sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

Asuinkumppani



Tässä  on  uusi asuinkumppani. Sen nimi on  Ninni, lempinimi Ninotska.  Se  tarkkailee minua kirjanhyllyn päällä katon rajasta, kun istun  tietokoneen  ääressä.  Ollaan  asuttu nyt  runsas viikko  yhdessä ja   kummasteltu  toistemme tapoja.  Yhteiselämään  sopeutuminen vie aikansa.  Kun se  tuli luokseni, se kehräsi kovasti kaiken aikaa.  Se oli  stressikehräämistä. Sillä tavalla kissa rauhoittaa  itseään, kun se joutuu  uusiin,  hämmentäviin  oloihin.  Kuvat  otettu illalla täyssprektisen  päivänvalolampun valossa.  Se on  siitä hyvä lamppu, että se ei kovin paljon  vääristä värejä ja  huonekasvit tykkäävät siitä.





Ninni  harrastaa  kotitaloushommia, se   esipesee tiskit.   Se on siitä  omituinen kissa,  että  se syö keitettyjä  perunoita ja järsii   leipää,  jos unohdan perunat ja leivän pöydälle.  En ole  aikaisemmin  tavannut  sellaista kissaa.   Millaisesta kodista  se mahtaa olla kotoisin, minä  mietin.   Ei siellä ainakaan  televisiota ole ollut, koska se pelästyi  kun  ensimmäisenä iltana avasin telkkarin.    Jääkaappiakaan ei  tainnut olla,  sillä  se  ei juokse  jääkaapille, kun avaan  oven eikä  tutki  ostoskassia, kun tulen kaupasta.  Eikä se osannut leikkiä kissan leikkejä  ihmisen kanssa ennenkuin opetin niitä sille.



   
Kun se  se on  esipessyt tiskit, se menee  puun juurelle ottamaan   nokoset.  Se viihtyy   kukkaruukuissani.  Ehkä   multa  tuo  sen   mieleen  entisen elämän  maaseudulla. Se  löytyi  tukkipinosta pentujensa kanssa. Pennut  saivat kodin  Ollilan  luomutilalta


 Sen   menneisyys on hämärän peitossa.  Se  on ollut ihmisten kissa, koska se ei  pelkää  ihmisiä, mutta sylissä  se ei halua olla.   Se on  todennäköisesti elänyt  reipasta maalaiskissan elämää,  pyydystänyt hiiriä ja rottia ja syönyt  mitä on saanut  syödäkseen.   Täällä  kaupungissa se ei pyri  ulos, ei uskalla mennä edes parvekkeelle.   Kun  kannan sen sylissä sinne, se pyristelee pois ja juoksee  sisälle.


 Ninnin  muotokuva löytyy Valopilkusta.  



9 kommenttia:

Avatar kirjoitti...

No mutta kuka se tuossa kesäpöydällä yläpuolella makaa?

Minä tunnen vain yhden kissan, se on Nanni. Nannikin on Ninnin näköinen. Se on jo 11v. mutta leikkisä kuin pieni pentu. Hyppii ja tanssii kahdella jalalla ja viihtyy ihmisten sylissä. Nanni ulkoilee verkolla eristetyllä terassilla ja on erittäin tarkka ruuastaan. Se haistaa sitä aina ensin. Ja jättää syömättä, jos ei ole aivan tuoretta. Nannilla on terveet elämäntavat. Sen mielipaikka on sylien ohella ikkunalauta.

Ripsa kirjoitti...

En ollut kuullutkaan stressikehräämisestä ennen. Voi olla että meidän Lidiakin oli niin hirveän kesy juuri siksi, että se halusi jotenkin hyvitellä meitä tai siis vakuuttaa että on hyväå kissa.

Nyt vuoden jälkeen se alkaa olla vasta täysin tottunut, tottunut myös kissavanhus Alluun, joka ei ole koskaan sanonut sille poikittaista sanaa.

Mutta kun nettikuvista, ilmoituksista ja muista huolimatta ei sen omaa kotia löytynyt ja se oli aika laiha ja pieni.

Nyt se osaa monella tapaa ottaa jo paikkansa ja hyppää syliinkin.

sami liuhto kirjoitti...

Meidän Klaara-herralla oli stressi, kun se oli päivisin pari tuntia yksin. Parin viikon päästä sen pitäisi olla kokonainen yö yksistään, ilman että mummu ja faari tulevat sille pitämään seuraa. Meillä tämä kissanpito on aika kissakeskeistä, mutta ainakaan minä en sille mahda mitään, kissa on niin mahtava elikko.

Anonyymi kirjoitti...

Mahtoikohan Ninni ajatella, että "vihdoinkin kunnon ruokaa", kun se pääsi perunoiden ja leivän kimppuun ruokapöydällä :) Jospa se on alkuperäisessä kotipaikassaan saanut vain ruuantähteitä tai sitten se ajatteli, että on viisainta syödä kaikki mitä näkyvillä on, kun huomisesta ei koskaan tiedä. Jerkku-koiramme, jonka otimme eläinsuojeluyhdistyksestä söi ensimmäisten kuukausien aikana kaiken mitä pöydältä putosi, mm. kokonaisen tiskirätin yhdellä hotkaisulla, samoin sekin oli haluton menemään ulos kun kerran oli sisälle päässyt, ja nämä piirteet sillä on edelleen (ahneus ja kylmänarkuus). Leikkinyt Ninni ei täälläkään, ei pentujenkaan kanssa, se vaikutti vakavalta ja nöyrältä kissalta.

Minullekin oli ihan uutta tuo stressikehrääminen, mutta kuulostaa järkeenkäyvältä selitykseltä. Kun Ninnin punaisen pennun ottaa syliin, sekin alkaa kovasti kehrätä, vaikka keho vaikuttaa jännittyneeltä eikä rennolta. Se on tullut rohkeassa luonteessaan äitiinsä, muut ovat paljon arempia ja juoksevat karkuun paitsi ruokakupilta, jolloin niitä voi silittää. Yllättävän hyvin ne kuitenkin ovat kesyyntyneet siihen nähden että kontakti ihmiseen tuli niin myöhään.

Iloitsemme täällä Ninnin puolesta kun se pääsi niin mukavaan ja asiantuntevaan kotiin! -Anna

Anita Konkka kirjoitti...

Ninni ahmii hetkessä ruokakupin tyhjäksi ja syö kaiken mitä löytää pöydältä viimeistä leivänmurua myöten. Siitä päätellen sillä on ollut nälkäinen menneisyys. Sen aika on kulunut ruuan hankkimiseen eikä se ole ehtinyt leikkiä, ehkä siksi sen pennuistan on tullut arkoja jännittäjiä. Luutavasti se ei ole nöyrä perusluonteeltaan, vaan olosuhteiden pakosta


Klaara-herra varmaan pärjää yhden yön yksin, jos sillä on vettä ja ruokaa tarpeeksi. Jos se ei ole ollut ennen yksin, se voi aamulla protestoida äänekkäästi moista hylkäämistä.

Anonyymi kirjoitti...

Kun veimme Ninnin kunnaneläinlääkäriin, hänkin sanoi että onpas todella laiha kissa! Pentujen imetys oli sille suuri rasitus, Ninniä en ollut kertaakaan nähnyt navetallamme jossa olisi ollut ruokaa, se ehkä oli äskettäin tullut jostain kauempaa. Löytöpaikka sijaitsi kuivurimme lähellä ja oli tuuri että sen näimme, koska juuri siihen aikaan viljaa kuivattiin ja siitä päivittäin kuljettiin. Niin huonokuntoinen kissa ei olisi enää hengissä säilynyt ilmojen kylmettyä.

Vanha Mörri-kissammekin muuten myös ahmii liharuuan viimeistä pisaraa myöten heti, se on entinen villikissa, kuivamuonaa se ei enää ahmi, sitä on aina iso kulhollinen esillä. Ja Mörrikin on kylmänarka: viettää talvet enimmäkseen lämpölampun alla seinään kiinnitetyssä korissa, jossa on tyyny; talvisin se on vähän turhankin paksussa kunnossa kun liikuntaa tulee niin vähän.

Eli kyllä menneisyys eläimessä näkyy vaikka olosuhteet muuttuisivat. Pennut sen sijaan vain maistelevat ruokaa ja menevät sitten leikkimään keskenään. Ne eivät näytä menevän vielä ulos, vaikka kissanluukku on auki. Pennut ovat nyt samankokoisia kuin Ninni. Kun näimme ne ekan kerran, ne söivät jo kiinteää ruokaa jota vein ja leikkivät pesän ulkopuolella, onko sellainen pentu noin kuukauden ikäinen? (Minulla ei ole ollut ennen kissanpentuja. Sain oppaan eläinsuojeluyhdistyksestä, siitä olen jotain lukenut.)

Sirpa ja Kollo kirjoitti...

Minulla on löytökissa, joka hiipii syömään jauhelihat pannulta ja tulee tassulla/hampailla tavoittelemaan minun ruokiani lautaselta. Kissa on asunut minun luonani jo yli 3 vuotta. Nykyään hetkellä se on dieettiruoalla päästyään lihomaan - Kollolla on ennennäkemätön ruokahalu. Se käy juomassa vedet mieluiten tiskialtaalta - ilmeisesti vanhasta tottumuksesta. Pidän sille aina vesiastiaa tiskialtaassa, kun lattitasolta vesi ei kelpaa niin hyvin.

Nätin kissan olet saanut! :)

Elegia kirjoitti...

Onpas mielenkiinoinen tarina Ninnillä. Kommenteista asia valottui vielä lisää. Sitä jäin ihmettelemään, miten Ninni juuri sinulle päätyi, utelias kun olen. Tietenkään ei ole pakko vastata.

Onnea uuden kämppiksen johdosta ;)

Anita Konkka kirjoitti...

Ninnin päätyi minulle tuon blogin otsikkokuvan perusteella. Siinä kuvassa on kissa jota hoidin yhtenä talvena Ibizalla. "Anonyymi" kysyi kommenttilootassa kiinnostaisiko minua minua oranssi kissa. Minulla ei ole ollut koskaan sen väristä kissaa, joten pari päivää harkittuani asiaa, pyysin "anonyymia" ottamaan yhteyttä minuun sähköpostitse.