sunnuntaina, joulukuuta 20, 2009

Pimennossa



Aurinkolahti joulukuussa




Päivä loppuu tänään  kello 15.00
Onhan  tästä ollut  puhetta
taivaan seinällä,
ilmoitustaulu ilmassa kiinni,
ilveillen, tirkistellen vielä ,
näkyykö,


pitkin vuotta olen valmistautunut
pimeän yllätykseen
ja aina se on  yhtä  syvä,
[...]


Katkelma Pirjo  Kotamäen  runosta  esikoiskokoelmassa Ilmi, joka  ilmestyi  viime   toukokuussa Sanasadolta.   En  löytänyt  Kritiikkiportista enkä  muualtakaan netistä  yhtään  ainoata arvostelua  Kotamäen  kirjasta.  Se  elää  pimennossa  omaa  salaperäistä  elämäänsä, ellei  joku kirjastoenkeli nosta sitä  hyllystä  esille, jolloin  satunnainen  ohikulkija  ehkä  poimii sen mukaansa. 


Kotamäki on outo lintu, hän ei ole  verkostunut eikä kuulu mihinkään  ryhmään.  Hän on ulkopuolella leirin, ilman   taustakontekstia.  Ville Hytönen  kirjoittaa Parnasossa ( 1/2009 s.14): "Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on henkilö- ja piirivetoista, kritiikeissä arvotetaan kirjoittajan taustakonstekstia, jopa hänen mentoreitaan, kustannustoimittajia, kotikaupunkeja."  Hytösen  mukaan  Suomessa kirjailijasta tulee  kirjailija kun hänet on tavattu, hänen kirjansa on kirjakaupassa ja (painetussa) lehdessä on julkaistu kirjasta  arvostelu. 


Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on  aina ollut henkilö- ja piirivetoista.  Oli  jo 60-luvulla jolloin   aloittelin uraani,  oli sitä  myös 20-luvun lopussa jolloin isäni aloitti uransa. Uutta  lienee se että kirjakauppaan on entistä vaikeampi saada  kirjojaan,  siksi että  yksi tai kaksi  kauppaketjua  hallitsee markkinoita ( kts.  Parnasson keskustelu Maan tapa).   Kirjojakin  arvostellaan  lehdissä   harvemmin  verrattuna vaikkapa  60- ja 70-lukuihin.    Näyttäisi siltä, että ainoa  tie   runoilijaksi kulkee  verkottumisen ja  ryhmittymisen kautta.  Entä jos  joku  on luonteeltaan vähän erakko  ja  kirjoittaa niin  omalaatuisesti, ettei  sovi  mihinkään  ryhmään?


Mieleen  tulee  Emily  Dickinson, joka  kirjoitti  niin särmikästä  runoa, että  aikalaiset eivät  ymmärtäneet hänen runokieltään.  Hän sai  vain  muutaman runon  julkaistua elinaikanaan, mikä  oli todella turhauttavaa,  koskapa  hän  kirjoitti eräässä runossaan:


Miten ikävystyttävää olla joku!
Miten julkista, kuin samakko
Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän
ihailevalle suolle!





Aurinko poltti pimeään reiän
kuin pieni tyttö suurennuslasin kanssa
paperi riemastui, vaihtoi olomuotoa,
( Katkelma  Kotamäen runosta.)


Minkälainen on  Ilmi-kokoelman runoilijaminä?   Lyhyt hahmotelma, ei kokokuvaa,     runoilijaminän  omia sanojaan käyttäen: 


 Kun hän   menee  Joukahaisen kanssa pubiin,  hän vetää metson pöydälle, kaupunkilaisen pukimet, laittaa päälle hameen ja miehisen ilmeen, suoraan Sörkasta vedetyn aasinhännän jonka kiinnittää säärensä laitaan,"katsos tässä kohti olen nainen, tässä kohtaa Jussi, tässä kohtaa äiti, tässä pieni lapsi, tässä kohtaa metsästetty eläin, tässä kohtaan ripustettu kyynel, tässä kohtaa rietas neitsyt omalla lihallaan, tässä kohti pariloitu katse miehen viiksiin,"


 Kun hän menee kirkkoon, hän ei  usko:


"kirkonpenkin viivasuoraan järjestysintoon,
pölyn viimeiseen pyyhintään kulta-astiasta,"


puu vavahtelee saarnastuolin alla,
puhe narahtelee saranoistaan,
suu on auki, maanpäällinen näkyy,
kartta infoa, kieltä joka puhuu jotain
maanpäällistä tajuntaa,


niin selvä totuus,
nahkainen jalkapallo, joka osuu minuun
saarnastuolista,ja
kaadun penkin viereen
pelkästä totuudesta."


Hän on odottanut että:


"sanalla on vapaus heittää lippu salkoon,


omassa ilmanalassa
sanat tuulisivat,"


Hän on:


"vanha tienviitta uudella tiellä"




4 kommenttia:

Kristian kirjoitti...

Hytönen on varmastikin arviossaan oikeassa, joskin hän lienee itse yksi parhaiten verkostoituneista.

Paluuta 60-luvun yhtenäis(kirjallisuus)kulttuuriin ei ole. Runous on suurelle kansanosalle pelkkää sanahelinää ja mitenkä toisin voisi ollakaan: koulussa kirjallisuudesta ei hevillä kipinää saa nykyisillä tuntikehyksillä. Äidinkieli on opetushallituksen päättäjille pakkopullaa, metafora dallaajalle käsittämätön kieliolio.

Erakkous ei muuten estä verkostoitumasta. Blogilla voi saada lukijoita monin verroin kirjaan verrattuna. Ja kumpi sitten on se tärkeämpi juttu, kirjailijuus (julkaistu kirja) vai kommunikaatio eli lukijoiden ja runojen kohtaaminen?

Sanasato tekee hienoa työtä, mutta firma ei ole medialle tarpeeksi seksikäs muutamia yksittäisiä kirjoja lukuunottamatta.

Avatar kirjoitti...

Olen jonkun kerran istunut takarivissä kirjaesittelyilloissa ja aistinut sen tuskan joka harmaina laineina väreilee huoneen poikki kärsivän näköisen esittelijän kasvoilta ja kokoon kyyristyneestä olemuksesta takapenkille saakka.

Monet alkavat kertoa itsestään ja kirjojensa synnystä tukahtuneella äänellä anteeksi pyydellen, ja kuin itsekin ihmetellen miksi istuvat siinä luentopöydän takana tai keinotekoisella tilaisuutta varten tehdyllä korokkeella (jossa kaikki näkevät hänet).

Tulee surulliseksi heidän puolestaan, sillä tajuaa, että he ovat markkinointikierroksella, tekevät kirjaansa ja itseään tunnetuksi mielestäni ihmisarvoa alentavalla tavalla. Heidän pitää esitellä itseään ja kirjaansa kuin olisivat sirkuseläimiä.

No, ehkä he pitävät siitä.

Miksi minä siellä istun? Koen sen ikään kuin velvollisuudeksi, sillä pidän kirjallisuudesta, luen aika paljon ja olen kiinnostunutkin heidän kirjoistaan ja kirjoittamisestaan.

Mutta silti olen sitä mieltä, että kirjaa voisi muutenkin esitellä ja mainostaa. Mielestäni sen pitäisi riittää, kun joku kamppailee kirjansa synnytystuskissa ja viettää joskus hyvinkin pitkiä aikoja työpöytänsä takana sitä kirjoittamassa. Tarviiko hänen vielä panna itsensä likoon yleisön edessä?

Aivan saman asian voisi hoitaa lehtimainoksilla tai netissä olevilla artikkeleilla.


Ihmettelen, että kirjailijat suostuvat siihen. Sinä, Anita , varmaan osaat sanoa, onko heidän pakko, vai pakotetaanko heidät esim. kustantajan toimesta? Eikö kustantaja itse voisi hoitaa homman?

Voin kuuntelijana sanoa, että ostopäätökseeni puolesta tai vastaan ei vaikuta tippaakaan kirjailijan näkeminen.

Tavallisesti sinne on aina asetettu kirjoja myytäviksi. En ole nähnyt että kukaan siinä tilaisuudessa tai sen jälkeen tarttuisi kirjaan ostomielessä.

Ostot tehdään, jos tehdään, kirjakaupassa, arvostelujen ja mainosten perusteella. Harvoin heräteostoina.

Noista Kotamäen runoista pidän. Minusta ne on hyviä. Mutta en ole nähnyt niistä missään mainintoja muualla kuin tässä, sinun blogissasi, Anita. Se ei auttaisi, että näkisi itse Pirjo Kotamäen. Mutta jo näin lyhyt esittely, mitä sinä hänestä tässä olet tehnyt, sai kiinnostuksen heräämään.

Anita Konkka kirjoitti...

Minulle runot kommunikoivat parhaiten kirjasta luettuna, eivät runoilijan esittäminä. En ehdi ymmärtää luettua runoa, siksi en käy runomatineoissa.

Esiintymään ei ole pakko mennä, ei kukaan pakota siihen. Itse kyllä tykkään käydä esiintymässä kirjastoissa ja muissakin tilaisuuksissa joissa saa välittömän kontaktin yleisöön. Paras yleisö on sellainen joka kyselee ja keskustelee. Huonoin yleisö on sellainen joka vaikenee. Silloin tuntuu aika kamalalta.

Kristian mainitsi mediaseksikkyyden. Minusta se on riistoa. Onneksi osasin paeta sitä, kun olin nuori ja olisin ollut seksikäs medialle. Se pako oli itsesäilytysvaistoa.

jussilainen kirjoitti...

Eikös kirjankustantajat ole sitä porukkaa jotka hankkivat leipänsä toisen työllä?