United Buddy Bears

Yhdistyneiden  karhukavereiden tunnuslause: " Meidän täytyy oppia tuntemaan toisemme paremmin -siten voimme ymmärtää toisiamme paremmin."

Senaatintorilla    seisoo    142 YK:n  jäsenvaltioiden karhukaveria lokakuun loppupuolelle asti.  Ne haluavat auttaa  hädänalaisia lapsia UNIFEC:n kautta.

Jos  tykkää campista, tykkää    näistä  kaksimetrisistä  kitsch-nalleistakin. Ne ovat   mainio kontrasti  Senaatintorin uusklassisismille. Kuvassa keskellä Kuuban  karhukaveri. (Klikkaa  kuvia). 


Lisää karhukavereita täällä.

Kaiku

Senaatintorilla kaikuu. (Klikkaa kuvaa)

Alun perin  kaiku  oli kaunis nymfi  nimeltä Ekho.  Hän rakastui  Narkissokseen, mutta ei saanut vastakaikua tunteelleen  ja riutui  pois.  Jäljelle jäi vain hänen   äänensä ja kasa luita.  Lyhyen selostuksen tapahtumien kulusta voi lukea täältä.  Pitemmän  tarinan kertoo  Ovidius Muodonmuutoksissa (suom.1997).

Valokuvatorstain  175.haaste on kaiku.

Mustaa ja valkoista: portaat

Ylöspäin.

Ja alaspäin.  Siinä koko elämänkaari.

Mustaa ja valkoista valokuvablogin tämän viikon haaste on portaat. Alkuperäiset kuvat  ovat värillisiä, Picasassa mustavalkoisiksi muunnettuja.  Siksi  niistä puuttuu mustavalkoisten kuvien  syvyys.   Ylempi  kuva  on  taiteilijatalon kierreportaista, joita lapset rakastavat koska ne kolisevat. Simolla on  punainen paita. Alempi kuva  on Pariisista. Naisella on punainen  baskeri.  Mahdanko  rikkoa haasteen   sääntöjä pahastikin, kun laitan  alle   alkuperäisen Pariisin kuvan. Baskeri oli väripilkku  Pariisin  helmikuisessa harmaudessa. Siksi minä sen kuvasin.

Silmän iloja - ja tilastoja

Neulegraffiteja Helsinginkadulla.

Tunnustus: Minulla on katutytön sydän kun  ilahdun katutaiteesta:  graffiteista, hiphopista,  breakdancesta. 

Valokuvatorstain  174.haaste on yksinkertaisesti  ilo. (Klikkaa kuvat isommiksi)

 Tilastoja.   Bloggerissa on  uusi ominaisuus: Tilastot. Ne löytyvät  Asetuksista. En olisi  huomannut ominaisuutta, ellei  K-blogin Jenni  olisi  kertonut.  Entisenä Tilastokeskuksen työntekijänä  minua    kiinnostavat kaikenlaiset tilastot.  Bloggerin tilastot poikkeavat  huomattavasti  Site Meterin ja   Extreme Trackingin tilastoinnista. Bloggerin  poikkeama  on yläkanttiin:  tänään (klo 20  mennessä)   sivua on katseltu 234, eilen 252 kertaa, elokuussa  5819  ja koko kesänä 13 060 kertaa, mikä on  paljon ottaen huomioon  että  kesällä  en  paljon bloggaile. Kolme  katsotuinta juttua ovat olleet:  Suomalaista huumoria, Skype-ongelma ja Sukupuolineutraali.  Eniten kävijöitä on tullut  Parnasso-blogista, Mataleenan  blogista ja  Blogilistan omista suosikeista. En tiedä   millaisia tilastointimenetelmiä Blogger käyttää. En myöskään  Site Meterin ja Extreme  Trackingin menetelmiä.  Luultavasti   kävijäluvut kohoaisivat, jos ottaisin käyttöön    niiden  maksulliset versiot. 

Kirjajulkkarit

Vauhdikasta menoa Kappelin kellarissa. Siellä oli perjantai-iltana Juuli Niemen  Yömatkojen ja Saila Susiluodon   Carmenin     julkistamisjuhlat,  julkkarit  kuten nykyään sanotaan.    Mukavaa  että  että sellaisia pidetään. Niissä  tapaa tuttuja joita ei ole nähnyt   aikoihin.   Entiseen aikaa tuttuja runoilijoita tapasi  Vanhalla. En tiedä  missä he nykyään istuvat vai istuvatko  missään.
Kirjajulkkarit vastaavat  taidenäyttelyn avajaisia sillä erolla  että   avajaisssa saa laihaa boolia ja lämmintä valkoviiniä,  kun taas kirjajulkkareissa jokainen maksaa itse juomansa ja saa mitä tilaa.

Lauantai-iltana  Wäiskissä oli Jani Saxellin romaanin Unenpäästäjä Florian –romaanin  julkkarit.  Wäiski on  ravintolalaiva  Hakaniemen  rannassa,   edullisempi kulttuurityöntekijän laihalle kukkarolle kuin Kappelin  kellari ja muutenkin  mukava paikka  merellisen miljöönsä vuoksi.  Minä pitäisin oman kirjani  julkkarit  siellä, mutta tuskin pidän niitä missään,  koska minulle on jäänyt  paha   trauma lapsuuden syntymäpäivistä, joille ei tullut  kukaan.

Saila  juhlatunnelmissa Kappelin edessä.    Siteeraan , joka miettii: Sailan runoa   kokoelmasta Carmen.  Minulla ei ole  Juulin   runokokoelmaa eikä Janin romaania niin että en voi siteerata niitä. Satunnaismenetelmällä (= tökätään sormi sivujen väliin)  löysin  Carmenin Habaneran, mutta kun se on pitkä runo,  laitan tähän vain ensimmäisen säkeistön.
Rakkaus, karkuri, kiertolainen
käy kevyt keimailu kuormanaan
silti samainen siirtolainen
voi syöstä keisarin karsinaan.
Nyky-Carmenin tapahtuma  paikkana on  ostari ja  Joséna  on ostarin  turvamies, joka miettii:Olen nähnyt  ennenkin, kaiken, onttoa  flirttiä,varkaita, vitsejä, kuolemaa, en tarvitse enempää, olen nähnyt ihmisen tyhmyyden, katsoin joka ilta BB:n[…]
PS.   J.Pekka Mäkelä kirjoittaa omassa blogissaan  kirjan julkistamisen ilosta.

Elätti

Kissa Ninni parvekkeella.

Suomenkielen perussanakirjan mukaan elätti-ilmaisua käytetään lemmikkinä elätettävästä (villi)eläimestä.  Vanhemman Nykysuomen sanakirjan mukaan  elätti on  elätettävänä, huolettavana oleva henkilö tai eläin, harvemmin kasvi.

Helsingin Sanomien eilisen  otsikon mukaan "kirjailijat  ovat valtion elättejä."   Tällaisen   johtopäätöksen on  otsikon tekijä  vetänyt  tutkija Elina Jokisen  väitöskirjasta Vallan kirjailijat.   Sananvalinta  paljastaa joko   otsikontekijän/Hesarin  aseteellisuuden kirjailijoita kohtaan  tai  sen  että    otsikontekijä ( toimittaja?)  ei  tunne  sanan   sivumerkitystä. Ihmisestä  puhuttaessa se on halventava. Kenties   hänen   äidinkielensä   ei ole suomi.   Minulle  tapahtui  samanlaisia kömmähdyksiä, kun 15 vuotta sitten kirjoittelin    englanninkielellä internetin   keskutelufoorumeille. Tulin loukanneeksi  joidenkin amerikkalaisten  keskustelukumppaneideni tunteita, kun en tuntenut sanojen  konnotaatioita. Myöhemmin ilmestyneessä Hesarin  verkkoversiossa otsikko  on  korjattu muotoon "Apurahakirjailijasta on tullut normikirjailija."  

 Minusta   valtion taiteilija-apurahat pitäisi muuttaa valtion taiteilijapalkaksi,  niin loppuisivat puheet eläteistä.  Valtio palkkaisi taiteilijoita/kirjailijoita 1-, 3- ja 5-vuotiskausiksi ja  he  maksaisivat  palkasta veroa.  Heidän ei tarvitsisi enää *anoa* apurahaa, vaan  he  kirjoittaisivat  normaalin   hakemuksen    kuten   muutkin  työnhakijat.   ( Ps. Facebook-kaveritvoivat käydä lukemassa koko elättikeskustelun profiilistani).  

Lopuksi vähän kevyempää.  Erik  Satien  miniatyyrivalssi Son binocle ja   hänen tekstinsä .

Hänen binokkelinsa

Hän puhdistaa sen joka päivä.

Hänellä on hopeabinokkeli himmein kultalinssein.

Hän sai sen eräältä kauniilta rouvalta. Mitä kauniita muistoja! Mutta...

Ystävämme valtaa suuri suru: hän on kadottanut binokkelinsa kotelon.

(suom. Laura Serkosalo)

Huonosti käyttäytyvä ilta

Jacques Roubaud  esiintyi  viime   keskiviikkona   Musiikkiteatteri Kapsäkin Huonosti käyttäytyvässä  illassa. 


Roubaud on   ranskalaisen Oulipo-ryhmän jäsen.  Ryhmään  kuuluu   37 jäsentä, kuolleet  mukaan lukien,   joita  ovat mm. Italo Calvino    Georges Perec, Raymond Queneau ja  Marcel Duchamp. Kuolemakaan  ei  heitä erota ryhmästä.  Ryhmästä voi erota vain tekemällä itsemurhan notaarin edessä. Kukaan  ei ole  vielä eronnut.
    
 Roubaud on tuottelias runoilija.  Nimi on  enne,   Provancen  vanhassa kielessä (oksitaanissa?)  roubaud merkitsee trupaduuria.   Kaikki Oulipon  elävät jäsenet ovat tuotteliaita, luultavasti  sen takia että  Oulipo on hyvä sparraaja.  Ryhmä kokoontuu kerran kuussa  yhdessä syömään  ja  kertomaan   millaisia   pakotteita ( constraits)   he  kuukauden aikana  kehitelleet. Heillä   tuntuu olevan ehtymätön   huumorintaju ja mielikuvitus, ehkä  se johtuu  pakotteista. He eivät  usko inspiraatioon,  vaan  systeemikirjoittamiseen. 


Roubaudista  ja pakotteista voi lukea enemmän  uusimmasta Parnasssota 4/2010. (  Kari Hukkila: Numerot, sanat, askeleet,  elämä).   Mirja Bolgarin toimittamasta Sanat että tietäisimme-antologiasta löytyy  hänen kaksi sonettiaan ja kirjailijaesittely. Bolgar kertoo että hänen vuonna   1967 ilmestynyt runokokoelmansa έ  (epsilonrelaatio) oli sensaatio. Se perustuu joukko-opille ja pohjakaavana on  japanilaisen go-pelin  strategia.   Pelit  ovat  kiinnostaneet muitakin  oulipolaisia.   Calvino  käytti tarokkikortteja erään kirjansa pohjakaavana,   Perec  shakkia, Queneau ennustuspeli I Chingiä.

Huonosti käyttäytyvän illan  toinen "esiintyjä" oli Erik  Satie.  Hänen musiikkiaan soitti Jenni Lappalainen ja hänenä esiintyi Tuukka Vasama, joka luki hänen tekstejään kirjasta Muistinsa menettänneen muistelmat.  Se on minusta paras muistelmakirja ikinä, ikävä kyllä sitä ei taida  saada enää mistään, paitsi kirjastosta.   Lainaan hänen sanojaan kustantajista, kun  aihe on niin  ajankohtainen  tällä hetkellä meillä: 


"Katsokaa noita häpeämättömiä kustantajia vailla kunnioitusta ihmistä kohtaan; katsokaa  groteskeja sovituksia, joihin he pukevat  puhtaimatkin teokset, jotka heille on luovutettu, jotka on annettu heidän  huostaansa, ja jotka he komistavat  töherryksillään. Ottakaa joitakin nykyteosten luetteloita, herkimpien teosten & katsokaa, mihin he  ne alistavat, nuo likaiset oliot.
Hyi! Häpeä heille.
- Kauppaa sanotte te.
-Liiketoimintaa, sanotte myös.
   Puh! Tuollainen on kiusallista minun ikäiselleni miehelle, & tukehdun tähän kurjaan dufayêlilaistamiseen, tähän mätään omanvoitonpyyntöön. ( Suom. Silva Kauko)


Kemppinen kirjoitti eilen  Satiesta.  Mahtoiko  hänkin olla  Kapsäkissä kuuntelemassa  Satien musiikkia ja tekstejä? Hän mainitsee Sonatine bureaucratiquen.    Käsiohjelman mukaan se kuvaa  valtion virkamiehen työpäivää ja pilkkaa sekä apinoi Clementin C-duuri sonatiinia.   Valitettavasti Satien tekstistä ei ole käsiohjemassa suomennosta.

Taiteilijatalon ilmastoteko

Valokuvatorstai palasi kesälomalta viime  torstaina ja antoi kuvahaasteeksi ilmastoteon.  Kävin kuvaamassa   taiteilijatalon   pyöriä,  joita  on piha täynnä.  Oma  pyörä   ei  meinaa mahtua sekaan. 

Sama piha yöllä.   


Talossa  on iso autotalli,   joka oli aluksi  puolityhjillään, kunnes autopaikkoja  ruvettiin vuokraamaan ulkopuolisille.  Eipä tullut talon  arkkitehdille   mieleen suunnitella pyöräpaikkoja ( eikä pyykin ulkokuivatustelineitä, sekin olisi olltu ilmastoteko). Nyt   pyörille  varattu yksi seinusta autotallista, mutta ei sinne kukaan  pyöräänsä  kesällä vie, kun tila on    hankalasti  avattavan  oven takana.  Pitää nousta pyörältä,  avata   lukko, pidellä  toisella kädellä auki   painavaa ovea ja  taluttaa toisella kädellä pyörä sisään.  Autoilijoille  asia on   järjestetty helpoksi, ei tartte nousta autosta, vaan  oven  saa auki klikkaamalla valoavainta, vai miksi  sitä  esinettä  sanotaan.  Miksi autoilijoita  aina suositaan?  Minä haluan samanlaisen avaimen!

Syksyn satoa

Sipuleita palstalta

Kirjoja tulee, lehtiä tippuu.  On syksy. Ranskassa on alkanut   kiivas kirjallisuuskeskustelu Michel Houellebecqin uusimmasta romaanista.  Pääseekö se Goncourt-ehdokkaaksi vai  ei? Kirja ei ole  vielä edes ilmestynyt.  La carte et la terrioire ilmestyy  8. syyskuuta. Tahir  Ben  Jelloun, Goncourt- raadin  jäsen, haukkuu  Houellebecqin kirjan  italiaislehdessä.  Englanninkielisen selostuksen haukuista   voi lukea täältä. (Ben Jelloun hates even the gentler, kinder Houellebecq).  Pierre Assouline, Le  Monden kirjallisuuskriitikko,  puolestaan  kehuu  kirjaa blogissaan. Le Mondessa on  hänen juttunsa  Houellebecq vs Goncourt.

Houellebecq on oikea söpöläinen koiransa kanssa.

 Kuva on kaapattu Assoulinen blogista. Kuvan ottaja D.R. 

PS.  Houellebecqin  suomalaisen hengenheimolaisen Hannu  Salaman uusimmasta kirjasta keskustelua  Tommi Melenderin blogissa.

PS2.  Jaan Kaplinskin  mielipide Sofi  Oksasen Puhdistuksesta on herättänyt keskustelua   Facebookissa.  Kun  maine maailmalla kasvaa,  mielipiteet kovenevat. Katso Kaplinskin  aikaisempi mielipide  viime helmikuulta. 

Taiteiden yö

Taiteiden yö Villa Kivessä, teemana: Kielletty ja sallittu kirjallisuus.  Kuvassa  Raisa Lardot  selostaa mikä  oli kiellettyä 70-luvulla,  Vieressä Leevi Lehto funtsaa, että olikohan se ihan noin.  En jäänyt  kuuntelemaan,  vaan  lähdin kiertämään  Töölänlahtea. 

 Näkymä Töölönlahden pohjoispäästä.

Näkymä Töölänlahden eteläpäästä. 

Finlandiatalo on kuin kangastus taivaalla.

Palasin  kotiin kun  keskustassa oli niin paljon nuoria miespuolisia "taiteenrakastajia"  mäyräkoirineen. Aurinkolahdessa alkoi  juuri parahiksi   paikallisen  taiteiden yön  ilotulitus. 

Kirjan tulevaisuus

Uusi kirjahyllyni mahtuu taskuun eikä kerää  pölyä.  ( Klikkaa kuva  isommaksi).

Nalle Puhin  englanninkielinen laitos tuli kylkiäisenä  kirjahyllyn  mukana.   Muut teokset  hyllyssäni  ovat   Project Gutenbergin ilmaisia  klassikoita.   Niiden lataaminen kirjahyllyyn  kävi    nopeasti. 

 Luin  ensimmäiseksi Maiju Lassilan   romaanin Rakkautta.   Se oli huvittava   ensimmäisessä persoonassa kerrottu tarina tohmajärveläisen  vallesmannin tyttären Maiju  Lassilan ensirakkaudesta.   Olisikohan kirjailija   Maiju Lassilalla ollut  pikkusisar, jonka  kiemurtelua  ensirakkauden kourissa hän    on  seurannut,  koska   osasi  kuvata rakastumiseen  liittyviä  nuoren tytön  tunnetiloja niin hyvin? 

Tuskin hankin iPadia, kun kännykästä voi  lukea kirjoja sängyssä  selällään maaten.  Ipad on turhan iso ja painava lukulaite, sitä ei voi lukea sängyssä, sitäpaitsi  se on turhan  kallis.  Odotan aikaa, jolloin  Suomesta saa kohtuuhintaisia  WIFIllä ja  3 G -ominaisuuksilla varustettuja lukulaitteita, joihin  voi  ladata  kirjoja  suoraan kustantajien  sivustoilta  maksua  vastaan.  Sähköisen   kirjan  hinta  olisi toivon mukaan  halvempi, kun  sitä  ei tarvitsisi kierrättää  kirjakaupan kautta,  jonka osuus kirjan hinnasta on 40 %:ia.  Suomalaista  kirjakauppaa ei  enää tarvittaisi,  sen  sisäänostajat  S- ja K-ryhmän sisäänostajien  ohella,     kun  määräävät   mitä  kirjoja   Suomessa markkinoidaan ja ostetaan.   Ja  kustannustoimittajat  voisivat  taas  keskittyä olelliseen  eli kirjojen toimittamiseen eikä  heidän tarvitsisi  sisäänostajia silmälläpitäen   " tuotteistaa, muhentaa, piristää, pakata houkuttelevasti, " kuten   Irina  Björkman sanoo Kiiltomadon  pääkirjoituksessa   Hiilarikammoinen leipomo.  

Björkmanin   kirjoitus  antoi  masentavan kuvan  siitä  miten  rähmällään   laatukirjallisuuden kustantaja  Tammi  on kvartaalitalouden  edessä,   toisin  sanoen   noiden kauppaketjujen  sisäänostajien  edessä,  kuten  minä asian ymmärsin.     Heidän  ennakkotilauksensa  keväällä  määräävät  mitä kirjoja syksyllä markkinoidaan.   Irina  Björkmanin sanoin: " Kirja saatetaan jo ennen  ilmestymistään määritellä  teokseksi, joka on varmasti hieno, mutta ei taatusti myy."    Kirjailijat  valittavat turhaan, että heidän teoksiaan ei markkinoida.  Eipä tietenkään markkinoida, kun ennakkotilaukset eivät ole antaneet  markkinointisignaalia. 

Kirjalla on tulevaisuus, kunhan kustantamot lakkaavaat  panikoimasta   kirjan   ulkoisen muodonmuutoksen takia.   Sisältö ratkaisee.

. 

Parasta tänä kesänä

 Lämpimät  uimavedet

 Auringonlaskut

 Haihatuksen kesänäyttely. 

 Lisää   näyttelyn kuvia täällä.

Kuvassa Johannes  Heinosen poliittista satiiria.

Tämä on vastaus   Pellon pientareella -blogin  haasteeeseen  "Tänä kesänä on kivaa kun..." Kesä jatkuu   elokuun loppuun asti ja kaikkia   pientä ja isoa kivaa voi vielä tapahtua.

Matkalla

Kävin Jyväskylässä katsomassa taloa, jossa  asuin  60-luvun alkupuolella, kun opiskelin  kesäyliopistossa  psykologiaa.    Talo  Vapaudenkadulla oli tallella, mutta  katu oli  muuttunut.  Korttelin päässä talosta oli rakennustyömaan aita,   jossa  oli    muutama   graffiti.  Niitä ei missään tapauksessa voi  sanoa  töhryiksi. Työn jäljestä näkyi, että  niitä oli saatu  tehdä  rauhassa ilman  pelkoa  vartioliikkeiden pamputtajista  toisin kuin Helsingissä.

Graffiti Dizen tyyliin.  Lisää Jyväskylän graffiteja ja muitakin graffiteja täällä.

Jyväskylän kesä ei ole enää  samanlainen   valtakunnallinen kulttuuritapahtuma kuin 60-luvulla, jolloin M.A. Numminen herätti  siellä pahennusta. Hesarikaan ei  noteeraa  sitä niin kuin takavuosina.  Minä esiinnyin siellä joskus  90-luvulla. Puhuin unista, mutta en muista  mitä puhuin.  Muistikuvani tapahtumasta on  hämärä  ja aukollinen kuin unikuva. 

Kun viime lauantai-iltana  kuljeskelin Jyväskylän kaduilla  tavoittelemassa kadonneita muistikuviani,  keskustan  kaduilla    parveili   paljon porukkaa, joka kantoi   pieniä suomenlippuja. Ihmettelin että onko  tässä kaupungissa  jokin isänmaallinen juhla. Sitten huomasin että   porukan kaulassa  riippui  lappu jossa luki  "Rally Card."   Pahaksi onneksi sitä  ralliporukkaa, punaniskaisia   äijiä ( äijyys ei  ole kiinni iästä vaan  asenteista, käytöksestä ja puheista)  osui  samaan junaan koko  joukko,  joka  oli  juhlinut Jyväskylän ajojen  suomalaista rallivoittoa.

 Mikään  ei ole  sen rasittavampaa  matkaseuraa kuin  humaltunut äijäporukka,  ei edes  kännykkään kälättävät naiset, joita sivumennen  sanoen  kuuntelen suurella mielenkiinnolla, eivätkä  kolmivuotiaat  uhmakohtauksen saaneet lapset,  joiden äiteihin samaistun ja  alan  vuodattaa tuskanhikeä heidän puolestaan. Onneksi siinä  Pendolinossa  oli   ilmainen WLAN-verkko, joka toimii myös toisessa luokassa. Panin kuulokkeet korville ja kuuntelin Classic FM- asemaa, siellä  soi Beethovenin yhdeksäs sinfonia. Ei tarvinnut kuunella   humalaisen rallikansan  möykkää. Toijalaan  mennessä junaosastoon  laskeutui rauha, kun viimeisetkin    punaniskat poistuivat  junasta.

Matkalukemisena oli  F. Scott  Fitzegeraldin  Kultahattu. Kirjan kertoja asui  Kultahatun,  Great Gatsbyn, naapurina säiden pieksemässä  vuokrahuvilassa,  hänellä oli koira joka juoksi tiehensä, vanha Dodge ja palvelijana suomalaisnainen joka sijasi hänen vuoteensa, keitti hänen  aamukahvinsa ja mutisi  suomalaisia loitsuja sähhkölieden ääressä.  Kiinnostavaa, että  suomalaisilla on  loitsijoiden/ noitien/velhojen maine maailmankirjallisuudessa. Se johtuu varmaankin  Kalevalasta. 

Erittäin salainen

Kävin   Haihatuksen kesänäyttelyssä   Joutsassa.   Kuvassa  Sauli Sormusen teos  Unohdettu  lounas   keskellä  kukkaketoa, jossa heinäsirkat  sirittivät  helteisenä kesäpäiviänä niin vimmatusti, että  minunkin vanha korvani kuuli sen  sirityksen.



Yksityiskohta Unohdetusta lounaasta.


Sauli Sormunen ottaa kantaa: " Luonto korjaa ja peittää ihmisten tekemiä jälkiä. Autiot talot, hylätyt tiet, hylätyty raadot, unohdetut lounaat, joita ihminen tekee ja jättää jälkeensä ahnehtiessaan lisää ja enemmän."  


Näyttelyn  nimeltä  Erittäin   salainen   muutkin teokset ovat  kantaaottavia, ne käsittelevät " sekä suuria yhteiskunnan salaisuuksia että tavallisen ihmisyksilön arkipäiväisiä tabuja, ahdistuksia ja pelkoja. "   Sitaatti  näyttelyn  nettiesitteestä.  Kannattaa käydä katsomassa. Näyttely on auki elokuun puoleen väliin asti.

Tämä  kantaaottava teos oli näytteillä jo viime kesänä. En tiedä tekijää.   Se on  nyt siirretty Haihatuksen  pysyväiskokoelmaan   kukkaniitylle/pellolle.

Hellepäivän ilta

Helteellä ei jaksa kirjoittaa,  ei  eväänsä liikauttaa, tuumii vanha yrmy ahven.


Illansuussa kävin  palstalla  poimimassa vadelmia.  Jossakin Tshehovin novellissa naiset poimivat vadelmia ja lörpöttelevät naisten tapaan. Kun vain muistaisi mikä  novelli se on, niin lukisin sen uudelleen.
Kastelin palstan ja  hiki nousi pintaan.  Kun  pyöräilin  kotiin,  alkoi  sade. Suuria  lämpimiä pisaroita läiskähteli katuun ja  asfaltti  alkoi tuoksua. Vain  paljasjalkaiset kaupunkilaiset  tietävät miten ihana  tuoksu se on. Se tuo mieleen lapsuuden jäätelökesät. Kotona otin kylmän  suihkun ja istuin parvekkeelle nauttimaan kylmästä valkoviinilasillisesta. Ah helleillan   nautintoja!


Sosiaalinen media on jäänyt vähemmälle  huomiolle hellepäivinä, syötteenlukijassani  on yli  tuhat lukematonta blogia.    Kannoin  miniläppärin parvekkeelle, kaadoin toisen lasillisen valkoviiniä ja aloin lukea.  Osui  silmään   00100-blogin otsikko “ Kirjailija joka ylitti ensimmäisen esteen” ja se johdatti minut  ensi kevään esikoiskirjailijan  blogiin.  Voi millaisia paineita nykyään nuorilla  naiskirjailijoilla on! Pitää mennä  rasvaimuun, että  kelpaisi medialle.  Toivottavasti se  oli ironiaa.  Millaisia  paineita  mahtaa olla nuorilla mieskirjailijoilla?  Pitääkö heidän  olla  bodattuja?  Siihen aikaan  kun aloittelin  kirjailijanuraani, ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Esikoiskirjani ilmestyttyä    eräs  nuori mies kysyi  minulta Vanhalla ( 60- ja 70 –lukujen   taitteen intelligetsian istumispaikassa), että senkö takia  sinusta tuli kirjailija, kun olet niin ruma. Lasten ja humalaisten suusta  kuulee totuuden.

Neulegraffiti

En ole aikoihin julkaissut   kuvia graffiteista. Tämä  neulegraffiti Aurinkolahden  rannalla  ilahdutti silmääni eilen, kun olin menossa lapsenlapsi  Alisan kanssa   uittamaan   Totti-koiraa Uutelaan.  Kun kuvasin    valotolpan graffitia   muutama ihminen pysähtyi ihailemaan sitä.  Neulegraffitit eivät jostain syystä   herätä    yhtä    suuria aggressioita kuin  muut  graffitit.  Olisikohan se villalanka ja käsityöperinne joka pehmentää ihmisten mielet?  Ei  niitä töhryiksi haukuta. 

Neulegraffiti  toiselta puolen.   

Aurinkolahden valotolpat  keskiyöllä.    Neuleggraffiti  on tuolla taustalla lähempänä Uutelan metsän reunaa.(Klikkaa kuvat isommiksi)

Kalasatamassa  on  avattu graffitiaita.   Kun  hellekin on hellittänyt, niin ehkäpä pyöräilen sinne  jonain päivänä kuvamaan  spreijaamalla tehtyjä graffiteja.

Palstaviljelijän jurnutusta

Malvat kukkivat  Juorumäen palstoilla.

 Taustalla näkyy  vaaleansinisenä  viivana Vuosaaren metrosilta.

Viinimarjat kypsyvät. Rastaat saisivat syödä ne.

  Pakastimessa on vielä viime kesän marjoja enkä tiedä  mitä niille tekisin.

Tässä vaiheessa  kesää  palstanviljely  alkaa   tympiä, kun pitää  selkä vääränä kantaa vettä nuutuneille.  kasveille.   Rikkaruohot sen sijaan rehottavat reippaina helteistä huolimatta.  Tulispa  sade, toivoo  nääntynyt viljelijä.  Ukkoskuuroja on luvassa länteen.  Helsinki on idän ja  lännen   rajalla.  Säätiedotusten  valossa Vuosaari ja Puotila näyttävät  kuuluvan itään ja muu Helsinki länteen. Viikko sitten satoi kaatamalla länsi-Helsingissä, mutta  pisaraakaan ei  tullut   Juorumäen palstoille. Kyllä minua   harmitti, kun suurella innolla olin  odottanut että  idästä lähestyvä  synkeä ukkospilvi  kaataisi lastinsa   minun palstalleni. Mutta se pahus meni ohitse ja satoi kaupungin keskustan viemärit  tukkoon.

MM-jalkapalloa

Uruguayn joukkueen kannattajia.

Katselen MM- jalkapalloa kameran  linssin lävitse televisiosta. Minua  kiinnostavat  yleisön  kasvomaalaukset ja  pelaajien  ilmeet. 

Diego  Forlán on juuri tehnyt Uruguayn  ainoan maalin.

Minun suosikkini on  Forlán vaaleiden kutrien ja hiuspannan takia.    Hyvä  pelaajakin  hän on, Uruguayn joukkueen kapteeni.  Toinen suosikkini on  nuori  Martin  Cáceres.   Hänestä   en  onnistunut nappaamaan  kunnon kuvaa. Täytyy yrittää uudelleen, kun Uruguay   pelaa  pronssista  lauantaina.

Lentävä maalivahti.

  Niin siinä kävi, että Hollanti voitti 1-3.  Alla  surullinen Uruguayn kannattaja.

Poika ja kesä

Kiirettä pitää.   Blogia ei ehdi  päivittää eikä rikkaruohoja  kitkeä. Tulis  sade, ettei  tarvitsisi joka iltaa käydä palstaa  kastelemassa.  Kuva on  otettu  Taiteilijatalon pihalta eilen.

Kaunista jussinpäivää kaikille

Juhanusruusuja  Puotilan palstoilta. ( Klikkaa kuva isommaksi)

Tänään on se   oikea  juhannuspäivä.  Mitenkähän  juhannustaiat  toimivat, jos  niitä tekee vääränä yönä?

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on   juhannus.

Suursiivous Södikassa

Tyhjiä tuoleja  ja pöytiä Loiston terassilla myrskyn jälkeen.

Taitaa olla WSOY:n  loiston päivät   luetut, kun sinne  on  päästetty huseeraamaan hollantilainen, joka   ei lue kirjoja eikä tunne suomalaista  kulttuuria.    Kirjasin ensityrmistykseni tuonne aiemman postauksen Kirjailijan ja kustantajan suhteesta  kommenttiosastoon, kun eilen luin Hesarista WSOY:n  ykköspomon  Jacques Eijkensin lausunnon: “ On tärkeää, että kustannuskonseptin  taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he  haluavat kirjailijan.”

Kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Suomeksi se tarkoittaa että kirjailijan pitää myydä itseään. Entiseen aikaan  itsensä myymistä sanottiin huoraamiseksi.

Mitä mieltä  kirjojen lukijat  ovat  asiasta, sen voi  lukea vaikkapa  Kertomus jatkuu – blogista   Lukijat haluavat kirjan,  eivät kirjailijaa.  Muistan   miten minua ärsytti nuorena, kun   Pentti Saarikoski    jakoi itseään  kaikissa lehdissä, eikä  niissä jutuissa ikinä  puhuttu hänen runoudestaan.  Pidin  häntä huonona  runoilijana. Luin hänen runojaan vasta hänen   kuolemansa jälkeen ja totesin ei hän niin huono runoilija ollutkaan.

Facebookissa on käyty   kiihkeää  keskustelua Eijkensin lausunnoista ja   kustantamisen nykytilanteesta. Vaikuttaa vähän siltä että   kiinnostavimmat keskustelut ovat  siirtyneet  blogeista Facebookiin.   Karri Kokko  selostaa  Suomen kuvalehden blogissa Facebookissa käytyä keskustelua, jonka aloitti  Tommi Melender.

Ei kirjailijoiden brändäys  ole mikään uusi juttu  suomalasissa kustantamoissa,  Eijkens  vain ilmaisee asian harvinaisen yksioikoisesti.  Aina tai ainakin  60-luvun lopulta asti, jolloin vein esikoiseni  Södikaan,  kustannustaloissa on  haluttu myydä  kirjaa  jollakin  ulkokirjallisella  jutulla.  Siihen aikaan  sitä ei sanottu  brändäykseksi, mutta   toivottiin ( hienotunteisesti)  mahdollisimman suurta näkyvyyttä julkisuudessa.


Doris  Lessingin    sanat ovat  tällä hetkellä  ajankohtaisia   myös   meillä : “ Ongelman ydin on se, että kustantamoja johtavat kirjanpitäjät, joita ei kiinnosta teoksen kirjallinen laatu vaan se miten paljon sitä myydään, ja kirjailijoita  arvioidaan pelkästään myyntilukujen perusteella. Kuitenkin jotkut kirjailijat – ja he ovat  joskus niitä parhaita – eivät koskaan  myy enempää kuin parisataa tai parituhatta kappaletta. Siitä huolimatta heillä on voimakas, laaja ja syvällinen vaikutus. Todelliset, hyvät kirjat, ne jotka luovat kokonaisen maan tai kulttuurin normit tai sävyn, ovat aina olleet ja tulevat aina olemaankin vakavahenkisen vähemmistön kirjoja. Sellaisesta  kirjasta ei millään “myynninedistämisellä” tehdä bestselleriä; tuloksena on vain myymättömien kirjapinojen kertyminen varastoihin odottamaan makulointia.” ( Varjojen aika sivut 130-131)

Vuoden lyhyin yö

Tältä se yö näyttää Aurinkolahdessa. Lokit kirkuvat, satakielet eivät  täällä enää laula.   Kurjaa  kun yöt  alkavat taas  pidentyä ja alkaa meno kohti talvea.  Mutta ei hätää, valkeat yöt jatkuvat  heinäkuulle  asti. Niitä ei  voi  mennä viettämään Pietariin Valkeiden  öiden festivaaleille. Minä kävin  siellä kymmenen vuotta sitten.    Kummallista kyllä, valkeat yöt   näyttivät siellä paljon valkeammilta kuin Helsingissä.  Jos ei pääse  Pietariin. voi lukea  Dostojevskin   kertomuksen Vaaleat  yöt  kokoelmasta Valitut kertomukset ( WSOY 1960. suom. Juhani Konkka).  Se kertoo  yksinäisestä miehestä, joka harhailee  kaupungilla  syvän surumielisyyden vallassa  ja kohtaa   yöllä nuoren naisen Kanavakadun sillalla. Visconti muistaakseni  teki kertomuksesta  hyvän elokuvan.
Minun mieltäni  sykähdyttää, kun  Vaaleiden öiden surumielinen kertoja kertoja mainitsee Parkalan, joka oli  pietarilaisten huvilayhdyskunta  entiseen aikaan. Voi olla nykyäänkin. Vietin siellä kauan sitten  yhden   juhannusyön erittäin  epämukavasti muhkuraisessa sängyssä   jossakin upseerien tai  muiden sotilashenkilöiden  täyshoitolassa.

Aurinkolahden puistotie  puolelta öin on  autio.  Etualalla  ravintola Loiston  tyhjät  pöydät.

Kirjailijan ja kustantajan suhteesta

Kirjailijan työnurkkaus.  Olisipa   kirjailijan ja  kustantajan suhde  yhtä levollinen  kuin  supervisor Ninni kuvassa.

 Doris Lessing   kirjoittaa  omaelämäkertansa toisessa osassa ( Varjossa vaeltaja, sivut 128-139)  kustannusmaailman muutoksesta.  Hänellä on asiaan lähes  viidenkymmenen vuoden perspektiivi. Hän sanoo, että   entiseen aikaan  kustannusmaailman  sydän oli kirjailijan henkilökohtainen suhde  kirjailijaan.  Kustantajat olivat miehiä jotka  rakastivat kirjallisuutta. He  etsivät uusi kirjailijoita, hoivasivat heitä, pitivät saatavilla kirjoja joita  myytiin vain muutamia satoja kappaleita.   Kirjailijan ensimmäistä  romaania tai novellikokoelmaa pidettiin hengissä, sitä ei pantu alennusmyyntiin. Nykyään  kaikki on toisin. “ Me olemme pelkkää matkatavaraa, samanlaisia hyödykkeitä kuin kirjoittamamme kirjat,” Lessing sanoo.  Hänen mukaansa  ajatustakaan ei suoda sille  hauraalle suhteelle joka syntyy kirjailijan ja kustannustoimittajan välille. Nykyään   kustantamoissa työskenteleviä toimittajia kohdellaan yhtä  kovakouraisesti kuin kirjailijoita.

“Kustantajista, parhaistakin, on hetkittäin ärsyttävää, suorastaan sietämätöntä, ettei omaisuutta, joka kirjailijassa tuottaa hyvää  kirjallisuutta, voi hallita. Kaikki muu on hallittavissa. Mutta nämä itseensä niin tyytyväiset kirjailijat voi passittaa signeeraamaan kirjojaan ja antamaan ääliömäisiä haastatteluja. Niiden renkaiden läpi heidät voi panna hyppäämään ja kirjata sen sopimukseenkin. Usein kustantajat yrittävät päästä kirjailijoista kokonaan eroon.  He kehittelevät hankkeita, joissa romaaneja laaditaan tietokoneeseen syötetyistä juonista jonkin tietyn kaavan mukaan. Mutta kumma kyllä näissä  romaaneissa  ei ole sitä elinvoimaa ja sähköä joka on kaiken kustantamisen ydin.” ( suom. Eeva Siikarla.  Kirja on ilmestynyt englanniksi vuonna 1998, suomeksi 2010.)

Suomalaisen  kustannusmaailman  turbulenssi  henkilöityy  tällä hetkellä  Sofi Oksaseen ja  Werner Söderströmiin, mutta  taustalla  vaikuttavat paljon  isommat  asiat kuin  otsikoihin  nostetut“potkut.”   Kustannusmaailma ja  painotalot elävät  e-kirjan tulon /pelon takia  suurta muutoksen aikaa.   E-kirja on yhtä  mullistava  keksintö  kuin Gutenbergin painokone, kuten Kaari  Utrio  sanoi  Kirjailijaliiton kevätkokouksessa. Samassa kokouksessa  käsiteltiin liiton jäsenille lähettyä   kyselytutkimusta kirjailijan ja kustantajan  suhteesta.   En muista  kuinka  monta  prosenttia kyselyyn vastanneista oli tyytymättömiä/ tyytyväisiä kustantajasuhteeseensa.   Soisin että kyselyn tulokset  julkistettaisiin.

 Lisäys  18.6.  Kommenteissa Tiina Pystynen  kertoo  kyselytutkimuksen tuloksista.

Doris Lessing on toiveikas. Hän kirjoittaa, että yksikään suurista kustannusimperiumista ei tuota paljon. “Tällä alalla pieni on todella kaunista. Ehkä me pääsemme palaamaan tilanteeseen, jossa kustantajat välittävät siitä, että kirjat toimitetaan hyvin ja jopa oikoluetaan kunnolla.”


Lessingin mukaan kaikkein olennaisinta “ovat kirjat jotka voivat olla vain vähemmistön lukemistoa eikä sitä muuta mikään meuhkaaminen ja myynninedistäminen, ja ne ovat parhaita ja –kaikessa hiljaisuudessa, salaa ja huomaamatta – vaikutusvaltaisimpia, ne luovat aikansa kirjallisuuden tason ja sävyn.”

Rikkaruoho?

Ray Bradburylla  on  mainio  romaani Dandelion Wine (Voikukkaviiniä), jonka olen lukenut  niin kauan sitten, että  muistan vain  sen että   isoäiti tai isoisä teki  viiniä  voikukan terälehdistä.  Tältä vuodelta  alkaa  voikukkien kukinta olla ohi, mutta ensi vuodelle   tässä ohje   Marttojen    Juomia luonnosta- sivustolta:

Voikukkaviini

4 l voikukan keltaisia terälehtiä
8 l kiehuvaa vettä
3 kg sokeria
4 appelsiinin mehu
2 sitruunan mehu
½ kg rusinoita
herneen kokoinen pala hiivaa
Kaada kiehuva vesi terälehtien päälle. Anna seistä vuorokausi huoneenlämmössä. Siivilöi terälehdet pois.
Lisää nesteeseen sokeri, appelsiinien ja sitruunoiden mehut, rusinat ja hiivanokare. Anna käydä tasaisessa lämpötilassa 4 viikkoa, älä sekoita välillä.
Pullota. Viini on valmista jouluna.

Joku oli  kiinnittänyt  ilmoituksen Juorumäen  viljelyspalstojen ilmoitustaululle: Rikkaruohonviljelijät hävetkää!

Minä aloin  hävetä, kun  palstani reunoilla kasvaa voikukkaa,   vuohenputkea ja juolavehnää. Niinpä tänään  ennen  sateentuloa tein ison urakan,kun   kuokin rikkaruohot palstan yhdeltä reunalta ja käänsin maan.  Siihen  reunaan   on tarkoitus  perustaa kukoistava perennapenkki. Saa nähdä miten käy.

Puhdistus

Ninni puhdistaa tassujaan   kultaköynnösruukussa, joka on yksi sen mielipaikoista. Siihen paistaa aamuaurinko.

Niille tiedoksi, jotka  tulevat  tähän blogiin hakusanalla “Puhdistus” . Olen  kirjoittanut Sofi Oksasen Puhdistuksesta  täällä  aikaisemmin.  Silloin  hänen kirjansa  oli  minulla pikalainana. Luin sen nopeasti matkalla Länsi-Suomeen ja se teki minuun  voimakkaan vaikutuksen.  Pidin  jo hänen   esikoisromaanistaan Stalinin  lehmät, koska  siinä oli    kosketus- ja kokemuspintaa  omaan  lapsuuteeni ja nuoruuteeni “ryssän”  tyttärenä. Se ryssä oli inkeriläinen isäni.

PS.  Ninnillä  on uusi tapa herättää minut aamulla. Aikaisemmin se kiskoi hampaillaan  hiuksiani, mikä ärsytti  minua. Vedin  lakanan  pääni ylitse ja jatkoin unia. Nykyään  Ninni koskettaa  huuliani pehmeästi kynnettömällä tassulla.  Hellyys tehoaa.  Minä nousen  antamaan  sille ruokaa ja palaan  takaisin  sänkyyn “ vetämään hirsiä”. Mistähän sekin sanonta tulee?   Edesmenneellä Noora-kissalla oli tapana  herättää minut lipomalla  nenänpäätä. Sen veli Nestori hyppäsi rinnan päälle  rompsis ja sai minut heräämään kiljahtaen. Millaisia   kokemuksia teillä   lukijat on kissaherätyksistä?