Citykettu

Päivän luontoelämys: Illan hämärtyessä kävin kävelyllä Simon (1,7 v.) kanssa Puotilan rannassa. Hän halusi katsella metrojunia, jotka kulkivat pitkin Vuosaaren siltaa. Ne ovat hänen suuri ihailunsa ja ihmetyksensä kohde. Hänen naamansa alkaa loistaa aina kun juna ylittää sillan. Rantapolkua pitkin juoksi otus. Simo sanoi ”Mäy”, mikä tarkoittaa kissaa. Minustakin otus näytti kissalta, tosin se oli kissaksi isokokoinen ja sillä oli valtavan pörheä häntä. Otus hyppäsi upean kissamaisen loikan kun se näki polun laidassa jonkin saaliseläimen, luultavasti myyrän, mutta saalis oli nopeampi kuin se. Se pysähtyi rantatielle ja jäi katsomaan meitä uteliaana, kun lähestyimme sitä. Nyt näin että se oli kettu. Ei mikään kapinen kettu, sen turkki oli hyvässä kunnossa ja näytti hyvin syöneeltä, eikä ihme. Puotilan uimarantaan laskevassa rinteessä on viljelyspalstoja (myös minun palstani), joiden riesana ovat jänikset ja rusakot. Ketulle löytyy sieltä paljon meheviä paisteja. Se ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan, vaikka Simo kiipesi rattaistaan ja lähti sen perään. Mutta sitten paikalle tuli mies koiran kanssa, koira alkoi haukkua kettua, joka pinkaisi pakoon. Se juoksi kohti Vuosaaren siltaa ja minä katselin menoa sydän syrjälläni, peläten että se juoksee tielle ja jää auton alle, jossa iltaruuhka on vilkkaimmillaan, mutta onneksi se käänsi suuntaa ja juoksi kohti Juorumäen metsikköä. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kettua kaupungissa. Koirantaluttajamies kertoi, että hän nähnyt niitä jo useana vuotena Vartiokylänlahden rannoilla. Niillä on siellä hyvät oltavat, ruokaa on tarpeeksi, eivätkä ihmiset metsästä niitä, siksi ne eivät pelkää ihmisiä.

Lisäys omakuva -meemiin

Löysin kokoelmastani postikortin Jean Dubuffetin maalauksesta Dhotel nuancé d’abricot, 1947, jonka olen ostanut aikoinaan Georges Pompidou –keskuksen taidemuseosta, jossa sivumennen sanoen on parastaikaa dada-taiteen näyttely, jonne minä kaihoan, mutta en pääse kurjan rahatilan takia. Oi, miksei minusta tullut menestyvää dekkaristia tai muuten vain varakasta ihmistä. Turha sitä on nyt enää katua, olisi pitänyt asettaa nuorena tavoitteensa toisin. Ostin Dubuffet - postikortin tulevaisuutta ennakoiden, olin silloin 45-vuotias ja naisenelämäni parhaat kukoistusvuodet olivat juuri alkaneet sekä luovassa että seksuaalisessa mielessä. Olin hitaasti kehittyvää tyyppiä, laiha ja angstinen neurootikko, mutta paranin vanhetessani. Kukoistuksen aikaa kesti kymmenen vuotta, hieman ylikin. Kun vuosia karttuu, peilikuva alkaa muistuttaa yhä enemmän yllä olevaa Dubuffetin Dhotelia.

PS. Päivän kulttuuriuutiset ilmestyvät nykyään nopeammin Parnasso-blogissa kuin tiedotusvälineissä Tänään Finlandia-ehdokkaat ja kirjailija Arto Salmisen kuolema, mikä veti mielen murheelliseksi. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta silti - mies parhaassa iässä ja luomisvireessä meni.

Finlandia-ehdokkaista minulla ei ole mitään kommentoitavaa, kun en ole lukenut yhtäkään ehdokaskirjaa. Saision kirja on odottamassa lukemattomien kirjojen pinossa, kunhan selviän työruuhkastani. Carpelan ja Saisio ovat voittaneet aikaisemmin Finlandia-kisan. Ja mikäpä estäisi voittamasta sitä toista kertaa. Ratkaisun tekee Paavo Lipponen. En tunne hänen kirjallista makuaan enkä uskalla veikata, mikä on hänen suosikkinsa.