Aurinkolahti joulukuussa
Päivä loppuu tänään kello 15.00
Onhan tästä ollut puhetta
taivaan seinällä,
ilmoitustaulu ilmassa kiinni,
ilveillen, tirkistellen vielä ,
näkyykö,
pitkin vuotta olen valmistautunut
pimeän yllätykseen
ja aina se on yhtä syvä,
[...]
Katkelma Pirjo Kotamäen runosta esikoiskokoelmassa Ilmi, joka ilmestyi viime toukokuussa Sanasadolta. En löytänyt Kritiikkiportista enkä muualtakaan netistä yhtään ainoata arvostelua Kotamäen kirjasta. Se elää pimennossa omaa salaperäistä elämäänsä, ellei joku kirjastoenkeli nosta sitä hyllystä esille, jolloin satunnainen ohikulkija ehkä poimii sen mukaansa.
Kotamäki on outo lintu, hän ei ole verkostunut eikä kuulu mihinkään ryhmään. Hän on ulkopuolella leirin, ilman taustakontekstia. Ville Hytönen kirjoittaa Parnasossa ( 1/2009 s.14): "Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on henkilö- ja piirivetoista, kritiikeissä arvotetaan kirjoittajan taustakonstekstia, jopa hänen mentoreitaan, kustannustoimittajia, kotikaupunkeja." Hytösen mukaan Suomessa kirjailijasta tulee kirjailija kun hänet on tavattu, hänen kirjansa on kirjakaupassa ja (painetussa) lehdessä on julkaistu kirjasta arvostelu.
Kotimainen kirjallisuusjulkisuus on aina ollut henkilö- ja piirivetoista. Oli jo 60-luvulla jolloin aloittelin uraani, oli sitä myös 20-luvun lopussa jolloin isäni aloitti uransa. Uutta lienee se että kirjakauppaan on entistä vaikeampi saada kirjojaan, siksi että yksi tai kaksi kauppaketjua hallitsee markkinoita ( kts. Parnasson keskustelu Maan tapa). Kirjojakin arvostellaan lehdissä harvemmin verrattuna vaikkapa 60- ja 70-lukuihin. Näyttäisi siltä, että ainoa tie runoilijaksi kulkee verkottumisen ja ryhmittymisen kautta. Entä jos joku on luonteeltaan vähän erakko ja kirjoittaa niin omalaatuisesti, ettei sovi mihinkään ryhmään?
Mieleen tulee Emily Dickinson, joka kirjoitti niin särmikästä runoa, että aikalaiset eivät ymmärtäneet hänen runokieltään. Hän sai vain muutaman runon julkaistua elinaikanaan, mikä oli todella turhauttavaa, koskapa hän kirjoitti eräässä runossaan:
Miten ikävystyttävää olla joku!
Miten julkista, kuin samakko
Kuuluttaa nimeään koko pitkän päivän
ihailevalle suolle!
Aurinko poltti pimeään reiän
kuin pieni tyttö suurennuslasin kanssa
paperi riemastui, vaihtoi olomuotoa,
( Katkelma Kotamäen runosta.)
Minkälainen on Ilmi-kokoelman runoilijaminä? Lyhyt hahmotelma, ei kokokuvaa, runoilijaminän omia sanojaan käyttäen:
Kun hän menee Joukahaisen kanssa pubiin, hän vetää metson pöydälle, kaupunkilaisen pukimet, laittaa päälle hameen ja miehisen ilmeen, suoraan Sörkasta vedetyn aasinhännän jonka kiinnittää säärensä laitaan,"katsos tässä kohti olen nainen, tässä kohtaa Jussi, tässä kohtaa äiti, tässä pieni lapsi, tässä kohtaa metsästetty eläin, tässä kohtaan ripustettu kyynel, tässä kohtaa rietas neitsyt omalla lihallaan, tässä kohti pariloitu katse miehen viiksiin,"
Kun hän menee kirkkoon, hän ei usko:
"kirkonpenkin viivasuoraan järjestysintoon,
pölyn viimeiseen pyyhintään kulta-astiasta,"
puu vavahtelee saarnastuolin alla,
puhe narahtelee saranoistaan,
suu on auki, maanpäällinen näkyy,
kartta infoa, kieltä joka puhuu jotain
maanpäällistä tajuntaa,
niin selvä totuus,
nahkainen jalkapallo, joka osuu minuun
saarnastuolista,ja
kaadun penkin viereen
pelkästä totuudesta."
Hän on odottanut että:
"sanalla on vapaus heittää lippu salkoon,
omassa ilmanalassa
sanat tuulisivat,"
Hän on:
"vanha tienviitta uudella tiellä"
4 kommenttia:
Hytönen on varmastikin arviossaan oikeassa, joskin hän lienee itse yksi parhaiten verkostoituneista.
Paluuta 60-luvun yhtenäis(kirjallisuus)kulttuuriin ei ole. Runous on suurelle kansanosalle pelkkää sanahelinää ja mitenkä toisin voisi ollakaan: koulussa kirjallisuudesta ei hevillä kipinää saa nykyisillä tuntikehyksillä. Äidinkieli on opetushallituksen päättäjille pakkopullaa, metafora dallaajalle käsittämätön kieliolio.
Erakkous ei muuten estä verkostoitumasta. Blogilla voi saada lukijoita monin verroin kirjaan verrattuna. Ja kumpi sitten on se tärkeämpi juttu, kirjailijuus (julkaistu kirja) vai kommunikaatio eli lukijoiden ja runojen kohtaaminen?
Sanasato tekee hienoa työtä, mutta firma ei ole medialle tarpeeksi seksikäs muutamia yksittäisiä kirjoja lukuunottamatta.
Olen jonkun kerran istunut takarivissä kirjaesittelyilloissa ja aistinut sen tuskan joka harmaina laineina väreilee huoneen poikki kärsivän näköisen esittelijän kasvoilta ja kokoon kyyristyneestä olemuksesta takapenkille saakka.
Monet alkavat kertoa itsestään ja kirjojensa synnystä tukahtuneella äänellä anteeksi pyydellen, ja kuin itsekin ihmetellen miksi istuvat siinä luentopöydän takana tai keinotekoisella tilaisuutta varten tehdyllä korokkeella (jossa kaikki näkevät hänet).
Tulee surulliseksi heidän puolestaan, sillä tajuaa, että he ovat markkinointikierroksella, tekevät kirjaansa ja itseään tunnetuksi mielestäni ihmisarvoa alentavalla tavalla. Heidän pitää esitellä itseään ja kirjaansa kuin olisivat sirkuseläimiä.
No, ehkä he pitävät siitä.
Miksi minä siellä istun? Koen sen ikään kuin velvollisuudeksi, sillä pidän kirjallisuudesta, luen aika paljon ja olen kiinnostunutkin heidän kirjoistaan ja kirjoittamisestaan.
Mutta silti olen sitä mieltä, että kirjaa voisi muutenkin esitellä ja mainostaa. Mielestäni sen pitäisi riittää, kun joku kamppailee kirjansa synnytystuskissa ja viettää joskus hyvinkin pitkiä aikoja työpöytänsä takana sitä kirjoittamassa. Tarviiko hänen vielä panna itsensä likoon yleisön edessä?
Aivan saman asian voisi hoitaa lehtimainoksilla tai netissä olevilla artikkeleilla.
Ihmettelen, että kirjailijat suostuvat siihen. Sinä, Anita , varmaan osaat sanoa, onko heidän pakko, vai pakotetaanko heidät esim. kustantajan toimesta? Eikö kustantaja itse voisi hoitaa homman?
Voin kuuntelijana sanoa, että ostopäätökseeni puolesta tai vastaan ei vaikuta tippaakaan kirjailijan näkeminen.
Tavallisesti sinne on aina asetettu kirjoja myytäviksi. En ole nähnyt että kukaan siinä tilaisuudessa tai sen jälkeen tarttuisi kirjaan ostomielessä.
Ostot tehdään, jos tehdään, kirjakaupassa, arvostelujen ja mainosten perusteella. Harvoin heräteostoina.
Noista Kotamäen runoista pidän. Minusta ne on hyviä. Mutta en ole nähnyt niistä missään mainintoja muualla kuin tässä, sinun blogissasi, Anita. Se ei auttaisi, että näkisi itse Pirjo Kotamäen. Mutta jo näin lyhyt esittely, mitä sinä hänestä tässä olet tehnyt, sai kiinnostuksen heräämään.
Minulle runot kommunikoivat parhaiten kirjasta luettuna, eivät runoilijan esittäminä. En ehdi ymmärtää luettua runoa, siksi en käy runomatineoissa.
Esiintymään ei ole pakko mennä, ei kukaan pakota siihen. Itse kyllä tykkään käydä esiintymässä kirjastoissa ja muissakin tilaisuuksissa joissa saa välittömän kontaktin yleisöön. Paras yleisö on sellainen joka kyselee ja keskustelee. Huonoin yleisö on sellainen joka vaikenee. Silloin tuntuu aika kamalalta.
Kristian mainitsi mediaseksikkyyden. Minusta se on riistoa. Onneksi osasin paeta sitä, kun olin nuori ja olisin ollut seksikäs medialle. Se pako oli itsesäilytysvaistoa.
Eikös kirjankustantajat ole sitä porukkaa jotka hankkivat leipänsä toisen työllä?
Lähetä kommentti