"Kirjailija elää myös sitä totuutta muiden tavoin."
Sitaatti on dvd:ltä jota katselin moneen kertaan, kun kirjoitin tekstiä antologiaan jonka nimi on Kirjailijan työmaat. Se ilmestyy ensi syksynä Tammelta. Kuusitoista kirjailijaa kertoo antologiassa työstään. Aihetta on käsitellyt perinpohjaisesti Hannu Raittila kirjassaan Kirjailijaelämää, joka oli minusta viime syksyn riemastuttavampia kirjoja kaikessa raadollisuudessaan so.rehellisyydessään.
Kuvassa Bill Lee eli William Burroughsin alter ego kirjoittamassa Alastonta lounasta jättisyöpäläiseksi muuttuneella kirjoituskoneellaan. DavidCronenberg teki samannimisen elokuvan, joka on minun mielestäni yksi parhaista kirjallisuuselokuvista, jonka olen nähnyt. Se ei yritä elokuvallistaa Burrgouhsin romaania, mikä olisi mahdoton tehtävä, vaan se kertoo Alastoman lounaan syntyprosessista, aineistona Burroughsin kirjeenvaihto Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin kanssa. Molemmat esiintyvät elokuvan alkupuolella keskustelemassa kirjoittamisen ongelmista. Kirjallinen synergia toimi. Kirjeenvaihdon perusteella syntyi romaani. Kerouac matkusti Tunisiin ja auttoi Burroughsia kokoamaan Alastoman lounaan.
Kuvassa Martin eli Allen Ginsberg keskustelee Hankin eli Jack Kerouacin ja Billin eli William Burroughsin kanssa kirjoittamisesta.
Mikään kirja ei synny tyhjiössä. Kirjailijat vaikuttavat toisiinsa. Yksinäisinkin kirjailija löytää hengenheimolaisena, jos ei muuten niin kirjojen kautta. Samuli Paronen kertoo miten Peketi eli Samuel Beckett avasi hänet kirjoittamaan. Löysin hänen kirjeensä arkistoistani, kun etsin aineistoa Kirjailijan työmaat -antologiatekstiä varten. Laitan kirjeen kokonaisuudessaan tänne jotta se ei hukkuisi paperikasoihini. Kirje on päivätty 35 vuotta sitten Riihimäellä 16.6. 72:
"Anita Konkka.Tulin oikein hyvilleni talvella kirjeestäsi. Ehkä Seilonen kehoitti, hyvin ystävällistä joka tapauksessa. Olen tässä vain pikimältään käymässä täällä ja lähden ihan kohta.Minun on pitänyt käydä Vuosaaressakin monta kertaa, saa nähdä ehtiikö tänä kesänä. Voi kuinka hyvin osaan kuvitella tuon mitä kirjoitat lapsuutesi kodista, silakoista ja arvattavasti oli pikku nälkäkin joskus. Vanhempasi hän eivät olleet tavanomaisia. Sosiaalisesti meidän lapsuus on ollut hyvin erilaista , silti samanlaistakin vaikkei kait samoista syistä. Kirjoja kuitenkin oli minunkin kotonani. Isä oli kyläsuutari joka osteskeli rahoillaan kirjoja ja lainaili niitä seudun työtätekeville, teki kait vallankumousta sivuhomminaan. Kirjat kuulema piti piiloittaa sitten kapinan aikana. Pitivät kovasti suurena rikoksena siiloin "semmoista valistustouhua, paljon pahempana kuin aseellista. Äitivainaa sitten morkkasi että kun kaikki rahansa hassasi kirjoihin ettei nyt ole mitään. Kun isä oli kuollut Tammisaaressa, piti kumminkin niitä kirjoja mitä oli jonkunmoisina pyhäinjäännöksinä joihin ei juuri saanut kajota kuin salaa. Minä opin kunnioittamaan kirjoja niin että vasta Peketi vapautti siitä kohmeesta kynänkin. Ei mulla mitään yhteyttä kait muuten ole kuin että ne tekstit olivat hyvin vapauttavia. Ehkä jäi joku rytmi ja pari sanontaa esikoiseen mutta kirjathan ovat niin erilaiset kuin vain voikin olla. Siihen esikoiseen tuli hyvää, mutta sitten semmoista makeeta kans etten sitä enään semmoisena laskisi ulos. Kuolismaantie oli helppo kun se oli koettua sodan hatkavaihetta, siis ilman sankareita. Sinulla tuntuu olevan paljon semmoisia kokemuksia joista minulla ei ole käsitystä, herättää uteliaisuutta. Isäsi käännöksiä olen lukenu kait aika paljon, on maalla juurikin yksi pöydällä. Tuosta puhut aivan oikein suomalaisten kankeudesta. Tää on puu-ukkojen maa, ja miksei akkojenkin. Lie on niin saakeli tärkeitä, kuin hautajaisiin menossa aina, tai raita se on. Kuule, minun kirjeeni tässä on varmaan paljon sekavampi kuin sinun. Kai se pääasia on että ihmiset jotenkin tapaa. Toivottavasti ne joskus julkaisee sinulta sen toisen kirjan, ja varmaan sinulla jo onkin jotain. Tilanne on nykyisin aika hämärä sikäli että se kaupallistuu yhäkin vaan. Auto lähtee aivan kohta, joten kuulemiin. Parhaimmat terveiset.Samuli Paronen"
Samuli Paronen
En tavannut koskaan Samuli Parosta. Hän kirjoitti esikoisromaanistani arvostelun Parnassoon, ainoan arvostelunsa jonka hän teki elämänsä aikana. Minä kirjoitin hänen romaaneistaan gradun kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän oli jo kuollut.
Istuin eilen ( sunnuntaina)parvekkeella lukemassa Hannu Helinin uutta runokirjaa Godbuy, kun Aurinkolahden torilla alkoi tapahtua. Piti lähteä katsomaan mitä on tekeillä.
(Klikkaa kuvat isommiksi)
Taiteilijatalon kulmalla seisoi kaksi paloautoa ja kaksi ambulanssia. Ihmiset istuivat terassilla juomassa olutta niin kuin mitään ei tapahtuisi. Pelastuslaitoksen autot ajoivat laiturille:
jos lumikki ottaisi aurinkoa ja palaisi tulisiko siitä tuhkimo biitsillä matojen muona jossakin joku menee kiikkuun ja joku toinen pamauttaa seinälle pollockit siinä teille estetiikka ja kauneus kauneus on katsojan
Se voisi olla mielipide Mukkulan kirjailijakokouksessa, jonka teemana on on tänä vuonna Kauneus ja kauheus. Kun luin runoa, Aurinkolahden biitsillä ihmiset grillasivat itseään madoille.
Kauneus ja kauheus ovat katsojan ( silmässä). Kulttuurinavigaattori näkee tàpiesmaista kauneutta siellä missä kaupungin stop töhryille -virkamiehet näkevät pelkkää kauheutta.
Kuvassa pieni punainen kirjoituskoneeni Triumph Contessa, jonka ostin 1970-luvun alussa esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen, kun olin masentunut ja kaipasin piristystä elämääni. Kirjoitin koneella kaksi romaania, minkä jälkeen siirryin tietokoneaikaan. Taustalla uusimman tietokoneeni näyttöpääte, Ruudussa on William Burroughsin Alastoman lounaan päähenkilön Bill Leen kirjoituskone, jonka nimi on Clark Nova. Kone muuttui kafkalaisittain niveljalkaiseksi jättisyöpäläiseksi ja rupesi sanelemaan tekstiä Bill Leelle.
Lisäys 1. Ripsan kommentin innoittamana. Tässä Burroughsin laskukoneen mainos1950-luvulta:
Lisäys 2. Alla ensimmäinen kirjoituskoneeni, jolla kirjoitin lukioluokilla juttuja Teinilehteen ja Hesan teiniin. Ostin sen eräältä koulukaveriltani, joka myi rahapulassa isoisänsä koneen. (Huom. kuva ei ole minun ottamani. Löysin sen netistä, samoin kuin Burroughs-mainoksen):
Valokuvatorstain viikon aihe on yksi. Kissa on kodin ykkönen, ainakin omasta mielestään. Kesä on tullut, kun Noora viihtyy päivät auringossa parvekkeen sohvalla.
On niin kiire kirjoittaa -kaksi kuolemanrajaa ( deadlines) lähestyy uhkaavasti - että en ehdi blogata.
Patsaat herättävät tunteita. Vapunaattona joku oli sitonut sinivalkoisen puseron patsasmiehen kaulaan. Se oli sitä aikaa jolloin Tallinnassa ja Moskovassa tunteet kuohuivat Pronssisoturin takia. Kuvan patsas on Helsingin Itäkeskuksessa, Ystävyyden puistossa. Tekijä on Veikko Neuvonen. Se on Kansojen ystävyyden monumentti, yksi Helsingin monista poliittisista patsaista, joka ei mahtunut sunnuntaina Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen poliittisten patsaiden karttaan. Se paljastettiin vuonna 1983 Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys- Yhteistyö ja Avunanto ( YYA)- sopimuksen vuosijuhlan kunniaksi. Helsinki lahjoitti patsaan toisinnon Moskovalle, mutta en tiedä missä se siellä sijaitsee. Moskova antoi vastalahjaksi Hakaniemen Maailman rauha-patsaan. Yleisradion nykyisen johtajan Mikael Jungnerin "nuoruudensyntejä" oli se tervaaminen ja höyhenillä peittäminen. Sedis-blogissa asiasta enemmän.
Minun poliittinen mielipatsaani on Anita Garibaldin ratsastajapatsas Rooman Gianicolo-kukkulalla. Hän oli vapaustaistelija, alunperin brasilialainen maahanmuuttaja avioliiton kautta. Hän taitaa olla ainoa nainen maailmassa, jonka muistoa on kunnioitettu ratsastajapatsaalla.
Kuvassa iki-ihana Greta Garbo Anna Kareninana. Ah, millaiset makuukamarisilmät hänellä olikaan! Ehdin nähdä elokuvasta puolet sen jälkeen kun tulin palstalta kuokkimasta. Strakin kuokka vääntyi mutkalle, kun kuokin lupiinin juuria. Niin kehnoja ovat nykyajan kuokat.
Mielikseni katsoin Anna Kareninaa. En ole enää yhtä kranttu snobi kuin kaksitoistavuotiaana, jolloin kävin ystäväni kanssa katsomassa Tom Sawyeria. Elokuvan jälkeen ilmoitin ystävälle nenä nyrpyssä, että kyllä kirja on minusta parempi kuin elokuva.
Tolstoin tarina perustui todellisuuteen, kuten hyvät tarinat aina. Hänen tuttavapiiriinsä kuulunut rouva heittäytyi junan alle. Tapahtuma kosketti Tolstoita niin syvästi, että hänen oli kirjoitettava se romaaniksi. Hyvin Tolstoi osasi eläytyä naisen sielunelämään - sai luultavasti apua kirjallisesti sivistyneeltä vaimoltaan.
Anna Kareninan toistuva unionkirjanjohtomotiivi.Annanäkeeunta talonpojastaelämänsä käännekohdissa - ensimmäisen kerran ennen kuin hän kohtaaVronskin, toisen kerranennen kuin hänjättää miehensä. Anna kertoo Vronskille tietävänsä, ettähän kuolee, koska hännäkiunessapienen pörröpartaisen,hirveännäköisen talonpojan, joka puhui ranskaa.Vronskimuistaa, että hänkin näki vähän aikaa sitten unta pienestä pörröpartaisesta talonpojasta, joka puhui ranskaa. Kolmannen kerran Anna näkee untapörröpartaisesta talonpojasta ennen kuin hän heittäytyy junan alle.
Tolstoi oli moralisti. Hänen tarinansa opetus: ei elämää voi perustaa eroottiselle rakkaudelle. Jos elämässä ei ol enää mitään muuta kuin rakkautta suurella ärrällä, kuten Anna Kareninalla, niin huonosti siinä lopulta käy. Annalla ei ollut elämisen mahdollisuuksia , kun hän oli jättänyt miehensä, lapsensa ja sosiaalisen asemansa rakkauden tähden, eikä rakastaja Vronski, sotilas ammatiltaan, jaksanut omistaa hänelle koko elämäänsä, vaan lähti sotimaan. Ei ollut helppoa 1800-luvun naisella, kun ammatti ja itsenäisyys puuttui. Mutta jotain Annan kohtalossa on, kun se koskettaa nykynaistakin, jolla sentään on ammatti ja itsenäisyys. Tolstoin naapurinrouvan tarina on edelleen tosi.
Nyt minulla on kuokka, mutta suo ja Jussi puuttuvat. Suon korvaa viljelyspalsta, jossa kasvaa juolavehnää, voikukkia, ruohomättäitä ja lupiineja. Kaikesta muusta selviän kuokkaa käyttämällä, mutta en lupiinin juurista. Niiden kuokkimiseen tarvitsisin Jussin.
Lapsuudesta muistan kaivinkoneen jota sanottiin Hullu-Jussiksi. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ei ollut silloin vielä ilmestynyt. Sen luin pakollisena tenttikirjana yliopistossa. Vasta nyt lupiinin juuria kuokkiessani ymmärrän mitä merkitsee suomalainen sisu ja alan päästä arkkityyppisen suomalaiskirjallisuuden juurille. Kuvassa on minun kuokkani. Sen varsi on uutuuttaan valkoinen. Se löytyi Starkista. Puutarhaliikkeistä ei kuokkia löydy, eikä talikoita. Viime kesänä minulta varastettiin talikko, jonka olin jättänyt yhdeksi yöksi palstalle.. Tänään kysyin Plantagenin puutarhamyymälän nuorelta miesmyyjältä talikkoa. Hän ei ollut ikinä kuullutkaan talikosta. Yritin selittää että se on sellainen pitkäpiikkinen ja -vartinen työväline, jota käytetään puutarhatöissä, mutta ei hänelle selvinnyt millaista kalua olin hakemassa. Puutarhamyymälöissä ei ole kuokkia eikä talikoita. Niistä saa värikkäitä design-työkaluja ja puutarhatonttuja, rautakaupasta löytyvät kunnon työkalut
Nämä puutarhatontut kuvasin viime kesänä Plantagenissa. Puutarha-campia?
PS. Miksi muuten kutsumattomia vieraita kutsutaan kuokkavieraiksi? Tietääkö kukaan? Mennä kuokkimaan on eri asia kuin joutua kuokkimaan. Minä menen joka ilta kuokkimaan palstalle ja kun palaan sieltä,olen niin väsynyt, että en jaksa kissaa sanoa. Vaan nukahdan telkkarin ääreen. Niin jäi katsomatta euroviisut. En varmaan olisi katsonut niitä muutenkaan.
Tälläisen pyörillä kulkevan jättivaginan näin tänään Mannerheimintiellä Vanhan ylioppilastalon kulmalla. Siellä oli karnevaalitunnelmaa kuin vappuna. Johtuneekohan Euroviisuista, jotka ovat campia huipussaan.
Wikipedian mukaan Campiksi kutsutaan erilaisia populaarikulttuurin ilmiöitä, jotka ovat suosittuja nimenomaan siksi, että ne ovat mauttomia, kummallisia, yliampuvia ja räikeitä
" On suuri sun rantasi autius" ( V. A. Koskenniemi). Valokuvatorstain viikon teemasana on tyhjä.
Päivälleen kuukausi sitten Kallahden rannassa poijut olivat tyhjiä, mutta eivät ole enää. Pojuista pulloihin:
Nämä tyhjät pullot roikkuivat MUDAMissa, Luxemburgin Modernin taiteen museossa viime joulun tienoolla. En muista enää kuka oli pulloinstallaation tekijä. Vapun jälkeen jokainen voi tehdä oman installaationsa.
Päässä alkoi soida kaukaa nuoruudesta muitakin tyhjyysrunojen pätkiä kuin tuo yllämainittu Koskenniemen autio ranta. Leinolta: Tuo oli tyhjä Tyyrin tyttö, vähä paimen pappilassa. Ja Siljolta Teppo Tyhjänen, jonka elo oli hatara nuttu vain, kylmän se piti, ei lämpimää.
Kirjastosta tarttui viime lauantaina mukaani Paul Austerin The Brooklyn Follies, joka alkaa tyhjyydestä. Mies on menettänyt hiuksensa, tahtonsa, työnsä ja vaimonsa. Hänellä on keuhkosyöpä, joka on remissiotilassa. Hän palaa Brooklyniin josta hänen tarinansa kauan sitten alkoi.
Kirjan kirjoittaminen, kaikki luomisty, alkaa tyhjyydestä. Kuten Raamatussa, jossa maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä. Ilman tyhjyyttä ja pimeyttä ei mitään synny.
Kuva kertoo millaisessa mielentilassa olen ollut viime päivinä. Raastan hiuksiani kun uuden tietokoneen ei mikään ole sujunut - paitsi dvd-leffojen katselu. Vasemmassa nurkassa on HP:n
epätoivosta lyyhistynyt tukihenkilö. Hän on lähettänyt sähköpostilla seikkaperäisiä ohjeita mitenminun pitää menetellä, mutta eivät ne ohjeet minun koneessani ole toimineet. Hänellä on ilmeisesti toisenlainen Vista. Kun mistään ei ollut apua hän ehdotti että palauttaisin tehdasasetukset. Ryhdyn hommaan, mutta kesken kaiken kone vaihtoi kielen tanskaksi. Kun en osaa tanskaa, klikkasin jotain väärää painiketta, ruutu meni mustaksi ja kone jämähti paikoilleen.
Aamulla soitin tukeen. Sieltä vastasi joku toinen tukihenkilö, kerroin että kone vaihtoi kesken kaiken kieltä. Tukihenkilö sanoi, että koneessa jotain perusteellisen sekaisin, sen pitäisi kieltä vaihtaa kesken kaiken, vie takaisin se sinne liikkeeseen mistä ostit sen. No, eivät ne tietysti siellä suostuneet vaihtamaan konetta toiseen, eivät olleet ikinä kuulleetkaan että HP:lla on jälleenmyyjien kanssa sopimus, jonka mukaan uuden koneen saa palauttaa kuukauden sisällä ellei se toimi. Sillä aikaa, kun selvitin asiaa koneliikkeessä, ensimmäiseltä tukihenkilöltä oli tullut uudet ohjeet, miten tehdasasetukset pitää palauttaa. Ohjeet toimivat ja nyt olen palannut alkupisteeseen - lataamaan netistä Vistan kanssa yhteensopivia ajureita ja ohjelmia joita tarvitsen työssä. Se on hidasta hommaa. Esim. Lexmarkin monitoimilaitteen ajuri ei tahdo millään latautua.
Tietokoneongelmat kiristävät vanteen pään ympärille, saavat hien kihoamaan pintaan , valvottavat öisin. Luin unettomina öinä Dubravka Ugrešićin Kiputilahallituksen, suom. Kari Klemelä. Kirja on saanut nimensä haagilaisen sadomasokistisen pornoklubin nimen mukaan. Romaani kertoo millaista on ex-Jugoslaviasta sotaa paenneiden nuorten ihmisten elämä Amsterdamissa Miten he yrittivät tulla toimeen menneisyytensä kanssa ja sopeutua uuteen elämään. Kannattaa lukea jos on kiinnostunut siitä miltä "uusi, uljas Eurooppaa" näyttää maanpakolaisen silmin. " Syrjästä näkee paremmin.
Ugrešić tulee kesällä Mukkulaan puhumaan aiheestaKauneus ja kauheus.Hänellä on kokemuksia nationalismin kauheudesta. Ja nythänsitä nationalistista riehuntaa on taas saatunähdä telkkarista. Politiikkojenon on helppomanipuloida nuoria reippaaseen toimintaan. Virolaiset ovatsamanlaisianationalisteja kuin venäläisetkin.Joko virolaisilla ei ole realiteettien tajua tai he ovathuonojadiplomaatteja. Olivat siirtäneet sen patsaansamarraskuunlopun pimeinä,räntäsateisina päivinä niinnuoret eivät olisilähteneet yhtä suurella innollaosoittamana mieltään. Virolaiset kohtelevat venäläistä vähemmistöä huonosti. venäläiset kohtelevat yhtä huonosti omia vähemmistöjään. Pata kattilaa soimaa, msta kylki kummallakin. Nationalismin nousu on pelottava asiaa.Mihin se johtaa, se on nähtyBalkanilla sen jälkeen kun Jugoslavia hajosi eikä siitä ole kovin kauan.
Uusi yritys. Blogimerkintä meni äsken oikean marginaalin yli. Kiitos Hotaselle joka huomautti asiasta. Alla korjattuna John Bakerin blogista poimittu viisi surullisinta kirjaa, jotka on koskaan kirjoitettu:
"One of the colleges here is offering a course on the five saddest books ever written. If you believe it, they are:
Ethan Frome by Edith Wharton The Awkward Age by Henry James The Good Soldier by Ford Madox Ford To The North by Elizabeth Bowen The End of the Affair by Graham Greene"
Oops, John Bakerin blogista klipattu surullisten kirjojen luettelo tulikin tänne, ja vieläpä kahteen kertaan, vaikka sen piti mennä tuonne sivupalkin "clipsmarkseihin." No kun näin pääsi tapahtumaan, niin lisään Bakerin luettelon lopuksi kirjoja jotka ovat olleet minun mielestäni surullisia. En tiedä johtuuko minusta vai kirjoista, että en muista viime aikoina lukeneeni surullisia kirjoja. Muistin virkistämiseksi pikasilmäilin lähimpää kirjahyllyä. Löytyi seuraavat surulliset kirjat: 1. Häiriö maisemassa by Raija Siekkinen 2. Mrs. Dalloway by Virginia Woolf 3. By Grand Central Station I Sat Down and Wept by Elizabeth Smart 4. Kvartetti by Jean Rhys ( kaikki hänen kirjansa ovat surulllisia, mutta tämä sattuu olemaan hyllyssä) 5.Surullisen kahvilan balladi by Carson McCullers
Yksipuolinen lista, kaikki naisia! Kyllä kai miehetkin kirjoittavat surullisia kirjoja. Tuumailutaon jälkeen tuli mieleen seuraavat kirjat:
Peter Handken Riisuttu epäonni ja Kivun kiinalainen Osamu Dazain Ei enää ihminen Ivan Turgenevin Aateliskoti Albert Camusin Putoaminen
En ehdi perustella miksi edellä luetellut kirjat ovat minusta surullisia, täytyy mennä ensin syömään ja sitten ratkomaan Windows Vista-ongelmia. Jos aihe kiinnostaa, jatkakaa surullisten kirjojen kiertistä omassa blogisanne.
Tämä on kuva Paul Kleen maalauksesta. Löytyi kun siirsin kuvia vanhasta tietokoneesta uuteen. En tiedä nimeä. Klee on minun mielimaalarini.
PS. Uusi blogi. Arto Virtasen Arton rälssi. ja kas vain sieltäkin löytyi Paul Klee, kun avasin blogin hakeakseni blogilinkin tänne Virtanen on kirjailija ja Parnasso-blogin ahkera kommentoija. Hän esittelee blogissaan mm. päivän taideteoksia. Arton rälssi ei ole vielä ehtinyt Blogilistalle asti.
Minulla on viime päivinä ollut työmaana uusi pöytäkone. Olen asentanut ohjelmia, siirtänyt tiedostoja vanhasta tietokoneesta ja yrittänyt rakentaa langatonta verkkoa kannettavan tietokoneen ja pöytäkoneen välille, onnistumatta siinä Nortonin palomuuri estää yhteyden, enkä ole vielä keksinyt miten muutan palomuurin asetksia.
Uuden koneen käyttöjärjestelmä on Microsoftin Vista. Siihen siirtyminen on yhtä hankalaa kuin aikoinaan oli siirtyminen tekstikomennoilla toimivasta systeemistä graafiseen Windows 95: een. Vistan pitäisi olla käyttäjäystävällinen,mutta ei se sitä ole - ainakaan aluksi. XP on helppo siihen verrattuna. Millaisia beta-testaajia Vistalla on mahtanut olla? Minusta tulisi hyvä ohjelmien beta-testaaja. koska teen kaikki mahdolliset virheet. Viime päivien kokemuksien takia en suosittele Vistaa kenellekään, ellei ole pakko ostaa uutta tietokonetta jonka mukana se tulee " kuin manulle illallinen." Kuvassa on vanhan IBM- pöytäkoneen sisusta, josta olen yrittänyt irrottaa kiintolevyä. Se on niin kiinteästi kuoressa kiinni, että irrottaminen ei minun työkaluillani ole onnistunut. Jos tietokoneen sisuta kiinnostaa, klikkaa kuva isommaksi ja ihaile miten hyvässä järjestyksessä johdot ovat.
Sillä aikaa kun olen äheltänyt tietokoneongelmien parissa. Lill-Kalvikin puistotyömaa on edennyt taiteilijatalon kulmalle. Tältä siellä näytti tänään:
(Klikkaa kuvat isommiksi)
Tämä alue oli merkitty kaavassa luonnonvaraiseksimetsiköksi, mutta jäljellä ei ole enää mitään luonnonvaraista. Työkoneet ovat myllänneet metsäpohjan. rikki. Toivottavasti siellä kasvaa ensi keväänä korvasieniä.
Viikon alussa puistotyömaa ympäröitiin keltapunaisilla nauhoilla ja puihin ilmestyi kieltotaulut.
Kun työmaa lähestyi taiteilijataloa ja Villa Lill-Kalvikia jossa on taiteilijoiden työhuoneita ja esiintymistiloja talon pihalle pihalle tuotiin kuvassa olevat mellakka-aidat varmuuden vuoksi. Niitä ei ole vielä pystytetty. Niiden tarkoitus on turvata kaupungin metsureiden työrauha, mikäli taiteilijat ryhtyisivät häiriköimään luonnontuhoamistyötä. Taiteilijoitahan ei ikinä tiedä, mitä ne saavat päähänsä.
Tmä taiteilijatalon naapurissa oleva vanha tervaleppä sai säilyttää henkensä. Puuhun kiinnitetty vetoomus ilmeisesti tehosi kaupungin puisto-osaston päättäjiin.
Edit 18.4. klo 22.53. Lisäys: Asukkaiden kannanotto ja toinen näkökulma alempana.
Motto: Puut, kaikki heidän vihreytensä
Halusin ojentaa sinulle nurmikon, kämmenellä, koska oli kevät, En ehtinyt. ( Paavo Haavikko)
( Puun raato.Klikkaa isommaksi)
Rakennusvirasto lähetti perjantaina moottorisahoin varustetun kommandojoukkonsa tuhoamaan Aurinkolahden ainoan luonnontilaisen metsikön. Kuvassa on tuhotyön ensimmäinen uhri. Jostain käsittämättömästä syystä alueen komeimmat puut oli merkitty kaadettaviksi. Tuholaistoiminta jatkui maanantaina.
Kuolemaantuomittu koivu
Taiteilijatalon asukkaat, joiden naapurissa metsikkö on järjestivät hiljaisen mielenosoituksen. He sitoivat kuolemaantuomittujen puiden ympärille surunauhoja , joissa oli runoja. Surunauhat katosivat puista muutamassa tunnissa. Kuka ne vei? Rakennusvirastossa varmaankin tiedetään vastaus. Siellä ei todennäköisesti pidetty siitä että joihinkin surunauhoihin oli kiinnitetty laput joissa oli niiden päälliköiden nimet ja puhelinnumerot, jotka määräsivät tuhotyön toimeenpantavaksi. Tarkoitus on tietysti hyvä, niin kuin virkamiesten tarkoitukset aina ovat. Metsikön tilalle rakennetaan muotopuisto. Menköön sen tieltä vanhat ja "muodottomat" puut, lintujen pesimäpensaikot ja laulupuut, lasten seikkailumetsä , pensasviidakko ja kaoottinen luonnontila. SteriilissäAurinkolahdessa villi luonto on sopimaton kuinkainalokarvat kauniilla naisella.
Muotoon hakattu
Yleisten töiden lautakunnan hyväksymän yleissuunnitelman mukana metsikkö oli merkitty luonnontilaiseksi alueeksi. Haluaisinpa tietää miksi ja kenen toimesta suunnitelmaa muutettiin.
Motto: "On rikos puhua puista/koska se paljastaa niin monta rikosta", Kai Nieminen viittaa runokokoelmassa Lopullinen totuus Bertolt Brechtin sanoihin: " Mikä aika on tämä, jolloin/puh puista on melkein rikos"
Asukkaiden kannanotto:
Vuosaaren Lill-Kallvikin puistometsän muistolle
Nyt on taas liian myöhä. Suuret puut humisivat rauhassaan sata vuotta ja vielä eilen, vilvoittaen hiekkatien kulkijaa, tietämättöminä "vaarallisuudestaan". Käykää katsomassa kantoja, sillä äkkiä nekin ovat poissa ja koko maan pinta käännetään. Muistot eivät kuulu nykypuistoon. Pitää olla vain arkkitehdin sallimia puunriukuja ja muualta siirrettyjä kiviä niissä paikoissa, joihin ne on piirretty ylimitoitetussa puistosuunnitelmassa.
Villa Lill-Kallvikin puiston avohakkuusuunnitelmaa toteutetaan kovalla kiireellä. Paikalliset asukkaat ovat vastustaneet puiston kaikkien isojen puiden kaatamista ja toivoneet harvinaisen monimuotoisen puuston säilyttämistä. Kaavasta ei voitu aikanaan valittaa, koska se hyväksyttiin jo ennen kuin alueella edes asuttiin.
Tämä on Helsingissä osa suurempaa savottaa, johon kuuluvat Hietaniemen hautausmaan koivukujan tuhoaminen, Kaivopuiston vanhojen puiden kaato, tai Uutelan luonnonsuojelualueeseen kajoaminen, sen jättikuusien hävittäminen uuden huoltoväylän tieltä jne. Perustelut ovat aina samat: puut ovat vaarallisia, liian vanhoja, väärää lajia ja väärässä paikassa. Eivät sairaatkaan puut ole sen vaarallisempia, kuin elämä yleensä.
Ei voi olla järkevää, tai kenenkään edun mukaista, että tällaisella avohakkuulla huononnetaan pysyvästi asumisympäristöä. Lakia pitäisi saada muutettua niin, että terveen puun hävittäminen kaupungista olisi rikoslaissa määritelty sellaiseksi teoksi, josta seuraisi aina vankeutta, varsinkin jos tekijä on ammatiltaan maisema-arkkitehti, tai muu ympäristön hoidon ammattilainen, jolloin teko muuttuu tietoiseksi ja erityisen törkeäksi.
Nykyinen päätöksentekotapa ja toimintakulttuuri antavat mahdollisuuden laillistetulle, kalliille vandalismille. Ympäristörakentamisen vinoutuneen raskaat periaatteet olisi nyt arvioitava kiireesti uudelleen niin, että estettäisiin edes tulevaisuudessa tällaiset ilkityöt. Puistojen suunnittelu kuuluisi tietenkin tehdä niin, ettei tuhottaisi, sitä vähää vanhaa, mikä on jo luontevasti merkinnyt uusissakin kaupunginosissa kulttuurihistoriallisesti arvokasta ja hyvää elinympäristöä. Ei mikään paikka säilytä luonnettaan, jos siinä ei saa näkyä alueelle tyypillistä ajallista kerrostuneisuutta. Eikä mikään "entistäminen" palauta paikan oikeata henkeä.
Ei voi olla kohtuullista, että joku, jota ei voi tavoittaa, käyttää puita ja lähiasukkaita vallantunteensa tyydyttämiseksi. Hän vastaa asukkaiden kirjeisiin tai kaupunginosayhdistysten soittopyyntöihin vain vetoamalla poliittisten päättäjien suomaan "mandaattiinsa". Hän ei ota vastaan keskusteluehdotuksia savottansa keventämisestä niiltä, jotka joutuvat elämään lopputuloksen kanssa. Hän tietää paremmin. Käykää siis katsomassa kantoja, ottakaa kantaa, viemällä entiseen puistoon musta ruusuke. Lähettäkää myös viestinne kaupungin poliittisille päättäjille ja myös Helsingin rakennusviraston puisto-osaston Raija Holopaiselle, tai Päivi Apajalahdelle, jotka ilmeisesti eivät vastaa alueen puistosuunnitelmista kenellekään. Pyydämme silti hartaasti kaikilta vastuullisilta, lopettakaa kallis ja turha "suunnittelunne", kysykää asukkailta, tai antakaa olla, riittää jo!
Puiston Muistoa Kunnioittaen joukko Vuosaaren asukkaita
Toinen näkökanta -Erään aurinkolahtelaisen mielipide puuasiasta : "Saatanan hörhö", vanha vihainen mies tuli sanomaan minulle kun kuvasin vielä pystyssä olevia puita. Minkä jälkeen hän meni kannustamaan Rakennusviraston kommandojoukkoa: " Hyvä kun panette sen saatanan ryteikön matalaksi."
Kommandojoukon päällikkö tuli sanomaan minulle, että kuvia ei saa ottaa heistä. Sanoin että en ota heistä vaan puista kuvia. Hänen jälkeensä tuli Rakennusviraston puisto-osaston kolme virkanaista , jotka olivat kairaamassa koepaloja puista. selittämään että puut ovat vaarallisia, ne ovat latvastaan lahoja. heistäkään ei saanut ottaa kuvia, ei edes selästä päin. Jotain hämärää tässä puuhommassa on, kun ei kaupungin puisto-osaston päällikkö suostunut kertomaan asukkaille, mistä on kysymys ja miksi kauniit vanhat puut pitää pistää pois päiviltä. ( kts. kommenttiosasto).
Edit 11.4. Tässä parempi versio Herzogin tanssivasta kanasta:
Harmittavaa pahuksesti, että näin Werner Herzogin Stroszekista vain lopun, jossa esiintyi tanssiva kana. Olen katsonut Teema-kanavalta kaikki Herzogit, mutta eilen tulin liian myöhään kotiin. Olisi pitänyt vaihtaa kännykkä kesäaikaan! Teema esittää kiitettävästi pikasuusintoja, mutta Herzogeja se ei uusi. Mistähän saisi Stroszekin DVD:n suomenkielisellä tekstityksellä? Tietääkö joku? Leffojen klassikkotarjonta on vielä surkeampi kuin kirjojen.
Kuvasin kameralla Stroszekin loppuhuipunennuksen. Tässä tulos, joka ei ole kovin hääppöinen:
PS. Syyllistyinköhän tekijänoikeusrikokseen kun kuvasin tuon pätkän? Minä tulkitsen sen sitaatiksi elokuvasta. Puolustaudun sillä, että kirjoistakin saa esittää sitaatteja kun mainitsee lähteen.
Kuvan pääsiäislammas on Yrjönkadunkukkakaupan edestä. Tuttu kauppanuoruudesta. Kävinsieltäkukkiahakemassa äidilleni joka makasi sairaalassa. Senomistivatlapsuuden januoruuden ystäväni Max Randintädit, kaksimukavaa vanhaa neitiä,joista tuliMaxinholhoojia, kunhänenisänsä kuoli. Ne olivat ensimmäiset hautajaiset, joihin osallistuin. MuistanOlin 13-vuotias, Max oli 12-vuotias. Hänen äitinsäoli kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Hänen isänsä oli virolainen pappi , jokatuli Suomeen 30-luvulla.Maxista tulivasemmistoradikaali 60-luvulla ja hän liittyiSKDL:ään, mikäei mitenkään epätavallista sen aikakauden papin pojille.Myöhemmin hän radikalisoitui lisää ja liittyiSKP:hen (hm, en tiedä miten näitä puoluelyhenteitä taivutetaan)
Hesarissa oli tänään ( 7.4.) Lauri Malkavaaran ( papinpojan)arvostelukirjasta Papinlapset. Hän kirjoittaa että ”papinlapsi Ingmar Bergman on kuvannut lapsuuttaan hyytävällä käsitteellä ”den goda viljan,” hyvä tahto. Sitä on usein aivan liiaksi niin papeilla kuin heidän puolisoillaan, ja seuraavassa polvessa ongelma joskuskertautuu. Monet hyvyydellä kyllästetytpapinlapset ovat panneet ranttaliksi…”
Olen lukenutkirjasta kahden papinlapsentarinan;Anssi Sinnemäen, koska hän kirjoittaa Lapuanpappilasta, ja JuhaArhinmäen, koska hänen isänsä oli lyhyen aikaauskonnonopettajaniMunkkiniemen yhteiskoulussa.Hän sai minut kiinnostumaan uskonnosta – einiin että minusta olisi tullut uskovainen, muttakirjoitin reaalikokeessa täydet pisteet uskonnosta ja sainlaudaturin. Hän oli oli epäsovinnainen pappi, puolusti mm. Hannu SalamanJuhannustansseja. Munkkiniemen vanhoilla porvarisrouvillaolipäivittelemistä hänen mielipiteissään, mutta hänetvalittiin suurella äänten enemmistöllä kirkkoherraksi.
Molemmat papinpojat, sekä Sinnemäki että Arhinmäki ovat olleet yhteiskunnallisesti aktiiveja nuoruudessaan ja se näyttää periytyneen jälkikasvulle. Anssin tytär Anni onVihreiden kansanedustaja jaJuhan poika.
Sinnemäen erinomaisenesseenLapsuutenipappilakulissitmottona onKarl Marxin sanat: Kaikkien kuolleitten sukupolvienperimä kuormittaa elävien aivoja painajaisen lailla. Sinnemäkivietti varhaislapsuutensa Lapuan pappilassa. Minunisoäitinityöpaikka oliLapuanpappila.Hänoliennen naimisiinmenoaanWilhelmi Malmivaarantoisesta avioliitosta syntyneiden lasten kotiopettajatar. Hänenisoäitinsäisoäidin äidinisäolikirkkoherra Johan Gummerus, joka onAnssi Sinnemäenlasten äidinäidin isänisän äidinäidin isä.Kaukaisia sukulaisia ollaan, mutta minussa ei ole Gummerusten näköä ja tummuutta.
JohanGummerus oliLapuan kirkkoherrana Suomensodan aikana.Sinnemäkikertooettä pappilanentisessä lastenkamarissa,jota myös ’Kulnevin huoneeksi’ kutsutaan on yhä ”kuvaäidistä, joka kehdon ääressä koettaa suojella lapsiaan pelottavan parrakkaalta kasakkakenraalilta, mieheltä joka ”suuteli ja surmasi/ ain’ yhtä hartaasti.”Kuvaoli tuttu myös isoäidilleni.Kenties hänenryssävihansa juuret olivatperuaniiltä ajoilta.Körttivirret joita hän hyräili, olivat taasperua Malmivaaranajoilta. Ne virretperiytyivätäidilleni. Minä en niitä epämusikaalisena oppinut laulamaan, muttaaina kun kuulen niitä, minulle tulee kotoinen olo.
Kohtavaihtuuvuorokausi ja minärupeansyömään ortodoksisen perinteen mukaisesti.Enoleortodoksi, mutta olen paastonnut lähes viikonnoroviruksen kynsissä ja ylösnoussut tänään-vuoteesta. Oloonjotenkin henkistynyt ja hutero, mutta eiköhän syöminen auta siihen oloon.
Tällaista porukkaa kävi tänään virpomassa. Näyttää siltä että halloween ja pääsiäinen ovat menneet sekaisin. Ongelma: eivät pojat voi noidiksi pukeutua, mutta karkkia heidänkin tekee mieli. Kuvan kolme poikaa ratkaisivat ongelman omalla tavallaan.
Manalan ovi ( kuva ei liity asiaan - tai voi se liittyäkin)
Edit 31.3. Manalan ovi oli kadoksissa koko päivän. Nyt se on palannut paikoilleen. Tällaisia pieniä mysteerejä tuottaauudistunut Blogger.Se on epävakaampi kuin vanha Blogger.
Olen editoinut tänään linkkilistaa, lisännyt Haikuilua- blogin ja Ville Rannan kuvablogin ja päivittänyt joidenkin blogien osoitteita ja kategoriaa.
Valokuvatorstain 40. haaste on suomen kielen kaunein sana. Koska minulla on menneillään sininen kausi, kaunis sanani on siniaalto. Edellisen viikon haasteena oli kotoisuus. En onnistunut linkittämään omaa kuvaani aiheesta Valokuvatorstaihin., joten laitan linkin tänne.
Portugalilainen nobelisti José Saramago ja suomalainen runoilija Eira Stenberg keskustelevat tulkin välityksellä ja Saramagon Pilar-vaimolla on hauskaa. Alla kolmikko vaihtaa kirjoja ja mielipiteitä kirjoista.
Otin kuvat eilisessä kirjailijatapaamisessa, jonka Tammi oli järjestänyt. Saramago täyttää 85 vuotta tänä vuonna ja on yhä hyvässä luomisvireessä. Kirjoittaminen kun ei ikää katso. (Älykkäällä ja hauskalla Pilar-vaimolla saattaa olla oma osuutensa vireyteen). Saramagon esikoisteos ilmestyi kun hän oli 24-vuotias, sen jälkeen seurasi kahdenkymmenen vuoden hiljaisuus. Hän sanoi , että miksi kirjoittaa, kun ei ole mitään sanottavaa. Viisas valinta. " Oli aikoja jolloin sanoja oli niin vähän, etteivät ne riittäneet ilmaisemaan edes sellaisia yksinkertaisia asioista kuin Tämä suu on minun tai Se suu on sinun, saati sitten kysymään," hän kirjoittaa kirjassa Toinen minä ( s.68 Suom. Erkki Kirjalainen).
Tapasin Saramagon seitsemän vuotta sitten Lissabonissa. Hän puhui 107:lle eurooppalaiselle kirjailijalle jotka olivat olivat lähdössä kuusi viikkoa kestävälle Euroopan kiertueelle Hän toivoi minun muistini mukaan että Euroopasta tulisi parempi paikka elää, kun 107 inhimillistä territoriota oppii tuntemaan toisensa. Anni Sumari muistelee kirjassa Junanäytelmä tapaamista Saramagon kanssa seuraavasti: " Nobelistin läsnäolo ryhdistää kirjailijoita. Hän muistuttaa, ettemme ylitä vain maiden rajoja, vaan myös yli sata inhimillistä territoriota. Hänen puheensa on huomaavainen, hiljainen pistoolinlaukaus." Euroopasta ei tullut parempi paikka elää, kieliesteiden takia 107 inhimillistä territoriota ei pystynyt ylittämään toistensa rajoja.
Eilen radiossa Saramago sanoi, että hän on ateisti, kommunisti ja pessimisti. Se taisi olla pistoolinlaukas monen suomalaisen korvaan. Saramagoa kannattaa kyllä lukea. Hän on rohkea mies. Minun yöpöydälläni odottaa kolme hänen kirjaansa, yhdessä niistä on hänen nimmarinsa. Kolmas nobelistinimmari kirjastostani. Ne kaksi muuta ovat Sholohovin, jonka tapasin Tornissa 60-luvin alussa ja Brodskyn jonka tap.sin Tammessa vuonna - 88.
Kirjailijat tapaavat toisensa ja vaihtavat mielipiteitä , mutta en tiedä mistä asiasta. Vasemmalla Parnasso-blogin lukijoille tuttu Arto Virtanen ja oikealla runoilija ja kääntäjä Pentti Saaritsa , joka on kääntänyt mm. portugalilaista Fernando Pessoata, minun lempirunoilijani, yksi monista. Taustalla S. Marilan maalaus ja Veronika Pimenoffin punainen selkä.
Ritsa ( =Saaritsa lähtee kirjailijatapaamisesta) öiseen Helsinkiin.
Valokuvatorstain 39. aihe on kodikas, kotoinen. Onko mitään sen kotoisampaa kuin kehräävä kissa työpöydällä. Kuvassa Noora ja päiväkirja vuodelta 1979 ( ja näyttöpäätteen alareuna).
Raija Siekkisen tänä keväänä ilmestyneissä kootuissa novelleissa on paljon kuvia kodista ja naisen elämästä, hetkiä joissa elämä kääntyy. Nainen keittää miehelle kahvia - miten kotoista! "Vettä läikähti levylle joka oli niin kuuma ettei vesi kuivunut vaan siirtyili levyn pinnalla, irti siitä, pyöreänä kuin kolikko." (Jäät liikkuvat, s.170) En kerro mitä sitten tapahtui, lukekaa itse. Siekkisen Novellit ( 0tava 2007) ovat suomalaisen modernismin huippua.
Koska viimeksi Helsingissä on voinut istua katukahvilassamaaliskuun lopulla? Minä en muista.
Ystävä ottivalokuvan Uudenmaankadulta Bar9:nedestä, jossa oli kaksi pöytää, molemmat täynnä. Baarin tuulikaapissa oli kokoonpantaviapöytiä ja tuoleja. Käytiin kysymässä että saadaanko yksi pöytä tuonne ulos, mutta ynseäbaarityttö (muistutti neukkuasiakaspalvelijaa), sanoi ettei käy. Oltiin selvästi ei-toivottuja asiakkaita -kaksi ikävästi keskivanhaa naista.
Jatkettiinmatkaa kuvan taustalla näkyväänpunatiilirakennukseen, entiseenHelsinginSanomien ilmoituskonttoriin, jossa on nykyään Alkonviinimyymälä. Siellä oli ystävällinen asiakaspalvelija , jamiljööjollaistaeivarmasti ole missäänmuussa Alkossa. Siellä kannattaa käydä sekä miljöön, viinien että palvelun takia.
Seuraava kohde oliAkateeminen kirjakauppa. Piti mennä katsomaankevään kotimaisia uutuuskirjoja, muttaei siellä päässyt kirjapöytiä lähellekään, kunalakerta oli täynnä yleisöä kuuntelemassa José Saramagoa.Mentiin Suomalaiseenkirjakauppaan, Sielläoli niin sekava järjestys, etteitämän keväänkotimaisia uutuuskirjojalöytynyt. Niitä varten ei ollutomaapöytäänsä.Minusta se onvakava puute, sillä kaikki asiakkaat eivät ole kiinnostuneita hittikirjoista, jotka olivat näyttävästi esillä.
Kävin kävelemässä Uutelassa. Joku tarkkaili minua ison kiven takaa. Jatkoin matkaa. Joku katseli minua vajan katolta. Kevät saa näkemään olentoja. Kaikkea muutakin se teettää. Mutta eipä anneta kevätauringon pettää. Vappuun on vähän päälle kuukausi aikaa, ja silloin tavallisesti sataa räntää.
Kun vaalit ovat nyt ohi niin julkistan millaisen tuloksen sain siltä ainoalta vaalikoneelta, jota olen käyttänyt - ja sitäkin vasta tänään Uutelasta palattuani. Tulos oli seuraavanlainen:
Sinua lähinnä (100% samaa mieltä) oleva ehdokas on
SUURI CTHULHU
Sinun mielipiteitäsi lähellä olivat myös seuraavat ehdokkaat:
Vesinokkaeläin (95%)
Paavo Väyrynen (93%)
Kongon mandrilli (91%)
Naapurisi mielipiteitä lähinnä oleva ehdokas on:
Oiva-merkkinen polkupyörä
Naapurisi vaimon mielipiteitä lähinnä oleva ehdokas on:
Ehdokkaani ei menestynyt vaaleissa. En muista milloin viimeksi ehdokkaani olisi päässyt eduskuntaan. Tärkeintähän ei ole voitto, vaan jalo kilpa. Mutta muistan millaista oli 90-luvun alkupuolella, kun sinivihreä hallitus ( niin paljon kuin pidänkin sinisestä ja vihreästä väristä) isännöi maassa.
Myöhemmin. Oops! Tuomiojan nimi meni väärin. Täytyy korjata. Ja tiedoksi: Jos näyttää haamupäivitykseltä so. ei mitään uutta blogissa, niin se ei pidä paikkaansa. Sivupalkissa on joka kerta, kun blogin avaa, jonkun kirjailijan uusi miete.
Alitajuntaaskaroi näemmädemarien vaalitappion parissa, koska näinviime yönä untaLipposesta ja Tuomiojasta, mutta en muista mitäheunessatekivät. Tapahtumapaikka olikesämökkikylä jossain Suomessa.Kirjoitinmuistilehtiöön heidän nimensä, tapahtumapaikan jaunenviimeisen repliikin, jonkaserkkuni sanoi jollekin, joka selosti tekeillä olevankirjan juonta:” Sorry beibi,kaksi kirjettä ei olevielä mikään rakkaustarina.”Sittennukahdin uudelleen. Oli tarkoitus kirjoittaa uni heräämisen jälkeen tietokoneelle,kutentavallisesti ten,muttaen ehtinyt, silläheräsinyhdeksältäpuhelinsoittoon.Unenyksityiskohdat karkasivat mielestä puhelun aikana. Soittaja oli Olivia -lehden toimittaja, jokaolitekemässäjuttua unista ja halusitaustatietoa.
Kunaloitin aamun lehden lukemisenkulttuurisivuilta, osui silmiin ensimmäisenä Riku Korhosen ( turkulainen kirjailija) kolumniArundhati ja orava (HS. 21.3.07). Korhonen olitavannutArundhati Royn (intialainen kirjailijanainen) vanhempiensapuutarhassa ja kysynyt mikä on hänenuuden kirjansa perusajatus.Hän sanoi sen olevan että ”orava on messevä laumaeläin.”
Korhonen kirjoittaa kolumnissaan :
” Kolmesataa vuotta sitten kirjailijat löysivät historiantajun. Sataviisikymmentä vuotta sitten unitajunnan. Nyt monella meistä on kolumnitajunta. Nopeissa yleistyksissä on vaara, että oravasta nyljetään pelkkä sciurus vulgaris, eloton taksonominen nahka, jonka voi pikavoiton toivossa viskata kiihtyvän vaihdon pelipöydälle. Kirjailijana toivon, ettei kulttuurimme sokeudu pelkistyksiä vastustavalle kirjallisuudenpiirteille. Kolumnistina pelkään edesauttavani banaalia kehitystä.
Korhonen viittaaRoyn puheeseen Irakin sodan hyökkäysvaiheen jälkeen vuonna2003. Puheenvoikuunnella jakatsellaYou Tubesta.Allaosoite, jota ei ollut kolumnissa. Korhonen kehottaa: ”Katsokaa puhe YouTubesta . Vaikkei yleisöä näy, sen japuhujan välillä on uskomaton. Roynälystä, uhasta ja hauraudesta riittäisi jaettavaa suomalaisten hallituspuolueidenpuhujille nelivuotiskaudeksi.”
Katselin eilisiltanaJane Eyrea televisiosta jaajattelinJanen unia, jotka ovat Charlotte Brønten unia. Sivumennen Kotiopettajattaren romaani on omaelämäkerrallinen romaani. Muistin että olenjoskus kymmenen vuotta sitten pidin Joensuun yliopistossa esitelmän kirjallisuuden unista ja etsin tietokoneen arkistoista esitelmän materiaalin. Yksikirjoista joita käsittelin uninäkökulmasta, oli Jane Eyre.
Special offer
Ja nyt seuraapitkäkatkelma esitelmästä ( = esitelmän materiaalista) niille, jotka ovatkiinnostuneet sekäunista että Jane Eyresta. Unilla ontärkeäsijaromaanin tekstuurissa. Näin pohtiikirjassa Charlotte/Jane enneunia:
Ollessani kuusivuotias tyttönen kuulin eräänä iltana Bessien kertovan Martha Abbotille, että hän oli nähnyt unta lapsesta,ja että lapsesta uneksiminen oli varma merkki siitä, että joko unen näkijälle tai hänen omaisilleen tapahtuisi jotakin ikävää. Tämä käsitys olisi varmaan häipynyt mielestäni, ellei pian sen jälkeen olisi tapahtunut sellaista, joka sai sen painumaanmieleeni ainiaaksi, Bessietä näet tultiin seuraavana päivänä hakemaan kotiin pikkusiskonsa kuolinvuoteen ääreen.Olin viime aikoina muistanut useasti tuon sanonnan ja tapauksen, sillä kuluneella viikolla oli mennyt tuskin ainuttakaan yötä ilman että olin nähnyt unta pikkulapsesta. Joskus olin tuudit tavinani sitä käsivarsillani, joskus hypittelevinäni polvellani; toisina öinä näin sen leikkivän nurmikolla kukkien keskellä, toisina läiskyttelevän käsillään purossa virtaavaa vettä; jonain yönä lapsi itkeskeli, toisena naureskeli; milloin se painautui helmaani milloin juoksi pois luotani; mutta olipa unessa ilmestyvä lapsi millä tuulella hyvänsä ja näyttipä se minkälaiselta tahansa, eise ainoakaan seitsemästä peräkkäisenä yönäjäänytnäyttäytymättä.
Charlotte Brønte saattoi tuntea Artemidoroksen unikirjan tulkinnat, olihan tuokirjaEuroopassa erittäin suosittuaina1500-luvulta asti. Artemidoroksen mukaanlasten näkeminenunessa on sekä miehelle että naiselle pahaksi.Se merkitsee huolia, suruja ja selkkauksia joidenkin pakollisten asioiden takia. Ennustukset ovatsiitä merkillisiä, että neusein toteuttavat itse itsensä. Niinpä Janenuni toteutuuseitsemäntenä päivänä,jolloin häntä tullaan hakemaan tätinsä kuolinvuoteelle.Tätioli kohdellut häntä julmasti lapsena, mutta oli tullut nyt katumapäälle.
Toisen kerranJane näkeeenneunen, jossa on taaskinsylilapsi. Unisijoittuu romaanin ja Janen elämän käännekohtaan. Hännäkee unenhäitään edeltävänä yönä. Hän kertoo unensaaamulla sulhaselleen Rochesterille:
"Tuulenkiihtyvässä ulinassa olin erottavinani heikon sivuäänen eikä päässyt selville siitä kuuluiko se talosta vai ulkoa. Tuo epäselvä vaikeroiva ääni erottui heikosti silloinkin kun tuulen vonku hetkeksi vaimeni ja lopulta tulin siihen tulokseen, että sen täytyy olla jostain kauempaa kuuluvaa koiran ulinaa, 0lin iloinen, kun se lopulta lakkasi. Nukahdettuani jatkui unessa pimeän tuulisen yön tunnelma, Myös kaipaus saada olla kanssanne seurasi muka uneeni ja minulla oli merkillinen surullinen tunne, että jokin erotti meidät toisistamme. Ensimmäisessä unessani kuljin jotain outoa mutkittelevaa tietä, en nähnyt mitään ympärilleni, sade pieksiminua, Kannoin sylissäni pienokaista, se oli hyvin pieni ja heikko ja liian nuori kävelläkseen, Se vapisi palelevilla käsivarsillanija valitti surkeasti korvaani, Luulin teidän olevan pitkän matkan päässä edessä päin tiellä ja ponnistin kaikki voimani voittaakseni teidät, yritin yhä uudelleen ja uudelleen huutaa nimeänne ja pyytää teitä pysähtymään, mutta en pystynyt liikkumaan ja sanat kuolivat huulilleni ja aavistin teidän loittonevan hetki hetkeltä yhä kauemma.,"
Jane herää välillä ja kun hän nukahtaa uudelleen hän näkee unen jatkoosan ja kertoo senkin Rochesterille:
” Thornfield oli hirvittävän näköinen raunio, lepakkojen ja huuhkajien asuinpaikka. Koko sen komeasta julkisivusta oli jäljellä vain korkea hataran öinen ulkokuori, Oli kuutamoinen yö, kuljeskelin raunioiden keskellä, siellä kasvoi korkeata heinää ja kompastelin milloin marmoritakkaan, milloin maassa makaavan seinäkoristeen kappaleeseen, Kannoin yhä sylissäni huiviin käärittynä tuota tuntematonta lasta, En voinut laskea sitä minnekään; vaikka käsivarteni olivat uupuneet ja vaikka lapsi oli niin painava että en tahtonut jaksaa kulkea eteenpäin, minun oli pakko pitää sitä sylissäni. Kuulin hevosen kavioitten kapsetta kaukaa tieltä, Olin varma että, että ratsastaja olitte te ja että olitte lähdössä moneksi vuodeksi kaukaiseen maahan, Epätoivoisella rohkeudella kiipesin hataraa seinää pitkin ylöspäin ehtiäkseni nähdä sen huipulta vilahduksen teistä, Kivet vierivät jalkojeni alta, muratin oksat, joihin tartuin antoivat periksi, lapsi takertui peloissaan kaulaani ja melkein kuristi minut, Vihdoin pääsin ylös seinän huipulle, Näin teidät valkealla tiellä pienenemistään pienenevänä mustana läikkänä, Tuuli niin ankarasti, että en voinut seistä pystyssä, Istahdin seinän kapealle harjalle ja hyssyttelin pelästynyttä lasta sylissäni. Tekäännyitte tien mutkassa, kumarruin eteenpäin nähdäkseni teistä vielä viimeisen vilahduksen, seinä sortui, säikähdin, lapsi vierähti polviltani alas, menetin tasapainon, putosin ja heräsin."
Ei ihme, ettäJane näkeehäitä edeltävänä yönäpahaenteisiä unia. silläjuuri kun pappion vihkimässäJanea jaRochesteria, kirkkoon ilmaantuu mies joka ilmoittaa, ettäRochester on jo naimisissa. (Kohtaus on kuin painajaisesta)Epäonnistuneita häitäseuraa välienselvittely. Rochester kertoo, että ullakolla huutava olentoon hänen mielipuolivaimonsa, jonka olemassaolon hän onsalannut Janelta.Hän ehdottaaJanelle, että he muuttaisivatulkomaille ja eläisivät siellä kuin mies ja vaimo, vaikkei heitä olekaan kirkossa vihitty. Jane menee nukkumaanepätoivoisena japalaa unissaan lapsuuskotiinsa Gatesheadin punaiseen huoneeseen, jossa hän oli nähnyt lapsuutensa pahimman painajaisen.Hän kertoo:
Olin näkevinäni samanvalonjoka kerran, kauan sitten, o1i pelästyttänytminut tajuttomaksi, se liukui seinää pitkin ylöspäin ja jäi väreilemään korkealla häämöttävään kattoon, Nostin päätäni nähdäkseni valon paremmin, katto häipyi korkeuksiin ja sen tilalla olikin pilviä, joissa valo kuulsi samanlaisena kuin pilvien takaa kumottava. Odotin jännittyneenä tulisiko kuu esiin - aivan kuin olisin uskonut, että tuomioni oli kirjoitettu kuun kirkkaaseen pintaa. Se mikä nyt paljastui ei kuitenkaan ollut kuu, vaan jotain vallanmuuta, Ensin tuli esiin ihmiskäsi, joka työnsi pilvet syrjään, sittenavaruudessa näkyi säteilevä ihmishahmo, joka kumartui katsomaan alas maahan, Se tuijotti hievahtamatta suoraan minuun vain minuun, Se puhui sielulleni, äänellä, joka tuli äärettömän kaukaa ja kuitenkin aivan läheltä, se kuiskasi sydämessäni: "Tyttäreni, pakene kiusausta." "Minä teen sen, äiti."
Jane pystyy nyt katsomaanpainajaisunen loppuun asti ja saakuolleelta tärkeän ohjeen,jonka hän paneeheti herättyään täytäntöön. Hän pakenee Thornfieldista jaRochesterin luota -ottaa”kohtalon omiin käsiinsä”, kutentapanaon sanoa.Hän on sisäistänyt kuolleen äitinsä jasaanutsamallaäidin voiman, mikäauttaa häntä irroittautumaan herra Rochesterista.Unestatulee hänensisäinenpääomansa,jonka turvin hän rakentaaitsenäisen elämän, ensin kyläkoulunopettajana ja perustaasitten oman koulun.Hän on nyt”oman elämänsä herra”,mikä olisuuri saavutus 1800-luvun alkupuolen naiselle.
Näkyykö romaanin ”happy end”Janenenneunessa, jossa Rochesteretääntyy valkeata tietä pitkin poispäin.Vanhojenunikirjojen mukaan, joitaCharlotteilmeisesti käyttirakentaessaan teostaan,etääntyminen merkitsee lähestymistä.Unikirjojen mukaan asiat kääntyvät vastakohdikseen - häät merkitseväthautajaisia, ja hautajaisethäitä, kyyneleet iloa, ja nauru surua