torstaina, lokakuuta 22, 2009
sunnuntaina, lokakuuta 18, 2009
Käsitteellistä rakkautta
Valokuvatorstain 144. aihe on rakkaus.
Kuvasin kesällä sanoja, joita videotykki heijasti satunnaisesti Mudamin ( Luxemburgin modernin taiteen museon) seinälle ja kokosin Picasassa kollaasin valokuvista. Klikkaa kollaasi isommaksi, niin näet sanat ja seinän pinnan paremmin.
keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009
Elinkumppanit?
Miten kutsua naista, joka ei ole vaimo, mutta jonka kanssa elää parisuhteessa? Asia jäi vaivaamaaan, kun luin Claes Anderssonin muistelmat Jokainen sydämeni lyönti. Merkintöjä elämästäni, suom. Liisa Ryömä, WSOY 2009. Anderssonin muistelmissa nainen jonka kanssa hän elää, on elinkumppani, kunnes hänestä kirjan loppupuolella tulee elämänkumppani. Suomenkielessä elinkumppani on aika kapea ilmaisu, koominenkin, koska se tuo mieleen elimen. Minä kutsuisin elinkumppaniksi henkilöä, jonka kanssa en jaa mitään muuta kuin sängyn. Miten mahtaa olla alkuperäisessä tekstissä? Muuttuuko livskamrat levnadskamratiksi kirjan loppupuolella?
Pidin Anderssonin lyhytmuistelmista. Hän ja hänen ystävänsä hullaantuivat nuorina surrealisteihin ja " innoittuivat milloin Michauxin groteskeista proosarunoista, milloin monsieur Plumesta, jolle kävi aina hullusti." Jo koulussa he olivat lukeneet suomenruotsalaisia modernisteja: Diktoniusta, Björlingiä, Henry Parlandia. Kateeksi käy.
Ruotsinkieliset saivat lukea omalla äidinkielellään ranskalaisia surrealisteja, André Bretonin romaaneja ja Henri Michauxin Plumen tarinoita 50 vuotta ennen kuin niitä saatiin suomenkielelle, ja Freudiakin paljon aikaisemmin kuin suomenkieliset lukijat. Ilmankos suomenruotsalainen kirjallisuus on vähemmän jähmeää kuin suomalainen kirjallisuus.
Unet ovat tärkeitä. Yksi luku Anderssonin muistelmissa käsittelee unia. Hän kirjoittaa: "Unet eivät valehtele. Ne ovat ikkuna sisäiseen todellisuuteen. Ne ovat todellisuutta aivan yhtä paljon kuin ulkoinen todellisuuskin; psyyken lahjomattomia ilmapuntareita jotka osoittavat matalapainetta, lähestyvää rajuilmaa tai uhkaavia tulvia. Tai paikallisen korkeapaineen, onnellisten kesäviikkojen, tyvenen ja viihtyvyyden kausia. Kun mietin miten minun laitani oikein, miten minä v o i n , ei ole luotettavampia osoittimia kuin unet. Ne ovat ystäviäni, ne eivät huijaa. Niihin minä luotan."
Enemmän Anderssonin kirjasta Preivi-blogissa.
lauantaina, lokakuuta 10, 2009
Kirjallisuus ja unet
Aleksis Kiven hartiat
Tänään on Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Kivi oli surrealisti ennen surrealismia. Silkkaa surrealismia on Simeonin unilento kuussa olevaan saapasnahkatorniin. Kaikki jotka ovat lukeneet Seitsemän veljestä, muistavat sen unen, koska se on tosiuni, nähty, ei keksitty, ja siksi se kommunikoi suoraan lukijan alitajunnan kanssa.
Seitsemässä veljeksessä on muitakin unennäkijöitä. Juhani näkee ennen veljesten epäonnista kosioretkeä unta seitsemästä munasta, joita rotat, hiiret ja kärpät kierittelivät ja kolistelivat niin että ne menivät rikki. Ja Lauri näkee unta, että veljekset lyövät kiekkoa aapiskirjalla nummella, jota peittää veriset häräntaljat. Uni viittaa Toukolan härkiin, joita veljekset pakenivat Hiidenkivelle ja jotka he teurastivat, surrealismia sekin, vaikka tapahtuikin ns. todellisuudessa eikä unissa. Seitsemän veljeksen unista tarkemmin täällä.
Aleksis Kiven käsi
Jostain syystä Suomen sivistyneistö ( jo August Ahlqvista alkaen?) on suhtautunut kielteisesti uniin, eikä surrealismi siitä asenteesta johtuen ole saanut sijaa taiteessa ja kirjallisuudessa. Jokin aika sitten Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kirjoitti blogissaan ( kts. Unien kuvailu):
"Unen kuvaaminen kirjallisuudessa ei oikeastaan voi onnistua. Silloin kun unen sisältämä symboliikka ei ole liian ilmiselvää, se on liian hämärää. "Papinniemi oli lukenut Kjell Westön uusimman romaanin älä käy yöhön yksin, josta hän oli pitänyt tavattomasti, mutta aina kun kirjassa viitattiin uniin ( noin viisi kertaa 600 sivulla) hänelle tuli kiusaantunut olo. Pakkohan minun oli tuollaisen lausunnon jälkeen tarttua romaaniin ja lukea se. Minulle ei tullut unista kiusaantunutta oloa, vaan siitä että kirjan henkilökuvaus oli viihteenomaisella tavalla pintaa pitkin kulkevaa, eivätkä ne muutamat unet lisänneet henkilökuviin syvyyttä, ne olivat niin kliseenomaista freudia, eivät oikeita unia, vaan valeunia.
Aleksis Kiven päivän lopuksi unentulkintaa Homeroksen Odysseuksesta. Otto Mannisen suomeksi tulkitsemana Penelope sanoo:
”Vielä on montakin unt' epäselvää, tutkimatonta,
eik' ole ihmisien kaikk' enteet totta ja täyty.
Kaksi on porttia, joist' unet häälyvät kaikk' ulos astuu:
sarvinen toinen on portti, mut norsunluutapa toinen.
norsunluu-ovisesta mi portist' astuvi luokse,
vain lume lieto se on, valeviestein vietteleväinen;
sarvenvälkkyisestäpä taas veräjästä mi saapuu, tietää totta,
ken ihminen vain unen nähnevi moisen.
Mutta en siitä ma tulleen tuon unen hirveän usko."
Penelope oli nähnyt hirveätä unta, että kotka surmasi hänen kotihanhensa, jotka käyskentelivät pihalla kaikessa rauhassa syömässä ruohoa. Kreikankielessä sanat "norsunluu" ja "vale" muistuttavat toisiaan, siksi valeunet tulevat norsunluuportista ja tosiunet sarviportista.
Suomalaisten kirjailijoiden unia ja ajatuksia unista voi lukea kirjasta Unityöt. Toim. Kaarina Helakisa. Otava 1988.
lauantaina, lokakuuta 03, 2009
Eroottisia kuvia
Tiina Pystynen. Kamelilla ratsastajat. 2008 ( viivasyövytys ja akvatinta)
Tiina Pystysen eroottisen kuvien näyttely on Johan S -gallerissa, Eteläranta 14 tämän kuun 11. päivään asti. En sanoisi kuvia pornoksi, vaikka niiden lähdemateriaalia on ollut pornografia maailmantaiteessa kautta aikojen. Kuviasta voi käydä ilahtumassa samalla kun käy ostoksilla torilla.
Krokotiilit 2009 ( viivasyövytys ja akvatinta)
Kaikki työt, joita on näyttelyssä 101, ovat myynnissä eivätkä ole hinnalla pilattuja ( 80-300 euroa). Näyttelyn kuvat sisältyvät kirjaan Lemmentanssit hintaan 24,90 euroa. Kirja on tämän syksyn uutuuksia, jota ole vielä ehtinyt lukea/katsella. Kustantajan esitteen mukaan kirja on: " Rakkauden ABC-kirja kiihkon ensilieskoista yhteiseen katkeroitumispisteeseen. Pidäkkeetöntä sanaa ja kuvaa, joka työntyy suhteen jokaiseen koloon."
Kuvattu viime viikolla Johan S -galleriassa tekijän luvalla.
torstaina, lokakuuta 01, 2009
Taideopiskelijan kosto
Valokuvatorstain 142. haastesana kosto ei ole kovin inspiroiva.
Jotain sentään löytyi.
Lähikuva kostosta.
tiistaina, syyskuuta 29, 2009
Pieni suuri romaani
Päivän kuva
Herra Darwinin puutarhuri parvekepuutarhassani.
Puutarhurin nimi on Thomas Davies. Hän on fiktiivinen henkilö, mutta on jo alkanut elää ns. todellisuudessa. Se on on onnistuneen ( = hyvin kirjoitetun) henkilöhahmon ominaispiirre. HBL:n viime sunnuntain lehdessä kerrottiin, että Darwinin lähipiirin ihmisistä, mm. Beaglen kapteenista ja puutarhuri Thomas Daviesista on kirjoitettu romaaneja. Kunhan Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri käännetään englanniksi, kansa kenties vaeltaa katsomaan taloa, jossa Thomas Davies aikoinaan eli, kuten Pietarissa käydään katsomassa taloa, jossa Dostojevskin Raskolnikov tappoi koronkiskurieukon ja hänen sisarensa.
"Pääasia että kirjassa on sanoma ja ehkä herra Darwinin kirjoissakin on sanoma mutta täytyy olla myös hyvä juoni ja mielenkiintoisia henkilöitä," ilmaisee Mary Kenny kirjallisuuskäsityksensä seurakunnan kirjallisuuspiirissä. Hän ei varmaankaan pitäisi pienen kentiläisen kylän asukkaita kovin mielenkiintoisina henkilöinä, hyvä juonikin puuttuu, puhumattakaan sanomasta! Mutta kyllä ne löytyvät romaanista, eivät tosin Mary Kennyn kirjallisuuskäsityksen mukaisina.
Kylän miehet istuvat kapakassa pohtimassa maailman menoa ja ajattelevat isoja ajatuksia, heillä on vankkoja mielipiteitä, he tietävät mikä on oikein, mikä väärin. He uskovat edistykseen, joka on sähkö. Kylän naiset käyvät kirkossa, juoruilevat, ajattelevat ilkeitä ajatuksia toisistaan, ja rukoilevat Jumalaa: "Kun verhotanko irtosi seinästä, minä huusin auta. Kun lakana juuttui mankelin telojen väliin, pyysin että päästä. Anteeksi jos häiritsen Sinua. Väsyttää tänään. Lapsena minä näin Sinut unessa. Sinulla oli leveät parrakkaat kasvot ja ylläsi sinivalkoraitainen pyjama. Kiitos Jumala, että Sinä olet taivaissa. Kiitos että kuuntelet minua. Aamen."( Hannah Hamiltonin rukous).
Minä nautin romaanin polyfoniasta, siitä miten näkökulma liukuu vaivattomasta henkilöstä toiseen, ulkoisesta sisäiseen ja päin vastoin. Kentiläisen kylän ihmiset ovat arkisine puuhineen ja ajatuksineen yleisinhimmillisiä - heidänkaltaisiaan tapaa Nykysuomestakin - ja niin herkullisesti kuvattuja, että monissa kohdin hykersin lukemisen riemusta.
Lisää Herra Darwinin puutarhasta:
Eilispäivän kuva
Akateemisen kirjakaupan Top 10 -hyllyssä Herra Darwinin puutarhuri on kolmannella sijalla Tervon ja Hotakaisen kirjojen jälkeen. Kannattava ostos, se kirja ei tyhjene yhdellä lukemalla. Se on virkistävän erilainen kirja, harvinaista herkkua, kirjallisuuden tryffeliä, siis jos tykkää sienistä.
Kaksoisolento?
Päivän kuva
Stockmannin ja Akateemisen kirjakaupan yhdyskäytävässä maanantaina iltapäivällä.
Presidentin näköinen nainen ostaa tekstiilivärejä. Mitähän mahtanee värjätä? Turvamies valvoo taustalla silmä kovana.
torstaina, syyskuuta 24, 2009
sunnuntaina, syyskuuta 20, 2009
Elämänohje
Valokuvatorstain 140.haaste:
”Aika monet asiat, joita pidämme tosina, eivät olekaan totta, ja toisista taas, jotka ovat totta, et välitä hittojakaan. Sinun on tehtävä omat arviosi. Elämä on täynnä tällaisia pieniä, pullotettuja oppitunteja.”
Frank Bascomben ohje pojalleen Richard Fordin romaanissa Itsenäisyyspäivä ( suom. Sirkka Alanko)
torstaina, syyskuuta 10, 2009
torstaina, syyskuuta 03, 2009
Valokuvatorstai:Inhimmillinen
Näkymä metroradan varrelta.
Valokuvatorstain haastesana on tällä viikolla inhimmillinen, mutta haasteeseen ei saa vastata ihmisen eikä eläimen kuvalla. Himo lienee inhimmillistä.
maanantaina, elokuuta 31, 2009
Päivänsinet
Kesän viimeinen päivä. Naapurin parvekkeella kukkivat päivänsinet. Niiden teriö hohtaa valoa kuin pieni lamppu. Oi miten kadehdinkaan naapurin päivänsiniä. Minun parvekkeelllani ne kasvattavat vartta ja rehevää lehteä, mutta eivät suostu kukkimaan. Naapurin parvekkeella kypsyvät jopa viinirypäleet, koska parveke on eteläänpäin. Kaikkea ei voi saada, parvekkeeltani on näkymä avomerelle, naapurin parvekkeelta ei ole. Ja sittenkin, miten kaipaankaan päivänsinien taivaallista sineä. Englaniksi päivänsinen nimi on Heavenly Blue.
Kun asuin Munkkivuoressa, ne kukkivat joka kesä parvekkeellani ja kiipesivät yläkerran naapurin parvekkeelle. Hän tuli raivopäänä valittamaan, että pitäkää ne rehunne kurissa. Sitten niiden siemenet katosivat Helsingin kaupoista. Kun kyselin syytä, joku siemenkauppias kertoi, että nuoriso käyttää siemeniä huumeena. Juha Mannerkorpi kertoo kirjassaan Päivänsinet, että ei se oopiumia ole, vaan lysergihapon monoamidia, joka on sukua LSD:lle. Se laajentaa tajuntaa, sen avulla pääsee suuren hengen yhteyteen, minkä tiesivät jo menneiden aikojen atseekit.
Juha Mannekorven Päivänsinet on yksi mielikirjoistani. Se on päivänkirja, joka alkaa 2.7., kun neljä päivänsineä oli puhjennut kukkaan, ja päättyy 26.11 jolloin Sininen ihmetorvi on kukkii taas. Se on kirja kauneudesta, elämästä ja kuolemasta, eikä se ole päivääkään vanhentunut, vaikka se on ilmestynyt jo vuonna 1979. Se jäi Juha Mannerkorven viimeiseksi kirjaksi. Minä toivon, että pystyisin joskus kirjoittamaan yhtä kauniin ja mieleenjäävän kirjan.
Harmin paikka että päivänsinen siemenet katosivat Hesan puutarhakaupoista. Minä sain tämänvuotiset siemenet ystävältä, joka kävi loviisilaisessa puutarhakaupassa ja löysi siemenet sieltä, ja minä panin ne terassin ruukkuun kokeilematta mitä tapahtuu, jos syön tai keitän teetä niistä. Minusta tuntuu, että pelkästään Heavenly Bluen kukkien katseleminen voi laajentaa tajuntaani, mutta pahus kun se ei vain kuki. Olenkohan lainnoittanut sitä väärin? Ei ole muuten iso posliinikukkakaan ole suostunut kukkimaan taiteilijatalossa Munkkivuoresta muuton jälkeen. Se kaipaa valoa tai sitten se on kuin kissa joka kiintyy yhteen paikkaan.
torstaina, elokuuta 27, 2009
Valokuvatorstai: Jatka tarinaa
" Mikä toi on, voiko ton syödä," miettii lokki kun ilta hämärtyy, uimaranta on tyhjentynyt ihmisistä ja vain tutti on jäänyt.
Valokuvatorstain 137. haaste on kuva. Katso kuva täältä.
tiistaina, elokuuta 25, 2009
Runopahka
Helsingissä Paasikivenaukiolle Alkon eteen on lyhtypylvääseen ilmestynyt metallipahka. Se on Karo Kollwitzin runoveistos Textmachine. Kun painelee nystyröitä, veistoksesta alkaa kuulua runoa. Minä painoin numero vitosta, koska se on minun numeroni. Veistos alkoi lausua:
Olen tyttö, ihanaa
noussut maalle äskettäin
santaisin rautakaurapäin,
...
ilo pirskahtelee, pistelee
joka naarmussa:
voi ei, tämä on kyllä
liikaa, ihanaa!
Se oli Merja Virolaisen runoa. Kuuluvuus iltapäiväruuhkassa oli kyllä aika kehno. Kannattaa käydä kuuntelemassa runoja hiljaisempaan vuorokauden aikaan. Veistoksen valikoimasta löytyy Jim Avignonia & Jon Burgemania, Sanna Karlströmia, Saila Susiluotoa, Jacques Palmingeria, Joni Pyysaloa, Mikko Viljasta, Tom Comboa, Helena Sinervoa, Anu Rinkistä, Jyrki Kiiskistä, Anni Sumaria, Jouni Inkalaa, Antti Ritvasta, Riina Katajavuorta, Eino Santasta, Tiina Krohnia
lauantaina, elokuuta 22, 2009
tiistaina, elokuuta 18, 2009
Kadonneita hahmoja
Markus Kasemaan Hahmoja.
Juhannusviikolla olin matkalla Luxemburgiin. Ryanairin bussin lähtöön oli tunti aikaa. Kulutin sen ajan kuvaamalla tarttolaisen Kasemaan ihmishahmoja tamperelaisella kävelykadulla. Tänään kuulin Ylen kulttuuriuutista, että puolet hahmoista on kadonnut viime yönä. Onko joku köyhä taiteenrakastaja vienyt ne?
Yksityiskohtia Kasemaan tilataideteoksesta.
Taiteesta puheenollen. Kävin jokin aika sitten toistamiseen katsomassa Suuntana surrealismi - näyttelyä Helsingin Tennishallissa. Koska näyttelyä ei saa kuvata, en ottanut kameraa mukaan, vaan muistikirjan. Kirjoitin seinää vasten muistiinpanoa André Bretonin sanoista: " Uskon että tulevaisuudessa nämä kaksi tilaa, uni ja todellisuus, jotka ovat näköjään niin vastakkaisia, yhdistyvät ja muodostavat uuden absoluuttisen realiteetin - surrealiteetin." Kirjoittaminen keskeytyi, kun salivahti tuli sanomaan, että seinää vasten ei saa kirjoittaa. Minä ällistyin. Se oli tukeva betoni- tai tiiliseinä, ei varmaan olisi kaatunut tai mennyt muulla tavoin pilalle, vaikka käytinkin sitä kirjoitusalustana. Minulle tuli hieman surrealistinen olo.
Lue tarkempi selonteko surrealismi-näyttelystä Fifistä: Kärsimys synnyttää surrealismia. Linkki Fifin artikkeliin löytyy myös sivupalkin kohdasta Jaetut otsikot, jonne lisäilen toisinaan
Googlen syötteenlukijasta löytämiäni juttuja, jotka kiinnostavat minua.
Suuntana surrealismi-näyttelyn taideteokset löytyvät netistä Israel Museumin Vera ja Arturo Schwartzin kokoelmasta.
sunnuntaina, elokuuta 16, 2009
Kirjalistoja
Keith Haringin katutaidetta Luxemburgissa
(kuva ei liity tämän bloggauksen aiheeseen)
Mukavaa kun sataa ja tuulee eikä ole pakko lähteä ulos, vaan voi rauhassa tutkiskella syksyn kirjojen listaa. Valitsin kolme kirjaa jokaisesta kaunokirjallisuuden luokasta, joita ovat Hesarin listan mukaan: Esikoiset; Kotimainen kirjallisuus; Käännöskirjallisuus; Runot ja mietelmät sekä Jännitys ja Romantiikka.
Kotimainen kirjallisuus:
1. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri.
2. Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö.
3. Zinaida Lindén: Nuorallatanssija.
Käännöskirjallisuus:
1. André Breton: Hullu rakkaus.
2. W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat.
Kolmannesta sijasta taistelevat vanhat kunnon beatnikit: William S. Burroughs ja Jack Kerouac, ja heidän lisäkseen Thomas Bernhard, jonka Hakkuu-romaanista jäi hyvä lukumuisto, joten valitsen hänen uutuuskirjansa kolmanneksi:
3. Thomas Bernhard: Haaskio.
Runot ja mietelmät:
1. René Char: Hypnoksen muistikirja.
2. César Vallejo: Trilce.
3. Harry Mathews. Yksityisiä iloja.
Harry Mathews kuuluu ranskalaiseen Oulipo-ryhmään, jonka jäsenistä Suomessa tunnetaan proosankirjoittajina ainakin Raymond Queneau( ryhmän perustaja) , Italo Calvino, Georges Perec ja Anne Garreta. Oulipolaisten runoja on ilmestynyt suomeksi joissakin pienissä kirjallisuuslehdissä.
Tapasin Mathewsin Berliinissä kymmenkunta vuotta sitten, hän esiintyi Oulipon kolmessa reading-tilaisuudessa Literaturhausissa Fasanenstrassella. Tilaisuuden jälkeen oli oulipolaisten yhteinen illallinen kirjailijatalolla. Mathews osoittautui hauskaksi mieheksi, jonka seurassa ei tarvinnut jännittää. Oulipolaisilla on yleensä hyvä ja hieman omalaatuinen huumorintaju, siksi pidän heistä. Kiinnostavaa nähdä onko kirja yhtä hauska kuin mies. Hesarin listan mukaan se on proosarunoteos, jonka aiheensa on itsetyydystys. En muista lukiko hän juuri niitä runoja Rakkauden kieli -nimisessä tilaisuudessa. Ainakin yleisöllä oli hauskaa.
Lisää Harry Mathewista The complete reviewissa. Harmittaa vieläkin että kamera, jonka sisällä oli kuvat Oulipon tilaisuuksista varastettiin Pietarissa, jonne lähdin heti Berliinin matkan jälkeen.
Esikoiset
1. Kristian Blomberg: Puhekuplia.
2. Ville Luoma-Aho: Ruumiita.
3. Pirjo Kotamäki: Ilmi.
Tähän ryhmään oli vaikea valita kirjoja. Kristian Blombergin valitsin siksi, että toimituksen luonnehdinnan mukaan kirja sisältää "runoa dadan, surrealismin ja sarjakuvan säestämänä." Surrealistit ovat suosikkejani, syksyn uutuuslistalta olen poiminut André Bretonin ja Réne Charin listalleni.
Ville Luoma-Ahon blogeja Alussa oli sana ja Meillä kasvaa päässämme synteettistä kuitua olen seurannut monta vuotta. Pirjo Kotamäkeen tutustuin tänä kesänä Puotilan viljelypalstalla. Hän on naapuriviljelijäni.
Ryhmä Jännitys ja romantiikkaa jää tyhjäksi, en tunne niitä lajeja omakseni. Tyydytän jännityksen ja romantiikan tarpeeni katselemalla telkkaria.
Sade on lakannut. Kirkastuu. Koko aamupäivä kului tämän kirjalistan tekemiseen. Syksyn tietokirjoista en jaksa enää etsiä mahdollisia suosikkejani. Miksi muuten Anna Kortelaisen Hurmio - oireet, hoito ja ennaltaehkäisy on luokiteltu tietokirjallisuuteen, vaikka kirja on toimituksen luonnehdinnan mukaan: "fiktiivinen lääkärikirja salaperäisestä sairaudesta", kun taas Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on luokiteltu fiktioksi?
torstaina, elokuuta 13, 2009
torstaina, heinäkuuta 23, 2009
Muukalaisia keskuudessamme
Niiden perhosten kuvaa ei löytynyt netistä. Ne ovat vertauskuvallisia perhosia , jotka esiintyvät Philippe Claudelin romaanissa Varjojen raportti (suom. Ville Keynäs). Ne toimivat kuin mikä tahansa ihmisyhteisö, jonka turvarakenteet alkavat horjua. Asenteet muukalaisia kohtaan kovenevat, kun talous taantuu ja työttömyys kasvaa. Päivän Hesari kertoo, että sisäministeri ja vähemmistövaltuutettu ovat huolissaan koventuvista asenteista, ja että pienet kaupungit ovat tilastoissa rasistisia.
Claudelin romaanin kertoja, Brodeck, on muukalainen pienessä vuoristokylässä, jossa kestää viisi sukupolvea ennen kuin tulokas hyväksytään. " Täälläpäin on parempi, jos ei ole koskaan oikeassa. Siitä saa myöhemmin maksaa kalliisti," Brodeck toteaa. Hänellä on liian tummat hiukset, liian tumma ihon ja silmien väri, eikä kukaan tunne hänen taustaansa, hän on fremdër, vieras, jonka kyläläiset uhraavat, ja hänet lähetetään keskitysleirille.
Kun Brodeck sodan jälkeen palaa leiriltä elossa kyläläisten suureksi ihmeeksi (hänen nimensä on ehditty kaivertaa hautakiveen), hän saa tehtäväkseen raportin laatimisen kylään saapuneesta muukalaisesta, joka on niin poikkeava sekä käytökseltään että ulkonäoltään ja vaatetukseltaan, että kyläläiset kokevat hänet uhkaksi. Joku epäilee häntä "miehimykseksi" ( hyvä sananvalinta Ville Keynäsilta) Hän on De Anderer, Toinen. Kyläläiset tuhoavat ensin hänen piirustuksensa, sitten hevosensa ja aasinsa ja lopulta hänet itsensä. Brodeck ei halua kokea samaa kohtaloa kuin Anderer, ja suostuu ikävään tehtävään, mistä kirjan ranskankielinen nimi La rapport de Brodeck.
Claudel, viisaasti kyllä, ei kerro mikä kylä, mikä sota, mikä keskitysleiri eikä kertaakaan mainitse saksalaisia tai juutalaisia. Hän ei syyttele eikä tuomitse, hän kuvaa ja kertoo. Varjojen raportti on hyvällä tavalla vanhanaikainen romaani, jossa on tarina, juoni ja eettinen sanoma. Surullinen tarina meistä ihmisistä, aina ajankohtainen, ja niin hyvin kirjoitettu, että kirjasta ei tekisi mieli luopua, mutta pakko se on viedä kirjastoon, että muutkin pääsisivät lukemaan sitä, eikä sakkokertymäni kasvaisi liikaa.
Philippe Claudel ennen Messilään lähtöä Sanomatorin matineassa, jossa hän luki kappaleen Varjojen raporttia. Se kuulosti niin hyvältä että varasin kirjan heti kirjastosta.
Lisää Varjojen raportista Antiaikalaisen blogissa ja Kirjavinkeissä
sekä Claudelin taustasta täällä.
tiistaina, heinäkuuta 07, 2009
Kielletty kuvaamasta
Tennispalatsin surrealismi-näyttelyssä ei saa kuvata edes näitä seinätekstejä! Heti tuli salinvartija huomauttamaan, että kuvaaminen on kielletty. Olen ennenkin ihmetellyt Hesingin taidemuseoiden kuvauskieltoa. Se ei minun järkeeni mene. Miksi se on ja mihin se perustuu? Amatöörikamera on muistiinpanoväline. Mikseivät näyttelyissä kävijät saisi kuvata sillä ilman jalustaa ja salamavaloa? Olisin kysynyt sitä museonjohtaja Janne Gallen-Kallella- Siréniltä, mutta hän ei ollut paikan päällä. Kaikki silmäätekevät ovat lomalla tähän aikaan vuodesta.
Meret Oppenheim on näyttelyn harvoja naistaiteilijoita. Kuvassa hänen Oravansa ( The Squirrell), pehmoveistos jota en saanut kuvata. Kaappasin kuvan täältä.
Kymmenen vuotta sitten Meilahden taidemuseossa oli Oppenheimin töiden näyttely. Hänestä tuli kuuluisa , kun hän teki karvaisen teekupin (Object, Le dejeuner en fourrure). Teos herätti ihastusta, mutta hän ei jatkanut samalla linjalla, ei luonut "meret oppenheimilaista" tyyliä, vaan vaihtoi tyyliä, kokeili uusia asioita, ja niin hänet unohdettiin yhtä nopeasti kuin hänestä oli tullut kuuluisa, eikä hänen töitään pidetty kovinkaan suuressa arvossa. Hänellä oli pitkä, lähes parikymmentävuotinen masennuskausi, jonka aikana hän teki hyvin vähän taidetta, ei jaksanut eikä pystynyt. Minua kiinnostaisi tietää mitä hän teki niinä vuosina, miten eli ja tuli toimeen. Oppenheimin ura oli tyypillinen naistaiteilijan ura. Taidehistoriassa hänet muistettiin ennenkaikkea kuuluisien miestaitelijoiden (Giacometti, Max Ernst, Duchamp, Man Ray jne.) muusana ja rakastajattarena. Vasta kuolmansa jälkeen hän on alkanut saada arvostusta itsenäisenä taiteilijana.
Man Rayn näkemys Meretistä, halun kohteesta ja muusasta.
PS. Vera ja Arturo Schwartzin dadaistisen ja surrealistisen taiteen kokoelma, josta Tennishallin näyttely on koostettu, löytyy Jerusalemin Israel-museon modernin taiteen sivustolta. Tennishallissa on esillä mm. Duchampin tunnetuimmat työt: pisuaari ja viiksekäs Mona Lisa.
Aion käydä näyttelyssä uudemman kerran yrittämässä salakuvaamista. Surrealismi ovat nuoresta asti ollut minun suosikkini, niin runoudessa kuin kuvamataiteessakin, koska unet ovat sen keskeistä materiaalia. Järkiperäiset suomalaiset eivät ole koskaan ole oikein osanneet arvostaa surrealismia - eivätkä unia. Niitä on pidetty turhanpäiväisenä huuhaana.
keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009
Kallvikin keltaruusu
Tämä ruusu löytyi iltakävelyllä Kallvikin rannasta.
Elviksen ystäville löytyy Texasin keltaruusu täältä.
Blogisisko lähetti jonkin aika sitten tunnustuspalkinnon. Valitsin kolmesta kuvasta ylläolevat sydämet, jotka lähetän eteenpäin seuraaville blogeille:
Jos sydämet ovat liian hempeitä, niin ne voi käydä vaihtamassa täällä.
tiistaina, kesäkuuta 30, 2009
Vanhoja valokuvia
Kolme isotätiäni Lapualta kävivät valokuvassa ennen kuin heistä tuli maahanmuuttajia. He muuttivat Amerikkaan "kultaa vuolemaan." He olivat immigrantteja, Suomessa heitä sanottiin siirtolaisiksi. Ensimmäisenä lähti Ida vuonna 1907, seuraavaksi Ester vuonna 1909. Kolmannen sisaren nimeä en muista, joten en tiedä milloin hän saapui Ellis Islandiin. Immigrantien tiedot löytyvät Ellis Islandin tietokannasta. Laivojen kapteenit pitivät matkustajalistoja, joihin oli merkitty kunkin matkustajan pituus, hiusten ja silmien väri, henkinen ja fyysinen terveydentila, oliko matkustajalla epämuodostumia tai muita erityismerkkejä, ja oliko hän anarkisti tai moniavioinen. Sisarukset eivät olleet naimisissa, tuskin olivat anarkistejakaan. He saivat maahanmuuttoluvan ja jäivät Amerikkaan. Idasta tuli miljanööriperheen taloudenhoitaja. Ester meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä, joille hän antoi suomalaiskansalliset nimet: Kyllikki ja Annikki.
Sisarukset kuolivat nuorella iällä tuberkuloosiin. Idan tarinan olen kirjoittanut romaanissa Rakkaus, kestävä kiusaus.
Isotätien valokuva tuli mieleeni kun luin Lewis Carrollin runon Hiawathan valokuvaus kokoelmasta Fantasmagoria ja muita runoja, suomentanut Ville-Juhani Sutinen ( Savukeidas, 2008. Entiseen aikaan valokuvaaminen oli juhlallinen tapahtuma. Hiawathalla on palisanterikamera.
"Hän asetti sen kolmijalalle,
kyyristyi tumman peitteen alle,
kurotti kättään hiljaisuudelle
ja sanoi :"Liikkumatta"jokaiselle.
Salaperäisyys tuntui kammottavalle."
Hiawatha kuvasi kuvernööriperheen jäsenet ensin erikseen. Jokainen kuva epäonnistui ja lopulta hän päätti tunkea koko perheen samaan kuvaan. Tulos oli hänen mielestään tyydyttävä:
"kuin onnen kantamoisena
sai viimein kuvan otettua,
jossa kaikki ilmeet taisivat onnistua:
kun kasvot muistuttivat toisiaan."
Mutta perheen mielestä kuva oli "kurjin otos jonka voi kuvitellakaan. Kaikki ilmeet niin kummallisia kertakaikkiaan - juroja, tympeitä, nokkavia kasvoja." Ja perhe haukkui valokuvaajan lyttyyn. Tuttu tilanne: valokuva on "epäonnistunut," kuvauksen kohde ei näe siinä sitä sisäistä kuvaa, joka hänellä on itsestään. Sama juttu, kun kuulee oman äänensä nauhalta. Ei se kuulostaa siltä ääneltä, joka kaikuu pääkopan sisällä.
Hiawatha kokosi valokuvaajan kamppeensa, "jätti seurueen riemukkaan" ja poistui paikalta kiireesti. Suosittelen Carrollin runoa kaikille valokuvauksen harrastajille. Samantien kannattaa lukea kaikki kokoelman runot. Ne ovat hauskoja eivätkä yhtään vaikeatajuisia.
Perssuomalaisten inhoamia maahanmuuttajia.
He ovat inkeriläiset isovanhempani. He tulivat Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen eivätkä kauan viihtyneet tässä emotionaalisesti koleassa maassa, vaan palasivat takaisin Inkerinmaalle, josta heidät karkoitettiin Siperiaan pari kolme vuotta kuvan ottamisen jälkeen. Isoäitini näyttää suhtautuneen vakavasti kuvaamiseen, mutta isoisäni virnuilee viiksiensä takaa koko hommalle. Kylässä oli varmaankin käynyt kiertävä valokuvaaja, joka oli komentanut isovanhempani Koivumäen pihalle istumaan valokuvauksen ajaksi.
maanantaina, kesäkuuta 29, 2009
Hellepäivän kollaasit
torstaina, kesäkuuta 25, 2009
Juhannusyön uni
Juhannusruusunkujan ruusu
Nyt on se yö, jolloin tyttöjen piti entisaikaan tehdä taikoja naimaonnen takaamiseksi, muunmuassa kieriskellä alasti ruispellossa ja kerätä yhdeksää lajia kukkia tyynyn alle, jotta näkisivät tulevan aviomiehensä unessa. Se yö jolloin pää sekoaa rakkaudesta, Shakespeare kirjoitti siitä näytelmän Juhannusyön uni (A Midsummer Night's Dream).
Nuorempana jolloin naima-asiat täyttivät mieleni 90- prosenttisesti, minäkin keräsin kukkia tyynyn alle. Yhtenä juhannusyönä näin unta Tuomas Anhavasta. Hän ei ollut mielirunoilijani eikä romanttisten haaveideni kohde. Pidin joistakin hänen runoistaan, useimmista en. Unessa hän luki runokirjaansa jonka nimi oli Syvä joki. Sennimistä runokirja häneltä ei todellisuudessa ilmestynyt.
Juhannusyön unet eivät toteudu. En mennyt naimisiin Tuomas Anhavan kanssa. Sen sijaan arvostelin aika negatiivisesti Ylioppilaslehdessä hänen siihenastisten runojensa kokoelman
Runot 1951-1966. Jälkeenpäin kaduin negatiivisuuttani ja välttelin häntä kirjallisissa tilaisuuksissa. Seuraavasta runosta pidin , koskapa olen kirjoittanut sen viereen "HYVÄ."
Minä olen unteni tosi
uni jota te ette näe,
ja katkelmallinen.
Juhannusyön kukkia kadun varressa, jonka toisella puolella kohoavat EY:n tuomioistuimen kaksoistornit.
Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!
keskiviikkona, kesäkuuta 24, 2009
Mielenosoitusta ja juhlintaa
"Hohhoijakkaa tätä elämänmenoa!"
Seinäkuva Luxin keskustassa
Farmariperhe tulossa mielenosoituksesta - ja menossa viettämään kansallispäivän aattoa keskustaan. Taustalla Punainen silta, jonka alla on vanhin Luxemburg ja sen toisessa päässä uusin Luxemburg, jossa sijaitsee EU:n hallintorakennuksia. Kaikki Luxemburgin farmarit jotka kynnelle kykenivät osittivat maanantaina mieltä EU:n maatalouspolitiikkaa vastaan. Varsinkin pienviljelijät ovat hätää kärsimässä, kun maidontuotanto maassa uhkaa loppua EU:n säädösten vuoksi. Helikopteerit pörräsivät ilmassa, poliiseja vilisi kaduilla ja liikenne oli jumissa.
Kansallispäivän aattoiltana ( maanantaina) Luxin kaduilla ja toreilla juhlittiin, juotiin olutta ja samppanjaa, kuunneltiin rokkia ja tanssittiin sen tahdissa. Keskusta oli täynnä kaikenikäisiä juhlijoita, "kuin nuijalla lyöty," kuten sanonta kuuluu. Kuvassa ilta on vielä nuori. Keskiyötä kohden tunnelma vain tiivistyi. Ennen kansallispäivää vietettiin joulukuussa eikä silloin kellään ei ollut kivaa. Siksi juhlat siirrettiin kesäkuulle. Miksei Suomessakin voitaisi tehdä niin?
sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2009
Iltapäiväkahvit
Kuvapäiväkirjasta
Kävin iltapäiväkahvilla Luxemburgin modernin taiteen museossa, Mudamissa. Sieltä saa taiteellista cappucinoa.
Mudamin ikkunamaisema 1. Vasemmalla uuden parlamenttirtalon nurkka,
konserttitalo, oikealla vanha parlamenttitalo ja hotelli.
Belgialaisen Wim Delvoyen ( s.1965) ikkuna goottilaisessa kappelissa jonka hän on rakentanut Mudamin sisätiloihin (klikkaa kuvat isommiksi). Katso myös Delvoen kotisivu.
Mudamin pääsalissa on tämän kesän ajan näytteillä venäläisen Nikolay Polisskyn puukonstruktioita. Venäläiset ovat puurakentamisen mestareita. Sivuhuoneessa voi katsella videolta, miten Polisskyn työt ovat syntyneet.
Paikka jossa vihdyin pitkään, Jerszy Seymorin työpaja: Coalition of Amateurs. Siellä vallitsi kotoisa epäjärjestys. Kuvassa sitä ei näy. Kuvat valehtelevat aina.
Toinen paikka jossa viihdyin: nykytaiteilijoiden kirjoje ja lehtien ynnä muiden julkaisujen näyttely Beyond Kiosk: Modes of Multiplication. Oli muuten ainoa sali, jossa vartija tarkkaili minua haukan silmin. Arvasi varmaankin että mieleni teki kovasti pihistää patafyysikkojen lehti sekä kirja jonka nimi on Pie Bible.
Näkymä Mudamin ikkunasta 2. Linnunpoikanen vanhan linnoituksen muurin päällä.
lauantaina, kesäkuuta 20, 2009
Kannanottoja
Eläin ei ole mikään tavara. Ryhdy vegaaniksi.
Ei ole täälläkään yhtään sen lämpimämpää kuin Suomessa juhannuksena . Muuten olen sitä mieltä, että nyt on väärä juhannus. Oikea juhannus on tasan puoli vuotta joulun jälkeen eli jussinpäivänä 25. kesäkuuta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)