Lennä, uneksi

Valokuvatorstain 85. haaste:

Kunpa siivet selkääni saisin!

Siellä lentää varis. Kuva on otettu viime kuun lopussa, jolloin Helsingissä sattui olemaan lunta. Se oli tämän talven harvoja lumisia päiviä.

Bloggaamista tarkoituksella

Sain tuon vieressä olevan tunnustusplakaatin Juhana Harjulta, Aamiainen ruohikolla -blogin kirjoittajalta. Kiitos tunnustuksesta. Olen otettu, tuntuu melkein siltä kuin olisin saanut Hymytyttö-pystin, tuon tavoittamattoman tunnustuksen, jonka saajia kouluvuosina kadehdin.

Tunnustuksen sääntöihin kuuluu, että se pitää jakaa edelleen viidelle sellaiselle blogille, jotka eivät ole saaneet sitä aikaisemmin.

Vaikea valinta, kun jokaisella blogilla on jokin tarkoitus. Poimin omalta suosikkilistaltani seuraavat viisi:


1. Ripsa ( kulttuuria omaperäisesti)

2. Kun kirjoitan ( kirjoittamisesta ajatuksella)

3. Asiallisia merkintöjä ( kulttuurikeskusteluja)

4. Dionysoksen kevät ( elegantteja kulttuuripakinoita)

5. Sedis blog ( elokuvakulttuuria)

6. Kerta kiellon päälle: Kuudes tunnustus menee Ikkunaiinekselle provosoivista keskustelunaloituksista.


Ohjeet: Kopioikaa tunnustusplakaatti täältä omaan blogiinne ja nimetkää viisi tunnustuksen saajaa.

Hakkuu

"Metsä, metsän puut, hakkuu, siinä koko juttu"

Flunssan hyviä puolia: voi lukea kirjoja ja katsella dvd-leffoja hyvällä omatunnolla eikä tarvitse ajatella työtä. Töistä stressaantuneelle flunssa on taivaan lahja.

Luin Thomas Bernhardin romaanin Hakkuu. Bernhard panee kirjassa poikki ja pinoon wieniläisen kulttuurieliitin virkistävän negatiivisesti. Positiivisen ajattelun puolestapuhujat välttäkööt tätä kirjaa! Bernhard kirjoittaa häpeilemättä auki ne ajatukset , joita ihmisillä usein on toisistaan, mutta joita he eivät uskalla sanoa ääneen, paitsi selän takana. Bernhard tekee sen ilman kaunan ja katkeruuden häivää, itseironisesti ja suhteellisuudentajuisesti. Hänen huumorinsa on vähän samanlaista kuin etelä- pohjalaisten huumori, sitä eivät ulkopuoliset heti ymmärrä.

Kirjan nimetön kertoja osallistuu taiteellisille illallisille. Hän inhoaa itseään ja muita vieraita: " He uskovat olevansa jotain koska ovat saaneet nimeä ja saaneet lukuisia palkintoja ja julkaisseet lukuisia kirjoja ja myyneet kuviaan lukuisille museoille ..." Hän katuu, että otti kutsun vastaan ja ajattelee että olisi ollut paljon parempi jäädä lukemaan kotiin Gogolia, Pascalia ja Montaignea.

Koska kirjan henkilöillä oli vastineensa todellisuudessa, (Auersberger oli säveltäjä Lambsberg ja Billroth kirjailija Jeannie Ebner) kirjasta syntyi valtavaskandaali heti ilmestymisen jälkeen ja se takavarikoitiin, kun Lamsberg haastoi Bernhardin oikeuteen kunnianloukkauksesta, mutta perui syytteen. Tämä tapahtui vuonna 1985. Samana vuonna muuten ilmestyi Hannu Salaman Finlandia-sarja, jossa pantiin poikki ja pinoon suomalaista kulttuuriväkeä, mutta loukatut pitivät tunteet sisällään eivätkä nostaneet oikeusjuttua.

Kirjan alaotsikko on Muuan mielenkuohu. Kertojan mieli kuohahtaa kun hän vuosien kuluttua kohtaa ex-rakastettunsa Jeannie Billrothin ja Burg-teatterin näyttelijä kuohahtaa kun Billroth kysyy häneltä: " Voitteko nyt elämänne lopussa sanoa, että olette löytänyt taiteestanne täyttymyksen?" Billroth saa kuulla kunniansa näyttelijän suusta ja kertoja riemuitsee, että vihdoinkin joku uskaltaa sanoa totuuden päin naamaa tuolle naiselle. Sen takia kannatti " loppujen lopuksi sittenkin noudattaa kutsua taiteellisille illallisille."

Kirjassa tapahtuu paljon, mutta kaikki tapahtuu kertojan mielessä, tajunta virtaa 163 sivua ilman kappalejakoa. Sitä ei ole vaikea lukea, sillä Bernhard musiikkimiehenä osaa tauottaa ja rytmittää tekstiä niin että kulkee eteenpäin kuin Ravelin Bolero. Kun pääsee mukaan siihen rytmiin, ei siitä putoa pois. Tarja Roinilalta, kirjan suomentajalta hieno saavutus saada saksankielen rytmi kääntymään niin että kirjaa lukee nautinnokseen suomenkielellä.

Luin kirjan kahteen kertaan - ennen ja jälkeen Ibsenin Villisorsan. Sen lukeminen ei ole välttämätöntä Bernhardin kirjan ymmärtämiselle, mutta se antaa avaimen sille miksi kirjan nimi on Hakkuu ja miksi Burg-teatterin näyttelijä toistelee sanoja: Metsä, metsän puut, hakkuu. Hän näyttelee vanhan Ekdahlin sivuroolia Villisorsassa, mutta antaa illallisilla ymmärtää, että se on päärooli ja että Burg-teatterin koko esitys on hänen roolinsa varassa. Hän elää samanlaisessa elämänvalheessa kuin Villisorsan henkilöt, kunnes tulee totuudenpuhuja Gregers , paljastaa valheen ja aiheuttaa tragedian. Ibsen toteaa erään henkilönsä suulla: " Jos riistätte keskitason ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen." Gregers on yhtä inhottava henkilö kuin Jeannie Billroth, joka kiskaisee maton Burg-teatterin näyttelijän jalkojen alta.

Kaikki Hakkuun henkilöt kertoja mukaan lukien elävät näyteltyä elämää ja ovat sosiaalisia teeskentelijöitä, ja joku on aina uhri. Villisorsassa se on 13-vuotias Hedvig joka tekee itsemurhan. Hakkuussa se on Joanne joka luopui itsestään taiteilijamiehensä hyväksi ja teki lopulta itsemurhan. "Unet ja sadut olivat hänen varsinainen elämänsisältönsä," kertoja ajattelee, " siksi hän tappoikin itsensä, sillä ihminen joka on tehnyt unista ja saduista elämänsisältönsä, ei voi säilyä hengissä tässä maailmassa."

Thomas Bernhardin ajatuksiin ja teoksiin voi tutustua englanninkielisellä sivustolla, jossa on mm hänen haastattelujaan sekä foorumi jossa keskustellaan hänen teoksistaan.

Blogilista??

Koepostaus. Jostain syystä Blogilista ei suostu ottamaan listalle eilen iltapäivällä kirjoittamaani Politiikkaa- kirjoitusta. Onkohan se poliittisesti epäkorrekti? Kokeilen nyt huoliiko se tämän vai olenko joutunut mustalle listalle.

Politiikkaa

Graffiti Luxemburgissa

Kommenttina viime päivien poliittisiin tapahtumiin nobelisti W.B. Yeatsin runo Politiikkaa.

Kun läsnä on tuo tyttö,
niin mitä perustan
Venäjän politiikasta
tai Rooman, Espanjan?
Tuo mies on käynyt paikalla,
ovat puheet punnitut,
on toinen, poliitikko,
lukenut, pohtinut,
ja kenties sota uhkaa,
näen heidän tietävän,
vaan olisinpa nuori taas
ja sylissäni hän!
(suom. Aale Tynni)

W.B. Yeats inhosi keltaisen lehdistön " journalismia" ja kirjoitti kitkerästi lehtimiehistä " I hate journalists. There is nothing in them but tittering jeering emptiness. They have all made what Dante calls the Great Refusal. The shallowest people on the ridge of the earth."

Luin tuon sitaatin oikean sivupalkin kirjallisista sitaateista. En tiedä missä yhteydessä Yeats on sen kirjoittanut - ehkä hänen muusansa ja kestorakkautensa näyttelijätär Maud Gonne oli aiheuttanut jonkin skandaalin. Siitä on niin kaua kun luin Yeatsin muistelmat ja päiväkirjat, että en enää muista yksityiskohtia.

Halonen sanoi äsken (iltapäivällä 3.4.)radiossa, että ajat ovat muuttuneet, poliitikoilta vaaditaan nykyään siistiä käytöstä. Hän myötäilee Hymyn päätoimittajaa, joka sanoi aikaisemmin: "Uskomme että Hymyn paljastus tulee muuttamaan politiikan." Kyllä pitää olla kaksinaamaista, Hymyn juttuhan on
pelkkää rahastusta. Ex-ulkoministerille suosittelen luettavaksi Alberto Moravian romaania Hän, jossa penis vie miestä. Siihen miten epäluotettavia tanssitytöt, ovat voi perehtyä lukemalla Henry Miillerin kääntöpiirikirjat. Sairaslomalla ehtii lukea.

Minulla on flunssa, en jaksa tehdä mitään järkevää , siksi bloggaan. Miina Supinen kysyy Sokeripalassa, kannaataako kirjailijan blogata, ja vastaa Robin Hobbin sanoin:"Kirjailija, joka bloggaa, ei saa tarinoitaan valmiiksi, koska kommentoi koko työpäivänsä ajan virtuaalisten kavereittensa kissanpentuja ja ruokareseptejä." Pitää sataprosenttisesti paikkansa. Siksi fiksut kirjailijat Arto Virtanen ja Juha Seppälä lakkasivat bloggaamasta.

English-Russia- valokuvasivuston otokset riemastuttavat minua. Käykää katsomassa kuinka Lenin- setä ui pois tai miten Venäjän kotimaan lentojen koneet pysyvät kasassa, millainen on presidentin lentokone ja mitä venäläinen pilotti näki New Yorkin yläpuolella 9/11.

Tänään järjestelin valokuvia ja tein uusille graffiteille kansion Picassaan. Kansikuvassa on graffiti edukunnan vieressä olevasta rautatiekuilusta. Kuvasin sen harmaana tammikuun päivänä. En ole käynyt katsomassa onko siellä vielä. Graffitit häipyvät nopeasti. Miksei iltapäivä- ja skandaalilehtien lööpeille järjestetä samanlaista Stop töhryille -kampanjaa. Tahraavat mieliä ja häiritsevät unia, kuten tuolla alempana kirjoitin, kun kirjoitin unista. Klikkaa kuvaa tai sen alla olevaa tekstiä, niin pääset kansion sivulle.

Uusia graffiteja

Mörkö

Valokuvatorstain 84.haaste.Tämän mörön näin viime syksynä Casino Luxembourgin seinällä ja kuvasin hänet salaa. Näyttelyn nimi oli Cappricci ( Possibilities of Other Worlds).

Simon kissa

Jotain hauskaa vaihteeksi ( via Luken luola). Konstit on monet, sanoi kissa kun ruukulla ovea paiskasi.

Kaikki miehet näkevät unia

Miehen torso antiikkikaupan ikkunassa

Marja-Liisa Vartio kirjoitti romaanin Kaikki naiset näkevät unia. Mutta kyllä kaikki miehetkin unia näkevät, he eivät vain puhu unistaan. Kalevalan Lemminkäisen sanoin: " Akat noita arvelkohot/Öisiä unennäköjä." Eilisiltaisessa Voimalassa Markku Siivola totesi, että tämä on univihamielinen yhteiskunta. Eipä ihme, kun miehet tekevät yhteiskunnan ja kulttuurin. Mutta he tekevät myös unikirjat. Anne Lindholm-Kärki mainitsi Freudin ja Jungin, mutta ei esim. Maries-Louise von Franzia tai Marion Woodmania. Naisiin viitataan niin harvoin keskusteluissa ja kirjoituksissa, että heidän nimensä unohtuvat. Sekin on kulttuuriperäinen ilmiö.

Olavi Moilanen, (jonka unientulkintasivuston liitin äsken oikean sivupalkin linkkeihin), sanoi Voimalan keskustelussa, että se mikä painaa mieltä, aiheuttaa painajaisia. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että painajaisunet ovat hyödyllisiä, ne pakottavat ihmisen pysähtymään ja miettimään mikä on se asia , jota en halua itsestäni ( ja ihmissuhteistani) tietää ja jota pakoon juoksen. Hänen mukaansa ihminen on ehyempi yöllä kuin päivällä. Hän sanoi hauskasti, että "ihminen elää tulevaisesti," so. suunnittelee ja ennakoi tulevaisuutta päivätajunnassa kuin myös unitajunnassa.

Enneunilla on huono maine, johtunee siitä että useimmiten vain kuolemaan tai onnettomuuksiin liittyvät enneunet muistetaan. Markku Siivolan mukaan enneunet ovat kestotulehtuneita aiheita. Ehkä ei pitäisi puhua ollenkaan enneunista, vana toteutuneista unista. Alitajunta näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin päivätajunta. Olen pitänyt unipäiväkirjaa yli kolmekymmentä vuotta, en tosin aina kovin säännöllisesti, mutta kyllä siitä unimassasta löytyy toteutuneita unia. Niitä ei ole kovin paljon - jollakin minua intuitiivisemmalla ihmisellä niitä voi olla enemmän - eivätkä ne ole koskaan ennakoineet kuolemaa, vaan yleensä aika positiivisia asioita, joskus kyllä erojakin ja muuta ikävää. Unista näkee mitä alitajunta on valmistamassa. Siksi on hyödyllistä katsella uniaan. Sitten kun jotain tapahtuu, ei ole täysin valmistautumaton, vaan voi sanoa että sitähän se minun uneni tiesi. Joskus unet tietävät asioita vuosia etukäteen. Mutta sitä ei voi tietää, ellei pidä säännöllisesti unipäiväkirjaa.

En muista kuka kolmesta Voimalan keskustelijasta sanoi , että unet kuvaavat sitä mitä on, ne toteavat tilanteen - näyttävät kuin lapsi Andersenin sadussa, että keisarilla ei ole vaatteita.

Unihevonen ja koko-nainen antiikkikaupan ikkunassa Töölössä

PS myöhemmin. Ministerien naisasiat soluttautuvat uniinkin ( ei ihme koska lööpit ovat niitä täynnä). Kaksi yötä sitten olin jossain tilaisuudessa, jossa oli Vanhasen uusi nainen ja tämän tytär. Kuulin heidän keskustelunsa. Aikuinen tytär motkotti äidilleen Vanhasesta ja äiti naureskeli siihen malliin, ettei tämä nyt niin vakavaa ole Hän oli lähdössä töihin, konsuliksi johonkin englanninkieliseen paikkaan joka päättyi sanaan"-ford."

Mies jota arvostan

Tämä mies asetti taiteen rahan edelle kieltäytyi 25 miljoonasta dollarista eikä myynyt töitään New Yorkin Seagram Buildingin Four Seasons- ravintolalle, vaan lahjoitti ne Lontoon Tate Galleriaan Hänen nimensä on Mark Rothko. Hänen töitään ja ajatuksiaan esiteltiin jokin aika sitten Teema-kanavalla Taiteen voima- sarjassa. En arvannut tallentaa Rothko-jaksoa, mikä harmittaa jälkeenpäin. Onneksi on olemassa YouTube, joka paikkaa puutetta. Mark Rothko- jaksot voi käydä katsomassa täältä:
Mark Rothko (1/6)
Marko Rothko ( 2/6)
Mark Rothko (3/6)
Mark Rothko ( 4/6)
Mark Rothko ( 5/6)
Mark Rothko (6/6)

Rothko, abstraktiksi ekspressionistiksi määritelty, sanoi Taiteen voima -ohjelmassa että hän ei ole abstraktionisti, ei kiinnostunut värien ja muotojen suhteista, vaan ihmisen perustunteista: " I'm not an abstractionist... I'm not interested in relationships of color or forms... I'm interested only in expressing basic human emotions -- tragedy, ecstasy, doom and so on -- and the fact that lots of people break down and cry when confronted with my pictures shows I communicate those basic human emotions... The people who weep before my pictures are having the same religious experience I had when I painted them."

YouTube tekee oikeutta hänen ajatuksilleen, mutta ei maalauksilleen, niitä täytyy päästä katsomaan paikan päälle, Tate Galleryyn, Lontooseen. Alla yksi hänen töistään, jonka nappasin netistä. Maalauksen nimi on Rust and Blue. Se ei kuulu Taten Seagram - kokoelmaan. Rothkosta lisää täällä.


PS. Viides rooli kirjoittaa tänään väheksyvästä suhtautumisesta nykytaiteeseen. Kannattaa lukea. Kirjoituksessa viitataan Särölehden blogiin. Olen liittänyt sen oikean sivupalkin linkkilistaan, josta olen siivonnut - poistanut toimimattomia linkkejä ja leventänyt sivupalkkia niin että kirjallisuussitaatit näkyvät nyt kokonaan.

PS2. Miehestä, jota en arvosta, kirjoittavat sekä päivälehdet että Kemppinen. Se mies ei ole hyvää mainosta koti- ja isänmaapuolueelle.

Pääsiäisrunoja

Ikoniseinä Kishissä

Pääsiäisrunoja on googlattu täältä viime päivinä. Mieleeni tuli, että Tohtori Zivago - romaanin lopussa on ainakin kaksi pääisiäisrunoa, toinen on Piinaviikolla ja toinen on Getsemane. Ne ovat Helvi Juvosen runosovituksia Juhani Konkan raakakäännöksistä, pitkiä runoja molemmat. Marja-Leena Mikkola on muutama vuosi sitten suomentanut suoraan venäjänkielestä Tohtori Zivagon runot ja muitakin Pasternakin runoja. Kokoelman nimi on Sisareni, elämä. Lainaan siitä kokoelmasta Piinaviikolla- runon lopun. Piinaviikko päättyy keskiyöllä, ja tänä iltana päätyy Teemalla draamasarja Tohtori Zivagosta , joka on ollut minulle pieni pettymys.
...
Maaliskuu viskooo lunta
kirkon eteiseen ja rampain parveen,
kuin oven luona ihminen
olisi arkin kannen avannut
ja kaiken rihmaa myöten jakanut.

Ja laulu jatkuu aamunkoittoon,
ja evankeliumit ja psalmit,
kylliksi surtuaan ja itkettyään,
virtaavat autiolle kadulle
himmeään lyhdynvaloon.

Nyt vaikenevat ihminen ja eläin,
kun pimeässä kuuluu kevään huhu:
pian ilmat selkenevät - kuoleman
voi ehkä piankin voittaa
ylösnousemuksen voimanponnistus.

PS. Blogilistalla on uusi kirjallis-poliittinen blogi Neonvalot, joka ei blogina ole uusi. Kunhan ehdin siirrän sen blogini oikean sivupalkin listaan. Niin, kunhan ehdin siivosta sivupalkkia!
Saa nähdä koska se aika tulee.

Siivoamisesta tuli mieleen noidat jotka lentelivät viime viikolla näyteikkunassa. Taustalla näkyy heijastuksena töölöläisiä punatiilitaloja, Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän miljöötä. Siinä muuten kirja joka on jäänyt lukematta. En ole päässyt alkua pitemmälle kirjan monisanaisuuden takia.

Hyvää pääsiäistä kaikille lukijoille!

Peter Handkesta

Pitkänäperjantaina voi käydä kuuntelemassa Bachin Matteus Passion Erbarme dich - aarian Michael Cancen laulamana täältä, ja lukea Kemppiseltä lisää Matteus Passiosta.

Saaran blogissa on keskusteltu Peter Handkesta. Aika vähän ymmärtämystä hän on keskustelussa saanut osakseen. Hän on vaikea kirjailijalle suurelle lukevalle yleisölle, koska hänen kirjoissaan ei ole juonta eikä suurta tarinaa. Hän itse määrittelee olevansa konservatiivinen klassinen kirjailija New York Timesin haastattelussa.

"Peter Handke oli 1960-luvulla samanlainen ” kirjallinen kauhukakara” Saksassa kuin Saarikoski Suomessa . Hän on pystynyt jatkuvasti kirjoittamaan tiukkaa ja korkeatasoista proosaa. Hän ei tietääkseni ole myynyt julkisuudelle yksityiselämäänsä, vaan shokeeraavia mielipiteitään, jotka ovat herättävät mediassa valtavaa huomiota. Hän osaa sen taidon. Täytyy olla karaistunut luonne että kestää sellaisen hyökytyksen minkä saa julkisuudessa osakseen, kun esittää poikkipuolisia mielipiteitä, " kirjoitin Handkesta vuonna 1997. (Mistä löytäisin sen lukijan)

Kävin Saaran kirjakaupassa ostamassa kahdella eurolla Peter Handken Riisutun epäonnen, josta olen kirjoittanut aikaisemmin Kirjailijan päiväkirjassa. Minä pidän Handken meditatiivisesta tavasta kirjoittaa. Hän pohtii Riisutussa epäonnessa miksi lahjakkaasta tytöstä ( hänen äidistään) kehittyi sovinnainen nainen joka uppoutui arkipäivän joutaviin pikkuasioihin, naamioi itsenä TYYPIKSI, kätki kaiken henkilökohtaisen ja tuli tyynen keskiluokkaiseksi " matkimalla avuttomasti keskinäisessä kanssakäymisessä ennen kaikkea naisten keskuudessa yleistä keskiluokkaista toistensa arvostelua, jossa toinen on tyyppiäni, mutta minä taas en hänen, tai minä hänen, hän ei minun, tai jossa olemme luodut toisillemme tai toinen ei voi sietää toista, jossa näitä kanssakäymismuotoja pidetään jo hyvinkin sitovina sääntöinä..." ( s. 42-43 suom. Arja Rinnekangas). Handken äiti menetti keskiluokkaisuudelle autenttisen minuutensa ja päätyi 51-vuotiaana itsemurhaan.

Minulle Riisuttu epäonni on tärkeä kirja sen takia, että olen yrittänyt kirjoittaa omasta äidistäni, joka kuoli 46-vuotiaana, mutta en ole useista yrityksistä huolimatta innostunut. Handke kirjoittaa äidistä kirjoittamisen vaikeuksista seuraavasti: "... koska olen vain kuvailija enkä voi ottaa kuvailtavan roolia, ei minulta onnistu etäisyyden ottaminen. Vain itsestäni voin ottaa etäisyyttä; äidistäni ei tule millään, kuten muulloin itselleni käy, liikuteltavaa ja itse liikkuvaa, yhä enemmässä määrin iloista roolihahmoa. Hän ei antaudu esitettäväksi, jää käsittämättömäksi, lauseet tippuvat jossakin hämärässä ja lojuvat paperilla sikin sokin." (s. 49)

Handken kirjat ovat pieniä kooltaan ( ulkonaisesti), mutta monikerroksisia. Ne ovat niin tiiviitä, ja siksi hitaita lukea, mutta niihin voi palata yhä uudestaan. Tiedoksi Handken Jukeboksista -kirjaa saa asematunnelin Kirjatorilta kahdella eurolla. Olen kirjoittanut siitä kirjasta aikaisemmin täällä.

Handkelta on ilmestynyt äskettäin suomeksi Don Juan ( hänen itsensä kertomana), suom. Markku Mannila , kustantanut Lurra Editions. Näyttää siltä että harvinaisia kirjallisuuden makupaloja julkaisevat nykyään pienet kustannusliikkeet. Näin kirjoittaa kirjan kertoja: "Minä voin todistaa sen: Don Juan on toisenlainen. Minä näin hänet sellaisena joka on uskollinen - uskollisuuden henkilöitymänä. " Ja minulle hän oli muutakin kuin pelkästään ystävällinen - hän oli huomaavainen."

PS 1. Politiikan arvointi -blogin kirjoittaja Juhani Kahelin kertoo mitä kirjailijat ja kustantajat puhuivat Villa Kivessä paneelikeskustelussa 4.3. aiheesta Muuttuuko kirjallisuus.
Kirjallisuudesta kiinnostuneiden kannaattaa klikata blogi suosikkeihinsa.

PS 2. Päätin ottaa arkistokäyttöön Bloggerissa olevan Kirjailijan päiväkirja, jonne lisään aikaisemmin kirjoittamiani kirjallisuusaiheisia juttuja milloin ehdin. Blogi ei ole Blogilistalla enkä aio sitä toistaiseksi sinne ilmoittaa.

Tukea Dalai Lamalle

Tue Dalai Lamaa ja Tiibetin kansaa. Käy allekirjoittamassa vetoomus osoitteessa
Avaaz.org - World in Action

Lisäys myöhemmin. Petteri Järvinen kertoo blogissaan Havaintoja digimaailmasta mihin suuntaan maailma on menossa.

Palmusunnuntaina blogeista

Lisäys 17.3. jutun lopussa

Ujo pikkunoita

Virpojia kävi niin paljon tänään, että terveyttä ja hyvää onnea pitäisi riittää tulevaksi vuodeksi roppakaupalla. Noora, vaikka vanhus jo onkin, innostui pyydystämään virvontavarpujen höyheniä.

Helsingin Sanomat on omistanut tänään kulttuuriosaston pääsivun kokonaan blogeille(Suomen blogeista tulikin viihdesivustoja), ja sehän on herättänyt ärhäkkää mieltä bloggaajien keskuudessa. Kari Haakana on listannut puheenvuoroja. Listasta puuttuu Saaran blogi ja Kirjailijan häiriöklinikka, valitettavasti. Kannattaa pistäytyä lukemassa mitä mieltä nämä teräväkieliset naiset ovat, mikäli asia kiinnostaa. Blogijutun kirjoittaja Esa Mäkinen (jonka kanssa olin aikoinaan PENin johtokunnassa, hän taitaa istua siellä vieläkin) on taatusti tyytyväinen, että hänen juttunsa aiheuttaa keskustelua.

Mäkisen edellinen paljon keskustelua herättänyt juttu pohjautui ( niin otaksuisin) hänen huoleensa siitä, että Kirjailijaliitto valitsee jäsenensä eikä eräs naispuolinen kirjoittaja ole päässyt liiton jäseneksi, vaikka on kirjoittanut kolme kirjaa,ellen väärin muista. Sen jutun todellisia motiiveja vähän ihmettelin - miksi niin paljon tilaa Hesarissa yhdelle kirjoittajalle ison kuvan kera?

Minä tunnustan, että tämä blogi on pelkkää viihdettä, eikä ole muuksi tarkoitettukaan, ei ainakaan kansalaisjournalismiksi, herra paratkoon! Montaignea lainatakseni "minulla ei ole muuta päämäärää kuin kotoinen ja yksityinen... olen omistanut tämän kirjan ( lue:blogin) ystävieni ja sukulaisteni käyttöön..." Montaignessa 1. maaliskuuta 1580. Sitaatti on peräisin Max Frischin Montaukista, suom. Oili Suominen. Siinä muuten kirja jota vilpittömästi suosittelen kansalais- ja muuhunkin journalismiin kyllästyneille.

Lisäys 1. Nostan kommenttiosastosta tänne etusivulle seuraavan mietteen: Kuten monessa blogijutussa on jo todettu, Mäkinen antoi yksipuolisen kuvan blogeista. Ihan sama jos Hesarin kulttuurissa olisi koko sivun juttu aiheesta Mitä on kirjallisuus ja aineistona olisi käytetty listaa: Mitä Suomi lukee.

Lisäys 2. Sedis ehdotti , että vastaiskuna blogimaailman viihteellistymiselle kulttuurista kiinnostuneiden pitäisi tilata Blogilistalta kaikki kulttuuriblogit, kuten käsityöbloggaajat tilaavat toistensa blogeja, ja ovat sillä tavoin vallanneet Blogilistan eniten luettujen listasta puolet. Maalainen ja Mette komppaavat Sedistä.

Mutta tilaaminen ei ole aivan yksinkertainen. Yritin tehdä sitä hommaa Blogilistan kulttuurikanavan kautta. Siellä on vain viimeksi päivittyneet blogit. Aina kun olin tutustunut ja klikannut jonkin minua kiinnostavan blogin omiin suosikkeihini, kanavan lista pomppasi alkuun, ja piti aloittaa listan vierittäminen alaspäin uudelleen. Se alkoi ottaa hermoon. Kanavasysteemi ei ole minusta toimiva. Toisekseen, jos onnistuisinkin tilaamaan kaikki kulttuuriblogit, niin en ikinä ehtisi lukea niitä. Tai no, ehkä eläkepäivillä, mutta nyt on romaanin kirjoittaminen menneillään, ja silloin ei pysty paljon lukemaan, eikä kirjoittamaankaan mitään muuta.

Heijastuksia

Jyry kivellä

Valokuvatorstain 83. aihe on heijastuksia. Mieleeni tuli heti Medusa, jonka kuvasin tietokoneen ruudulta, kun katselin DVD-elokuvaa Stendhalin syndrooma, mutta en tiedä ovatko sellaiset kuvat sallittuja täällä , joten laitan Medusan kakkossijalle.

Caravaggion Medusan pää on Uffizin galleriassa, Firenzessä

Kuva liittyy alustukseen Kauneus ja kauheus, jonka pidin viime kesänä Mukkulan kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.

Kulttuuriuutisia

Kuvassa oikealla Eeva Luotonen, joka sai tämänvuotisen Eino Leino palkinnon. Katso palkinnon perustelut Parnasso-blogista. Nyt myös nimimerkki Camunen Parnasso-blogin keskustelupalstalta tietää, että Radio Ylen ykköseltä tulee muutakin kuin aamuhartauksia.

Vasemmalla kuvassa on on Eino Leino Seuran ex-puheenjohtaja Jaakko Heinimäki. Uudeksi puheenjohtajaksi tuli suomentaja Juhani Lindholm, joka on saanut viime aikoina kiitosta ja ylistystä Vänrikki Stålin tarinoiden uuskäännöksistä. Johtokuntaan valittiin mm. J.Pekka Mäkelä, scifikirjailija, suomentaja , ITE-muusikko ja Yrttimaan aikakirja-blogin kirjoittaja.

PS. Sanat-blogin kirjoittaja sai eilen lukeakseen kustannussopimuksen hindin kielelle käännettävästä kirjasta, jonka nimi on Hullun taivaassa. Kirjoittaja odottaa innolla että kirjasta tehdään Bollywood-leffa ja hän saa viettää vanhuuden päivänsä rupioissa kylpien, Goan rannoilla loikoen ja nuoruutensa hippiaikoja muistellen.

Lista

Missähän se mun lista on?

Valokuvatorstain tekstihaaste: "Istuudun penkille tarkastelemaan listaa. Arvioin sitä pitkään. Lista on rehellinen. Olen tyytyväinen siihen. Kenties etsimäni esine on olemassa, kenties ei. Se ei ole kovin tärkeää. Mutta lista on tärkeä. Sillä huomiolla on minulle merkitystä. Se on todella arvokas." ( Erlend Loe. Supernaiivi, Like 1998, suom. Outi Menna)

Kokemukseni Mannerheimista

Kuva Katarina Lillqvistin animaatioelokuvasta. Kaapattu telkkarista. Mannerheimin hälyä herättänyt punainen korsetti näyttää kyllä aika mustalta kuvassa.

Kun katselin/kuuntelin eilisiltaista A-Talk -keskustelua, mieleen tuli oma Mannerheim-kokemukseni. Oli kauhea pakkanen, pimeätä ja varpaani olivat jäätyä kalikoiksi, kun piti seistä jonossa, joka mateli hitaasti silloiseen Suurkirkkoon (nykyiseen Tuomiokirkkoon) jossa Mannerheimin ruumis makasi arkussa. Arkun ympärillä oli paljon kukkia ja sen päällä jotain valkoista. Kissa tai jänis? Äiti vei minut sinne. Hän oli Lapualta syntyisin ja halusi laskea kukan Mannerheimin arkulle. Se teko aiheutti kotona rähinän ja vakavan aviokriisin. Isä ei hyväksynyt tekoa ja haukkui äidin pataluhaksi. Myöhemmin äiti vei minut isältä salaa Mannerheimin museoon. Sieltä mieleeni on jäänyt tiikerintalja ja kapea kenttävuode, jossa Mannerheim nukkui yönsä. Taisi olla aikamoisen askeettinen mies.

Minua ei Mannerheim ole koskaan erikoisemmin kiehtonut - johtuisikohan se paleltuneista varpaista ja vanhempieni riidasta. He erosivat myöhemmin, eikä syynä tietääkseni ollut Mannerheim. Naisellista rajoittuneisuutta lienee se, että en ymmärrä miksi hän saa miehissä aikaan niin valtavia tunnekuohuja. Isänmaallisuuteni taitaa olla heikosti kehittynyt siksi että en ole käynyt armeijaa.

A-Talkin keskustelu kiertyi sen kysymyksen ympärille, oliko Mannerheim homo. Mitä ihmeen merkitystä ihmisen seksuaalisella suuntauksella on hänen yhteiskunnallisten tekojensa rinnalla? Minusta on ihan samantekevää onko ihminen homo- hetero- tai biseksuaali, ellen havittele seksisuhdetta.

Seksi nyt kuitenkin on se mikä on aiheuttanut hälyn Uralin perhosesta. Ikään kuin Mannerheim olisi Jumalasta seuraava, suuri ja pyhä isä, jolla ei lapsen näkökulmasta katsoen voi eikä saa olla seksiä muiden kuin äidin kanssa, ja hänenkin kanssaan vain kaksi, kolme, neljä kertaa riippuen siitä kuinka monta lasta syntyy. Kenties Katarina Lillqvistin suurin hävyttömyys onkin siinä, että hän on suistanut jalustalta so. inhimillistänyt myyttisen sankarin. Tiedä häntä, kun en ole animaatiota nähnyt.

Mannerheimilla oli silmää naiskauneudelle. Gustav Hägglund kertoi eilisessä keskustelussa että Mannerheim iskosti silmänsä hänen kauniiseen äitiinsä. Minun isäni kertoi aikoinaan, että hänen veljensä kaunis ja älykäs vaimo, joka tuli Suomeen desanttina, säästi henkensä ja päätyi Mannerheimin suosiolla Mikkelin päämajaan tulkiksi ja kääntäjäksi. Sodan jälkeen hänet palautettiin Neuvostoliittoon ja hän joutui Vorkutan vankileirille kymmeneksi vuodeksi.

PS. Prospero kirjoittaa Loistavassa puhalluksessa: "Ymmärrän että pispalalaiset kantavat kaunaa marskia kohtaan historiallisista syistä, mutta onko pispalalaisilla myös antipatioita homoja kohtaan - ja jos on, niin miksi? Homouden käyttäminen lyömäaseena tai pilkkasanana on kyllä keskenkasvuisten ja kypsymättömien ihmisten touhua. Terveisiä vaan Pispalaan!"

Keskustelu Mannerheimista jatkuu täällä.

Sensuuria vastaan

Kiasman edesta Mannerheimin patsaan juurella kokoonnutaan tiistaina 4.3. klo 12.30 suurmielenosoitukseen nettisensuuria vastaan. Mielenosoitus alkaa klo 13.00 eduskuntatalon edessä. Lisää tietoja sensuuri.infon sivustolta.

Uralin perhosen animaatiokuvia, jotka ovat järkyttäneet joiden ihmisten pyhää Mannerheim-kuvaa, voi käydä katsomassa täällä. Kannatta samalla lukea mitä Katarina Lillqvist ajattelee kohusta, jonka Uralin perhonen on herättänyt jo ennen ensiesitystään.

Taide -lehden blogissa ( via Blogifilosofiaa) keskustellaan Ulla Karttusen lapsipornokuvista. Sitaatti blogikirjoituksesta:

"Ainakin tutkintapyynnön tehnyt taiteilija oli shokissa vielä seuraavanakin päivänä. Avajaisissa yllättäen nähdyt kuvat järkyttivät niin paljon, että hän löysi itsensä harhailemasta Espalta viinilasi kädessä, eikä osannut tehdä muuta kuin soittaa poliisille. Kuvat olivat haavoittaneet myös häntä, näyttäneet maailman, jonka ei pitäisi olla olemassa."

Telkkari pihalle

Banksyn telkkari lentää pihalle. Katutaidetta Lontoosta.

Ei hätää, vaikka telkkari monelta pimeni, kun kaapelitalotkin siirtyivät viikonlopulla digiaikaan. Tietokoneeseen voi asentaa digikortin ja katsella telkkariohjelmia niin kuin ennenkin. Lisäksi mieliohjelmat voi tallentaa kovalevylle, ja kiinnostavia kuvia voi kaapata omiin kokoelmiinsa. Minä kaappasin Vincent van Goghin silmän ja suun Taiteen voima- ohjelmasta.

Sivullisen ongelmat

Kuvassa graffititaitelija Banksyn näkemys Ajattelijasta

Colin Wilsonin kirja sivullisista on ilmestynyt uutena suomennoksena nimellä Sivullinen ihminen. Se on kirja jonka pitäisi kuulua koulujen filosofian opetusohjelmaan, koska se käsittelee niitä olemisen ongelmia, joita fiksut teini-ikäiset pohtivat ( kuka minä olen, mitä varten olen, miksi olen erilainen ja mikä on minun paikkani tässä maailmassa). Olisi ollut hyödyllistä luettavaa sille Jokelan onnettomalle koulusurmaajalle, joka käsitti yhä väärin nietzscheläisen yli-ihmisopin.

Colin Wilson oli oli vain 24-vuotias , kun hänen Sivullisensa ilmestyi, siksi hänen tekstinsä vetoaa nuoriin lukijoihin, vetosi ainakin minuun ja ikätovereihini aikoinaan, enkä usko että nuoren ihmisen maailmassa olemisen ongelmat olisivat kovin paljon muuttuneet niistä ajoista. Eri asia on sitten kuka nykynuori lukee Dostojevskia tai Tolstoita, tai Sartren Inhoa.

Wilsonin kirjan muita sivullisia ovat mm. Nietzsche, van Gogh, Nijinski, William Blake, Hessen Arosusi ja tieysti Camusin Sivullinen. Sivullisten joukkoon ei ole mahtunut yhtään naista, kyllä heitäkin on, ensimmäisenä tulee mieleen filosofi Simonen Weil ja kirjallisuudesta Jean Rhysin naishenkilöt. Kun luin kirjan nuorena ( se oli minulle hyvin tärkeä kirja), ei tullut mieleenkään kysellä missä naiset ovat. Olin sisäistänyt miehisen kirjallisuuskäsityksen eivätkä sivullisuuden ongelmat olleet sukupuolittuneet vielä teini-iässä, miespuolisten sivullisten ongelmat olivat myös minun ongelmiani. Ongelmat sukupuolittuivat vasta sitten kun sain omia lapsia ja menin työelämään.

Vaikea valinta

Valokuvatorstain viikon aiheena on valinnan vaikeus. Viime maanantaina kävelin Arkadiankadulla kaupan ohitse, jonka ikkunassa oli kaksi nuken päätä. Minusta oikeanpuoleisen nuken arvioiva ilme näytti siltä kuin se olisi tekemässä valintaa.

Lennokas lyhtytolppa

(Klikkaa isommaksi)

Kuvassa on Vesimiehen lyhtytolppa moskovalaisessa lähiössä. Kunpa tietäisin missä, niin menisin katsomaan. Siellä on jokaiselle eläinradan merkille oma lyhtytolppansa. Niitä voi käydä katsomassa englishrussia.comin sivustolta. Kalojen lyhtytolppa on minusta hauska. Sivustolla on paljon hyviä kuvia Venäjältä. Löysin sivuston Pinserin kautta.

(Klikkaa isommaksi)

Suomalaista katutaidetta voi käydä katselemassa Helsingin Museokadulla. Kuvassa sähkökaappiin kiinnitetty Veronika Ringbomin työ. Tuntematon graffitisti on lisännyt oman kommenttinsa sähkökaapin reunaan. Kuvasin sähkökaapin tänään.

Alla hiirenkorvia Aurinkolahdessa. Kuvasta tuli vähän epätarkka, kun yritin kuvata hiirenkorvia läheltä. En ole perehtynyt valokuvauksen saloihin eikä kameranikaan ole mikään loistoyksilö.

En ole ehtinyt viime aikoina päivittää oikean sivupalkin linkkilistaa. Kulttuurista kiinnostuneille suosittelen Ripsan blogia. Bloggerissa on tällä hetkellä jotain häikkää, kun en pääse linkkilistaan käsiksi, eikä automaattinen tallennuskaan onnistu. Pahus.

Tyttö ja koira

Valokuvatorstain viikon aihe yhdessä.

Otin kuvan viime elokuussa Luxemburgissa. Totilla on paise jalassa, siksi tötterö kaulassa.

Minun historiani

Tällä miehellä on ollut suuri vaikutus Suomen historiaan ja kollektiiviseen alitajuntaan. Hän on Pietari Suuri, joka perusti Pietarin kaupungin suomalaisten asuttamalle suomaalle Nevan suistoon. Inkerinmaan valloitus ei riittänyt Pietari Suurelle. Hän lähetti sotajoukkonsa miehittämään Suomen. Se aika tunnetaan Isovihan aikana. Siltä ajalta on peräisin suomalaisiin syvälle juurtunut ryssäviha.

Pietarin kaupungista ja sen lähialueista tuli katastrofialue Inkerin suomalaisille Venäjän vallankumouksen jälkeen. Isäni on kuvannut sitä aikaa romaaneissaan Kahden maailman rajalla ja Pietarin valot. Hänen kauttaan Venäjän vallankumous on vaikuttanut myös minun elämääni. Minuahan ei olisi ellei vallankumousta olisi tullut, minkä takia isän perhe joutui pakenemaan Suomeen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Pietarin kaupungin läheisyys muodostui Talvisotana tunnetuksi katastrofiksi koko Suomelle.

Valokuvatorstain 78. aihe on historia. Kuvasin Pietari Suuren patsaan syksyllä 2006 Petroskoissa. Se seisoo Äänisjärven rannalla. Pietari Suuri perusti Petroskoin, Petrozavodskin eli Pietarin savotan ( = tehtaan) kolme kuukautta Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen.

Kirjahyllyni aarteita. Klikkaa kuva isommaksi

Tämä historiankirja vuodelta 1768 kuului isoäitini äidinisälle Frans Wilhelm Nygrenille. Hänen aikanaan kirjat eivät vanhentuneet yhtä nopeasti kuin nykyään. Niinpä hän luki tätä historiankirjaa koulussa 70-80 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Hän oli Lapuan kappalaisen poika. Hänen kohdallaan pitää paikkansa sanonta: papin pojat ovat pahimpia. Hän oli kova tappelupukari ja viinamäen mies. Hän meni naimisiin kirkkoherra Gummeruksen tyttären kanssa. Hänestä tuli Lapuan varanimismies, mutta hän ehtinyt toimia virassa kovin kauan, kun paleltui humalapäissään maantien ojaan.

Humoristista

Valokuvatorstain tämän viikon aihe on: humoristinen. Kuvasin lumiukon joulukuun alussa. En muista mikä päivä se oli, mutta silloin satoi Helsingissä nuoskalunta niin paljon, että Taiteilijatalon lapset aikuisten avustamina loivat pihalle lumiveistoksia. Lumiukko on syönyt niin paljon lunta, että se pitelee pulleaa mahaansa. Sen vieressä istuu lumikissa. Minulla oli vaikeuksia kuvan ottamisessa, kun piti saada sekä ukko että kissa. Ukon jalat eivät mahtuneet samaan kuvaan. Kun on ukko, niin pitää olla myös akka. Tässä on hänen akkansa lähikuvassa:

PS. On Helsingissä ollut joskus ennekin yhtä lumettomia talvia kuin nyt. Kurjaahan se on kun ei pääse tekemään lumilinnoja eikä - ukkoja ja -akkoja.

Vihan ja katkeruuden runoilija

Viime perjantaina telkkarista tuli kehnohko kirjailijaleffa Ted ja Sylvia - dramatisointi Sylvia Plathin ja Ted Hughesin avioliitosta. Sylviaa näytellyt Gwyneth Paltrow osasi muuntautua ulkonaisesti Sylvian näköiseksi, mutta ei hänellä ollut mitään tajua Sylvian sisäisestä elämästä. Tai sitten ohjaaja Christine Jeffs ei ollut käsittänyt Plathin laatua. Kirjailijaleffoista puheen ollen, paras minkä minä olen nähnyt on Davig Cronenbergin Alaston lounas, jota en kyllästy katsomaan. Tedista ja Sylviasta lisää Kun kirjoitan -blogissa.
Amerikkalainen feministiliike pitää Plathia uhrina ja Hugesia hirviönä, mutta ei se nyt ihan niin ollut. Eikä se ollut ihan niinkään, että Hughes olisi ollut Plathin luovuuden kotiapulainen, kuten Olavi Jama kirjoittaa arvostellessaan Hughesin Syntymäpäiväkirjaa: " Lähiomaiset saavat aina niskaansa nerouden ja luovuuden pimeät, hedelmättömät puolet - lukijat saavat pelkän hunajan. Luovuuden laskiämpärinä, hoiturina ja assistenttina toimii yleensä nainen, vaimo tai rakastajatar. Nyt kotiapulaisen osassa häärii mies, lahjakas ja älykäs mies, joka on suuri runoilija hänkin. (Turun sanomat 20.6.1999 ). Hughes oli pikemminkin Plathin luovuuden kätilö, sillä kunnianhimoinen Plath poti ankaraa kirjoitusblokkia, josta Hughes yritti vapauttaa hänet, ja onnistuikin lopulta tehtävässään, kun meni rakastumaan toiseen naiseen.

Plath oli perfektionisti. Hän halusi olla täydellinen runoilija, rakastajatar, vaimo. äiti. Sellaiseen täydellisyyspyrkimyksen taakan alle sortuu. Hän ihaili suunnattomasti Hughesia, mutta ihailusta on lyhyt matka kateuteen, ne ovat toistensa kääntöpuolet kuin kruuna ja klaava. Hughes loi uraa, sai kunniaa, mainetta ja kirjallisuuspalkintoja, sillä aikaa kun Plath
synnytti Hughesille lapsia ja katkeroitui kotirouvana Devonissa. Se oli hänelle kestämätön tilanne Kun Hughes rakastui Assia Wevilliin, Plath muutti Lontooseen W.B. Yeatsin taloon ja hänestä kehittyi muutamassa kuukaudessa ennen itsemurhaa suuri runoilija. Henkinen paine purkautui runoihin, joiden voimanlähteenä oli viha ja katkeruus.

Hänen runojensa maailma on naisten arkkityyppistä kokemusmaailmaa, joten ei ihme että hänestä on tullut monen naisen idoli ja naisliikkeen ikoni. Hän osasi antaa muodon tunteille, jotka uran ja perheen välisessä ristiriidassa elävät nuoret naiset tunnistivat omikseen.

Olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa ( ellen väärin muista) että Plathin runo Daddy oli oli kuin nyrkinisku palleaan, kun luin sen ensimmäisen kerran kolmekymppisenä. Sen jälkeen luin häneltä ja hänestä kaiken minkä löysin yliopiston kirjastosta. Viimeksi pistelin hänen päiväkirjansa uusinta ja täydellisintä laitosta kädessäni joulun jälkeen luxemburgilaisessa kirjakaupassa, mutta en ostanut sitä kun se painoi ja maksoi liian paljon ja Plath-innostukseni oli hieman laantunut sitten nuoruus- ja varhaiskeski-iän vuosien.

Lopuki Daddy Plathin itsensä lausumana. Suomeksi sen voi lukea Marja-Leena Mikkolan suomentamasta Sanantuojat-kokoelmasta.

Suomalaista huumoria

Tänään ilmestyi Literaturnaja gazetassa ( Venäjän Parnassossa) juttu Tuhansien järvien maan pilkkakirveet. Se esittelee äskettäin Moskovassa ilmestyneen Suomalaisen huumorin antologian, jonka on kääntänyt Taisia Djafarova.




Tässä Taisian pikakäännös ( ja minun stilisointini) Aleksander Hortin jutusta: " Kun ihmiset ironisoivat itseään, se kertoo heidän hyvästä huumorintajustaan. Bulgarialaisen Gabrovon ja skottilaisen Aberdinin asukkaat keksivät itse, että he ovat saitureita. Mutta todellisuudessa ei ole näin. Suomalaiset menevät vielä pitemmälle: huhut leviävät että heillä tekee tiukkaa huumorin kanssa. Älkää koskaan kertoko suomalaiselle vitsiä perjantaina, koska se tulee perille vasta sunnuntaina ja hän nauraa kirkossa saarnan aikana." ( Minun sivuhuomautukseni: Hort viittaa tässä Robert Vinosen Literaturnaja Rossiassa 11.1. 08 ilmestyneeseen antologian arviointiin.)

"Ensimmäisenä tämän sitkeän harhan tyrmäsi Martti Larnin satiirinen romaani Neljäs nikama, joka ilmestyi 1957 ja käännettiin pian venäjäksi. Monet muistavat tämän kirjan. Se oli erittäin suosittu kirja Neuvostoliitossa."

"Nyt on tehty toinen mahtava tyrmäysisku - on ilmestynyt Suomalaisen huumorin antologia (Krugb, Moskova 2007), jonka on kääntänyt Taisia Djafarova. Taisia on valmistunut Kirjallisuusinstituutista. Vuonna 1984 hän meni naimisiin ja muutti Suomeen. Hän on kääntänyt 11 kirjaa. Uudessa on antologia, on 17 tekijää, toinen toistaan parempia. Valitettavasti joistakin teoksista on vain katkelmia, jotka loppuvat, kuten aina, mielenkiintoisimmissa kohdissa. Kääntäjä ikään kuin houkuttelee lukijoita lukemaan kokonaiseen teokseen joskus."

"Olisi hyvä esitellä joitain tämän proosa-antologian tekijöistä. Mutta jonkun valitseminen olisi epäoikeudenmukaista muita kohtaan, ja kaikkien esittely on mahdotonta. Siksi valitsen toisen tien ja valitsen Taisian uuden käännöksen. Se on runoilija Jorma Eton ironinen runo Suomalainen:
Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.



Koska Hurt e mainitse antologian kirjailijoita niin laitan heidät tähän siinä järjestyksessä kuin heidän kirjoituksensa antologiassa esiintyvä: Maiju Lassila, Agapetus, Kerstin Bergroth, Serp, Maria Jotuni, Olli, Mika Waltari, Eila Pennanen, Veijo Meri, Martti Larni, Erno Paasilinna, Origo, Anna-Leena Härkönen, Hannu Kankaanpää, Kalevi Seilonen, Kari Hotakainen, Anita Konkka.

Minua ilahduttaa, että Kalevi Seilosen Metsäroisto on mukana antologian laajimmalla katkelmalla. Se on turhan unohdettu teos. Nyt en saa tähän mukaan antologian kantta, koska Blogger ei suostu välittämään sitä. Täytyy kokeilla myöhemmin olisiko se yhteystyöhaluisempi.

Tässä se kansikuva nyt on, näkyy tosin aika heikosti, että siinä on suomalaisen taiteilijan Hannes Autereen teos Suutarinverstaassa.

PS. Näyttää Blogilistallakin olevan tänä iltana ongelmia. Siellä on yli 5000 blogia päivitysjonossa. Onko tänään jokin erityisilta, kun puolet listalaisista päivittää blogia?

Tohtori Živago

Kuvassa Lara ja vuoden 1905 suurlakkolaisia. Kaapasin kuvan Teema-kanavalta, joss alkoi eilen venäläinen draamasarja Tohtori Živagon.

Ostin tietokoneeseen digisovittimen varta vasten siksi, että voisin tallentaa Tohtori Živagon, kun minua niin vietävästi oli harmittanut viime vuoden puolella että en voinut tallentaa Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -sarjaa, kun ei noita venäläisiä draamasarjoja mistään saa sen jälkeen kun ne ovat olleet ja menneet telkkarissa.

Pettymys oli suuri tänä aamuna, kun katsoin tallennetta, välillä katosi ääni, välillä kuva, mustia aukkoja ja nykivää kuvaa. Anyseen digisovitin oli ihan turha ostos. Telkkari kyllä näkyy tietokoneillani, tosin pätkii isolla Vistakoneella, pikkukoneella se näkyy pätkimättä. Laite menee palautukseen huomenna, mitä minä moiselle tekisin.

Tohtori Živago oli minun nuoruuteni suuria rakkauskertomuksia. Pasternak kuvasi Laran ja
Živagon rakkautta , että se jäi mieleen lähtemättömästi, ja jätti jälkeensä kaihertavan kaipauksen: voi, miksei minun kohdalleni ole sellaista rakkautta sattunut. Mutta kaipa siihen olisi tarvittu vallankumous tai jokin muu suuri ihmisten elämää ja kohtaloita mullistanut tapahtumien sarja. Näin Pasternak kuvaa Laran ja Živagon rakkautta:

"Voi millaista olikaan heidän rakkautensa, vapaata, kaikesta tavanomaisesta poikkeavaa! He ajattelivat samoin kuin toiset hyräilevät laulua.

He eivät rakastaneet toinen toistaan välttämättömyyden pakosta, eivät intohimon polttamina, niin kuin on tapana valheellisesti kuvata. He rakastivat toisiaan saen vuoksi, että kaikki sitä ympärillä tahtoi: maa heidän jalkojensa alla, taivas heidän yllään, pilvet ja puut. Heidän rakkautensa miellytti ympäröiviä kenties vieläkin enemmän kuin heitä itseään: kävelyllä olevia tuntemattomia kaduilla, huoneita, joissa he asuivat ja tapasivat.

Se juuri, nimen omaan se olikin tärkein, mikä lähensi ja yhdisti heitä! Milloinkaan, ei edes kaikkein runsaskätisimmän onnen, pyörryttävimmänkään onen tuokioina heitä jättänyt korkein ja mieltä valtaavin; aavistus maailman kokonaishahmosta, riemu siitä että he itse liittyisivät kuvaan, kuuluivat koko näytelmän kauneuteen, koko ihmiskuntaa."
(Suom. Juhani Konkka).

Pasternakin Tohtori Živago ilmestyi suomeksi vuonna 1958, samana vuonna hän sai Nobel-palkinnon, jota ei Neuvostoliitossa hyvällä silmällä katsottu. Pasternak kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa. Isäni joka suomensi Živagon joutui vähäksi aikaa huonoon huutoon eikä häntä kutsuttu Neuvostoliiton suulähetystön vallankumouksen vuosijuhliin. Hän oli sitä mieltä, että Pasternak on parempi runoilija kuin prosaisti. ja että Živago on huonoa proosaa. Voi olla että hänen mielipiteeseensä vaikutti ammatillinen kateus, joka saa niin monen kirjailijan moittimaan kollegansa teosta kehnoksi. No, minähän en uskaltanut hiiskahtaakaan isälleni, miten voimakkaasti Živago minuun vaikutti, mitä siitä vaikka se oli rakenteeltaan muotopuoli, mutta sen tunne oli aitoa.

Ajankohtainen Beauvoir

Noora miettii kissana olemisen vaikeuksia lehtien ääressä jotka toin Luxemburgista

Simone de Beauvoir ( suomeksi Kaunisnähdä) täyttäisi tänään 100 vuotta jos eläisi. Ranskalainen media on täynnä häntä ja hänen saavutuksiaan kirjailijana ja rakastajattarena. Hän on Nouvel Observateurin tämän viikon kansikuvatyttö, alastonkuva selästä päin. Selailin illalla ennen nukahtamista hänen Toista sukupuoltaan. Onko naisen elämä muuttunut sitten viime vuosisadan puolivälin jolloin kirja on kirjoitettu? Ei se ainakaan Sinkkuelämästä päätellen ole muuttunut, paitsi että sinkkutytöt ovat seksuaalisesti aktiivisempia kuin 1940-luvun ranskattaret, mutta muuten naisen elämän keskipiste ja tärkein asia on edelleen sen oikean miehen löytäminen. Sinkkuelämä on siitä hauska sarja, että se ironisoi naisten ikuista etsintää. Minulla ei ole nyt aikaa miettiä Beauvoirin merkitystä elämässäni. Nuorempana luin kaiken mitä häneltä oli suomennettu, ja pohdin sitä miten paljon Sartre mahtoi vaikuttaa hänen ajatteluunsa. Naiskirjallisuutta hän ei oikein ymmärtänyt.

Klassikkogalleriasta löytyy Marja Suhosen kirjoittama asiallinen artikkeli Beauvoirin feministisestä ajattelusta. Huomenna voi katsella dokumentteja Beauvoirista Arte-kanavalta klo 23.35 suomenaikaa ja France 5:lta klo 21.40 ( suomenaikaa), mikäli kanavat sattuvat omasta telkkarista näkymään. Ne ovat maksullisia kanavia.

Juhlan kunniaksi YouTubessa on juhlamusiikkia ja muutamia Beauvoirin ajatuksia:

Matkalla

Tältä näytti Saksanmaa bussinikkunasta matkalla Luxemburgista Hahniin. Satoi jäätävää tihkua. Kuvassa on joko Mosel- tai Rein-joki, taustalla häämötti Taunus-vuoret, luultavasti. Tien vieressä vilahti ohi Hunsrück-grill. Ahaa, minulle välähti, Hunsrück ei olekaan mikään Kotiseutu -sarjan fiktiivinen paikka, vaan se on todella olemassa. Olen katsellut Kotiseutua satunnaisesti Teemalta syksyn aikana, mutta monta jaksoa on jäänyt väliin. Mieleen on jäänyt sarjasta vaaleatukkainen kaveri - olikohan hänen nimensä Gunnar - joka myi Berliinin muuria amerikkalaiselle elokuvayhtiölle ja rikastui sillä bisneksellä.

Olen ajanut Hunsrückin ohitse useita kertoja ja ajatellut että tämä niin saksalaista Heimatia (kotiseutua) kuin olla voi - kumpuilevia maisemia, vilajpeltoja, havumetsiä, vuoria, kyliä joiden keskellä on kirkko, jokilaaksoja, joiden rinteillä viinitarhoja, mutta näkyväksi Hunsrück tuli minulle vasta tällä matkalla. Nyt tekisi mieli katsoa Kotiseutu-sarja kokonaisuudessaan uudelleen.

Lentokoneessa Hahnista Tampereelle luin Alain de Bottonin kirjaa The Art of Travel, jonka olin ostanut Luxemburgista. Se on hyvää matkalukemista, pehmeäkantinen pokkari, ei paina paljon ja sitä on miellyttävä pidellä käsissä, engalnninkieli ei ole liian vaikeata ja raskassoutuista, eikä kirjaa tarvitse lukea järjestyksessä ensimmäisestä viimeiseen lukuun niin kuin romaania.

Valitsin luvun jossa de Botton kertoo Vincent van Goghin taide avasi silmät näkemään Provencen maiseman värit. Hän ( van Gogh) keskittyi siihen mikä Provencessa oli olennaista, ja mitä taiteilijat Provencessa eivät ennen häntä olleet nähneet eivätkä kuvanneet. Heidän tauluistaan puuttui olennainen. Van Goghia ei elinaikanaan arvostettu, koska hän näki ja kuvasi sellaista, mitä ei ollut tapana nähdä. Hän ei ollut oppinut näkemään tavanomaisesti, koska ei ollut käynyt taidekouluja. Van Gogh teki näkyviksi Arlesin tähtitaivaan, viljapellot, sypressit ja auringonkukat, kuten Whistler teki näkyväksi Lontoon sumun, jota ei ollut olemassa ennen häntä - sanoi Oscar Wilde.

De Botten määrittelee huonon taiteen sarjaksi huonoja valintoja. Todellisuus on niin runsasta, että on pakko valita, koska kaikkea ei kuvata. Sama koskee kirjallisuutta. Minun mielestäni huonot valinnat ovat sovinnaisia valintoja. Siksi viihteellinen taide on niin ikävystyttävää.

Luxemburgissa uuden vuoden päivänä

Valokuvatorstain kuvapeittohaaste

Tällaiselta näytti Luxemburgissa 1.1.2008 klo 11.00 , kun kävin Totin kanssa kävelemässä Hiljaista, harmaata , sumuista. Juhlan jälkiä ei ollut vielä korjattu, kuten alemmasta kuvasta näkyy. Tässä on ammuttu raketteja:

Lisää kuvia Luxemburgista täällä.

Uuden vuoden runo

Hyvää vuotta, hyvää terveyttä ja onnea ( Bonne année, bonne santé et du bonheur) kaikille Sanat-blogin lukijoille ja kommentoijille.

Uuden vuoden aattona täällä vieraili 2163 kävijää. Se on tähänastinen kävijäennätys. Suurin osa vierailijoista tuli tänne googlaamalla uuden vuoden runoa. Luultavasti he eivät löytäneet etsimäänsä, mikäli he etsivät sitä runoa jota lausutaan vuoden vaihtuessa televisiossa ja radiossa. Se on Eino Leinon Aurinkolaulu, jossa sanotaan että "paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista." Se on Suomen puolivirallinen uuden vuoden runo. Se löytyy kokonaisuudessaan teosofien sivustolta. Leino kuten moni muukin viime vuosisadan alun kulttuuri-ihminen oli teosofi.

Henkilökohtaisen uuden vuoden runonsa voi löytää satunnaismenetelmällä eli tökkäämällä sormensa runokirjan sivujen väliin, ja se runo jota sormi osoittaa, on SE runo.

Minun uuden vuoden runoni on Wislawa Szymborskan runo Juonittelua kuolleiden kanssa kokoelmasta Sata Szymborskaa, jonka otin matkalle mukaan. Sen on ovat suomentaneet Matti Puukko ja Jarkko Laine ( mikä merkitsee että Puukko on tehnyt raakakäännökset ja Laine sovittanut ne runoiksi).

Millaisissa olosuhteissa näet unta kuolleista?

Ajatteletko heitä usein ennen unen tuloa?

Kuka näyttäytyy sinulle ensiksi?

Onko se aina sama henkilö?

Nimi? Sukunimi? Hautausmaa? Kuolinpäivä?

Mihin he vetoavat?

Vanhaan tuttavuuteen? Sukulaisuuteen? Isänmaahan?

Kertovatko he sen mistä he tulevat?

Ja kuka on heidän takanaan?

Ja kenen muun uniin kuin sinun he ilmaantuvat?

----

Runon voi lukea kokonaisuudessaan kokoelman sivuilta 112 -113.

Kirjoitan unista ja näen unia kuolleista, mutta unissa he ovat eläviä. Vakituisia vierailijoita ovat äiti, isä, isoäiti ja lapsuudenystävä Max.

Unista puheen ollen uudenvuoden unia on entiseen aikaan pidetty enneunina, siksi niitä on katsottu tavallista tarkemmin. Yritin olla tarkkaavainen viime yönä, mutta nukuin niin sikeästi, että muistan vain lyhyen pätkän unesta, jossa siirsin vanhempia kirjoituksiani uuteen Nebula-nimiseen tiedostoon. Alitajunta tekee työtä unissakin. Nebula tarkoittaa tähtisumua. Alla NASA:n kuuluisin kuva Eagle -nebulasta. Kuvan nimi on Pillars of Creation.