Ranskalaiset suhtautuvat kirjailijakoulutukseen yhtä epäilevästi kuin Jarkko Laine. Le Monden kirjallisuusblogisti Pierre Assouline kirjoitti tänään asiasta La république des livres -blogissa ( On peut apprendre à écrire), että Ranskan yliopistoissa ei ole luovan kirjoittamisen workshopeja kuten Yhdysvaltojen yliopistoissa, joissa nimekkäät kirjailijat opettavat kirjoittamista.
Missään muussa maassa ei palvota kirjallisuutta ja kirjailijoita yhtä paljon kuin Ranskassa, mutta ranskalaiset suhtautuvat negatiivisesti siihen että ihmisen voisi opettaa kirjailijaksi. Eräs kommentoija sanoi, että amerikkalaisten kirjailijakoulutus muistuttaa juustohampurilaiskirjailijoiden tuotantoa. Ranskalaiset pelkäävät että kirjallisuus yhdenmukaistuu, jos kirjailijoita ruvetaan kouluttamaan yliopistossa. Eräs toinen kommentoija sanoi, että hän pitää enemmän epätäydellisistä kirjoista, joista voi nähdä taltan jäljet. Ja kolmas muisti Truffautin sanoneen, että aidon lahjakkuuden teos on aina kömpelömpi kuin teknisen taiturin teos. Tekniikkaa voi opettaa, mutta ei lahjakkuutta
11 kommenttia:
Opiskelen Jyväskylän kirjoittajakoulutuksessa, mutta en koe kouluttautuvani niinkään kirjailijaksi, kuin ammattimaiseksi kirjoittajaksi. Hyvin monet meistä kirjoittavat jo työkseen tai työnsä ohella, koulutus antaa vain lisää eväitä, rohkeutta ja tarjoaa mahdollisuuksia. En ymmärrä miksi kirjoittajakoulutus koetaan niin pahana asiana: minusta mikään oppi ei ole hukkaan heitettyä! Jos kirjoittajalla säilyy palo kirjoittamiseen, tekstiä ei voi "opettamalla" imeä kuiviin. Jyväskylässä kannustetaan vahvasti myös ns. oman äänen ja oman lajin löytämiseen.
mn
Hyvä mn, voi olla, että nämä vastustavat äänet eivät ole kirjoittamiskoulutuksen vastustajia (toimittajakoulutusta on annettu jo vaikka kuinka kauan, mutta siinähän ovat tavoitteet toisenlaiset).
Epäilevät nämä vastustavat äänet ehkä sitä, onko (tavoitteellinen) kirjailijakoulutus hyödyllistä. Ja mihin se koulutus valmentaisi, jos koulutettavalla ei sitten löydykään lahjoja kirjojen kirjoittamiseen - kriitikoksi? istumaan Kosmoksen vakipöydässä?
Hyvin suuri osa ihmisistä tekee työnsä kirjoittamalla ja siihen voi varmasti hyvin kouliintua vaikka Jyväskylässä tai jopa ihan Helsingissä saakka.
Toinen asia on, että ehkä kirjailijaksi voi kouluttautua. Tähänhän kai osaksi viittaa se Paasilinnan kliseinen oikeanlaisen elämän elämissanontakin, vaikka ehkä hänellä oli enemmän mielessä muun elämän kokeminen.
Muuten Anita, en tässä väheksy Palmenian koulutusta, mutta siinähän ei tähdätä kirjailijan titteliin, muuten kuin antamalla kirjoittajalle lisäeväitä kirjanvalmistelun käytäntöön, ja tönimällä. Ja joka tapauksessa osallistujat taitavat jo olla elämää eläneitä, elämän kanssa sinuja:))
Henkilökohtainen mielipiteeni on, että minä en välitä mistä oppi tulee, kunhan sitä tulee.
Jos opin niin, että maksan opettajalle opettamisesta ja minusta tulee kirjoittajana sillä tavalla parempi (parempi oivaltamaan oma erikoislaatuni) niin mikä ettei. Hulluahan se oli olla ottamatta hyviä neuvoja vastaan ja onkeensa.
Toisaalta eniten opettaa elämä. Se antaa tietysti pohjan, ytimen, sisustan kaikelle kirjoitamiselle. Mutta koulussa voi oppia niksejä miten käyttää sitä elettyä elämää hyväkseen luovan tekstin kirjoittamisessa.
En usko, että kukaan pystyy ihan pystymetsän pohjalta kirjoittamaan. Siihen on ensin pitänyt lukea muutama kirja itsekin (joka on osa oppimista ja osa kirjoittamsien opetussuunnitelmaa) ja neuvojakin on varmasti haettu yhdestä sun toisesta paikasta. Jotkut ovat saaneet ihan suullisesti palautetta omista teksteistään. Onko sillä sitten eroa saako sen palautteen ja opetuksen kouluolosuhteissa vai kokeneemman kirjailijan olohuoneessa ilman että raha vaihtaa omistajaa? Tieto on tietoa. Sitä voi saada missä ja milloin ja miten vain. Jos sitä haluaa.
Oppiminen tukee lahjakkuutta. Se ken koulutuksen kautta haluaa oppia hakea, se hänelle suotakoon. Loppukädessä se on kuitenkin lukija, joka päättää, että kuka on lukemisen arvoinen kirjailija ja kuka ei.
Hanhensulka mietti mihin koulutus sitten valmentaa jos ei kirjailijaksi. Suoraan opinto-oppaasta: "Oman kirjoitustyön lisäksi on mahdollista tutustua myös kirjoittamisen ohjaamiseen. Opintojen tavoitteena on oppia kirjoittamaan monipuolisemmin ja ammattimaisemmin sekä kehittää valmiuksia oman työn ja kirjoittamisen tutkimiseen." Ja lisäksi: "(Aine)opinnot sopivat ammattikirjoittajan työstä kiinnostuneille, sanataiteen perusopetuksen ohjaajiksi aikoville, harrastajakirjoittajien ohjaajille, sivuaineeksi yliopistolliseen tutkintoon ja täydennyskoulutukseksi esim. opettajille ja toimittajille."
Luovan kirjoittamisen opintoja on mahdollista jatkaa syventävillä opinnoilla kirjallisuuden laitoksen puolella. Haku on erillinen.
Olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että oppiminen tukee lahjakkuutta, auttaa kenties selkiyttämään omia tavoitteita ja antaa työkaluja: itse kirjoitustyö on silti edelleen koettava ja tehtävä ihan itse. Eikä se opiskelu vähennä elämästä ja kirjoista oppimistakaan.
mn
Minusta kanssa ei oppi ojaan kaada, eli vaikea kuvitella miksi kirjoittamisen opettamisessa olisi jotain epäilyttävää.
Epäilyttävää on vain se, että jos kirjoittamista yliopistossa opiskelleet kuvittelevat olevansa jotenkin erinomaisempia kirjailijoita kuin itseoppineet.
Tässä voi olla tutkinnon pakkoihin sopeutuneelle vähän nielemistä.
Vaikea ajatellaan diplomi-insinööriä tai lääkäriä, joka hyväksyisi ajatuksen tekniikan tai lääketieteen harrastajasta yhtä pätevänä tai jopa pätevämpänä ammattilaisena kuin hän, jota on harjoitettu, rääkätty ja tentitetty vuositolkulla.
Eli onhan näissä porvarillisissa ammateissa jotain sellaista, että kirjallisuus ei analogisesti niiden joukkoon sovi.
Sellainen henkilö joka tahtoo latistaa, pilata ja määritellä kirjallisuuden tekemällä siitäkin vain ammatin ammattien joukossa, ei missään tapauksessa ansaitse tunnustusta. Sellainen on todella pelottava seniliteetti.
Sven Laakso mietti josko "kirjoittamista yliopistossa opiskelleet kuvittelevat olevansa jotenkin erinomaisempia kirjailijoita kuin itseoppineet."
Asian voi nähdä myös niin, että oppiin hakeutuva uskaltaa nöyrästi tunnustaa osaamattomuutensa:)
KirjOITTAJAN ammatti voi olla aika porvarillinen. Kaikista ei tule kirjailijoita, edes koulussa.
Koulutus ei tietenkään yksistään autuuta edes sinne Kosmokseen (haluaako sinne vielä joku?), mutta se tarjoaa vähän apua, jos on omia rahkeita ja halua. Koulutus myös pakottaa sekä lukemaan että kirjoittamaan koko ajan...ja nämä keinot oppia hyväksyy puritaanikin.
mn
Lähdin opiskelemaan Kriittiseen korkeakouluun saadakseni palautetta ja kirjallisia vinkkejä. Huolenpitoa, kritiikkiä ja kannustusta olen saanutkin. Vähän tietoakin.
Mutta kaikkein tyytyväisimmäksi vetää se, että ainakin ko. koulussa kannustetaan kirjoittamaan omaäänisesti, juuri omaa lahjakkuutta ja esteettistä silmää sohien.
Siitä huolimatta: kirjoittajakoulutus ja kaikki sosiaaliset laitokset ovat aina hieman yhdenmukaistavia (myös ravitsevia). Kuinka paljon, se taitaa riippua niin opettajasta kuin oppilaastakin.
Risto Ahti ehdotti viime keväänä, että Suomen pankista tehtäisiin Kirjailija-akatemia. Antti Tuuri ainakin oli ajatusta vastaan. Ja niin näyttää olevan myös minun anarkistinen alitajuntanikin, koska viime yönä näin unta, että pyrin Suomen armeijaan koulutukseen. Suoriuduin kaikista tehtävistä, jopa kiipeämisestä pystysuoraa seinää ylös, mutta ei minua kelpuutettu koulutukseen. Armeijahan on yhdenmukaistava laitos,ja sitä mieltä tuntuu alitajutani olevan kirjailijakoulutuksesta.
Sen sijaan kirjoittajakoulutusta vastaan minulla ei ole mitään. Se on vähän eri asia kuin kirjailijakoulutus. Saman eron tekivät myös ranskalaiset keskutelijat, jotka suhtautuvat suurella ennakkoluulolla amerikkalaiseen instant-kirjailijakoulutukseen: "28 vuorokaudessa kirjailijaksi". Mutta ei heilläkään ollut mitään kirjoittajakoulutusta vastaan.
Sven Laakso saattaa olla oikeassa kun uumoilee että akateeminen kirjailijakoulutus voi saada aikaan eriarvoisuutta itseoppineiden ja yliopistossa kirjailijoiksi oppineiden kesken. Niin voi käydä, onhan Taideakatemian käyneet taiteilijatkin arvostetumpia kuin itseoppineet.
Ja entäs sitten sellaiset vanhemmalla iällä kirjailijaksi kypsyneet kuten Samuli Paronen, joka kirjailijaksi ihan itsekseen lukemalla hyviä kirjailijoita, kuten Beckettiä. Jos menee kaksikymppisenä kirjailija-yliopistoon opiskelemaan, niin voi jäädä elämättä se elämä joka tekee kirjailijan.
Mielenkiintoinen keskustelu! Itsekin olen sillä kannalla, ettei kirjailijaksi todellakaan voi kouluttautua, kirjoittajaksi kyllä. Loisteliainkin kirjoittaja voi saada hyötyä opinnoista.
Olen elättänyt itseni kirjoittamalla 40 vuoden ajan. Silti en pystyisi luomaan esim. romaania. Kirjailijat ja kirjoittajat on veistetty eri puusta, näin uskon.
Se, mitä jokainen kirjoittaja tarvitsee, on palaute. Tiedän, että maassa on tuhansia kirjoittajia, jotka ovat valmiit jopa maksamaan siitä, että joku kommentoisi heideän tekstejään. Olisiko tässä jollekin bisnesidea? Täällä blogistaniassa on helppo huomata, kuinka kirjoittajat oikein kerjäävät kommentteja. Jos ei muu auta, tehdään niin räväkkä kirjoitus, että joku takuulla ottaa nokkiinsa. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää.
Sanat-blogia käyn katsomassa säännöllisesti. Ammatti-ihmisen työtä, siksi kiva lukea.
Syysterveisin Jorma Tuomi-Nikula
Hei Jorma, kiitos positiivisesta palautteesta, sitähän on aina kiva saada.
Jos kirjoittaa provokatiivisesti, niin tulee paljon negatiivista palautetta, ja se ei tunnu hyvältä. Paitsi jos on taistelijaluonne, ja nauttii siitä että saa ihmiset ärsytetyiksi kimppuunsa. Blogistaniassa kilpaillaan kaikesta; huomiosta, listasijoituksista, linkeistä ja ties mistä muusta. Sitten kun minulla enemmän aikaa rupean kommentoimaan enemmän muiden blogeissa, koska se ilahduttaa. ihmisiä. Mutta nyt on aika kortilla.
Protesti kai se luonnollisin tapa vastustaa, se että kirjoittavat hakevat provosoinnin kautta mielipiteitä kertoo vain koulutuksen huonosta tasosta. Toivottavasti harva menee siihen että nojaa toisen mielenjohteisiin tuotoksestaan. Hyväksynnän hakemista, tarvetta että reagoidaan, olen olemassa sittenkin!
Lähetä kommentti