Seppo Puttosen, Nadja Novakin ja Tarleena Sammalkorven ohjelmiin on panostettu. Niissä on aikaa kuunnella kirjailijaa ja syventyä tekstiin.
Mutta kiinnostava oli Ripsakin näyte. Ja vielä hauskasti kirjoitettu. Kiitos siitä lukukokemuksesta.
Tulin Mikkelistä, Hirvensalmelta. Kiva että täällä on käyty keskustelua sillä aikaa kun olen ollut poissa.
Nyt yritän asentaa ulkoista kiintolevyä, jolle voisin siirtää valokuvat. Asennus ei ole onnistunut toistaiseksi.
Hei!
Olen seurannut tätä blogia puolisen vuotta ja se on mielestäni yksi parhaista suomenkielisistä - varsinkin juuri näissä kirjallisuusasioissa. Kirjoitan Pirkkalan kirjaston sivuille www.pirkkala.fi/kirjasto esittelyjä aikuisten kirjoista ja sattumalta tällä viikolla valitsin kohteeksi Vila-Mataksen Bartleby ja kumppanit. Loppuun laitoin linkin näille sivuille, toivottavasti on ok.
Hei Merja, kiitos palautteesta. Toki saa linkittää. Kaikki bloginpitäjät ovat iloisia linkittämisestä, koska linkin kautta joku uusi lukija voi löytää blogin.
Lämmintä syksyä sinulle!
Lähetä kommentti