Turun kirjamessuilla

Olin siellä minäkin ja tapasin kaksi plokkaajaa, tai hienommin sanottuna bloggaajaa, Miia Toivion ja Leevi Lehdon fyysisessä olomuodossaan. Oli siellä Suomentajakin suosikkilistaltani – harvinaisen riehakkaalla tuulella, kuten hän itse sanoo, mutta minä en nähnyt häntä. En nähnyt Ellilän Kirstiäkään, joka markkinoi uutta kirjaansa ja poti messuhulinassa kirjailijan turhautumaa ( flunssankaltaista tuttua ja tavanomaista tautia). Olisin halunnut osallistua Pasolini-seminaariin josta enemmän Risto-Niemi Pynttärin blogissa, mutta Kirjailijaliiton kokous oli samaan aikaan ja se kesti ja kesti. Printtimedia on ollut kokouksesta kumman kiinnostunut, jopa Metrolehdessä, jota luin tänään ei kun eilen ( tällä välin on vuorokausi vaihtunut) metrossa oli, oli uutinen kokouksesta. Ihan asiallinen juttu. Ilta-Sanomat luonnehti otsikossaan kokousta riitaiseksi. No jaa, pahempiakin riitoja on kuultu. Kukaan ei heiluttanut sentään kirvestä, kuten F.E. Sillanpää aikoinaan, isäni kertoman mukaan. Tiedä sitten liioitteliko hän. Kokouksen jälkeen jäi vain puoli tuntia aikaa tutustua messuihin. Rahat säästyivät, kun en ehtinyt ostaa kirjoja. Olisivat ne säsätyneet muutenkin, koska messualueen ainoa pankkiautomaatti ei toiminut. Lainasin kollegalta 10 euroa, että sain kahvia ja uusimman Tuli & Savu –lehden numeron.

Yllä oleva Denis Boissierin kuva on Pariisin runomessuilta, joilla esiinnyin viisi vuotta sitten, vaikken mikään runoilija olekaan. Luin pätkän Hullun taivaassa -kirjasta suomeksi ja ranskalainen näyttelijä ( muistaakseni hän oli näyttelijä) luki pitemmän pätkän ranskaksi, eikä kukaan kuunnellut. Esiintyminen oli messualueen ulkoilmaravintolan lavalla. Ihmiset seurustelivat keskenään ja söivät, lautaset kilisivät ja kolisivat ja minun oloni oli vähintäänkin yhtä turhautunut kuin Ellilän Kirstillä.

Millaisia unia veljekset näkivät?

Tänään Aleksis Kiven päivänä ajattelin Seitsemän veljeksen unia. Romaanin alussa Juhani näkee veljesten kosioretkeä edeltävänä yönä unta seitsemästä kananmunasta. Kukko ja kana kuolivat ja sitten: tulivat, kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian särkyivät, ja pienimmästä munasta lemahti kovin karvas haisu. Simeoni, tuo uskon riivaama mies, tulkitsi rottien ja hiirien merkitsevän veljesten syntisiä himoja ja maailman hekkumaa. Uni ennakoi myttyyn mennyttä kosioretkeä. Venla antoi rukkaset ja toiveet särkyivät. Muttei kaikki ole niin toivotonta kuin miltä näyttää. Hänen unensa lopussa veljekset tekevät rikki menneistä munista munakokkelia, jota he syövät mieluisasti ja antavat myös naapureilleen.

Unet ovat näkijöidensä kaltaisia. Lauri näkee unta, että jossa hän muuttuu mäyräksi ja katselee honganlatvasta veljiensä lyövän nummelle levitettyjen veristen häränvuotien päällä kiekkoa punakantisella aapiskirjalla. Rovasti vimmastuu veljeksille, kiroaa ja sadattelee. Ja siitähän nousee tuulenpyörre (taifuuni nykykielellä) joka kieputtaa veljeksiä ilmassa ja rysäyttää maahan sen hongan jonka latvassa Lauri istuu. Vanhan uskomuksen mukaan sadattelu, jopa viheltäminenkin pystyivät nostattamaan tuulenpyörteitä. Suomalaiset kirosanat olivat erityisen tehokkaita. Sen takia suomalaiset merimiehet olivat pelottavia työtovereita, heitä ei pitänyt suututtaa, koska heillä oli taito nostattaa pahoja tuulia.

Uni tekee Lauriin niin voimakkaan vaikutuksen, ettei hän enää osallistu veljesten hummaukseen, vaan käyskentelee yksinään metsissä. Hän kertoo unensa muille veljille vasta sitten kun Simeoni on kertonut oman univisionsa siitä kuinka piru lennättää hänet selässään kuussa olevaan saapasnahkatorniin. Juhani toteaa kuultuaan Laurin ja Simeonin unet: ”Kahdelta haaralta on meitä varoitettu, ja ellemme nyt ota vaarin niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä vielä sataa päällemme kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran kaupungeille.” Veljekset panevat heti toimeen elämänmuutoksen, he rikkovat viinanpannunsa ja seuraavana aamuna he heräävät varhain ja varustautuvat lähtemään kirkkoon.

Aleksis Kivi ei vieroksunut unia ”akkojen houreina.” Hän oli lukenut mies, tunsi klassikot, ennen kaikkea Shakespearen, jonka näytelmissä esiintyy paljon unennäkijöitä. ( Shakespeare viittaa äytelmissään uniin 150 kertaa). Seitsemän veljeksen kolme unta asettuvat romaanin käännekohtiin ja ennakoivat tulevia tapahtumia. Kivellä oli verraton psykologinen vaisto. Hän kuvasi ennakoivien unien kautta veljesten sisäistä muutosta, joka johtaa ulkonaisiin muutoksiin heidän elämässään.

Haamupäivityksiä

Sanojen nauloilla,
katsokaa-
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna.

Tämä ei ole haamupäivitys. Tämä on katkelma Majakovskin runosta ja liittyy Pietari-kirjoitukseen Kirjailijan päiväkirjassa.

En tiedä mistä syystä tänään on ollut haamupäivityksiä kello kolmesta lähtien.

Miten persoonameemi liikkuu

Puimurista löytyi mainio hakurobotti ( robotin logo yllä) jota piti heti kokeilla. Valitsin erään hyvin tuntemani nimen ja naputtelin sen lainausmerkkien sisässä hakulaatikkoon. Tulos: Yahoo antoi 1230 osumaa ja Google 753 osumaa. Ajanpuutteen takia en ruvennut tutkimaan hakutuloksia. Pistän Gahoo!Googlen hakulaatikon tuonne oikeaan sivupalkkiin alimmaksi ja käyn joskus myöhemmin tutkimassa hakutulosten suurta poikkeamaa toisistaan.

Puimuria kehuakseni sieltä sieltä lähti liikkeellee viime toukokuun lopussa jungilainen persoonallisuustyyppitesti. Tein testin ja esittelin sen 24.5. Kirjailijan päiväkirjassa (Myers Brigs tyyppi-indikaattori). Arvelin, että kirjoittajien perustyyppi on introvertti, samoin kuin niiden jotka viihtyvät virtuaalimaailmassa. Sedis, tutkija kun on, ryhtyi tutkimaan asiaa ja tuli saamiensa vastausten perusteella, että introvertteja on "Blogistanissa" normaalijakaumaa enemmän.

Sun äitis perusti syksyllä BlogipersoonaBlogin Sediksen tutkimuksen innostamana. Sieltä löytyy persoonallisuustyyppien kuvaukset ja testit englanniksi ja suomeksi. Siellä voi käydä testaamassa oman persoonansa ja ilmoittaa sen tyyppilistalle. Testasin itseni uudelleen. Suomenkielisen testin tulos oli sama kuin keväälläkin INFP. Luotan suomenkieleen enemmän. Luetun ymmärtäminen on englanninkielellä tuottaa enemmän vääriä tuloksia. Englanninkielisen testin mukaan olen INFJ. En ole järjestelmällinen. Sen näkee vilkaisemalla kirjahyllyjäni , kirjoituspöydän laatikoita, vaate- ja astiakaappeja. Niissä vallitsee ikuinen sekasorto. Täytyykin tästä siirtyä Blogipersoonablogiin vaihtamaan tyyppiluokkaa.

Parnasson blogisuosikit

Parnassossa puhaltavat uudet tuulet. Lehden päätoimittaja kirjoittaa nettipäiväkirjaa, joka ilmestyy harvakseen. Parnasson linkkilista löytyy täältä. Pyöräilin iltapäivällä Itäkeskukseen katsomaan olisiko Parnasson uusin numero tullut myyntiin. Ei ollut. Lankesin shoppailemaan. Ostin UFF:sta hameen ja upean ruskanvärisen angoravillapuseron. Uusiin syysvarusteisiin kului rahaa 17 euroa.

Edit: Myöhemmin illalla. Parnasson blogi ei ole vielä valmis. Kts. päätoimittajan kommentti tämän postauksen kommenttiosastosta.

***

Naisten huumorista kehittynyt kipakka mielipiteidenvaihto Ikkuna-Blogissa. Piti minunkin käydä siellä hämmentämässä soppaa. Teen Räsäset eli nostan oman mielipiteeni tänne. Kirjoitin Ikkuna-Iinekselle äsken: Ehdit viheltää keskustelun poikki, ennen kuin minä ehdin mukaan. Eivät naiskirjoittajat nyt niin huumorintajuttomia ja tylsiä kirjoittajia ole kuin sinä sanot. Kirjallisuudesta heitä löytyy Maria Jotunista alkaen Kirsi Kunnakseen, Tove Janssoniin ja nuorempiin Merja Virolaiseen ja Henrietta Ringbomiin jotka esiintyivät viime viikolla Runoraadissa. Eeva-Liisa Mannerkin kirjoitti humoristisia kissarunoja. Naishuumori on sisäistyneempää ja itseironisempaa kuin mieshuumori, siksi sitä on vaikeampaa havaita. Ai niin, olenhan minäkin kirjoittanut kirjoja jotka on luokiteltu humoristisiksi, Hullun taivaassa on niistä tunnetuin. Kukapa kissan hännän nostaa ... jne.

PS. Uusi blogi Marian studio sisältää kommentteja kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja tilkkutaiteesta. Suomentaja huomioita –blogissa on kiinnostava kirjoitus Dubravka Ugrešićin
englanniksi äsken ilmestyneestä romaanista Ministry of Pain (Kivun ministeriö). Toivottavasti kirja ilmestyy myös suomeksi. Ugrešić on tutustumisenarvoinen nykykirjailija. Olen tavannut hänet viisi vuotta sitten suurella Euroopan kiertueella ja lukenut esseensä Thank you for not reading joka on julkaistu.netissä. Linkki löytyi Risto-Niemi Pynttärin blogista Kun kirjoitan, mutta olen hukannut sen linkin.

Lisäys 5.10. 05

Kari Klemelän lähettämät linkit sivustoille, joilla voi käydä tutustumassa Dubravkaan.

Tässä katkelma romaanista Ministry of Pain:

http://www.wordswithoutborders.org/article.php?lab=Ministry

Pari lukua esseekokoelmasta Thank You For Not Reading:

http://www.centerforbookculture.org/context/no13/ugresic.html

Laajat esittelyt samasta kirjasta:

http://www.playbackstl.com/Current/SH/thankyou.htm

http://www.complete-review.com/reviews/ugresicd/thankyou.htm

http://esposito.typepad.com/con_read/2005/05/thank_you_for_n.html

Mitä muistiin jää

Sunnuntai-iltana katsoin YLEn digikanavilta kaksi elokuvaa , jotka olen nähnyt kaukaisessa nuoruudessani. Toinen oli japanilainen Ugetsu monogatari – Kalpean kuun tarinoita ( kuva yllä) ja toinen amerikkalainen James Dean –elokuva Jättiläinen. Näin molemmat elokuvat teini-ikäisenä. Kalpean kuun tarinat oli ensimmäinen näkemäni japanilainen elokuva. Minua hämmästytti miten monta kohtausta muistin tuosta elokuvasta, kun taas Jättiläisestä oli jäänyt muistiin vain yksi kohtaus. Siinä isä (Rock Hudson) pakotti neljävuotiaan poikansa ratsastamaan ponilla, ja poika parkui täyttä kurkkua pelosta. Isä pettyi poikaansa, kun tämä ei ollut tullut häneen. Ilmeisesti kohtaus oli vedonnut tunteisiini, koska muistin sen. Elokuvan tarina ja kuvakerronta oli tavanomaista, epäpersoonallista Hollywood-tuotantoa, sitä mitä olin nähnyt lapsesta asti todella paljon. Mutta Kenji Mizoguchin kuvakieli erilaista. Se oli unenomaisen outoa. Elokuvan tarina unohtui, mutta kuvat säilyivät, koska ne puhuttelivat alitajuntaa. Ei elämästä ja elokuvista jää muistiin muutakuin se mikä koskettaa tunteita tai poikkeaa jollain tavoin tavanomaisuudesta. James Dean ei koskettanut minun tunteinani, vaikka olikin idoli siihen aikaan kun olin nuori. Minä ihailin Marlon Brandoa siihen aikaan. Noissa 50-luvun kapinallisnäyttelijöissä oli aika paljon samaa. He olivat New Yorkin Actors- studion kasvatteja. Heidän ruumiinkielensä: eleensä ja ilmeensä, maneerinsa olivat samankaltaisia. Jopa äänikin. Jättiläisessä vanhaa öljypohattaa esittävä 24-vuotias James Dean puhui kuin Marlon Brando parikymmentä vuotta myöhemmin elokuvassa Kummisetä.

PS. Kääntäjän päiväkirja on muuttanut nimensä. Se on nyt Suomentajan huomioita. Timbuktulaiset ovat lähteneet itään ja jättäneet Mr Bonesin ties minne. Heidät löytää blogista Kaveri Kazakstaniin. Ja Kirjailijan päiväkirjaa on päivitetty sunnuntaina dada-runolla: Lause on armoton ja osuva.

Suomalaisen sielun kuva?

Joukko miehiä ahdistaa seipäin, miekoin ja kirvein punatukkaista naishirviötä. Mistä on kysymys? Taistelevatko he irti kauhean äidin vallasta. Väinämöinen näyttää kyllä aika vanhalta, hänen olisi pitänyt irrottautua äidistä aika päiviä sitten. Louhi, kuvan nainen, tarjosi hänelle kumppanuutta, saunotti, syötti, juotti ja pyysi häntä jäämään Pohjolaan, mutta tarjous ei hänelle kelvannut. Hän kaipasi kotiin. Vastaavassa tilanteessa kreikkalaisen mytologian sankari Odysseus meni Kirken, noitanaisen sänkyyn, ja viihtyi siellä niin hyvin, että ei poistunut Kirken saarelta vuoteen( Saarikosken Homeros- käännöksen mukaan). Todennäköisesti hän viipyi siellä pitempään, koska Kirke synnytti hänelle kolme poikaa. Odysseukseen verrattuna Väinämöinen ei ole eroottinen mies, eivätkä sitä ole muutkaan Kalevalan miehet, ei edes Lemminkäinen, suomalainen Don Juan, joka ei pysty kiintymään yhteenkään naiseen, äidissään kun on kiinni.

Tuo Akseli Gallén –Kallelan kuva tuli mieleeni, kun luin eilen Lentävästä juustosta kirjoituksen Nörtit vastaan kärsivä mies, jossa kirjoittaja vertaa amerikkalaista ja suomalaista mieskirjallisuutta. Hän kirjoittaa: ”En tiedä mitään niin ilotonta ja masentavaa aihetta meikäläisessä kirjallisuudessa kuin rakkauskokemukset. Sitä voi kukin kontrastoida mielessään siihen tietoon ja voimakkaisiin positiivisiin kokemuksiin, jotka evoluutio on ohjelmoinut aivoihimme suvunjatkamista edistämään. Jos se on kaikkein kurjinta, voi hyvin päätellä, että jokin on iskenyt näppinsä pariutumiskäyttäytymiseen ja että jokin vetää utiliteettia roppakaupalla välistä kun käyttäjä näkyy saavan siitä vain rippuset jos mitään.”

Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Ainia poikkeus mieskirjallissuudessa taitaa olla Esko Raennon romaani Rakkaus. Muuta ei tule mieleeni tällä hetkellä. Suomessa on epämiehekästä kirjoittaa eroottisesta rakkaudesta positiivisena kokemuksena, kuten Raento kirjoitti. Hänen kirjansa oli niin epäsuomalainen, ettei se koskettanut kollektiivista tajuntaa, eikä kirjasta tullut menekkiteosta.

Vaikeata tuo pariutumiskäyttäminen oli jo Kalevalassa, sehän on täynnä miesten myttyyn menneitä kosiohankkeita, ainoa joka onnistuu saamaan naisen rakkauden on insinöörismies Ilmarinen, mutta sitten hän menettää naisensa ikävällä tavalla. Kalevalan miehet ovat arkkityyppejä, ne heijastavat suomalaista miessielua , amerikkalaisuus on vain vaahtoa pinnalla. Suomalaisen kirjallisuuden kolme peruspilaria: Kalevala, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas ( hyviä kirkoja kaikki) ovat miesyhteisöllisyyden kuvauksia, ja heijastavat suomalaisen kulttuurin syvärakenteista, jotka muuttuvat hyvin hitaasti. Raskas huokaus. Miksi pitikin syntyä suomalaiseksi naiseksi? Ja ruveta kaiken kurjuuden lisäksi suomalaiseksi naiskirjailijaksi!.

Jottei mieliala painuisi liian alas, niin tässä iSuomalainen sielun kuva sellaisena kuin sen Leevi Lehdon kehittelemä Googlen runogeneraattori esittää:

Minihame ja laajakulma - suomalaisen
muotivalokuvan teemoja ... ovat valmistaneet
ohjelman Puiden kansaa, joka kertoo metsästä suomalaisen
sielun majana. ...
-
kysymyksiin sekä annetaan laaja-alainen kuva
kirjailijan elämästä ja työstä.
Rakasta, kärsi ja unhoita - Toivo Kärki suomalaisen
sielun soittajana ...
-
-
olivat kuitenkin vain kalpea kuva
niiden karmeuksien koko kirjosta ... Tämä on
suomalainen periaate, suomalaisen
sielun. perivoima. ...

Olavi Virta voidaan lukea suomalaisen
kulttuurin hienoimpiin nimiin ja joukkoon,
Estrellita, Poika varjoiselta kujalta jne. ovat suomalaisen
sielun ...

Voisi kuvitella, että
suomalaisen sielun
suhdetta suohon määrittää ennen muuta kalevalainen suon ...
-
Virhe on suomalaisen
henkisyyden, suomalaisen
sielun, herkkyyden, alas- ja
keskitysleireilleajo ... Nyt hän vasta huomasi, että kuun kuva
on tullut järveen. ...

Lyhensin Google-runoa lopusta. Kokeilin myös millainen sielun kuvasta tulee kupletin muodossa. Kupletista tuli niin monisäkeistöinen, että laitan tähän näytteeksi vain pari säkeistöä, jotka miellyttivät minua erityisesti.

Mikä on kirjailija
viraston kehukaappiin nähtäväksi.

metritavaraa (Saksassa markka per
vaikeus. sivu 9. 14.00-14.50. Oliver

PS. Jos on tylsä päivä, eikä huvita tehdä töitä, leikkikää runogeneraattorilla. Se on hauska peli.

Millainen bloggaajapersoona olet?

testi via Blogisisko

Your Blogging Type is Unique and Avant Garde

You're a bit ... unusual. And so is your blog. You're impulsive, and you'll often post the first thing that pops in your head. Completely uncensored, you blog tends to shock... even though that's not your intent. You tend to change your blog often, experimenting with new designs and content.

What's Your Blogging Personality?

No jaa, ei tuo taida pitää paikkansa. Pidän tiukkaa sensuuria yllä enkä päästä tänne kaikkea mitä päässä liikkuu. Romaanissa voi liikkua paljon vapaammin kuin blogissa. Nyt menen päättämään lukua, että pääsisin aloittamaan huomenna uuden luvun.

Linkitystä

Blogilistan suosikkeihini ilmestyi tänään Lentävä juusto. Ihmettelin että mistä se on tullut, kun en muista tilanneeni sen nimistä blogia. Luin Juuston arkistoja, artikkelit tuntuivat tutuilta niin kuin kirja jonka on joskus lukenut, mutta unohtanut lukeneensa. Ajattelin, että olen ehkä joskus tilannut Juuston, mutta kun se on lakannut päivittymästä, olen unohtanut sen. Opetus: ei kannata poistaa Suosikeista päivittymättömiä blogeja, ne voivat olla luovalla tauolla.

Lentävän juuston kirjoittaja on lukenut amerikkalaista kirjaa ja tullut tähän tulokseen: ”Suomalaisten ja amerikkalaisten romaanien pääero on siinä, että amerikkalaisissa tehdään asioita. Suomalaisissa vain rämmitään ja riudutaan päivästä toiseen. Kaikki aika ja vaiva menee perustoimeentulon hankkimiseen ja lähipiirin kanssa riitelyyn. Suurin saavutus taitaa olla omakotitalon rakentaminen, mikä sekään ei kosmisesta mittakaavasta ole niin sankarillista, koska kaikkihan kuitenkin jossain asuvat. Edes elintasoero ei selitä, koska amerikkalaiskirjassa pätkätyöläispummillakin on enemmän henkistä vapautta kuin oikeastaan kenelläkään meikäläisten kirjojen hahmogalleriassa.”

Altavastaajana (suomalaisena romaaninkirjoittajana) voin vain todeta, että ei sitä voi repäistä itseään irti juuristaan, yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kielestä, joka hahmottaa maailmaa sellaisena kuin suomalainen sen kokee. Suomalainen romaani on suomalaisuuden peili, eikä se muuta voi ollakaan. Lentävän juuston kirjoittaja analysoi suomalaista ikävyyttä. Kannattaa lukea artikkeli Luen amerikkalaista kirjaa.

Ranskankielentaitoisille täältä löytyy hauskempaa lukemista kuin suomalainen romaani, Jacques Jouetin jatkoromaani La République de Mek- Ouyes. Tilaus on ilmainen. Kun ilmoittaa email-osoitteensa, joka aamu sähköpostilaatikkoon tulee romaanin uusi jakso ( noin 5 sivua). Kustantaja on Ranskassa arvossapidetty P.O.L En ollut tilannut jatkoromaania, siksi yllätyin iloisesti, kun sen jaksot alkoivat ilmaantua postilaatikkooni.

Helsingin Sanomien toimittajat ovat ruvenneet bloggaamaan. – jälkijunassa joku varmaan sanoo, kun tuolla ”suuressa maailmassa” suurten lehtien blogeja on jo ilmestynyt jonkin aikaa. Ei jälkijunassa tulo ole paha juttu. Vanha kissakin tarkkailee ensin tilannetta ennen kuin ryhtyy toimimaan. Olen seurannut jonkin aikaa Kuukausiliitteen toimittajan blogia. Tänään tilasin tiedetoimittajien blogin Kvarkeista galakseihin. Toivomuslistalla on kirjallisuustoimittajien blogi, jossa lukijat voisivat kommentoida, jotain samantapaista kuin Le Monden Pierre Assoulinen kirjallisuusblogi. Miksei myös Suomen Kuvalehti voisi ruveta julkaisemaan kirjallisuusblogia, siellähän arvostelut ovat kutistuneet niin kuin pyy maailmanlopun edellä. Niistä lukija ei saa paljon mitään irti.

Ikkunoista puheen ollen ( kts. alempi artikkeli) tässä kirjallinen blogi Katson ikkunasta ulos, jota pitää Teemu Römpötti. Hän on lukenut norjalaisen Kjell Askildsenin novellin Yhteentörmäys, jonka alussa mies seisoo avoimessa ikkunassa ja katselee jalkakäytävälle. Teemu Römpötti pohdiskelee kirjallisuuden kykyä vetreyttää aivoja: ”Varmasti ”lukeminen kannattaa aina”, kuten Jörn Donnerin kirjakerhomainosfraasi kuuluu, mutta jotkut tekstit suorastaan pyytävät aktivoitumaan. Tällaisia ovat juuri Askildsenin tekstit. Hänen ilmaisunsa modernistinen aukollisuus, lakonisuus, vähäsanaisuus ja mehukkaalla tasolla jopa kuivuus, on kiehtovaa. Kun asioita ei puhuta sileäksi, pääsee lukija herkkupöydän ääreen.”

PS. Käykääpä katsomassa Taidettako? –blogista sielun peiliä. Sehän on ikkuna.

Nainen ikkunassa - yksinäisyyden äärellä

Muistin kirjassa, Yksinäisyyden äärellä – teoksen toisessa osassa Paul Auster pohdiskelee mm. ”Vermeerin naisia, jotka ovat huoneissaan yksin, todellisen maailman kirkkaan valon virratessa sisään avatusta tai suljetusta ikkunasta, ja noiden yksinäisyyksien täydellistä liikkumattomuutta…”

Häntä oli erityisesti koskettanut Amsterdamin Rikjksmuseumissa maalaus Sinipukuinen kirjeenlukija (Woman in Blue reading a Letter), jota katsellessaan hän melkein jähmettyi paikoilleen. Kuva vieressä. Tiedän jotain kuvan näkymättömästä perhetaustasta, mutta en kerro, ettei tieto rikkoisi yksinäisyyden illuusiota. Ajattelen itseäni, miten paljon aikaa olen viettänyt ikkunan ääressä ja odottanut jotain. Varhaisia lapsuudenmuistojani on, kun istun ikkunassa odottamassa äitiä. Hän oli paljon poissa, ja kun hän oli kotona, hän oli muissa maailmoissa. kaipaus oli lapsuuteni voimakkain tunne. Olen viettänyt niin paljon aikaa ikkunoiden äärellä eri puolella Eurooppaa , että olen ajatellut kirjoittaa muistelmateoksen Ikkunat.

Ennen kuin Austerista tuli kirjailija, hän elätti itsensä kääntäjänä. ” Mies istuu huoneessaan yksin ja kirjoittaa. Puhuipa kirja yksinäisyydestä tai seurallisuudesta, se on väkisinkin yksinäisyyden tuote. A. käy huoneessaan istumaan ja ryhtyy kääntämään toisen miehen kirjaa, ja tuntuu aivan kuin hän astuisi tuon toisen miehen yksinäisyyteen ja tekisi siitä omansa. Mutta se on sula mahdottomuus. Nimittäin heti kun yksinäisyyteen tunkeudutaan, heti kun siihen osallistuu joku toinen, se lakkaa olemasta yksinäisyyttä ja muuttuu eräänlaiseksi toveruudeksi.” ( suom. Erkki Jukarainen). Tuo ilmaisu ”yksinäisyyteen tunkeudutaan”, on kiinnostava. Niin ajattelee kirjailija, joka tuntee että hänen yksinäisyytensä on uhattuna. Lukija ei ole kirjailijan uhka, lukija on kirjailijan toveri ja kirjailija lukijan toveri. Siksi en tuntenut lapsena olevani yksinäinen. Kirjojen henkilöt, olivat he sitten ihmisiä tai eläimiä, olivat minun ystäviäni. Vasta murrosikäisenä yksinäisyyden tunne tuli pakahduttavaksi, että oli pakko hakeutua ikätovereiden pariin. Se johtui varmaankin hormonitoiminnasta.

Vielä yksi sitaatti Austerilta, se on muistiinmerkintä itseäni varten:” Niinpä maailmassa kierteleminen on myös omassa itsessä kiertelemistä. Toisin sanoen, sillä hetkellä kun me astumme muistin tilaan, me astelemme maailmaan.”

PS: Löysin uuden todella kiinnostavan blogin. Sen nimi on Ikkuna-blogi. Sitä kirjoittaa Kielipoliisin inkarnaatio nimeltä Ikkunaiines.

Paul Auster ja minä

Motto: Todellista on vain sattuma ( Paul Auster)

Jostain syystä Sanat päivittyvät, vaikka minä en niitä päivitä. Se on siis minun haamuni. No niin, etten kokonaan unohtaisi mitä Paul Auster sanoi viimeviikolla telkkarissa, kirjoitan nyt mitä hänen sanomisistaan muistan. Sen nyt ainakin, miten syvästi hän vihaa Geroge W. Bushia. Kukapa täyspäinen amerikkalainen ei vihaisi.

Hän sanoi kirjoittamisesta, että se on sairaus joka tarttuu joihinkin ihmisiin, ja että hän on niitä kirjailijoita jotka takertuvat yhteen aiheeseen. Hän ei valitse aihetta, vaan alitajunta valitsee aiheen, se ei ole tietoinen valinta. ”Elän unen sisällä ja yritän ottaa selville mitä se on.” Kun hän aloittaa uuden, hänen täytyy opetella kirjoittamaan, aina uudestaan ja uudestaan. Kirjoittaminen kestää vuosia - kymmenenkin vuotta elämää saman kirjan kanssa. ”Yritän kirjoittaa sivun päivässä, parhaana kaksi Hidas kirjoittaminen sopii minulle.” Hän on käsityöläinen, hän kirjoittaa kynällä saman kappaleen monta kertaa ja vasta sitten kun se tuntuu hänestä valmiilta, hän kirjoittaa sen koneella.

Tuo kaikki mitä hän sanoo kirjoittamisesta on tuttua minulle, paitsi että en enää kirjoita kynällä kuin öisin unia, ja matkoilla havaintoja ja ajatuksia muistikirjaan. Olen aina ollut hidas kirjoittaja, ja mitä vanhempi, sitä hitaampi. Jos en saa alitajuntaa liikkeelle, kirjaa ei synny. En pysty viemään loppuun asti aiheita, jotka olen keksinyt päässäni. Alitajunta on kiinnostunut vain rajallisesta määrästä aiheesta ja ne liittyvät aina tavalla tai toisella tunteiden historiaan.

”Kirjailija on aina ensin lukija, poikkeuksia ei ole,” Auster sanoi. Hän luki mitä sattui, kunnes 15-vuotiaana kohtasi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja luettuaan sen ajatteli, että jos kirjat ovat tuollaisia, haluan kirjoittaa. Minulle Rikos ja rangaistus oli samanikäisenä kirjallinen herättäjä. Rakastuin Dostojevskiin päätä pahkaa ja halusin tulla hänenkaltaisekseen kirjailijaksi. Se oli kohtalokas rakastuminen. Esikuva oli niin korkealla, että kaikki mitä yritin kirjoittaa, tuntui sen rinnalla surkealta räpellykseltä. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että en voi kirjoittaa kuin Dostojevski, koska en ole hän. Ehkä Austerillakin oli samankaltaisia vaikeuksia vapautua suuren kirjailijan varjosta.

Austerin kirjailijan oppivuodet kestivät kauan. Vasta kolmenkymmenen ikäisenä hän oli jossain määrin tyytyväinen teksteihinsä ja alkoi näyttää niitä muille. Hän sanoi, että ei osannut kirjoittaa fiktiota. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa oli Yksinäisyyden äärellä ( 1982). Se ei ole fiktiota. Ensimmäinen fiktiivinen teos Lasikaupunki ( New York –trilogian ensimmäinen osa) ilmestyi vuonna 1985. Auster sanoi tv-ohjelmassa, että 17 kustantajaa hylkäsi sen. Tästä asiasta en ole ihan varma, koska eräs kollegani sanoi, että se oli Yksinäisyyden äärellä, jonka hylkäsivät. Sivumennen sanoen Samuel Beckettin esikoisromaanin hylkäsi 32 kustantajaa. Suomessa tuollaisiin ennätyslukuihin ei pääse, ei ole tarpeeksi kustantajia. Hylkäämisten määrästä päätellen hylkääminen ei ole pahasta, ainakaan niille joista kehittyy myöhemmin maailman luokan kirjallisuustähtiä ja nobelisteja.

Minun suhteeni Austeriin on vähän outo. Alan aina innolla lukea hänen uutuuskirjaansa, mutta jostain syystä se jää kesken. En osaa sanoa onko minussa vai kirjassa vika. Ainoat poikkeukset ovat olleet Yksinäisyyden äärellä ja Timbuktu, erään koiran( nimeltä Mr. Bones) tarina, jonka luin muutama kesä sitten Talin puutarhassa. Se tarina limittyy muistikuviini puutarhasta, ikään kuin Mr.Bones olisi juoksennellut puutarhan käytävillä. Mutta ei se ollut pelkästään koiran tarina, vaan myös runoilijan tarina, Austerin oma tarina ajalta jolloin hän oli tuntematon runoilija.

Yksinäisyyden äärellä -kirjan luin loppuun viime yönä. Pitkään aikaan mikään kirja ei ole koskettanut minua niin paljon. Hän kirjoittaa kirjan ensimmäisessä osassa näkymättömän miehen muotokuvan: ” Mikään ei herättänyt hänessä voimakkaita tunteita, eivät asiat eivätkä aatteet eivätkä ihmiset, ja koska hänellä ei ollut kykyä tai halua paljastaa sisintään missään oloissa, hän oli onnistunut säilyttämään elämään tietyn välimatkan, välttämään paneutumisen minkään ytimeen. Hän söi, kävi työssä, hänellä oli ystäviä, hän pelasi tennistä, eikä hän silti ollut läsnä. Hän oli sanan syvimmässä ja täysimmässä mielessä näkymätön mies. Näkymätön toisille ja mitä todennäköisemmin myös itselleen.” Näkymätön mies oli Austerin isä. Hieno tarina sekä isän että pojan yksinäisyydestä. Austerin varhaisin muisto isästä oli poissaolo, ja myöhempi muisto: kaipaus.

Kirjan toisen osan nimi on Muistin kirja, jossa Auster pohtii yksinäisyyden, muistamisen ja sattuman teemoja välimatkan päästä , kolmannessa persoonassa, silti oman elämänsä kautta. Olen kirjoittanut jo niin pitkään tänään, että en jaksa enempää. Televisiossa hän sanoi, että ” kun olemme yksin emme, ole yksin. Meissä olävät muut ihmiset, heidän muistonsa. Täydellistä yksinäisyyttä ei ole."

PS. Kun etsin netistä Austerin kuvaa löysin hänen astrologisen karttansa. Hän on Vesimies , syntynyt helmikuun 3. päivä vuonnan 1947 ( Hah, ilmankos tuntui tutulta mieheltä, minun molemmat poikani ovat Vesimiehiä, samoin kuin minä.) Joku ranskalainen on tehnyt perusteellisen selvityksen Austerista tähtien valossa. Selvitys löytyy täältä.

Kirjailijan päivä

Kari Klemelä kirjoitti kääntäjän epätavallisesta päivästä, mistä sain inspiraation kirjoittaa millainen oli kirjailijan päivä tänään lauantaina.

Heräsin puoli kymmeneltä, tavallista myöhemmin, koska valvoin pikkutunneille ja katsoin E. L. Doctorowin romaaniin perustuneen elokuvan Ragtime, eivätkä kissat herättäneet minua aamulla. Doctorowin kirjan olen lukenut kauan sitten, mutta en muista siitä mitään. Elokuva oli aika hyvä analyysi siitä millaista tuhoa tavallisten amerikkalaisten kateus, ennakkoluuloisuus, rajoittuneisuus ja sivistymättömyys saa aikaan. Suomalaiset tavikset eivät poikkea heistä. Tavismaisuus on yleismaailmallinen ilmiö ja aiheuttaa paljon pahaa. Jottei kukaan lukija ottaisi tästä itseensä, ilmoitan että tavikset eivät lue, eivät varsinkaan verkkolokeja, saati että he kirjoittaisivat niitä. Elokuvan jälkeen luin vielä muutaman sivun Paul Austerin kirjaa Yksinäisyyden äärellä.

Kuten joka aamu , kirjoitin muistiin, mitä tapahtui yön aikana. Kävin yöllä Petroskoissa esittelemässä suomenopettajan isoäidilleni. Molemmat ovat kuolleet - isoäiti on haudattu Petroskoihin, suomenopettajan hautapaikkaa en tiedä. Uni sai luultavasti virikkeensä Paul Austerista, joka pohti kirjassaan isänsä kuolemaa ja sitä miten kuolleet jatkavat elämäänsä elävien muistoissa.

Kymmeneltä kun olin syönyt jukurtin leivänpalan kanssa ja selannut aamun lehden lävitse, aloitin työt, kirjoitin kaksi tuntia, sain noin puoli liuskaa valmista tekstiä. Avasin toisen tietokoneen, laitoin kahvinkeittimen päälle ja luin sähköpostit. Join kahvia luin päivittyneet suosikkiblogit. Yhden aikaan palasin työkoneen ääreen ja kirjoitin kappaleen. Sitten muistin että olen kirjoittanut tästä asiasta aikaisemminkin, se saattaisi olla käyttökelpoista tekstiä. Naputtelin hakusanan Copernic-hakurobottiin, osumia tuli 508. Naputtelin toisen hakusanan, joka oli vähän tarkempi, osumia 108 joita rupesin käymään lävitse. Kaksi tuntia kului, löysin kaikkea muuta, paitsi en sitä tekstinpätkää mitä etsin. Löysin mm.Merete Mazzarellan sanoja lukemisesta ja kirjoittamisesta, jotka laitan Kirjailijan päiväkirjan puolelle, kunhan ehdin.

Nykyään yksi kolmasosa päivästä kuluu siihen, että etsin aikaisemmin kirjoitettua lukuisista varastotiedostoista. Työmetodini muistuttaa palapelin kokoamista. Kirjoitan paloja, joista rupean rakentamaan kokonaisuutta. Kirja on aluksi sirpaleina eri tiedostoissa, jotka on kirjoitettu eri aikoina. Kun olen saanut palapelin koottua, kirjoitan kirjan uudelleen alusta loppuun. Se on paras työvaihe, silloin alkaa tuntua siltä että kirja kirjoittaa itse itsensä ja aikaisemmat hankalat työvaiheet unohtuvat joskus niin täydellisesti että sanoo kirjoittaneensa kirjan kolmessa kuukaudessa ja jopa uskoo omiin sanoihinsa.

Neljältä lopetin etsimisen ja jatkoin tunnin kerran kirjoittamista. Sain aikaan yhden kappaleen, johon en ole tyytyväinen. Viideltä pyöräilin Itäkeskukseen ruokaostoksille ja sieltä Puotilan palstalle hakemaan persiljaa ja palsternakkaa. Kiskoin kesäkurpitsan varret maasta ja käänsin maata. Puoli seitsemältä palasin kotiin, annoin kissoille ruokaa ja söin itse kesäkurpitsapaistosta riisin kera ja join lasin punaviiniä. Aterian jälkeen rupesin kirjoittamaan mitä tein tänään. Nyt kello on viisitoista vailla yhdeksän. Viidentoista minuutin kuluttua alkaa Taviani veljesten elokuva Tähtikirkas yö, jonka olen nähnyt ennenkin. Muistini mukaan se on niin hyvä elokuva, että haluan nähdä sen uudelleen.

Kirjoittavat kissat ja hiljaisuuden taide

"Hiljaisuus vaikuttaa päällisin puolin aina toimettomalta ja tapahtumaköyhältä, mutta oikeastaan ilman hiljaisuutta työhön ei synny rytmiä, jolloin tapahtuisi jotain. Lopputulos syntyy sekä pakottamatta että pakottamalla. Aikarajat ja deadlinet ovat osa kohtalon lankoja joihin meidät on köytetty,” kirjoittaa Kirsi Neuvonen Kuparipelto –lokissaan. Hän päivittää pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Eilen kolahti postiluukusta eteisen lattialle Kissat kertovat –antologian ( kuva vieressä) tekijänkappale. Noin kolmekymmentä kissaa kertoo antologiassa millaista on kissanelämä. Kertojien joukossa on työtoverini Noora, jonka sihteerinä toimin toissa kesänä. Se lukee Karvaista nettipäiväkirjaa, mutta ei minun tietääkseni ole aikonut perustaa omaa päiväkirjaa nettiin eikä haaveile kirjailijanurasta, ei näytä piittaavan edes siitä, että on päässyt Nobel-kirjailija Brodskyn kissan Pasikin kanssa samaan kirjaan. Pasikista ei kirjassa valitettavasti ole kuvaa, koska neuvostotulli takavarikoi sen. Pasikin mukaan: ” eihän sellaista kauneutta saanut salakuljettaa pois Neuvostoliitosta.”

Tänään perjantaina on Kissojen yö Korkeasaaressa. Minulla on joka yö nykyään kissojen yö, sillä uusi asukas nimeltään Eppu pitää mahtavia konsertteja öisin. Se yrittää herättä huomiota, mutta minä vain käännän kylkeäni. Sen mielestä päivät ovat nukkumista, yöt seurustelua varten.

PS. Olen liittänyt linkkilistaan kolme uutta lokia: 1) Kari Klemelän Kääntäjän päiväkirjan, koska tietyistä perhesyistä johtuen tunnen lukkarinrakkautta kääntäjiä kohtaan. Hän kirjoitti eilen Venäjästä; 2) Unen huoneet nimi kertoo miksi se loki kiinnostaa minua; 3) Riitettä joka on luku-, kirjoitus- ja havaintopäiväkirja.

Omistusoikeus sanoihin???

Olen tekijä, mutta en ole päässyt perille oikeuksistani. Suuri tekijänoikeuskeskustelu näyttää keskittyvän kuluttajien ja mediateollisuuden väliseen eturistiriitaan. Kirjailijat eivät ole julkiseen keskusteluun Anu Kaipaista lukuun ottamatta, joka peräsi oikeuttaan Nuoruustango-nimeen (kts. .keskustelua alempana: Nimenantamisen vaikeudet). Tänään eräässä kokouksessa sivuttiin ohimennen kirjailijan/ kääntäjän omistusoikeutta uutuussanoihin. Saako niitä sanoja käyttää kaupallisiin tarkoituksiin maksamatta korvausta sanojen keksijälle? Kysymys oli Jaana Kaparin, Harry Potterin kääntäjän, keksimistä sanoista: huispaus, Tylypahka, ankeuttaja, Puuskupuh, Rohelikko jne. Asia ei kuulunut kokouksen listalle, jotenka siitä ei käyty syventävää keskustelua., mutta se jäi vaivaamaan mieltäni. Voiko sanoja omistaa? Jos sattuisin keksimään upean uutuussanan (mikä on epätodennäköistä), voisinko vaatia korvausta, jos vaikkapa jokin pikkuhousunsuojien valmistaja ottaisi sen käyttöönsä? En todellakaan tiedä, mistä uudessa tekijänoikeuslaissa on uutta kirjailijan kannalta, mikä johtuu siitä että en ole ehtinyt perehtyä asiaan. Vuorokaudessa on liian vähän tunteja, joskus pitää nukkuakin, jotta näkisi inspiroivia unia.

Kuvassa Honore Daumierin näkemys kirjojensa päällä seisovasta Victor Hugosta

Tyhmä kuin lammas

Kun olen koko illan tuijottanut tietokoneen ruudulta värikarttoja , tunnen olevani tyhmä kuin lammas. Värit eivät synkkaa enkä löydä kartoilta mieleisiäni värejä. Joko en osaa koodata oikein tai sitten värikartat ovat kehnoja. Koodaaminen on rasittavaa, se supistaa tajuntaa. Kuvan tietokonetta tuijottavat lampaat, joihin samaistun, ovat Heinzin Obainin Meister vom Himmel ( Mestari taivaasta) -nimisestä postikortista.


Kävin vilkaisemassa mitä lokeissa kirjoitetaan. Käymälässä oli mielenkiintoinen kirjoitus Terijoen hallituksesta. Tätäkään en ollut tiennyt: "New Yorkissa järjestettiin 20 000 ihmisen mielenosoitus Otti Ville Kuusisen Suomen kansanhallituksen puolesta. Bertnand Shaw ja John Steinbeck esittivät julkilausumansa Kuusisen puolesta, ja toivoivat oikeudenmukaisuuden ja sivistyksen voittoa Suomessa."

Kaikki on hetken tässä -lokissa on Leevi Lehdon Google-runogeneraattorilla laadittu runo Pariisista. Minä en ole vielä päässyt perille, miten se generaattori toimii. Minua kiinnostavat enemmän lokinpitäjä Elinan arkiset havainnot katujen kielestä ja ranskan ja suomenkielen erilaisista tavoista ilmaista asioita. Ranskalainen Lacan kirjoitti, mikäli muistan, ja mikäli ymmärsin oikein, että alitajunnan rakenne vastaa kielen rakennetta. Siinä tapauksessa suomalaisten ja ranskalaisten alitajunta on hyvin erilainen. Jos niin on, suomalaisten ja ranskalaisten unien sekä tavan, miten he näkevät, kokevat ja tulkitsevat ns. todellisuutta, täytyy olla hyvin erilainen.

Vaihdoin värejä

Tämän päivityksen tarkoitus on kokeilla miltä verkkolokini uudet värit näyttävät. Keksin tänään miten värejä voi vaihtaa. Tausta on nyt samaa vihreää kuin hameeni. Sitä en vielä keksinyt, miten vaihdetaan logo vai miksi tuota yläpalkkia nimitetään, jossa lukee Sanat. Koko päivä meni opetteluun. Hyödyllisemminkin aikansa olisi voinut käyttää. Esimerkiksi lukemalla syksyn runoja kuten John Keats tuossa vieressä. Hänen kirjansa näyttää kyllä paksummalta kuin keskiverto runokirja. Ehkä hän lukee Dantea. Minulla on yöpöydällä Helena Sinervon ja Anne Hännisen tänä syksynä ilmestyneet runokokoelmat: Tilikirja Sinervolta ja Oljilla täytetty nainen Hänniseltä. Avasin Hännisen uutuudenjäykän kirjan äsken ja luin: "En suosittele itseäni kenellekään, hän sanoi./ Yksinäisyys pukee häntä..." Tuntui tutulta, kuin olisin itse sanonut nuo sanat.

Blogimeemi

Vieressä oleva kuva ei liity blogimeemiin. Ämpärissä oleva kissa on nimeltään Eppu. Sillä oli vakava konflikti Simon ( 1,5 v.) kanssa toissapäivänä. Konfliktin jälkeen se muutti luokseni asumaan, kunnes Simo kasvaa isommaksi ja pystyy pitämään puolensa.

Joku kysyi, mikä meemi on. Se on kulttuurivirus, joka tarttuu yleensä silmän, mutta myös korvan kautta. Se ei ole vaarallinen ja menee nopeasti ohitse. Tartunnalle alttiita ovat ne jotka kuuluvat johonkin yhteisöön. Katri Manniselta on peräisin sosiologista kyselytutkimusta muistuttava meemi, joka on kiertänyt ennenkin ”Blogistanissa” eli Blogilistalle kirjautuneiden yhteisössä. Kysymyksiä on paljon, vastaan niihin valikoiden.

1. Koska aloitit bloggaamisen? Noin kolme viikkoa sitten, jolloin kirjauduin Bloggeriin ja perustin tämän blogin. Aikaisemmin kirjoitin (ja kirjoitan edelleen) verkkopäiväkirjaa, jonka nimi on Kirjailijan päiväkirja. Aloitin sen helmikuussa 2002. Sitä ennen olin kirjoittanut lyhyen aikaa LiveJournalia englanniksi. Sen kirjoittaminen vei niin paljon aikaa, että lopetin sen.

2. Miksi bloggaat? Alun perin (Livejournalin aikaan) tarkoitukseni oli pitää yhteyttä ulkomaalaisten virtuaaliystävieni kanssa. Kun perustin Kirjailijan päiväkirjan, se oli osa kotisivujani, ja on sitä edelleen. Kirjoitin sitä kirjojeni lukijoille, ajattelin että kun he tulevat kotisivuilleni AltaVistan tai Yahoon kautta ( Googlea ei vielä ollut), he saavat bonuksena lukea päiväkirjaani.

Sivumennen sanoen amerikkalaisen tutkimuksen mukaan, johon osallistui 600 bloggaajaa, lähes puolet kirjoitti terapiakseen, kertoi eilen verkkolehti CNET artikkelissa Blogging the blues away. Kuinkahan moni suomalainen kehtaisi kertoa, että bloggaa terapiakseen. Sitaatti artikkelista:

"In a way, blogs serve as oral history," Bill Schreiner, vice president of AOL Community, said in a statement. "When it comes to sharing blogs and reading other people's blogs, we like to connect with people, learn about their lives, and find common ground. There's no pressure to write about a particular subject or keep blogs maintained a certain way, and it's not necessarily a popularity contest."

5. Blogaatko vai bloggaatko? Kirjoitan verkkoon merkintöjä ja muistiinpanoja. En blogaa enkä bloggaa. Olen puristi ,en pidä blogi- sanasta ja sen johdannaisista. Blogi on minusta paksu ja tyhmä sana, ei sovi suomalaiseen suuhun, ploki tai verkkoloki olisi parempi.

6. Koska aloitit blogien lukemisen? 1999 rupesin lukemaan kahden ulkomaalaisen virtuaaliystävän verkkolokia. Suomalaisiaverkkolokeja rupesin lukemaan vasta vuonna 2004, kun maalainen kertoi Pinserin listasta. Samaan aikaan kirjauduin listalle.

7. Millaisia blogeja luet mieluiten? Kirjallisuuteen, kuvaamataiteeseen sekä tavalla tai toisella kulttuuriin liittyviä verkkolokeja.

8. Millaisia blogeja luet vähiten? Parisuhde- ja ihmissuhdelokeja, en jaksa enää kiinnostua parisuhdeongelmistaa, naisten ja miesten fasistisesta pahuudesta, yms. YTM- tai ATM- problematiikasta. Neulelokitkaan eivät ole enää ajankohtaisia, 30 vuotta sitten olisivat olleet, kun harrastin neulomista. Huumorilokeja käyn joskus vilkaisemassa, mutta ne ovat yleensä yhtä rasittavia kuin ns. hauskat ihmiset kutsuilla ja ravintolassa. Pidän enemmän tahattomasta huumorista.

9. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla? Aika harvoin. En ole tottunut kommentoimaan, eikä aikakaan tahdo riittää. Katsotaan sitten kun olen saanut kirjan valmiiksi.

Lopetan tähän. Katrin meemissä on niin paljon kysymyksiä, että en jaksa vastata niihin kaikkiin. Menen tekemään kesäkurpitsamuhennosta ja lukemaan Veronica Pimenoffin uusinta kirjaa, jonka nimi on lyhyesti C kuin tietokoneen kovalevyn osio, C kuin communication. Kovasti kirjassa kommunikoidaan, dialogia on niin paljon, että välillä se alkaa puuduttaa minua. Kaksi serkusta tapaa Pariisissa ja he alkavat setviä lapsuuttaan, lähinnä suhdetta kauheaan enoon/ setään joka oli sotaveteraani. 60-lukulaisten dilemma oli vaikea suhde sodassa olleisiin isiin, siksi kai heistä/ meistä tuli pasifisteja. Olen lukenut kirjasta alle puolet, mutta vaikuttaa siltä, että se on aateromaani, kuten hänen aikaisemmatkin romaaninsa. Sattumaa vai kollektiivista alitajuntaa? kun sotaveteraaniasia näyttää kiinnostavan muitakin. Eilen Tommipommi kirjoitti ensimmäisen maailmansodan veteraaneista ja Tirkistysaukko kansallisista traumoista ja isästään, toisen maailmansodan veteraanista. Ja elokuvaohjelmistoon on tullut sotalapsista kertova tarina Äideistä parhain, joka on valittu suomalaisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi tänä vuonna.

Dadaa ja sitaatteja

Päämme on pyöreä että ajatuksemme voisivat vaihtaa suuntaa", sanoi taitelija Francis Picabia, dadaisti. Luen parhaillaan Dietmar Elgerin kirjaa Dadaism, josta vieressä oleva pää on peräisin. Sen nimi on Mekaaninen pää ( Aikamme henki). Veistoksen on tehnyt Raoul Hausman jo vuonna 1919. Taiteilijat näkevät tulevaisuuteen, siksi kannattaa käydä nykytaitelijoiden näyttelyssä. Heidän näkynsä ovat kuin unia, jotka ymmärtää vasta sitten kun ne toteutuvat.

Tämän päivän trikit ovat huomispäivän totuuksia, sanoi Marcel Duchamp.

A dadaist is someone who loves live in all its unencompassable forms and who knows and says: life is not just here, but da, da ( there, there), sanoi Johannes Baader.

Alla Raoul Hausmanin "julisteruno"( poster poem). Muistuttaa vähän Bloggerin Word verificationin tuottamia dadaistisia runoja, eikö totta?

Nostalgiakuvasta nykyhetkeen

Kun etsii, niin löytää jotain muuta kuin mitä on etsinyt. Löysin kuvan ensimmäisestä sylimikrostani 1980-luvun lopulta. Sen merkki oli Toshiba, jolla kirjoitin neljä kirjaa. Kuvassa ovat silloiset ”supervisorini.” Valkoinen karvakasa, joka makaa tulostimen päällä, oli nimeltään Piu, ja näyttöruudun takaa kurkistaa Tsita. Piu oli varsinainen linssilude, se rakasti esiintymistä televisiossa ja lehdissä, mutta Tsita ei välittänyt julkisuudesta, vaan meni piiloon aina kun kuvaajia tuli.

Toshiba matkusti paljon. Se kävi Roomassa, Pariisissa, Barcelonassa, Ibizalla ja Tallinnassa, joissa kirjoitin kirjojeni ensimmäisiä versioita. Vuonna 1995 Toshiba sanoi työsuhteen irti. Ostin uuden sylimikron, Compaq Conturan, jossa oli Windows 95. Muistan että minulla oli pieniä vaikeuksia siirtyä merkkipohjaisesta systeemistä (dos-komennoista) graafiseen käyttöjärjestelmään. Tuon koneen myötä vuonna elämäni ja ihmissuhteeni muuttuivat virtuaalisiksi, kytkeydyin Webiin ja maailma avartui Euroopasta Amerikkaan, Aasiaan ja Australiaan. Ensimmäisiä postituslistoja, joille kirjauduin oli Nettime. Olen ollut sille uskollinen jo kymmenen vuotta. Kosovon kriisin ja Irakin sodan aikana se oli nopein tiedonvälittäjä. Tietojen lisäksi se välitti silminnäkijöiden kokemuksia kriisialueilta.

Tänään Nettime julkaisi kiinnostavan käännöksen artikkelista, jossa pohditaan mitä Katrina- hurrikaani paljastaa Yhdysvaltain yhteiskuntajärjestelmän nykytilasta. Artikkeli ilmestyi Le Figaro –lehdessä viime maanantaina. Onko järjestelmä hajoamassa omaan mahdottomuuteensa, kuten Neuvostoliitto aikoinaan? Onko Katrina samanlainen alkusoitto hajoamiselle kuin oli Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989? Artikkelissa haastateltu Emmanuel Todd sanoo: “What seems to me more striking is the way this America that incarnates the absolute opposite of the Soviet Union is on the point of producing the same catastrophe by the opposite route. Communism, in its madness, supposed that society was everything and that the individual was nothing, an ideological basis that caused its own ruin. Today, the United States assures us, with a blind faith as intense as Stalin's, that the individual is everything, that the market is enough and that the state is hateful. The intensity of the ideological fixation is altogether comparable to the Communist delirium. This individualist and inequalitarian posture disorganizes American capacity for action.”

Pitkä artikkeli kokonaisuudessaan on alempana otsikolla: Katrina: The Specter of a Soviet-Style Crisis.

PS. 15.09 Siirsin artikkelin Kirjailijan päiväkirjaan

Fiktiivinen mökki

Tässä on se fiktiivinen mökki, jossa kävin eilen ja joka tunnetaan nimellä "Aleksis Kiven kuolinmökki." 90-luvun alkupuolella kävin eräässä toisessa fiktiivisessä talossa. Sen nimi oli "Pushkinin kotimuseo."

Raija Siekkinen on kirjoittanut siitä käynnistä novellin Pyhä Ambrosius -nimisen novellin (sisältyy kokoelmaan Kaunis nimi). Se on herkullinen kuvaus talosta, jossa Pushkin ei ole koskaan asunut, ja hänen esineistään joita opas esittelee, ja joita hän ei ole koskaan käyttänyt. Kaikki on sikäläisen Museoviraston tai vastaavan fiktiota. Opas selostaa talon alkuperäisyyttä ja tulkki kääntää: " Mikään näistä ei ole olemassa. Tämä talo on palanut, poltettu. Kenties voimme olettaa että se on ollut tällainen. Täällä eli Pushkin. Tämä hyvin alkuperäinen talo on tehty sen mukaan, mitä tämän ajan ja tämän säädyn ihmisten elämästä tiedetään. Näin siis eli Pushkin, kaikkien aikojen suurin venäläinen runoilija." Sitten käykin ilmi että Pushkin ei koskaan asunut alkuperäisessäkään talossa, vaan pihan perällä pienessä mökissä lapsenhoitajansa kanssa. Hänen lapsenhoitajansa oli muuten syntyjään inkeriläinen, jonka kertomat kansantarinat ja sadut hän jalosti omiksi saduikseen ja runoikseen.

Kulttuurimatkailua

Olen taas sivistynyt vähän. Kävin Tuusulassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Näin Aleksis Kiven kuolinmökin, joka on Museoviraston fiktio talosta jossa Kiven sanotaan kuolleen. Mutta kenties hän kuolikin navetassa tai sikolätissä, johon hänet oli teljetty. Juhani Ahon ja Venny-Soldan Brofeldtin Aholasta mukaani tarttui vieressä oleva kuva, jossa mies näyttää istuvan metsässä sylimikro polvillaan. Kuvan on maalannut kirjailijana paremmin tunnettu Arvid Järnefelt. Sen nimi on Maalari puiden keskellä. Mallina on luultavasti ollut hänen veljensä Eero Järnefelt, jonka taloon pääsin tänään tutustumaan Eino Leino – seuralaisten kanssa. Talon omistaa Järnefeltin tyttären poika, se ei ole museo, vaan paikka jossa asutaan ja eletään, ja kai siksi siellä oli Eero Järnefeltin henki niin voimakkaasti läsnä.

Aholassa en tuntenut Juhani Ahon ja Venny Soldan- Brofeldtin henkistä perintöä yhtä voimakkaana. Siellä oli liian paljon ihmisiä. Oli Juhani Ahon syntymäpäivä. Hän syntyi 11.9. sataneljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen kunniaksi Aholaan oli järjestetty seminaari klassikoiden ja erityisesti Juhani Ahon merkityksestä. Rautatie ja lastut eivät kolahda kuulemma nykykoululaisiin. Eivät ne kyllä kolahtaneet minuunkaan aikoinaan. Juha ja Helsinkiin -romaani uppoaa heihin paremmin. Löytyy samaistumispisteitä tunteen tasolla. Johtopäätös: klassikko on elävä, kun se puhuttelee lukijaa yli aikakausien. Juhani Aho on kielellisesti rönsyilevä, jopa naisellinen, kuten sanoi seminaarin alustaja kirjailija Sirpa Kähkönen, ja sen takia modernistien kaanon, joka nousi valtaan 50-luvulla ja jonka ihanteena oli kielellinen niukkuus ja tiukkuus, ei hyväksynyt häntä. Kähkölän mukaan modernistit torjuivat tunteet ja itä- suomalaisesti mutkittelevan kielen. Minusta Juhani Aho on suomalaiseksi mieskirjailijaksi aika sensuelli ja tajuava, hän tajuaa jopa naisen tunne-elämää.

Nimenantamisen vaikeudet

Hesari kertoo tänään, että Anu Kaipainen on pahastunut Otavalle, joka antanut Reijo Mäen dekkarille nimen Nuoruustango. Kaipaiselta on aikaisemmin ilmestynyt samanniminen romaani ja runo, josta Kaj Chydenius teki tunnetuksi tulleen laulun. Tavallisesti kirjailija antaa kirjalle nimen, joka liittyy jollakin tavoin kirjan keskeiseen teemaan, ja kustantaja hyväksyy nimen. Esikoisromaanin nimeämisessä minulle tuli pientä erimielisyyttä kustantajan kanssa, kun hän ei hyväksynyt antamaani nimeä, vaan ehdotti nimeksi Irti miehistä. En tiedä oliko se hänen vitsinsä, tuohduin vähän ja sanoin, että olkoon vaikka Irti. Ja sen nimen esikoisromaani sai.

Kukaan kirjailija ei taatusti halua antaa kirjalleen samaa nimeä kuin on aikaisemmin ilmestyneellä kirjalla, mutta sellaista sattuu vahingossa. Siksi tarkistan etukäteen kirjastojen luetteloista, että kirjalle suunnittelemani nimi ei ole jo käytössä. Ennen piti käydä plaraamassa kirjastojen kortistoja ja vanhoja Vuoden kirjat -luetteloja, mutta nykyään on helpompaa, kun nimen voi käydä tarkastamassa tietokoneella kirjastojen tietokannoista. Luulisi, että jokainen kustannustoimittaja tekisi sen automaattisesti. Kirjailijoille sellainen asia ei ehkä tule mieleen, eikä kaikilla ole nettiyhteyttä tai tietoa siitä miten kirjastojen hakukoneita käytetään.

Tiedän kokemuksesta miten harmillista samannimisyys on. Sari Vuoristolta ilmestyi vuonna 1998 Irti -niminen novellikokoelma ja Ismo Alangolta vuonna 1996 I-r-t-i - albumi ( Minun Irtini oli ilmestynyt jo 1970). Kaksi vuotta sitten Juhani Salokanteleelta ilmestyi Samaa sukua - romaani. Samana syksynä ilmestyi myös Michel Cunninghamin romaani, jonka suomennoksen nimi oli Samaa sukua. ( Minun Samaa sukuani oli ilmestynyt vuonna 1985).

Täytyy tunnustaa, että en tunne tekijänoikeuslakia, vaikka olen kirjailija. Tänään vasta luin Hesarista, että ”tekijänoikeuslain 51. pykälän mukaan taiteellisen teoksen nimen julkaiseminen voidaan kieltää, jos nimi voidaan sekoittaa aikaisemmin julkistettuun tekijään tai sen tekijään.”

Blogi ei ole taiteellinen teos, jotenka tekijänoikeuslain 51. pykälää ei voi soveltaa tähän blogiin, jonka nimi on Sanat, eikä myöskään nettipäiväkirjaani jonka nimi on Kirjailijan päiväkirja. Kun valitsin tälle blogille nimeä, mieleeni ei tullut että Jean-Paul Sartrelta on ilmestynyt suomeksi samanniminen omaelämäkerrallinen romaani. Nimi syntyi, kun silmäni kulkivat hajamielisesti pitkin kirjahyllyä ja osuivat kirjan selkään, jossa luki: Sanat että tietäisimme. Voilá! siinä on blogille nimi, mutta se on liian pitkä, minä ajattelin ja pudotin loppuosan pois. Sanat että tietäisimme on ranskalaisen Guillevicin runon ensimmäinen säe. Se on ilmestynyt Mirja Bolgárin toimittamassa ranskalaisen runouden antologiassa vuonna 1975.

Kun rupesin julkaisemaan netissä Kirjailijan päiväkirjaa noin kolme ja puoli vuotta sitten, ajattelin että lukijan täytyy nähdä otsikosta millaisia asioita päiväkirjassa käsitellään, ja otsikon pitää kertoa millainen ihminen päiväkirjaa pitää. En muistanut, että Dostojevski oli kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjan, vaikka olisi pitänyt muistaa, koska olin lukenut sen suomennetun version joitakin vuosia aikaisemmin. Johtopäätös: Muistamattomuus, huolimattomuus ja tietämättömyys saavat synnyttävät samoja nimiä. Toivottavasti Dostojevski ja Sartre eivät käänny haudassaan sen takia, että käytän heidän omaperäisten teostensa omaperäisiä nimiä nettipäiväkirjassani ja blogissani.

Kulttuuria ja urheilua -blogissa pohditaan tänään tekijänoikeusasiaa hieman eri näkökulmasta otsikolla Oikeus nimeen. Siteraan kirjoittajalta yhden kappaleen.

”Minua, tekijänoikeuden periaatteellista kannattajaa, tämä hämmentää kovasti. Terve järki kun sanoo, että kulttuuriset lainat ovat olennainen osa kulttuuria: Mäen dekkaria lukematta arvelen, että Kaipaisen sanoittama Nuoruustango saattaa soida taustalla jossain romaanin tärkeässä kohdassa, tai ainakin se on osa romaanin kulttuurista viitekehystä - jos ei muualla niin lukijan päässä.”

Sanaton

Olen puhunut tällä viikolla niin paljon, että olen sanaton. Puhuminen väsyttää. Lainaan Pier Paolo Pasolinin sanoja. Ne liittyvät edellisen merkinnän kommentteihin Houellebecqin lohduttomuudesta ja vanhenemisen pelosta.

Kun rakkaus on helppoa
kurja ihminen tuntee itsensä mieheksi:
saa elämänuskolleen perustan, ja päätyy
halveksimaan niitä jotka elävät toisin.
Pojat heittäytyvät seikkailuun
tuntien olonsa varmaksi maailmassa
joka pelkää heitä, heidän sukupuoltaan.
Armottomuudessa on heidän armonsa,
keveydessä heidän voimansa,
toivottomuudessa heidän toivonsa.

Lainaus on runosta Seksi, kurjuuden lohtu, kokoelmasta Tuhkan lauluja ( suom. Pentti Saaritsa) Kun se lohtu katoaa, ei mitään jää jäljelle. Se on Hoellebecqin teema Oikeus nautintoon - romaanissa.

Kirjastokissa
Loeder hoitaa kissanvirkaa Amsterdamin yleisessä kirjastossa. Hänen virkatovereitaan on lisää Maailman kirjastokissojen kartalla
joka löytyi Jemoryn blogista. Laitan linkin sivupalkkiin kirjojen- ja kissojenystävien iloksi.

PS. Jostain syystä tämä blogi päivittyy itsestään, vaikka en ole pariin päivään kirjoittanut tänne mitään.

Keskiluokan Zarathustra

”Mihin Jumalaa voi verrata? Ensimmäiseksi tietysti naisen pilluun, mutta mahdollisesti myös turkkilaisen kylpylän höyryihin. Joka tapauksessa johonkin sellaiseen, jossa henki voi tulla mahdolliseksi kun ruumis on tyydytetty ja kyllästetty nautinnolla, ja kaikki huolenaiheet ovat tiessään,” pohtii Michel, Michel Houellebecqin romaanin Oikeus nautintoon ( suom. Ville Keynäs, 2002) päähenkilö. Kauniisti sanottu naisen pillusta, tuosta ikiaikaisesta nautinnon lähteestä.

En ole vielä päässyt perille, miksi hän kuohuttaa ranskalaisia. Oikeus nautintoon -romaanissa, jota parhaillaan luen, on nimensä mukaisesti paljon eroottisia kohtauksia, mutta ei niiden luulisi hätkähdyttävän ranskalaisia. Houellebecq ei ole pornografinen kirjailija. Hän analysoi kirjassaan hedonistista kulttuuria, seksiturismia ja sen ympärillä pyörivää matkailubisnestä, mutta hän ei moralisoi, vaan panee itsensä likoon. Hänen neljäkymmentä vuotta täyttänyt päähenkilönsä on inhimillinen hedonisti, hän pelkää vanhenemista ja nautinnon menettämistä niin kuin ihmiset pelkäävät sitä mikä ei ole vielä tapahtunut - nuorena keski-ikäistymistä, keski-ikäisinä vanhuutta ja vanhoina kuolemaa - ja näkevät vastenmielisinä itseään kymmenen, kaksikymmentä vuotta vanhemmat ihmiset, koska näkevät heissä oman tulevaisuutensa.

Uuteen Paris Match –lehteen, josta tämän kirjoituksen otsikko on peräisin, on poimittu Houellebecqin äsken ilmestyneestä romaanista muutamia sitaatteja, yksi niistä kuuluu:

”Nuoruus, kauneus, voimakkuus: fyysisen rakkauden arvot ovat täsmälleen samoja kuin natsismin arvot.”

Ja toinen: ” Nykymaailmassa voi olla ryhmäseksin harjoittaja, bi, transu, eläimiin sekaantuja, S/M, mutta on kielletty olemasta vanha.”

Vaikuttaa vähän siltä Paris Matchin jutun mukaan, että Houellebeqcin vanhenemisen pelot ovat syventyneet ja maailmankatsomus synkentynyt entisestäänkin. Valonpilkahdusta ei näy missään päin.

Ei minusta vanheneminen nyt niin kamala asia ole, siihen tottuu. Sitä voi nauttia muustakin kuin seksistä. Minun vanhenemisenpelkoni oli pahimmillaan 28-vuotiaana, silloin tuntui siltä että elämä on takanapäin eikä mitään ole enää odotettavissa, ei ainakaan mitään parempaa, ja maailmakin oli kamala paikka, rikkaat riistivät köyhiä, Afrikassa kuoltiin nälkään ja Vietnamissa sodittiin. Maailma tuskin koskaan muuttuu paremmaksi, se kehittyy aina vain huonompaan suuntaan, vuosituhannesta toiseen.

Ja vielä yksi sitaatti Houellebecgilta, romaanista Oikeus nautintoon. Se liittyy vieressä olevaan Houellebecqin kuvaan, jossa hän pitelee pessimisti Schopenhauerin espanjankielistä kirjaa kädessään:

”Schopenhauer kirjoitti, että omasta elämästään muistaa vain vähän enemmän kuin jostakin lukemastaan romaanista. Kyllä, niin se juuri on: vain vähän enemmän.” Miten lohdullista!

Lisää Houellebecqista täällä: Todellista sinkkuelämää.

Mitä muistiin jää?

mietin eilisiltana kun katselin puolihuolimattomasti Uhrilampaita, jonka olin nähnyt viisi vuotta sitten Ranskassa ranskaksi dubattuna ja tekstitettynä. Muistin vankilakohtaukset, psykopaatti-psykiatrin (jota esitti Anthony Hopkins) hullun intensiivisen katseen, hänen kuonokoppansa ja sen että hän oli purrut uhreiltaan kielen poikki. Muistin myös sarjamurhaajan kasvattamat yökiitäjät, joita hän pani uhriensa suuhun, mutta kaikki muu oli haihtunut mielestäni. Ei selvinnyt tällä toisellakaan kerralla, miksi ex-psykiatri oli purrut kielen poikki uhreiltaan. Tuli mieleen, että mahtoiko kirjailijalla, jonka romaanin elokuva perustui, olla lörppöjä lähimmäisiä, joilta hän olisi halunnut purra kielen poikki, jotta he vaikenisivat, tai jotain kaunaa psykiatreja kohtaan? Vai oliko hänellä traumaattinen suhde kieleen, kuten aika monella kirjailijalla on – ei heistä muuten kirjailijoita olisi tullutkaan (vrt. puhetaidon mestari Demosthenes, joka oli änkyttäjä)? Kirjailijat ovat siinä onnellisessa asemassa että he voivat heijastaa toiset ja kolmannet naamansa henkilöhahmoihin, joita he luovat. Hyvällä kirjailijalla pitää olla vähintäänkin tuhat naamaa, kaksinaamaisuus ei riitä. Elokuvan jälkeen päättelin, että muistiin ei jää elokuvista, elämästä ja unista mitään mikä ei tavalla tai toisella kosketa tunteita. Koska itselläni on kielitrauma, niin mieleeni jäi elokuvan symbolit, jotka liittyivät suuhun: kieli, kuonokoppa ja yökiitäjän toukat tapettujen naisten nielussa. Englanninkielessä tosin kieli (tongue) ja kieli (language) eivät ole yksi sama, kuten suomenkielessä.

Taikapeili

”Päiväkirjoissa lienee myös kyse siitä, millaisena ihminen haluaa nähdä itsensä. Teksti on taikakuvastin. Kun ihminen kirjoittaa itseään julkisuuteen, harva rohkenee paljastaa toisia tai kolmansia kasvojaan. Tekstuaalinen minä voi olla kokonaan toinen kuin esimerkiksi seksuaalinen minä, ruumiillinen itse, ” Päivystävä tekstintutkija eli Vesa Heikkinen kirjoittaa uudessa Hiidenkivessä ( 4/2005 Elämiä verkossa). Hän analysoi kolmen mepin (Satu Hassi, Alex Stubb ja Piia-Noora Kauppi) nettipäiväkirjoja ja vetää niiden sisällön perusteella johtopäätöksen: ”Nettimepin omakuva on yksinaamainen: En koskaan mokaa. Minulla ei ole huonoja päiviä. Olen ihana, rakastakaa minua, pliis.”

Ei kai kukaan poliitikko ole niin hullu, että kirjaisi huonoja päiviään julkiseen päiväkirjaan. Iltapäivälehdet olisivat riemuissaan, kun saisivat aineistoa tyhjiin uutispäiviin mappien mokista. En ehdi enempää kommentoida, palaan asiaan myöhemmin

PS. Olen nyt näprännyt koko illan linkkien kanssa. Bloggerin linkit siirtyvät listaan aika helposti, mutta Vuodatuksen ja muiden blogisivustojen linkit vaativat niin paljon lisänäpräämistä, että päässä alkaa kiristää. Täytyy tehdä lisäyksiä jonain toisena iltana.

Rakkaus, kateus ja luovuus

Muistiinmerkintä Tor-Björn Hägglundin kirjasta Rakkauden hipaisu: Psykoanalyyttisiä esseitä ennen kuin palautan kirjan kirjastoon:

”Mikään ei herätä niin suurta kateuden vimmaa kuin rakkaus ja luovuus toisen ihmisen ominaisuuksina. Ulkopuolelta tulevaa kateuden vimmaa on ehkä kuitenkin helpompi sietää kuin mielensisäistä ristiriitaa, missä oma sisäistetty kauna muita kohtaan käy hyökkäykseen omaakin rakkautta ja luovuutta vastaan nihiloimalla ne kyynisesti tai herättämällä häpeää. Emme koskaan ole niin paljaita itsellemme ja muille kuin paljastaessamme rakkauttamme tai luovuuttamme. Emme niinkään häpeä paljastaa suojautumisiamme ahdistusta vastaan emmekä näyttää ajatusrakennelmiamme, mutta häpeämme paljastaa tunteittemme aitoutta tosi-itseämme.”

Vajaa kuukausi sitten pohdin ystäväni ja kollegani kanssa, jonka kirja ilmestyy tänä syksynä, mistä johtuu häpeäntunne, mikä seuraa kun luovuttaa käsikirjoituksen pois. Kirjan oikovedoksen lukeminen on lähes sietämätöntä piinaa. Ja kun kirja on ilmestynyt, piina jatkuu, kun kirjaa pitää markkinoida, käydä kustantajan kiertueilla ja kehua kirjaansa, antaa haastatteluja lehdille jne. esiintyä television Kirja Ä ja Öössä, jos hyvin sattuu. Ristiriita on hirveä, toisaalta haluaisi painua maan alle häpeästä, toisaalta toivoisi kirjalle myönteistä julkisuutta. Kun Hullun taivaassa ilmestyi ja pääsi/joutui Finlandia-ehdokkaaksi, kasvoihini nousi ihottuma, jota luulin psoriasikseksi. Se oli hyvä syy kieltäytyä julkisuudesta. Pakenin kirjan aiheuttamaa häpeää Pariisiin, jossa aloin kirjoittaa seuraavaa romaania.

Ystäväni ja minä emme pystyneet selvittämään, mistä kirjan jälkeinen häpeä johtuu, mutta Hägglundin kirja, joka osui sattumalta silmiini kirjastossa, kun hain aivan muuta kirjaa, antaa vastauksen. Vain kirjoissaan kirjailija paljastaa tosi-itsensä ja häpeää sen paljastumista. Mutta ei kaikissa kirjoissa. On minullakin yksi kirja jota en ole hävennyt jälkeenpäin. Se on Musta passi. Siinä en paljastanut itseäni enkä rakkauttani. Se oli kirja sedästäni, jota en rakastanut niin kuin isääni. Isästä kirjoittamaani häpeän vieläkin, vaikka sen kirjoittamisesta on kulunut kymmenen vuotta, enemmänkin, ellen väärin muista. Aika usein käy niin, että sattumalta jostain kirjasta tai muualta löytyy vastaus kysymykseen jota on juuri pohtinut. Jung sanoi sitä merkitykselliseksi sattumaksi, synkroniteetiksi.

Michel Houellebecq - Miten kirjailija runtataan hellästi

Emily Eakinin artikkeli The Guardian –lehdessä kaapattu Pierre Assoulinen blogin kommenttiosastosta 28.8.05, liittyy kirjoitukseen Kohukirjailija Michel Houellebecq

November 19, 2000

He's a sexist Stalinist eugenicist. He's also a pornographer and a homophobe. So how did best-selling author Michel Houellebecq become a hero in literary France?

Emily Eakin

Anomie is a disease which disproportionately afflicts French novelists. But even by the standards of the country that gave us Proust (a bedridden neurasthenic) and Sartre (the author of Nausea), Michel Houellebecq represents a particularly acute case. Houellebecq is France's biggest literary sensation in 20 years - and his suffering is enormous.

To spend a weekend in his company is to become an unwitting participant in a sensory-deprivation experiment. External stimuli are reduced to a minimum. Physical movement is discouraged. Likewise, talking and eating, and any other activity that might detract from the primary objective - getting from Saturday morning to Sunday night with as little conscious awareness as possible. Living outside Dublin, where Houellebecq moved from Paris last year, helps: he knows almost no one in the city, and doesn't like to speak English.

When I rang the bell of his suburban town house in June, I was the first person to have done so in quite some time. Houellebecq answered the door in stockinged feet, blinked at me with his sad, brown eyes and ushered me into the living room. He curled up in a chair with a pack of Silk Cuts and a bottle of Jim Beam and hardly moved for the entire weekend. He murmured obligingly in response to my questions, but finishing a sentence often proved beyond him. Whatever energy he had seemed mostly consumed by the quiet labour of existing.

Houellebecq's wife, Marie-Pierre, came and went, refilling liquor glasses and emptying the ashtray. By late afternoon, the room was choked with smoke, and Houellebecq was no longer sober. Through a door, half hidden behind some drapes, was a balcony and directly beyond it the gray expanse of the Irish Sea. When I asked Houellebecq when the tide came in, he seemed taken aback. 'I know it moves,' he reflected, 'but we shut the curtains.'

By the time we sat down to dinner - in the living room - he was too inebriated to eat. He picked at his boiled crab and got some of it on his sleeve. His head began to nod; his eyelids drooped. But for the first time all day, he looked almost cheerful. 'I am the star of French literature,' he slurred. 'The most radical one of all.' He reached over and petted my knee. 'What's your name again?' he mumbled. 'How would you like to be in my erotic film?'

In France, Houellebecq (pronounced Well-beck) is famous for being a lot of things. Being a pitiful shut-in, however, is not one of them. To 20-somethings, he's a hero; to baby boomers, he's a menace to society. He is also considered by turns a pornographer, a Stalinist, a racist, a sexist, a nihilist, a reactionary, a eugenicist and a homophobe. About the only thing the French seem to agree on about Houellebecq is that he is the first French novelist since Balzac whose work captures the social realities of contemporary life.

It's an extraordinary claim - all the more unlikely given Houellebecq's palpable aversion to the world. But then, 'extraordinary' is the word that best sums up Houellebecq's career. A few years ago, he was an obscure poet and recovering mental patient with a single novel under his belt and a day job debugging computers at the French parliament. Then in 1998, he published Les Particules Elémentaires (The Elementary Particles). A novel overflowing with anguish and graphic descriptions of anonymous sex, it sold 300,000 copies and incited a national verbal slugfest unlike anything France had ever seen.

Debated on the front page of Le Monde and denounced by the Catholic press, the book bitterly divided the jury of the Prix Goncourt, France's top literary prize. (The award went to someone else.) Meanwhile, French Gen X'ers launched a Houellebecq fan club on the internet to discuss his philosophical kinship with Nietzsche and Celine. 'Suddenly, it's a question of agreeing or disagreeing with The Elementary Particles, the same way one had to agree or disagree with Picasso's Guernica,' Le Monde grumbled.

Houellebecq is now, at 42, a wealthy one-man multimedia franchise. He has ventured into music (he has recorded a CD of his poems and tours France with a rock band) and TV (he is directing an erotic film for the Canal Plus network), and his face is splashed across billboards in the Métro. Hoping that he will prove just as provocative - and bankable - in English, Knopf has brought out The Elementary Particles in translation this month, according it the kind of print run (40,000 copies) rarely lavished on a foreign novel.

It's a quixotic wager. Houellebecq's book is an original work of art - ironic, intelligent and as airtight and elegant as a geometry proof. It is also considerably bleaker than any French sex-and-death novel in recent memory. The Elementary Particles tells the story of Bruno and Michel, a pair of half-brothers who are palmed off to grandparents at a tender age by irresponsible hippie parents. Bruno grows up to become a self-loathing, sex-obsessed psychiatric patient who, though 'prepared to go to the ends of the earth' for nubile flesh 'wrapped in a miniskirt', is rarely satisfied. He abandons the one woman who loves him, when she becomes a wheelchair-bound invalid. As for Michel, he becomes a chronically depressed molecular biologist who commits suicide off the Irish coast - but not without leaving a blueprint for establishing a new species of perfectly rational human clones, the only hope for saving mankind from self-destruction.

The wretched characters, affectless prose and clinical descriptions of group sex ('Bruno and Rudi took turns penetrating Hannelore') are deeply disturbing. But the French took exception to something else: the book's militant ideology. The Elementary Particles takes pains to ensure that we don't see Bruno and Michel merely as products of bad parenting or dumb luck. Rather, they are victims of a culture awash in post-1960s values. Over the course of the novel's 272 pages, Houellebecq catalogues a daunting number of alleged scourges - the free market, New Age mysticism, legal abortion, skyrocketing divorce rates, materialism, debauchery - and lays them at the door of counterculture idealism. According to the novel's freewheeling historical logic, the 1960s begat not peace and prosperity but selfishness, misery and violence. 'In a sense,' muses Bruno in a characteristic aside, 'the serial killers of the 1990s were the spiritual children of the hippies of the 60s.' For those fortunate enough to have avoided a criminal fate, the book implies, loneliness is the reward. 'We live in a world in which there are no more links,' Houellebecq told me. 'We're just particles. It's a simple metaphor.'

His biggest gripe, however, is about what has happened to sex. The Parisian swingers' club that Bruno frequents is the apotheosis of sexual liberation gone awry. Erotic possibilities abound, but sex in the club is ultimately another free-market competition, a contest stacked in favour of the strongest and most beautiful. Bruno doesn't make the cut. He ends up checking into a mental hospital, where he plans to spend the rest of his days on a regimen of drugs that kill his libido.

'In France, the sexual revolution never stopped,' Houellebecq said. 'Now you can do what you want. The problem is that people take no more pleasure in sex. For example, more and more white women don't want to go out with white men. They aren't virile enough. And white men, they want to go out with black or Arab women. It's not a question of race, but that sex is still forbidden to these women. That's the ideal: when you have freedom, but it's new.'

It is reckless armchair sociologising like this that gets him into trouble, a fact he cavalierly dismisses. 'What I write is the truth,' he told me serenely. Many Parisians disagree. In France, Houellebecq is infamous for giving Michel, his biologist anti-hero, the same last name - Djerzinski - as a high-ranking Stalinist official and then defending the gesture by saying Stalin wasn't such a bad guy. After all, Houellebecq told a French magazine that Stalin 'killed a lot of anarchists'. His antipathy for democracy ('Liberty is equivalent to suffering,' he said on French TV) has caused much hand-wringing among the intelligentsia. His confidence, however, remains unshakable. 'I find myself morally perfect,' he said. Or, as Marie-Pierre put it: 'Michel's not depressed. It's the world that's depressing.'

Initially, Houellebecq set out to change the world. His first novel, L'Extension du Domaine de la Lutte (Extension of the Battlefield), which appeared in 1994, features a physically repellent software technician whose unrealistic obsession is to find a woman who will have sex with him. Instead of losing his virginity, he ends up losing his life in a car crash. Houellebecq believed the book would force people to reconsider the premium we place on physical beauty. 'I was certain the novel would provoke social change,' he said. 'Now I think it was megalomania. When you go into a club today, you see the same behaviour as six years ago. A novel won't ever change the world.'

With The Elementary Particles, Houellebecq abandoned his fantasy of fixing the world and tried to imagine a more perfect one instead. The society of human clones at the end of the book approximates Houellebecq's idea of utopia. Freed from the shackles of sexual reproduction, Darwinian competitiveness vanishes. Gone, too, are egotism, violence and greed. As for sex, it exists purely for fun: equipped with pleasure sensors taken from the genitals of both sexes and distributed over the epidermis, each clone is a hermaphrodite destined to a life of 'new and undreamed-of erotic possibilities'. Houellebecq - who maintains an open marriage, frequents swingers' clubs and estimates that he sleeps with 25 women a year - said that he couldn't imagine anything nicer than 'having clitorises all over your body'.

Is Houellebecq, the sexual libertine, guilty of not practicing what he preaches? 'He's interesting because he's so contradictory,' said Frederic Beigbeder, a French novelist. 'He says the world is a nightmare, because we are creatures of our desires, and that individual liberty drives us to destruction and despair. He says all this, but he does the exact opposite in his life. In a sense, he is the ultimate example of what he hates.'

Houellebecq's friends don't wonder at his self-imposed exile abroad. They wonder at his being alive at all. 'He has suffered a lot,' Beigbeder said. 'I think he has come back from a place where a normal person would have committed suicide. And that explains everything.' He was born on the French island of Réunion, off the coast of Madagascar, in 1958, the son of a mountain-guide father and a physician mother. Like the parents of his ill-starred protagonists, Houellebecq's own were hippies, committed neither to each other nor to child rearing, and at the age of six, Michel was shipped off to a grandmother south-west of Paris. He has no idea where his parents are today - or even if they are alive.

During high school, Houellebecq spent hours by himself watching trains at the station next door. 'I would get on them and go nowhere,' he recalled. 'Just get on, get off.' He was frequently depressed. Beigbeder realised just how depressed one evening not long ago, when he popped a Moody Blues ballad into his CD player and saw Houellebecq burst into tears: 'He started crying, crying. Finally he explained that at all the parties when he was 18, all the boys and girls slow-danced to this song, but he was alone and no one talked to him because he was ugly.' Then again, Beigbeder said dryly, Houellebecq 'loves pathetic - all his work is about being pathetic'.

At 18, Houellebecq was rejected for French military service because of a morphine addiction. In 1980, he graduated from college with a degree in agricultural engineering. He married, had a son and divorced. Within a few years, he was unemployed, drinking heavily and in and out of mental hospitals, where he was treated for anxiety. 'Until I met writers, the most interesting people I knew were in asylums,' he said. Around the same time, he began to publish poems. But it wasn't until he took a job as a software technician in 1991 that he found his true subject as a novelist - the everyday routine of a working stiff.

L'Extension du Domaine de la Lutte contains the first articulation of Houellebecq's grand theme: free choice for all is misery for most. 'In a perfectly liberal economic system, some will accumulate considerable fortunes; others will wallow in unemployment and misery,' explains his narrator. 'In a perfectly liberal sexual system, some will enjoy a varied and exciting erotic life; others will be reduced to masturbation and solitude.' Virtually ignored by the press, the book sold 20,000 copies thanks to word of mouth. The succès de scandale of The Elementary Particles four years later assured his literary ascendancy.

It was a remarkable coup. In a country where writers are overwhelmingly upper class and products of the grandes écoles, Houellebecq was an affront. He was a petit bourgeois from the provinces with a trade-school degree. Moreover, he was indifferent to French literature. His closest precursor was the British writer Aldous Huxley, whose Brave New World is equally obsessed with eugenics. His favourite book was The Magic Mountain, Thomas Mann's philosophical novel set in an asylum. 'In the French tradition, it's completely odd to put ideas in a novel,' Houellebecq said.

In some ways, Houellebecq's outsider status has actually worked to his advantage. For decades, French literature has foundered. The stalwarts of postwar fiction, novelists like Nathalie Sarraute, Marguerite Duras and Alain Robbe-Grillet, are either retired or dead, and the nouveau roman - a plotless, characterless exercise in abstraction - is widely considered an unreadable snooze. 'For years, French novelists haven't dared attack the big subjects,' lamented François Nourissier, president of the Prix Goncourt. 'There was the war in Algeria. Not a single novel! There has been this extraordinary upheaval in French society, which has become multiracial. No novel.'

Houellebecq's novel certainly attacks a big subject. But to write, as he does, that the 1960s were a fraud - that the student riots of May 1968 were more about errant individualism than glowing idealism - is seen by the liberal establishment as tantamount to sedition. 'We're all crushed by the weight of the 60s - in cinema, music, books,' said Guillaume Durand, a French talk-show host. 'And here's Houellebecq saying the 60s were nothing. It made people hate him.'

It also made him rich and famous, although hanging out with him in Dublin, you would never know it. His wardrobe - a pair of dingy chinos and a couple of flannel shirts - suggests graduate-student asceticism. Ditto his diet: coffee and tobacco leavened by the occasional bender. ('I don't like to eat,' he told me. 'I only like sex.') The bookshelves in his town house are cheap, and the wallpaper is beginning to peel. (Houellebecq and Marie-Pierre, whom he married in 1998, plan to move to a house on an island off the south-west coast of Ireland where there are more sheep than people.) Houellebecq said that having money has changed his life in one crucial respect only: it has allowed him to escape 'the nightmare' of being an employee. Fame is a more ambiguous blessing. 'It is too much pressure,' he complained. Then again, he conceded, 'my sex life is richer.'

But even that perk can't be depended upon to make celebrity worth the hassle required to maintain it. In July, Houellebecq left his Dublin hideaway to spend a week in Paris tending to his career. The trip produced nothing but irritation. At Flammarion, his publishing house, he met with his editor to discuss his latest work, a novella due out next month that features an actual extraterrestrial-worshiping cult on the Canary Islands. Fearing a lawsuit, Houellebecq's editor urged him to change the name of the cult. Houellebecq resisted. 'But I write about reality,' he grumbled.

He also met with a costume designer about the erotic short he is directing for Canal Plus. No one seemed to be keeping pace with the production schedule, and Houellebecq, who envisioned an all-female cast and a fairy-tale plot line that would allow for 'more shots of pleasure than of organs', still had only one actress lined up - his wife. He found a fresh prospect in the form of a lanky young publicist at Flammarion. When he complained to her about his troubles with the film, she volunteered for a part. 'But you haven't even seen the script,' he said dubiously. 'I don't care,' she replied. He dutifully took down her name and address, but even her evident enthusiasm - with its hint of sexual availability - failed to lift his spirits.

He had talked about going to Chris et Manu, a swingers' club, on Friday night, but when I called him, he was having second thoughts. He suggested I drop by his apartment in a see-through skirt instead. 'I don't really want to go out,' he said. 'I just want to have sex.' When this failed to elicit the response he was looking for, he made a feeble attempt at blackmail. 'We have reached the limit of talking,' he said. 'There are things only people who have physical relations with me get to hear.' When that, too, fell flat, he lapsed into a melancholy monologue. 'The journalist is the enemy of the groupie,' he said. 'The groupie exists just to have sex with. The journalist wants an interview, and the journalist usually wins. I'm on the side of the groupie, but I'm too passive to put up a fight.' Before I hung up, I asked him what he was going to do. 'Go to bed,' he sighed. It was eight o'clock.

Fortunately, Houellebecq has a few other ways of distracting himself besides sex. Writing, for example. There are always aspects of contemporary life to repudiate. He is already working on his next novel, which will be set in Thailand and include a broadside against Muslim fundamentalism. Then, of course, there is the living room in Dublin, the pack of Silk Cuts, the bottle of Jim Beam. Halfway through dinner on the night I visited, Houellebecq fell into a drunken stupor, his nodding head eventually landing on his plate next to a smear of mayonnaise. As the light faded outside and Marie-Pierre and I continued to talk, Houellebecq slept on. The last time I saw him that night, he was still slumped in his chair with his head against the table, the posture of a man engaged in a silent protest against the world.