keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005

Rankan päivän ilta

Motto: ”Lähinnä identiteetit on keksitty siksi, että niillä voidaan kiusata toisia” ( Tommi Perkola. Lentävä juusto.)

Kyllä minua identiteettiongelmalla on kiusattukin. Lapsena haukkuivat toiset lapset pihalla ryssäksi, kun isä oli inkeriläinen, En hyväksynyt heidän identiteettimääritelmää. Vetäydyin itseeni ja kirjojen maailmaan. Jos eivät olisi haukkuneet ja nokkosilla hakanneet, minusta olisi ehkä tullut ihan normaali ihminen enkä olisi ruvennut kirjoja kirjoittamaan.

Tänään ( tai eilen koska vuorokausi on vaihtunut) piti pitää luento yliopistolla inkerinsuomalaisesta identiteetistä, ikään kuin siitä asiasta jotain tietäisin, kun en ole inkerinsuomalainen. Olen helsinginsuomalainen. Mutta olen kirjoittanut neljä romaania, jotka tavalla tai toisella liittyvät inkeriläisyyteen. Viikko meni siihen kun luin väitös- ym. kirjoja, jotka käsittelivät identiteettiä ja kaksi päivää siihen että kirjoitin paperille listaa asioista ,joista pitää puhua. Siitä tuli 16 liuskaa pitkä lista. Enkä sitten en puhunut asialistan mukaan, vaan mitä mieleen tuli aiheen ympäriltä ja sen sivusta. Niin käy aina, kun joudun pitämään esitelmän tai luennon.


Luennon loppupäätelmä: Inkerinsuomalaisilla on postmoderni monikulttuurinen identiteetti. Se vaihtelee poliittisten olosuhteiden ja historian mukaan kuin kameleontin väri elinympäristön mukaan He selviytyvät millaisissa oloissa tahansa. Ei heillä minun mielestäni ole kärsimysidentiteettiä, kuten Helena Miettinen esitti väitöskirjassaan Menetetyt kodit, elämät, unelmat, joka käsitteli venäjänsuomalaisten identiteettiä. En tosin tunne muita kuin isänpuoleisia sukulaisiani, ja heillä ei sellaista identiteettiä ollut. Ehkä se johtuu siitä, että he eivät olleet uskovaisia luterilaisia.

Päivä ennen illan luentoa meni hermoillessa. En pystynyt tekemään mitään järkevää – paitsi siivoamaan - sen jälkeen kun luin Hesarin Minne mennä -palstaa. Luento mainittiin siellä, se tiesi että paikalla on enemmän väkeä kuin viisi asiaan vihkiytynyttä. Kauhea ramppikuume iski päälle, ei ruokakaan maistunut. Sitä katui, että oli lupautunut pitämään luennon ja vannoi mielessään, ettei ikinä enää anna niin kevytmielisiä lupauksia. Lunetosali oli täynnä niin kuin olin pelännytkin, eikä auttanut muu kuin todeta tilanne ja toivoa, että kaikki jaksaisin puhua puolitoista tuntia saamatta paniikkikohtausta.. Jaksoin puhua. Kyllä kissakin ui, vaikka se inhoaa vettä.

Leevi Lehto on oikeassa kirjoituksessaan Miksi vouhkaan Hesarista. Sillä todella on vaikutusta, mitä Minne mennä – pastalla ilmoitetaan, puhumattakaan siitä mitä kirjoja, taidenäyttelyitä ja konsertteja kulttuuriosastossa käsitellään. Sitä mitä ei lehdessä mainita, ei ole olemassa muiden kuin asiaan vihkiytyneiden tiedossa. Miksi muka minun luentoni oli tärkeämpi luin siitä, että ruotsalaisen runouslehti OEI:n ja runouslehti Tuli&Savun järjestämä TekstiKonst-TextTaide – runo-ja taidetapahtuma ei saanut tilaa Minne mennä -palstalla. Olen yhtä tyrmistynyt kuin Leevi Lehtokin Hesarin valintakriteereistä.


Yllä olevassa kuvassa en ole minä vaan Eugene Montale, italialainen runoilija ja kriitikko, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1960.

PS. Rankan päivän kevennys löytyi Satunnaisesta blogista, jota klikkailin kun en siivottuani tiennyt mitä olisin tehnyt ja illan luentoon oli vielä pari tuntia aikaa. Ihmisen alitajunta on ihailtavan luova stressitilanteissa, kuten osoittaa alla oleva uni taksinkuljettajan kokeeseen valmistautuvan naisen blogista Nainen ratissa. Blogin linkkilistalta löytyi tie muihin taksiblogeihin,” jotka olivat kiinnostavaa luettavaa minulle, joka elän enemmän pään sisäistä kuin todellista elämää.

Katu-unia

Näin viime yönä unta katukokeesta. Katukoehan on koe, jossa testataan kaupunkituntemusta ja kadut pitää sijoittaa oikeisiin kaupunginosiin. Lopullisessa ammattiautoilijan ajotutkintokokeessa kysytään noin 50 katua, joista oikeisiin kaupunginosiin pitää pystyä sijoittamaan noin 45 katua. Taksikurssin aikana meille pidetään satunnaisia pistareita, jotta nähdään opitun tiedon taso.

Niin, näin siis unta kokeesta. Koe oli painettu vaaleansinisin kirjasimin tummansiniselle paperille. Huolestuin, miten kuulakärkikynän teksti mahtaa erottua paperista. Suurin järkytys oli tentattavien katujen nimet:

  • Orreviejankatu
  • Hällä väliä katu
  • Niin pitkä kuin leveäkin katu
  • Läpikulku kielletty katu
  • Tänne vaan katu
  • Minne luulet ajavasi katu

Unessa nuo nimet eivät tietenkään tuntuneet oudoilta. Menin vain paniikkiin täydellisen tietämättömyyteni vuoksi. Aamulla hymyilytti. Omat aivot tarjoavat tietyssä vireystilassa parhaat viihdepaketit.

7 kommenttia:

Leevi Lehto kirjoitti...

Anita,

täsmennän että TextKonstista oli kyllä Minne mennä -palstalla. Tarkoitin, että lehti pidättyi tapahtuman journalistisesta käsittelystä.

Eipä silti, monet arvostelukykyisinä pitämäni henkilöt uskovat, että Hesarin nomenklatuura ulottuu menopalstallekin.

Leevi

tommi kirjoitti...

Perkola, ei Perkoila.

Anitak kirjoitti...

Hei Leevi,

kiitos oikaisusta. En korjaa väärinkäsitystä tekstiin, olkoon siellä. Toivottavsti lukijat lukevat myös kommentit.

Anita Konkka kirjoitti...

Hei Tommi,

Anteeksi kirjoitusvirhe, korjaan sen heti tekstiin. Minulla on i-häiriö. Kun pitää kirjoittaa taiteilija, i-kirjain jää pois ja kirjoitan taitelija. Tai sitten lisään i:n sanoihin joihin se ei kuulu (karkoittaa po. karkottaa), ja nyt se tuli lisättyä sinun nimeesi

minh kirjoitti...

Olisin tullut, jos olisin lukenut hesarin eilen. tai ehkä sittenkin olisin mennyt Linnunlauluun, kun kirjailijavieraana oli Eeva Tikka. Niistä tilaisuuksista olen joskus pitänyt ja jopa saanut oman suunikin auki. Olin suunnitellut sitä Villa Kiveen menoa jo pitkään, mutta taas unohdin. Ilmeisesti tuossa viiden aikaan sitä on niin väsynyt, ettei tajua mistään mitään, päikkäriaika.

Mielenkiintoista, mitä kirjoitat tuosta inkeriläisidentiteetistä. Minulla on joku outo mustalaisidentiteetti. Mummini on puoliksi mustalainen,pari hänen veljistään elää mustalaiskulttuurissa vaatteineen ja muineen. Minä olen aina tuntenut paljon romaneja ja liikkunut samoissa porukoissa. Lapsena haukuttiin mustalaiseksi ja täipesäksi ja varkaaksi. Minähän olen täysin suomalainen ja helsinkiläinen valkolainen, mutta identiteettiin on tarttunut pala mustalaista. Tai sitten se on joku sivuidentiteetti.Eli muillakin on jotain sukulaisuuteen ja sympatioihin perustuvia sivuidentiteettejä...jos ymmärsin oikein tekstiäsi...?
-minh-

Anita Konkka kirjoitti...

Minhille,

Katkelma runosta Miksi en pakene ulkomaille

"Tässä seison sekaverinen, täältä ruotsalainen, tuolta mustalainen,
vähän suomen- ja inkerinsukuinen, tanskan ja puolan siniverinen,
alasaksan aatelinen, viimeisiltä vuosirenkailta venäläinen..."

Suom. Pirkko Huurto.

Se on virolaisen Paul-Erik Rummon vasta suomeksi ilmestyneestä kokoelmasta Lähettäjän osoite

minh kirjoitti...

Kiitos1 Täytyyy tutustua kokoelmaan1
-minh-