Ketä kiinnostaa?

Helsingin Sanomien toimittaja on masentunut. (HS.28.05 Ketä kiinnostaa, jos ryhdyn blogi-kirjoittajaksi?) Elämästä puuttuu ilo ja kipinä. Hän kuvailee millainen on hänen arkipäivänsä. Se sujuu samaan tapaan kuin muidenkin lapsiperheiden päivät: herätys, aamutoimet, lapset kouluun ja päiväkotiin, töihin , töistä kotiin räntäsateessa ja pimeässä, ruuanlaitto, astiat tiskikoneeseen, lapset nukkumaan, surffailua televisiokanavilla. Sitä samaa rataa kuukaudesta toiseen sillä erotuksella että viikonloppuina ja lomalla ei tarvitse viedä lapsia kouluun eikä mennä töihin. Hän kysyy tyypillisen masentuneen ihmisen kysymyksen: " Ketä kiinnostaa? " Ja vastaa: "Aivan. Ei kiinnostaisi minuakaan."

Muitakin masennuksen oireita on. Toimittaja nukkuu huonosti, häntä väsyttää, hän miettii miten rahat riittävät seuraavaan tilipäivään ja vähättelee itseään. Aamupalaverissa hänellä ei ole tarjota mitään juttua eikä ideaa. Hän ei poikkea muista masentuneista suomalaisista. Heitä on yhä enemmän, jopa lapsetkin ovat masentuneita. Se on huolestuttavaa, sillä masennus ei kuulu lapsuuteen, .se on varmasti tarttunut heihin aikuisista. Johtuuko masennus työuupumuksesta? Jos työpaikoilla kaikki kilpailevat kaikkien kanssa niin mitä muuta siitä voi seurata kuin uupumus ja masennus.

Toimittajien työ on ollut kilpailua jo ennen nykyistä tilannetta. He ovat kilpailleet keskenään ja toisten lehtitalojen kanssa siitä kuka saa parhaimman skuupin ja istuneet pressiklubilla purkamassa päivän työpaineita. Heidän työnsä on ollut rankkaa, he ovat kyynistyneet, palaneet loppuun ja hoitaneet masennusta alkoholilla Helsingin Sanomilla on hyvä työterveyshuolto, kenties työuupumus hoidetaan lääkärin vastaanotolla eikä toimittajien tarvitse hoitaa sitä enää omatoimisesti. Mutta kaikilla työpaikoilla eivät asiat ole niin hyvin. Masentuneelle toimittajalle ei kannata sanoa, että hei mies ota itseäsi niskasta kiinni, perusta blogi liity tikkaremmiin tai lue edes Näkymä rannalta - blogia, koska sellaiset kehotukset vain masentaisivat häntä entistä enemmän. En tiedä mikä auttaisi, olen neuvoton minun päässäni soi vain kappale "What shall we do with a drunken sailor." Ensin olin vihainen, sitten tulin surulliseksi, koska hänenkaltaisiaan uupuneita ja masentuneita on Suomessa liian paljon, se ole mikään yksilöongelma, vaan yhteiskunnan aiheuttama sairaus joka tarttuu ihmisestä toiseen ja paljon pahempi kuin flunssa.

Lisäys myöhemmin: Hesarin blogijuttua kommentoivat Kasa, Kari Haakana ja Dazzle.

Kadulta galleriaan

Eilen oli taiteilijatalon pikkujoulu Vuoksi-galleriassa, sponsori tarjosi sampea ja hanhipaistia, en viipynyt juhlissa pitkään. Koko viikon on ollut niin paljon menoa, joka ilta jokin tilaisuus, ja sama jatkuu ensi viikolla. Tämän viikon paras tilaisuus oli Olli Marttilan näyttelyn avajaiset (vernissajaiset kuten ennen vanhaan, äitini aikaan, sanottiin) Galerie Forsblomilla. Se on noita Espan hienoja gallerioita, joiden kutsuvieraslistalla en ole, mutta Olli laittoi minut omalle listalleen, koska halusi näyttää minulle jotain mikä oli syntynyt unikirjani (Nainen unen peilissä) innoittamana. Lasin alla oli sarja hänen kuvitettuja uniaan. Olisin ostanut yhden unen, mutta ei minulla ollut rahaa, eikä ikinä tule olemaan niin paljon rahaa, että pystyisin ostamaan hänen uniaan, ellen voita Finlandia-palkintoa, ja sehän on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella.

Unikirja on edelleen se kirjani, jota eniten kysytään. Kustantaja ei osta siitä uutta painosta, mutta kirjastosta se löytyy ja hyvällä onnesta divarista. Minua itseäni hämmästyttää nykyään kahdentoista vuoden takainen hullunrohkeuteni – kuinka uskalsin antaa julkisuuteen niin henkilökohtaisen kirjan. Se on sekä omaelämäkerta että unikirja.

En ole tavannut Ollia yli kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta tunnistin hänet heti. Hän ei ollut muuttunut kuten jotkut ihmiset muuttuvat toisiksi vanhetessaan. Kun tutustuin häneen, hän oli nuori taideopiskelija Pohjanmaalta ja vähän eksyksissä Helsingissä. Hän muisti, että kutsuin hänet kotiini ja lupasin tarjota hänelle paistettuja silakoita ja hän otti kutsun ilomielin vastaan, köyhä ja nälkäinen opiskelija kun oli. Mutta ateria oli vähällä jäädä saamatta, kun ilmeni että ruisjauhoissa, joissa silakat piti kieritellä, olikin pieniä mustia toukkia. Minä en muistanut tapahtumaa, mutta hän muisti, että pienen neuvottelun jälkeen olimme tulleet siihen tulokseen, että toukat eivät ole vaarallisia, ne ovat proteiinia, ja sitten minä olin paistanut silakat toukkien kera, emmekä me kuolleet siihen ateriaan.

Tapasin avajaisissa Outi Heiskasen, jolla oli päässä ihana velhohattu. Hän ei ole nuoruudenystäviäni enkä ole tavannut häntä aikaisemmin. Hän kertoi että minun kuvani on hänen seinällään. Käsitin väärin ja sanoin että en ole taidemaalari vaan kirjailija. Selvisi, että hän tarkoitti Heikki Tuomelan maalaama kuvaa minusta. Olin uomelan mallina 1970-80 –lukujen vaihteessa. Hän teki useita maalauksia, mutta en tiedä minne ne ovat joutuneet. Hänen leskensä antoi minulle yhden maalauksen jonka hän oli tehnyt kovalevylle. Maalaus halkesi kahteen osaan, kun kaaduin pyörällä, syöksyin ruusupuskaan ja läjähdin maalauksen päälle, kun pyöräilin kotiin lesken luota maalaus muovikassissa, joka roikkui pyörän hantaakissa. Muovikassi osui etupyörän pinnojen väliin ja seurauksena oli maalauksen tuho. En ole vieläkään keksinyt, miten saisin yhdistettyä haljenneet osat toisiinsa.

Yllä oleva Olli Marttilan kuvan löysin netistä. Sen nimi on Sininen kuu. Pastellityö on vuodelta 2004 hänen näyttelystään Tukholman Galleria Cupidosta. Forsblomin työt ovat suurimmaksi osaksi tältä vuodelta, hienoja töitä, Olli kertoi että hän tekee pastellivärit itse luonnon ja maan materiaaleista. Kannattaa käydä katsomassa.

Lisäys Katutaide-merkintään

Kuva Katutaso-blogista Walk around Kumpula 22.5.05. Kuvan sininen väri hivelee silmääni.


Tänään luin Hesarista, että viisi Johnny Kniga- kustamon kirjailijaa vaatii graffitien maalaamisesta epäilyn helsinkiläisnaisen välitöntä vapauttamista. Nainen vangittiin 16. marraskuuta grafittien maalaamisesta junavaunuihin. Kirjailijat Otto Grundström, Ari Lahdenmäki, Torsti Lehtinen, Riku Rantala ja Roman Schatz pitävät naisen vangitsemista kohtuuttoman ankarana pakkokeinona epäiltyyn rikokseen nähden. Yhdyn kirjailijoiden vetoomukseen.

Katutaidetta ja sattumia

Vieressä helsinkiläistä katutaidetta, Kirjallisesti sivistynyt graffititaiteilija on antanut teokselleen nimen Moby fick. Teos on kuvattu Asematunnelissa 12.07. 05. Kuvaaja on Anttia, jonka Katutaso-blogi löytyi sattumageneraattorin kautta. Blogissa on hienoja valokuvia katutaiteesta. Kannattaa käydä katsomassa, ellei ole graffitien vihaaja. Anttian ja kumppaneiden Dekadenssiblogi, Perikatoblogi ja Pseudomorfoosiblogi ovat jo ennestään oikean palkin linkkilistassa ( joka näkyy Microsoftin selaimen käyttäjille sivun lopussa).

Toinen sattumageneraattorin löytö oli Kops-blogi., jonka nimi peräisin zen-buddhalaisesta sarjakuvasta. Nimen tarina on seuraava: Oppilas valittaa : “Voi mestari, pääni on ihan tyhjä, vailla mitään ajatuksia.” Munkki kopauttaa oppilasta kepillä päähän. - Kops - “No eiköhän siellä nyt ole jotain.” Turhanpäiväinen vuodatus loppuu siihen. Ajatukset saavat uuden suunnan. Kiinnostavaa. Jään odottamaan mielenkiinnolla miten buddhalainen pikaterapia –blogi kehittyy tästä eteenpäin. En vielä liitä sitä linkkilistaan. Kirjoittaja kertoo vetävänsä terapiaryhmää unihäiriöisille, mutta alkaa vääntelehtiä kiusaantuneena kun joku kertoo uniaan – ja vielä pahempi tulkitsee niitä.

Sattumageneraattori viehättää minua suuresti. Ihmettelen millaisen logiikan mukaan se toimii. Miksi jotkut blogit tulevat toistuvasti esiin, kuten tänä iltana/yönä Varjofinlandia ja Olemisen sietämätön paino, mutta ei vahingossakaan omat blogini. Se toimii kuin kiinalainen oraakkeli I Ching. Jotkut heksagrammit toistuvat jatkuvasti ja jotkut heksagrammit eivät koskaan. Se sattumassa niin kiehtovaa onkin, ettei sitä voi ennakoida eikä ymmärtää. Ehkä se on korkeampaa matematiikkaa, joka on minun käsityskykyni ulkopuolella.

Rankan päivän ilta

Motto: ”Lähinnä identiteetit on keksitty siksi, että niillä voidaan kiusata toisia” ( Tommi Perkola. Lentävä juusto.)

Kyllä minua identiteettiongelmalla on kiusattukin. Lapsena haukkuivat toiset lapset pihalla ryssäksi, kun isä oli inkeriläinen, En hyväksynyt heidän identiteettimääritelmää. Vetäydyin itseeni ja kirjojen maailmaan. Jos eivät olisi haukkuneet ja nokkosilla hakanneet, minusta olisi ehkä tullut ihan normaali ihminen enkä olisi ruvennut kirjoja kirjoittamaan.

Tänään ( tai eilen koska vuorokausi on vaihtunut) piti pitää luento yliopistolla inkerinsuomalaisesta identiteetistä, ikään kuin siitä asiasta jotain tietäisin, kun en ole inkerinsuomalainen. Olen helsinginsuomalainen. Mutta olen kirjoittanut neljä romaania, jotka tavalla tai toisella liittyvät inkeriläisyyteen. Viikko meni siihen kun luin väitös- ym. kirjoja, jotka käsittelivät identiteettiä ja kaksi päivää siihen että kirjoitin paperille listaa asioista ,joista pitää puhua. Siitä tuli 16 liuskaa pitkä lista. Enkä sitten en puhunut asialistan mukaan, vaan mitä mieleen tuli aiheen ympäriltä ja sen sivusta. Niin käy aina, kun joudun pitämään esitelmän tai luennon.

Luennon loppupäätelmä: Inkerinsuomalaisilla on postmoderni monikulttuurinen identiteetti. Se vaihtelee poliittisten olosuhteiden ja historian mukaan kuin kameleontin väri elinympäristön mukaan He selviytyvät millaisissa oloissa tahansa. Ei heillä minun mielestäni ole kärsimysidentiteettiä, kuten Helena Miettinen esitti väitöskirjassaan Menetetyt kodit, elämät, unelmat, joka käsitteli venäjänsuomalaisten identiteettiä. En tosin tunne muita kuin isänpuoleisia sukulaisiani, ja heillä ei sellaista identiteettiä ollut. Ehkä se johtuu siitä, että he eivät olleet uskovaisia luterilaisia.

Päivä ennen illan luentoa meni hermoillessa. En pystynyt tekemään mitään järkevää – paitsi siivoamaan - sen jälkeen kun luin Hesarin Minne mennä -palstaa. Luento mainittiin siellä, se tiesi että paikalla on enemmän väkeä kuin viisi asiaan vihkiytynyttä. Kauhea ramppikuume iski päälle, ei ruokakaan maistunut. Sitä katui, että oli lupautunut pitämään luennon ja vannoi mielessään, ettei ikinä enää anna niin kevytmielisiä lupauksia. Lunetosali oli täynnä niin kuin olin pelännytkin, eikä auttanut muu kuin todeta tilanne ja toivoa, että kaikki jaksaisin puhua puolitoista tuntia saamatta paniikkikohtausta.. Jaksoin puhua. Kyllä kissakin ui, vaikka se inhoaa vettä.

Leevi Lehto on oikeassa kirjoituksessaan Miksi vouhkaan Hesarista. Sillä todella on vaikutusta, mitä Minne mennä – pastalla ilmoitetaan, puhumattakaan siitä mitä kirjoja, taidenäyttelyitä ja konsertteja kulttuuriosastossa käsitellään. Sitä mitä ei lehdessä mainita, ei ole olemassa muiden kuin asiaan vihkiytyneiden tiedossa. Miksi muka minun luentoni oli tärkeämpi luin siitä, että ruotsalaisen runouslehti OEI:n ja runouslehti Tuli&Savun järjestämä TekstiKonst-TextTaide – runo-ja taidetapahtuma ei saanut tilaa Minne mennä -palstalla. Olen yhtä tyrmistynyt kuin Leevi Lehtokin Hesarin valintakriteereistä.

Yllä olevassa kuvassa en ole minä vaan Eugene Montale, italialainen runoilija ja kriitikko, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1960.

PS. Rankan päivän kevennys löytyi Satunnaisesta blogista, jota klikkailin kun en siivottuani tiennyt mitä olisin tehnyt ja illan luentoon oli vielä pari tuntia aikaa. Ihmisen alitajunta on ihailtavan luova stressitilanteissa, kuten osoittaa alla oleva uni taksinkuljettajan kokeeseen valmistautuvan naisen blogista Nainen ratissa. Blogin linkkilistalta löytyi tie muihin taksiblogeihin,” jotka olivat kiinnostavaa luettavaa minulle, joka elän enemmän pään sisäistä kuin todellista elämää.

Katu-unia

Näin viime yönä unta katukokeesta. Katukoehan on koe, jossa testataan kaupunkituntemusta ja kadut pitää sijoittaa oikeisiin kaupunginosiin. Lopullisessa ammattiautoilijan ajotutkintokokeessa kysytään noin 50 katua, joista oikeisiin kaupunginosiin pitää pystyä sijoittamaan noin 45 katua. Taksikurssin aikana meille pidetään satunnaisia pistareita, jotta nähdään opitun tiedon taso.

Niin, näin siis unta kokeesta. Koe oli painettu vaaleansinisin kirjasimin tummansiniselle paperille. Huolestuin, miten kuulakärkikynän teksti mahtaa erottua paperista. Suurin järkytys oli tentattavien katujen nimet:

• Orreviejankatu
• Hällä väliä katu
• Niin pitkä kuin leveäkin katu
• Läpikulku kielletty katu
• Tänne vaan katu
• Minne luulet ajavasi katu

Unessa nuo nimet eivät tietenkään tuntuneet oudoilta. Menin vain paniikkiin täydellisen tietämättömyyteni vuoksi. Aamulla hymyilytti. Omat aivot tarjoavat tietyssä vireystilassa parhaat viihdepaketit.

Testi: Which famous artist most reflects your personality?t

Testi via Hillitty kukko

Fantastic!! You are GEORGIA O'KEEFE.

You are a true spirit of nature, and it shows in
the flowing floral paintings for which you are
most famous. You feel the beauty of all things
around you, and your friends appreciate you for
your ability to share that extraordinary beauty
with them.

Which famous artist most reflects your personality?
brought to you by Quizilla

No jaa, ei tämä testi anna oikeaa kuvaa. Mutta olkoon menneeksi tällä kertaa, kun piti keksiä jotain päivittämisen aihetta, ettei olisi pelkkiä haamupäivityksiä. En ole vieläkään ratkaissut ongelmaa, miksi blogi päivittyy joka kerta kun tulee uusi kommentti. Atomfeediin tekemäni muotokset eivät näköjään ole vaikuttaneet asiaan.

PS. Uusi tuttavuus Historiaa pitkin ja poikin - blogi osallistuu omakuva-meemiin. Ei kun blogin nimi on Historiaa pitkin ja taidetta poikin.

PS 2. Finlandia-kilpailu on kirjailijalle kuin kurja joulu. Asiasta lisää
Kirjailijan päiväkirjassa ( Kirjailijan piinaviikot)

Citykettu

Päivän luontoelämys: Illan hämärtyessä kävin kävelyllä Simon (1,7 v.) kanssa Puotilan rannassa. Hän halusi katsella metrojunia, jotka kulkivat pitkin Vuosaaren siltaa. Ne ovat hänen suuri ihailunsa ja ihmetyksensä kohde. Hänen naamansa alkaa loistaa aina kun juna ylittää sillan. Rantapolkua pitkin juoksi otus. Simo sanoi ”Mäy”, mikä tarkoittaa kissaa. Minustakin otus näytti kissalta, tosin se oli kissaksi isokokoinen ja sillä oli valtavan pörheä häntä. Otus hyppäsi upean kissamaisen loikan kun se näki polun laidassa jonkin saaliseläimen, luultavasti myyrän, mutta saalis oli nopeampi kuin se. Se pysähtyi rantatielle ja jäi katsomaan meitä uteliaana, kun lähestyimme sitä. Nyt näin että se oli kettu. Ei mikään kapinen kettu, sen turkki oli hyvässä kunnossa ja näytti hyvin syöneeltä, eikä ihme. Puotilan uimarantaan laskevassa rinteessä on viljelyspalstoja (myös minun palstani), joiden riesana ovat jänikset ja rusakot. Ketulle löytyy sieltä paljon meheviä paisteja. Se ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan, vaikka Simo kiipesi rattaistaan ja lähti sen perään. Mutta sitten paikalle tuli mies koiran kanssa, koira alkoi haukkua kettua, joka pinkaisi pakoon. Se juoksi kohti Vuosaaren siltaa ja minä katselin menoa sydän syrjälläni, peläten että se juoksee tielle ja jää auton alle, jossa iltaruuhka on vilkkaimmillaan, mutta onneksi se käänsi suuntaa ja juoksi kohti Juorumäen metsikköä. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kettua kaupungissa. Koirantaluttajamies kertoi, että hän nähnyt niitä jo useana vuotena Vartiokylänlahden rannoilla. Niillä on siellä hyvät oltavat, ruokaa on tarpeeksi, eivätkä ihmiset metsästä niitä, siksi ne eivät pelkää ihmisiä.

Lisäys omakuva -meemiin

Löysin kokoelmastani postikortin Jean Dubuffetin maalauksesta Dhotel nuancé d’abricot, 1947, jonka olen ostanut aikoinaan Georges Pompidou –keskuksen taidemuseosta, jossa sivumennen sanoen on parastaikaa dada-taiteen näyttely, jonne minä kaihoan, mutta en pääse kurjan rahatilan takia. Oi, miksei minusta tullut menestyvää dekkaristia tai muuten vain varakasta ihmistä. Turha sitä on nyt enää katua, olisi pitänyt asettaa nuorena tavoitteensa toisin. Ostin Dubuffet - postikortin tulevaisuutta ennakoiden, olin silloin 45-vuotias ja naisenelämäni parhaat kukoistusvuodet olivat juuri alkaneet sekä luovassa että seksuaalisessa mielessä. Olin hitaasti kehittyvää tyyppiä, laiha ja angstinen neurootikko, mutta paranin vanhetessani. Kukoistuksen aikaa kesti kymmenen vuotta, hieman ylikin. Kun vuosia karttuu, peilikuva alkaa muistuttaa yhä enemmän yllä olevaa Dubuffetin Dhotelia.

PS. Päivän kulttuuriuutiset ilmestyvät nykyään nopeammin Parnasso-blogissa kuin tiedotusvälineissä Tänään Finlandia-ehdokkaat ja kirjailija Arto Salmisen kuolema, mikä veti mielen murheelliseksi. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta silti - mies parhaassa iässä ja luomisvireessä meni.

Finlandia-ehdokkaista minulla ei ole mitään kommentoitavaa, kun en ole lukenut yhtäkään ehdokaskirjaa. Saision kirja on odottamassa lukemattomien kirjojen pinossa, kunhan selviän työruuhkastani. Carpelan ja Saisio ovat voittaneet aikaisemmin Finlandia-kisan. Ja mikäpä estäisi voittamasta sitä toista kertaa. Ratkaisun tekee Paavo Lipponen. En tunne hänen kirjallista makuaan enkä uskalla veikata, mikä on hänen suosikkinsa.

Tuulinen mielenosoitus

Mielenosoitukseen marilaisen kielen ja kulttuurin puolesta osallistui noin sata ihmistä, enemmän kuin olin odottanut, ja tiedotusvälineitäkin näytit olevan paikalla. Luulin että paikalla on vain järjestäjien edustaja ja ne joilta on etukäteen pyydetty puheenvuoro: Heidi Hautala, Leena Laulajainen, Kimmo Sarje ja minä. En ole mikään varsinainen puhuja, kun olen enempi kirjoittaja, mutta olin luvannut puhua Suomen PENin edustajana. Lausuin pari otetta marinkielellä kirjoittaneen Valentin Kolumbin runoista. Kun puheet oli pidetty, osoitettiin mieltä huutamalla iskulauseita: ” Olemme huolissamme ystävistämme” ja ”Alas, alas Venäjän koloniasmi.” Tuli mieleen vanhat ”hyvät” ajat, jolloin silloisen Neuvostoliiton suurlähetystön luona huudettiin: Alas, alas Neuvostoliiton imperialismi. Silloin elettiin elokuuta vuonna 1968 ja mielenosoittajia oli paikalla tuhansia ja tunnelmat olivat hyvin kiihkeät. Marikansan ahdinko ei samalla tavalla herätä tunteita, ei Marinmaahan ole panssarit vyöryneet eikä toimittajia ja kirjailijoita ole vangittu. Heitä on vain piesty, uhkailtu ja ajettu autolla yli hämärissä olosuhteissa. Paikalliset viranomaiset kuittaavat pahoinpitelyt katuhuligaanien teoiksi.

Tämäniltainen mielenosoitus oli hyvin hillitty ja sivistynyt - ja varmasti tarkkaan kuvattu ja dokumentoitu suurlähetystön puolelta, mikä aiheutti huolta eräässä mielenosoittajassa jonka kanssa keskustelin. Häntä huolestutti että mahtaako hän saada Venäjälle viisumia, jos kuvissa näkyy hänen naamansa. Arvelin, että kai ajat niin huonoiksi ole muuttuneet, sainhan minäkin aikoinaan viisumin Neuvostoliittoon, vaikka osallistuin Tšekkoslovakian miehityksen vastaiseen mielenosoitukseen. Onhan se tietysti aina vähän riskaabeli juttu osoittaa mieltään suurta ja mahtavaa vastaan. Joku muuten ehdotti, että eikö näitä mielenosoituksia voitasi pitää joka kuukausi suurlähetystön edessä marilaisten puolesta, kunnes tilanne siellä muuttuu. Luettaisiin suurlähetystön edessä runoja, soitettaisiin musiikkia, laulettaisiin, tanssittaisiin ja esitettäisiin performansseja. Minusta se oli hyvä idea. Tosin talvella pakkanen ja viima saattaisivat hieman hyytää menoa, mutta kevät- ja kesäiltoina, mikä sen parempaa toimintaa olisi.

Nyt on tuuli laantunut täällä rannikolla, kuu paistaa täyteläisenä pilven repaleiden välistä ja minun pitää ruveta valmistautumaan seuraavan koitokseen, joka on luennon pitäminen inkeriläisestä identiteetistä, mikä on pohjimmainen syy miksi osallistun näihin mielenosoituksiin pienten ja sorrettujen vähemmistökulttuurien puolesta.

Marilaisia

Marilaisia naisia vuonna 1989 kansanjuhlassa, joka pidettiin suomalaisugrilaisten kirjailijoiden konferenssin kunniaksi marilaisessa maalaiskylässä, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut. Älkää unohtako mielenosoitusta Marinmaan kulttuurin ja kielen puolesta tiistaina 15.11. klo 17.00 Venäjän suurlähetystön edessä, Tehtaankatu 1. Mielenosoituksen taustoista enemmän alempana perjantain 11.11.postauksessa.


Uusi blogi: Oliko hyvä kirja. Sisältää arvointeija syksyn uusista koti- ja ulkomaalaisista kirjoista.

Humalaisia joulupukkeja ynnä muuta

Kemppinen kertoo katselleensa kotinsa ikkunasta, kuinka kaksi joulupukkia tappeli humalassa raitilla, ja kohta tappeluun yhtyi kolmaskin humalainen joulupukki. Siinä meni hänen lapsenuskonsa joulupukkiin. Minä muistan laskeneeni lapsena veljieni kanssa viidennen kerroksen ikkunasta, kuinka monta humalaista joulupukkia me nähtiin Munkkiniemen puistotiellä jouluaattona. Se olikin synkeän jouluaaton ainoita huveja sen jälkeen kun lahjat oli jaettu. Siihen aikaan joulupukit ajoivat polkupyörällä. Sitten ajat muuttuivat, joulupukit alkoivat ajaa autolla ja raitistuivat. Raittiit teekkaripukit tarjosivat palveluksia lehti-ilmoituksissa.

Kemppinen kirjoittaa: ”Koskaan ei tiedä, mistä varhaisimmat ja ratkaisevimmat vaikutteensa imee, sellaiset jotka määräävät myöhemmän iän valintoja ja vaiheita. On ihminen itse oman onnensa vihollinen.” Minä mietin, että mitähän tuli siitäkin tytöstä, jonka äiti karkasi joulupukin kanssa. Se en ollut minä.

Sivumennen sanoen erilaiset jouluvaloviritelmät ovat jo syttyneet täällä Aurinkolahdessa ihmisten parvekkeille ja ikkunoihin. Tänä aamuna liehuivat siniristiliput ja minä ihmettelin, että mikähän merkkipäivä nyt on. Illalla sitten selvisi, kun rupesin kirjoitustyöpäivän jälkeen lukemaan blogeja, että on isänpäivä, enkä minä ole ajatellut hetkeäkään isääni joka kuoli 35 vuotta sitten.

Sediksen meemi

Sedis haastaa bloggaajat omakuva-meemiin: ” Piirretty oma kuva tai muu muotokuvapiirros itsestä. Siitä saisi makean kokoelmankin, jos joku ne metabloggaisi kasaan.” Yllä kuva, jonka on tehnyt naapuri H. Salama noin kymmenen vuotta sitten. Hän antoi kuvalle nimen Anita Nevan rannalla Kuva on muuten näköinen, mutta ei minulla ole niin isoa suuta kuin kuvassa.

PS. Kokeilen Atomfeedin asetusten muutosta, jos siitä olisi apua siihen, että blogi ei päivittyisi joka kerta, kun tulee uusi kommentti. Lisäsin taas pari kolme blogia oikeaan sivupalkkiin.

Oletko runoilija?

Runous-lehden testi vuodelta 1984.

( Kannen kuva: Modiglianin piirros Blaise Cendrarsista 1917)

Vastaa vilpittömästi seuraaviin kysymyksiin ja laske yhteen näin saamasi pisteet. Huom. Kustakin kysymyksestä saat valita vain yhden vastausehdon; esim. 2) = 2 pistettä.

1. Ekakerta polkupyörän satulassa päättyi 1) kaatumiseen niittyleinikkikedolle 2) pää edellä navetan seinään 3) ei ole päättynyt.

2. Myöhemmin on todettu jo äidinmaitosi sisältäneen 1) Rioja Tintoa 2) kamferttitippoja 3) suksivoidetta.

3. Koulussa loit aineesi yleensä aiheesta 1) Isän kanssa kalassa 2) Tämä ihmisen maailma 3) Kosmos –etäällä ja yksin.

4. Teini-ikäisenä näit unia1) piispa Simojoesta 2) Sophia Lorenista 3) Kalevi Seilosesta. (Bloginpitäjän huom. 1970- ja 80 –luvuilla syntyneet voivat korvata nimet oman aikakautensa 1) vanhoillisella auktoriteetilla 2) filmitähdellä 3) runoilijalla).

5. Kun muut lähtivät pilkille, sinä 1) pakenit ullakolle kirjoittamaan runoja 2) proosaa 3) lähdit mukaan.

6. Ensimmäinen ”aloitteesi” oli 1)Miten olis? 2) Tähkäpäiden päällä täysikuu…3) Joko tapahtuu todella!

7. Tunnet olevasi 1) orpo 2) ruma 3) yksinäinen.

8. Sairastat 1)rintatautia eli tuperkelia 2)pahaa, toistuvaa krampsua 3) kaikkeuden pyöryttävää huimausta.

9. Mitä seuraavista on liikaa 1) kynä 2) kumi 3) muste 4) pullo.

10. Olet henkilökohtaisesti nähnyt 1) muuttolinnun 2) pirun 3) P .Haavikon.

11. Olet jo lukenut 1) runokirjan 2) kaksi runokirjaa 3) et vielä yhtään, mutta aiot joskus lukea, mitä muut kirjoittavat.

Tulokset:

11-15 pistettä. Olet väärinymmärrettylahjakkuus, herkkä mutta taiteellinen poikkeusyksilö elämän kuohuvassa koskessa. Suuntaa kiinnostuksesi tunnustusproosaan, ja muista että ahkeruus kovankin onnen voittaa.

16-28 pistettä. Sinussa on syvää negatiivista ulottuvuutta, ja mikäli olet jo useamman kokoelman julkaissut, toisetkin tietävät sen. Miten on itsetunnon laita, häh? Vanhoissa vara parempi. Vältä loppusointuja, siirry kohotahtiin ja kohti metaforistista olennaisuutta.

29-31pistettä. Nyt katso ympärillesi, ja ymmärrät, mitä näet. Emme sano enempää.

Näitä Runous-lehden valittuja paloja tulee ilmestymään blogissa aina silloin kun minulle ei ole mitään jutun aihetta, mutta on pakko kirjoittaa jotain, koska blogi päivittyy, aina kun kommenttiosastoon tulee uusia mielipiteitä. On tylsä nähdä aina sama juttu alussa kun klikkaa blogin auki, varsinkin jos ei välitä lukea kommentteja. Runous-lehden valittujen palojen jälkeen siirryn Parnasson valittuihin paloihin 60- ja 70-luvulta, mikäli tilanne jatkuu ennallaan.

PS. Käykää vilkaisemassa Naulasaarella (jyväskyläläisen valokuvaaja Maija Holman blogissa) miten tohtori Źivago neuvoo bloggaajia. Liitän oikeaan sivupalkkiin lisää blogeja, muun muassa M. Soikkelin, kirjallisuuskriitikon, Mitä lehtori tekee -blogin, joka oli aikaisemmin blogrollissani, mutta putosi pois suursiivouksessa. Tämä tiedoksi Leevi Lehdolle joka huomautti tänään asiasta blogissaan. ( Huom. Linkkilista ei näy MSIE-selaimen käyttäjille, ellei vieritä sivua alas.)

Mielenosoitus Marinmaan kielen ja kulttuurin puolesta

Ensi tiistaina 15.11. kello 17.00 on Venäjän suurlähetystön edessä ( Tehtaankatu 1) mielenosoitus marilaisen kielen ja kulttuurin puolesta, joka on joutunut sorronalaiseksi Leonid Markelovin hallituskaudella. Mukana mielenosoituksessa HYY, Suomen Pen, Kiila, Rauhanpuolustajat, Sukukansojen Ystävät, ainakin nämä minun saamani tiedon mukaan. Voi siellä olla muitakin.

Marinkielisiä kirjoja ei julkaista, lehtiä on lakkautettu, kirjailijoita ja toimittajia on erotettu töistä, heitä on hakattu henkihieveriin, pari toimittajaa jopa tapettu. Rauhallisella Marinmaalla on nykyään vaarallista puolustaa oikeutta omaan kulttuuriin ja kieleen. Siinä voi mennä henki, ja toimeentulo ainakin menee. Markelov on Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen jäsen ja intomielinen äärikansallismielisen Vladimir Žirinovskin kannattaja, tuon miehen joka ja on ehkä edelleenkin sitä mieltä että Suomi pitäisi liittää takaisin Venäjään. Żirinovskilaista isovenäläistä henkeä edustaa Suomessa Tiedonantaja-lehden toimittaja Arto Tuominen, joka kirjoitti artikkelissaan 14.10.05, että suomalais-ugrilaisesta yhteistyöstä ja marilaisista kiinnostuneet Kirjailijaliiton jäsenet ovat ”taantumuksellista falangia.” Minä olen kuulunut tuohon falangiin vuodesta 1989 jolloin osallistuin ensimmäisen kerran suomalais-ugrilaiseen kirjailijakonferenssiin Marinmaalla, ja pidin siellä palopuheen pienten kulttuurien ja kielten olemassaolon oikeudesta. En kylläkään muista mitä siellä sanoin, mutta se mitä sanoin, herätti paikallisten tiedotusvälineiden huomiota. Siihen aikaan sana oli vapaa Marinmaalla, enää se ei ole.

Lopuksi marilaisen runoilijan Valentin Kolumbin ( 1935-74) pieni syysruno kokoelmasta Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama. ”Marilaiset arvostavat häntä ennen kaikkea siksi, että hän käsitteli marilaisten ongelmia avoimesti ja puhui heidän puolestaan aikana, jolloin näiden aiheiden käsittelyä ei pidetty suotavana,” kirjoittaa Leena Laulajainen kokoelman esipuheessa.

Syys, ovela kultainen kettu,

on juossut metsästä esiin aivan hiljaa.

Tihkusateessa kylvettyään

se pyyhkii jälkensä märällä hännällään.

PS. Pahoittelen haamupäivityksiä joita on taas tänään ollut useampia. Niitä tulee kun kommenttiosastoon kirjoitetaan. En tiedä mistä johtuu, kun ei muissa Bloggerin blogeissa kommentointi näytä vaikuttavan päivittymiseen.

Keskustelua kirjailijakoulutuksesta

Uudessa Parnasossa (6/2005) Jarkko Laine kirjoittaa sivistyksestä Bildung macht frei. Hän vastustaa kirjailijakoulutusta ja ottaa esimerkiksi akateemisesta sivistymättömyydestä Pauliina Vanhatalon, joka on Suomessa ensimmäisiä luovan kirjoittamisen maistereita, ja joka esikoisromaaninsa ilmestyttyä hämmästyi lehtihaastattelussa, sitä että ”kustannuspalkkiot ovat niinkin isoja.” Minä hämmästyin hänen lausuntoaan, mutta kun kävin netissä katsomassa kuinka paljon opiskelija saa kuukaudessa opintorahaa, niin ymmärsin hänen hämmästyksensä. Opintoraha oli vähän alle 300 euroa. Kirjasta maksettu ennakkopalkkio, jos kirjaa painetaan 1000 kpl on ehkä kahden kuukauden minimipalkka, korkeintaan 1800 euroa miinus verot. Opintorahaan verrattuna se on paljon rahaa, mutta siihen työmäärään ja aikaan verrattuna, mitä kirjan kirjoittaminen vaatii, se on todella minimaalisen vähän. Jos haluaa elää jotakuinkin normaalia ja taloudellisesti turvattua ihmisen elämää, niin kirjailijaksi ei kannata kouluttautua.

Ranskalaiset suhtautuvat kirjailijakoulutukseen yhtä epäilevästi kuin Jarkko Laine. Le Monden kirjallisuusblogisti Pierre Assouline kirjoitti tänään asiasta La république des livres -blogissa ( On peut apprendre à écrire), että Ranskan yliopistoissa ei ole luovan kirjoittamisen workshopeja kuten Yhdysvaltojen yliopistoissa, joissa nimekkäät kirjailijat opettavat kirjoittamista.

Missään muussa maassa ei palvota kirjallisuutta ja kirjailijoita yhtä paljon kuin Ranskassa, mutta ranskalaiset suhtautuvat negatiivisesti siihen että ihmisen voisi opettaa kirjailijaksi. Eräs kommentoija sanoi, että amerikkalaisten kirjailijakoulutus muistuttaa juustohampurilaiskirjailijoiden tuotantoa. Ranskalaiset pelkäävät että kirjallisuus yhdenmukaistuu, jos kirjailijoita ruvetaan kouluttamaan yliopistossa. Eräs toinen kommentoija sanoi, että hän pitää enemmän epätäydellisistä kirjoista, joista voi nähdä taltan jäljet. Ja kolmas muisti Truffautin sanoneen, että aidon lahjakkuuden teos on aina kömpelömpi kuin teknisen taiturin teos. Tekniikkaa voi opettaa, mutta ei lahjakkuutta

Sirkka Turkan syyspäivä

Karri Kokko, Parnasson toimittaja on käynyt tapaamassa Sirkka Turkkaa lokakuisena aamuna Mustiossa. Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, silloinkin lokakuussa Runous-lehden päätoimittaja Kalevi Seilonen kävi tapaamassa Sirkkaa. Sanon tuttavallisesti Sirkka, koska olimme koulutovereita ja filosofoimme Munkkiniemen rannoilla ja Kalastajatorpan kallioilla elämästä ja taiteesta, musiikista muistaakseni enemmän kuin kirjoista, koska Sirkka soitti siihen aikaan viulua koulun orkesterissa.

Näin kirjoitti Seilonen: ” On lokakuun 21. päivä. Ulkona hämärtää jo. Saunamökin ikkunasta näkyy järvi, maisemassa on syksyn värit. Viski-koira lojuu nojatuolissa ja kuuntelee, kun Sirkka Turkka puhuu runoistaan, ajatuksistaan ja matkoistaan.” ( Runous 1/83). Ja näin puhui Sirkka:

”Keitä runoilijoita mä diggaan? En tiedä. Kyllä mä ennen osasin luetella, joskus 70-luvun alussa. Tietysti Neruda ja Lorca, ne minä muistan – ja sitten Ekelöfin ja Björlingin. Vallejosta minä tykkään tietysti. Runoissa ei vaikuta varmaankaan ensin rakenne, vaikka rakennehan on usein aika tärkeä. Taitavuus jää aina omaan arvoonsa. Kai se on se fiilis ja osumatarkkuus, ettei runossa haikailla tai pelata liikaa, että se on tarpeeksi tiivis, mutta sitten tarpeeksi väljä niin kuin koiranpennun turkki, muutaman numeron liian iso, siis siinä mielessä että siihen jää liikkumavaraa.”

Tasapäisyyden terrorista Sirkka sanoi näin:

”Minä olen väsynyt turhanpäiväiseen hössötykseen mitä ihmiset tekevät hirveän paljon, komentelevat että sinun täytyy olla niin ja niin. Suurin osa massasta yrittää tappaa, ne on kuin kusiaiset nilkassa suoraan sanoen. Jos olet jollakin tavalla erikoinen, se kyllä yritetään… Siis tasapäisyyttä, sehän suojaa, totta kai eläinlaumassakin on oltava tasapäinen, muuten lauma ei ole suojattu. Me olemme uhkausmerkkejä, ollaan sitten millä tavalla tahansa, ja luova ihminen on kai kautta aikojen ollut sitä.”

Ennen kuin Berliinin muuri kaatui

Tuossa vieressä on kortti, jota en lähettänyt Berliinistä miehelle, joka rakasti naisia.

Huomenna marraskuun 9. päivä on kulunut kuusitoista vuotta siitä, kun Berliinin muuri kaatui. Sinä syksynä kiertelin Eurooppaa, kävin Pariisissa, Roomassa, Barcelonassa ja Ibizalla, mutta en Berliinissä .

Se oli hektinen vuosi. Samana vuonna kesäkuun alussa Pekingissä oli Tianmenin aukion verilöyly. Opiskelijat osoittivat mieltään hallitusta vastaan, ja huonosti siinä heille kävi. En muista kuinka moni opiskelija kuoli mielenosoituksessa. Olin juuri palannut Joshkar Olasta, Marinmaalta, jossa pidettiin ensimmäinen suomalaisugrilaisten kirjailijoiden kokous. Neuvostoliiton silloinen presidentti Gorbatshov ja pääministeri Ryshkov, lähettivät kokoukselle tervehdyksen, joka julkaistiin Pravdan ja Izvestija-lehden etusivulla. Ne ajat ovat olleet ja menneet. Nykyään Marinmaalla hakataan toimittajia ja kirjailijoita henkihieveriin, jos he uskaltavat puolustaa omaa kieltään ja kulttuuriaan.

Se kuuluisa erektio

Joskus digiboksista on iloa. Parhaat ohjelmat tulevat nykyään digi-kanavilta. Minua nauratti eilisiltana, kun katselin Ylen Teemalta Jörn Donnerin Naisen kuvia, se oli hauskempi elokuva kuin muistin. Tuli nuoruus mieleen, tuttua touhua, sekavia suhteita. Komediaahan koko erotiikka on. Donner on oivaltanut komedian alkuperän. Komedia juontaa juurensa muinaiskreikkalaisiin menoihin, falloskulkueisiin ja niissä esitettyihin falloslauluihin (lisätietoa täältä). Donner oli ohjaamansa ja käsikirjoittamansa elokuvan pääosassa. Hän näytteli pornoelokuvien ohjaajaa, itseironinen omakuva, hyvin hän sen näytteli –ja oli niin siloposkinen ja viattoman näköinen vuonna 1970. Elokuvan kuuluisa erektiokohtaus oli etäännytetty ( = kuvattu kaukaa) niin että erektio näytti varjokuvalta, eikä se ollut tippaakaan pornografinen. Ja sen takia syntyi iso mekkala aikoinaan! Kohtaus leikattiin pois elokuvasta. Seksuaalinen vapautuminen oli alkanut , mutta tekopyhyys vallitsi.

Donnerin elokuva esitettiin eilisiltana osana Ylen digitaalista teema-lauantaita. Teemana oli erotiikka. Se oli Yleltä oivaltava ratkaisu Pyhäinpäivän illan ohjelmakokonaisuudeksi. Toivottavasti jouluna samalta kanavalta tulee yhtä epäsovinnainen teemailta. Alla oleva kuva: Falloksen kantajien kulkue kreikkalaisen vaasin kyljessä. Vieressä vasemmalla oleva kuva peniksiä kasvattavasta naisesta on myös kreikkalaisesta vaasista ( kaapattu täältä). Kuvan nimi on Kaunis puutarhuri suomeksi.

PS. Kirjallisia blogeja: Juri Nummelinin Julkaisemattomia, Mikko Rimmisen Eräänlaisuuden suuntaviivoja, Jari Tammen Kirogurun kurakori ja Jukka Kemppisen Kemppinen. Liitän ne oikeaan sivupalkkiin, joka ei näy Microsoftin Internet Explorerin käyttäjille, ellei malta vierittää sivua alas asti. Pahoittelen, että en ehdi korjata MSIE-selaimen näkymiä käyttäjäystävällisemmäksi.

Lopuksi sitaatti satunnaismenetelmällä löydetystä blogista Vuoropuhelu Pyyn kanssa. Blogia pitää neiti Pyy, kenties hän jotain sukua Marja-Liisa Vartion rouva Pyylle romaanista Kaikki naiset näkevät unia.

Minä herään dogmaattisesta unesta
ja suljen kirjan
mutta en ole yhtään virkeämpi

Panen tohvelit jalkaan ja keitän teetä

Tästä lähiöstä ei ole paljon puhuttavaa
täällä on kaikki samat ihmiset
ja aivan yhtä harmaata

niin älyllisyys kuin luonnollisuuskin loistavat poissaolollaan

Mutta on tämä halpa

Satunnainen blogi

Sattumassa olemassaolo paljastaa salatun luonteensa - vai miten se jungilainen aksiooma kuuluikaan? Blogilistan uutuus, Satunnainen blogi on mainio väline, sitä kun klikkailee, saa silmäiltäväkseen blogeja, joiden olemassaolosta ei ole tiennytkään. Sattumamenetelmällä 3000 blogin joukosta voi löytyä aarteita. Minä riemastuin viime yönä, kun löysin Paavi-blogin. Sen nimi on Havaitsemani aistimukset, mutta ei sitä sillä nimellä löydy blogihakemistosta. Kirjoittaja on oululainen nuori mies, joka opiskelee ensimmäistä vuotta Arkangelissa lääketiedettä (käsittääkseni) ja kertoo millaista opiskelijaelämä on siellä. Tilaajia blogilla oli vain kaksi, nyt on kolme, kun minä tilasin sen. Venäjä kiinnostaa minua aina, mutta eniten viehätti blogissa sen omaperäinen kieli, huumori ja havainnot. Alla muutama sitaatti blogista:

- Tien ylittäminen on haaste, joskus ylitsepääsemätön.

- Sähköpostissa sanansa kohdistaa, mutta nyt vain laulaa avaruudelle

- Tuliaisiksi Venäjältä kannattaa tuoda sitä mikä on Suomessa harvinaista tai kalliimoaa, kuten tuberkuloosi tai kuppa, keuhkosyöpä tai maksakirroosi.

- Paras levy on yleensä hittilevyn jälkeinen parjattu floppi.

- Intialaisissa ja koulun vessan kuumavesihanassa on yhteistä: antaa ensin odotuttaa ja sitten ryöpsähdellä haalean ruskeana kaikkialle.

- Meinasin ostaa talvikengät, halusin pienemmän koon, meni myyjä jonnekin ja raaputti koon pohjasta pois ja tarjosi samaa paria.

Lopuksi Mitvitin viisaat sanat: ”Ainakin minulle - vieläkin - verkkopäiväkirjailu edustaa vahvasti portinvartijoista vapaata ITE-kulttuuria. Kirjoittamista, joka antaa äänen äänettömille. Kirjoittamista, joka ei pyri tuottamaan lisäarvoa. Kirjoittamista, jonka palkinto on itse kirjoittamisen suoma tyydytys. Luomisen, vaikka vaatimattomankin, ihme.”

PS. Sanat näyttää taas päivittyvän satunnaisesti, ilman minun myötävaikutustani. Olen ollut huomaavinani, että kommenttiosastoon kirjoittaminen vaikuttaa päivittymiseen, mutta ei aina.

Kirjallisia sattumia

Törmäsin asematunnelissa kahteen kirjalliseen naiseen, jotka olivat syventyneet keskustelemaan tämän syksyn kirjoista. Kerroin lukeneeni kolme syksyn kirjaa joissa mies oli joko koomassa, halvaantunut tai kuollut lumihangessa sydänkohtaukseen. Ne kaikki ovat naisten kirjoittamia. Voiko se olla pelkkää sattumaa, minä ihmettelin. Jo viime syksynä eräässä Finlandia -ehdokaskirjassa esiintyi halvaantunut mies. Ja sekin oli naisen kirjoittama. Arvelin, että miesten ja naisten suhteissa on varmaankin jokin vakava häiriö kollektiivisella tasolla, mitä naiskirjoittajien mielikuvitus heijastelee. Minne ovat kadonneet kotoiset juopot, taivaanrannanmaalarit ja petturit? Onko heitä enää muualla kuin Tuula-Liina Variksen kirjoissa?

Oli minulla myös konkreettisempikin huoli kuin naiskirjailijoiden mieskuvan muutos. Olin etsimässä keskustan vaatekaupoista hametta veljeni häihin, mutta en ollut löytänyt sopivanväristä so. vihreätä hametta Toinen kirjallisista naisista sanoi, että hänellä on kotona vihreä hame. Lähdin katsomaan sitä, ja sehän oli juuri sellainen hame jota etsin. Lainasin sekä hameen että Zinaida Lindénin romaanin Ennen maanjäristystä, joka sai tänä vuonna Runeberg-palkinnon (alla kannen kuva Boris Ignatovitŝ: Eremitaasi 1929). Aloitin kirjan lukemisen lähiöjunassa ja jatkoin lukemista metrossa. Alku vaikuttaa erittäin lupaavalta: mies ei ole halvaantunut eikä koomassa, vaan erittäin elävä jättimäinen sumopainija. Sellaisia miehiä voi kohdata venäläisessä junassa.

Ai niin, kirjalliset naiset kertoivat iloisen uutisen asematunnelissa: Nainen saa liputuspäivän Suomessa. Hän on Minna Canth. Hänen syntymäpäivästään tulee liputuspäivä ensi maaliskuussa. Vihdoinkin nainen!

Haha-kuukauden pimennys

Eilen oli Haha-kuukauden 27. päivä patafyysikkojen kalenterin mukaan, Occultation d’ Alfred Jarry kalenterissa lukee. Okkultaatio merkitsee joko auringon- tai kuunpimennystä. Se on salamyhkäistä aikaa, oudot henget ovat silloin liikkeellä. Alfred Jarry on tullut tunnetuksi näytelmästään Kuningas Ubu ( kuvassa vasemmalla), jonka hän kirjoitti koulupoikana. Patafyysikkojen kollgeio toimii edelleen Pariisissa. Sen jäseniä ovat olleet muun muassa Erik Satie , Jacques Prevet , Raymond Queneau, Marcel Duchhamp ja moni muu, mutta nyt ei i tule muita nimiä mieleeni. Yritin etsiä netistä tietoa patafyysikoista suomenkielellä, mutta eipä sitä löytynyt. Jos joku tuntee patafyysikkojen toimintaa, niin kuulisin siitä mielelläni lisää. Ranskankielellä tietoa kyllä löytyy, mutta minun aivoni eivät nyt jaksa kääntyä käsittämään ranskankieltä. Pimennyksen vaikutusta? Vuorokausikin ehti vaihtua, kun etsin tietoa salaperäisistä patafyysikoista. Olisivatkohan he jotain käänteistä sukua metafyysikoille?